Sami Kivikkokangas, Mikael Leiman, Aarno Laitila: Häpeän ilmentyminen ja muutos psykoterapiassa – tapaustutkimus

Häpeään ilmiönä liit­tyvä piilou­tu­mi­nen tekee sen tieteel­lis­es­ti uskot­tavas­ta näkyväk­si tekemis­es­tä ja kuvauk­ses­ta haas­tavaa. Tässä artikke­lis­sa pyritään kuvaa­maan Han­nan tapaus­tutkimuk­sen kaut­ta, miten häpeä ilmen­tyy ja muut­tuu psykoter­api­as­sa. Tämä tehdään käyt­täen assim­i­laa­tio­ana­lyysia ja dial­o­gista sekvenssi­ana­lyysia menetelminä osoit­ta­maan, miten häpeä näyt­täy­tyy Han­nan ilmais­us­sa ter­api­an alus­sa jon­ain hel­posti ohitet­ta­vana ja vas­ta psykoter­apeut­tisen pros­essin kaut­ta tulee vai­heit­tain näkyväk­si osa siitä, mikä alus­sa näyt­täy­tyi näkyväk­si tulon uhkana. Eri muu­tosvai­hei­den kuvaus häpeän ilmen­tymisen ja muun­tu­misen osalta osoit­taa, miten tärkeää on kyetä kuvaa­maan ilmiö olen­nai­sis­sa kehi­tyk­sel­li­sis­sä yhteyk­sis­sään. Häpeä on aina häpeää jostakin – kohteel­lista ja suh­teessa johonkin. Han­nan tari­na osoit­taa, kuin­ka suhde häpeää herät­tävään kohteeseen muun­tuu käyn­tien aikana ja mil­laiseen merk­i­tysverkos­toon se hänen elämässään kietoutuu. Se mis­tä ihmi­nen kokee häpeää, on yksilöl­listä ja ymmärtääk­semme tätä mei­dän on ’yksinker­tais­es­ti kuun­nelta­va poti­las­ta’.

Avain­sanat: häpeä, muu­tos psykoter­api­as­sa, tapaus­tutkimus, assim­i­laa­tio­ana­lyysi, dialogi­nen sekvenssi­ana­lyysi

Tässä tutkimuk­ses­sa näytämme yhteen kokon­aiseen psykoter­api­apros­es­si­in kohdis­tu­van tutkimuk­sen avul­la, miten psykoter­api­as­sa näyt­täy­tynyt häpeä tulee ilmais­tuk­si sekä kuin­ka toim­i­jan suhde siihen, mikä herät­tää häpeää, voi sel­ven­tyä ja kehit­tyä psykoter­api­an aikana. Häpeää läh­estytään assim­i­laa­tioma­llin näkökul­mas­ta (APES; Stiles ym. 1990) dial­o­gista sekvenssi­ana­lyysia (DSA; Leiman 2012; 2011; 2006; 2004; 1997) inte­groiden yhdessä onnis­tuneessa psykoter­api­as­sa, jon­ka toim­i­jaa kut­summe tässä Han­naksi. Muu­tos assim­i­laa­tioma­llis­sa hah­mote­taan yksilöl­lisenä vai­heit­taise­na kehi­tystapah­tu­mana, mis­sä suhde alus­sa ongel­malliseen näyt­täy­tyvään häpeäkoke­muk­seen muun­tuu ja kehit­tyy eri­lais­ten muu­tosvai­hei­den kaut­ta. Eri­tyis­es­ti tässä tutkimuk­ses­sa on kuitenkin kyse Han­nan häpeän tari­nas­ta. Sen eri­lais­ten muu­tosvai­hei­den esit­tämi­nen taval­la, joka säi­ly­isi lähel­lä kli­in­istä tilan­net­ta ja sen välit­tömyyt­tä, johti valit­tuun rajauk­seen yksinker­tais­es­ti kuva­ta ja näyt­tää monipuolis­es­ti riit­tävän usei­den vin­jet­tien avul­la Han­nan häpeän polveil­e­va muu­tospros­es­si. Ana­lyysin kaut­ta syn­tyy jäsen­tynyt kuva Han­nan häpeän ilmen­tymis­es­tä ja kehit­tymis­es­tä vuo­den mit­taisen psykoter­api­apros­essin aikana.

1. Johdan­to

Häpeää ei ilmais­us­sa usein voi nähdä suo­raan. Ilmaisu on aina osoitet­tua jollekulle. Se, mil­laise­na tuo toinen mielessä näyt­täy­tyy, vaikut­taa siihen, mis­tä ja miten voin puhua. Kun jokin herät­tää minus­sa häpeää, virit­tää tästä puhumi­nen hel­posti koke­muk­sen toisen tor­ju­vas­ta, ei-hyväksyvästä tai häpäi­sevästä suh­tau­tu­mis­es­ta. Häpeä ei sil­loin näy suo­raan, vaan se tulee näkyväk­si siinä ilmais­us­sa, joka ottaa jo huomioon tuon toisen odote­tun suh­tau­tu­misen tai ennakoidun vas­tauk­sen (Bahtin 1984; 1991; Iko­nen & Reck­hardt 1994).

Tun­nistam­a­ton häpeä voi psykoter­api­as­sa estää sel­l­ais­ten yksi­ty­is­ten asioiden tuomisen yhteisen havain­noin­nin piiri­in, mis­sä suhdet­ta kohteeseen sävyt­tää liian pakot­ta­va arvot­to­muus, kel­paa­mat­to­muus tai poti­las pelkää toisen tor­ju­vaa tai häpäi­sevää suh­tau­tu­mista omaan ilmaisu­un­sa. Täl­löin häpeä ase­moituu tärkeänä itse­havain­non esteenä: ”Kun häpeä koteloituu, se pysäyt­tää ana­lyyt­tisen pros­essin tai estää sen käyn­nistymisen.” (Iko­nen & Reck­hardt 1994, 149).

Häpeä voi aset­tua liian uhkaa­vana esteek­si kehi­tyk­sel­lisen suh­teen muo­dos­tu­miseen psykoter­api­as­sa (Tähkä, R. 2010; Tähkä, V. 1993; Lewis 1971; Black, Cur­ran, Drap­er 2013; Wat­son, Gold­berg, Green­berg 2007). Yhtey­teen aset­tumi­nen uudessa tilanteessa voi tun­tua liian uhkaaval­ta, jos on aiem­min joutunut pet­tymään vas­tavuoroisu­u­den odotuk­sis­saan. Syyl­lisyyskin voi olla hyvin yksi­ty­istä, mut­ta silti poten­ti­aalis­es­ti jaet­tavaa. Häpeä on ja pysyy yksi­tyisenä, se on kätket­tävä ja sik­si se on kaikkial­la ja ei-mis­sään. (Häst­bac­ka 2013) Kehi­tyk­sel­liseen suh­teeseen uskaltau­tu­mi­nen osuu vas­tavuoroisu­u­den kah­ta­laiseen ytimeen: miten uskaltau­tua vuorovaiku­tuk­seen sel­l­aisel­la toiseen yhteyt­tä etsiväl­lä taval­la, mis­sä vas­taus toimin­nal­leni ei ole min­un hal­lus­sani (vrt. trans­fer­en­ti­aa­li­nen suh­teessa olo ja tois­tamis­pakko, Tähkä 2010; Man­ni­nen 2015) – vaan se riip­puu toisen vas­tauk­ses­ta. Vas­tavuoroisu­u­den etsimisen sijas­ta on help­poa tur­vau­tua sado­ma­sok­istiseen suh­teessa oloon tai vetäy­tyä kokon­aan kon­tak­teista. Samanaikaises­ti häpeä ongel­mallisu­udessaankin osoit­taa ratkaisun ongel­maan: se mikä on vuorovaiku­tuk­ses­sa toiseen sisäistynyt kohtaa­mat­tomana, on palautet­ta­va takaisin vuorovaiku­tuk­sel­liseen yhtey­teen tul­lak­seen uudel­la taval­la koh­datuk­si ja ymmär­re­tyk­si.

Häpeään liit­tyvä ’piilou­tu­mi­nen’ tekee sen näyt­tämis­es­tä ongel­mallista. Tätä on kuvat­tu aiem­min (Lewis 1971; Wurmser 1983; Iko­nen & Reck­hardt 1994; Goff­man 1967), mis­sä piilou­tu­mi­nen vas­tauk­se­na koke­muk­seen häpäistynä olemis­es­ta toisen/toisten edessä tekee häpeän ilmen­tymisen ja muu­tok­sen tutkimis­es­ta haas­tavaa. Kokon­aisen psykoter­api­apros­essin mate­ri­aali mah­dol­lis­taa tutk­i­jalle kuitenkin tun­nistaa myöhem­min ter­api­as­sa ilmais­tu­ja häpeää herät­täviä ongel­mallisia koke­muk­sia ja siten seu­ra­ta tuon vähit­täistä kehit­tymistä ja sanal­lis­tu­mista ter­api­an alus­ta läh­tien. Tutkimuskysymyk­senämme on, miten häpeä tavoite­tuis­sa het­kissä näyt­täy­tyy poti­laan koke­muk­ses­sa ja miten se sel­ven­tyy ja kehit­tyy, tai on sel­ven­tymät­tä ja kehit­tymät­tä psykoter­api­an kulues­sa. Täl­lä tavoin voimme nähdä, miten häpeä on ilmais­tu epä­suo­rasti tai se on ohitet­tu alus­sa, mis­sä emme vielä tiedä mihin piilou­tu­mi­nen viit­taa – mut­ta miten psykoter­apeut­tisen työn kaut­ta voimme saa­da ymmär­rystä ’mis­tä puhumme, kun puhumme häpeästä’.

2. Aineis­to ja menetelmät

2.1 Aineis­to

Tutkimu­saineis­to koos­t­uu Jyväskylän yliopis­ton Psykoter­api­an ope­tus- ja tutkimusklinikan yhdestä kokon­ais­es­ta videoidus­ta psykoter­api­as­ta (32 ses­sio­ta) sekä näistä tal­len­teista tehty­i­hin lit­ter­aa­tioi­hin. Tämä Han­naksi nimet­ty tapaus muo­dostaa inten­si­ivis­es­ti tutk­i­tun tapaus­tutkimuk­sen, jota aiem­min on analysoitu käyt­täen usei­ta menetelmiä mm. tun­tei­den käsit­te­lyn (Keto 2010) ja ter­apeut­tisen vuorovaiku­tuk­sen (Har­tikainen 2013) näkökul­mista, jois­sa molem­mis­sa on kuvat­tu Han­nan elämän­his­to­ri­aa ja ter­api­an yleistä kulkua. Han­na on kes­ki-ikäi­nen nainen, joka on hakeu­tunut psykoter­api­aan ahmimisoirei­den takia ja trau­maat­tisi­in elämän­ta­pah­tu­mi­in liit­tyvän oman voin­nin heiken­tymisen vuok­si. Ter­api­as­sa keskeis­inä tun­teisi­in liit­tyv­inä teemoina Keto (2010) on jäsen­tänyt emo­tion­aalisen, tur­tu­muk­sen ja häpeän. Kedon (2010) mukaan ter­apia eteni vai­heit­tain, mis­sä vas­ta riit­tävästi käsitel­tyä emo­tion­aal­ista tur­tu­mus­ta ja syyl­lisyyt­tä tuli häpeän tun­tei­den käsit­te­ly mah­dol­lisek­si. Toinen keskeinen (Keto 2010) löy­dös oli, että usein vaikean asian käsit­te­lyä seurasi tauko siitä puhu­mis­es­ta ter­api­as­sa minkä jäl­keen poti­las ilmaisi suh­teen­sa aiem­min käsitel­tyyn muut­tuneen parem­mak­si.

2.2 Assim­i­laa­tioma­lli

Assim­i­laa­tioma­llin (Assim­i­la­tion of Prob­lem­at­ic Expe­ri­ences Scale, jatkos­sa APES) (Stiles ym. 1991; 2004; 2002; Stiles 2001; 2003; 2005) mukaan poti­laan suhde ongel­malliseen koke­muk­seen­sa muun­tuu ja kehit­tyy seu­rat­en por­rasteista kehi­tyspolkua (taulukko 1, s. 14; vrt. Leiman & Stiles 2001). Asi­akkaan suhde ongel­malliseen koke­muk­seen, minkä takia on hakeu­tunut hoitoon, voi vas­ta­ta mitä tahansa APES:n tasoa. Kehi­tyshis­to­ri­ansa aikana APES-taso­ja on muo­toil­tu eri­laisil­la tavoil­la viisi­por­tais­es­ta kahdek­san­por­taiseen muu­tok­sen hah­mo­tuk­seen (Stiles ym. 1990; Leiman & Stiles 2001). Tässä tutkimuk­ses­sa käytetään Stilesin (1990) klas­sista viisi­por­taista muo­toilua ongel­mallis­ten koke­musten assim­i­laa­tios­ta ja inte­graa­tios­ta. (Taulukko 1.) Assim­i­laa­ti­ol­la tarkoite­taan pros­es­sia, jon­ka kaut­ta poti­laan tois­tu­va oman havain­noin­nin tai koke­muk­sen ulot­tumat­tomis­sa ole­va ongel­malli­nen koke­mus tulee ter­apeut­tiseen vuorovaiku­tuk­seen ja yhteishavain­toon tul­lak­seen vähitellen inte­groiduk­si poti­laan toimin­naksi (Stiles ym. 1990; 1992). APES:n tasot kuvaa­vat erään­laisia ankkurip­is­teitä jatku­mol­la alka­en pois sul­je­tus­ta ja päät­tyen ongel­man ratkaisu­un ja inte­graa­tioon. (Leiman & Stiles 2001) Mikä tahansa muu­tos APES-tasoil­la kat­so­taan muu­tok­sek­si.

Assim­i­laa­tio­ana­lyysi on kehi­tyshis­to­ri­ansa aikana tul­lut uudelleen tulk­i­tuk­si eri näkökul­mista. Stilesin alku­peräi­nen muo­toilu (Stiles ym. 1990; 1991) hah­mot­ti muu­tok­sen ongel­mallis­ten koke­musten assim­i­laa­tiona rikas­tuneisi­in ja inte­groituneem­pi­in mallei­hin. His­to­ri­al­lisen taus­tan tälle perusti Jean Piaget’n työ ajat­telun kehit­tymisen eri vai­heista. (Stiles ym. 1990.) Myöhem­min äänet-mallis­sa (Hon­os-Webb & Stiles 1998; Hon­os-Webb ym. 1999; Hon­os-Webb ym. 2003; Stiles 2011) korostet­ti­in agent­tisu­u­den osu­ut­ta ongel­malli­sis­sa koke­muk­sis­sa, mis­sä tor­ju­tut tai dis­so­sioidut äänet etsivät tun­nus­tamista ja pääsyä asi­akkaan val­lit­se­van koke­muk­sen muo­dostavaan ään­ten yhteisöön (”com­mu­ni­ty of voic­es”). Assim­i­laa­tion ajatelti­in tapah­tu­van inte­groimal­la nämä ongel­malliset äänet rak­en­ta­mal­la sisäisiä merk­i­tys­sil­to­ja niiden välil­lä. Stiles ja Leiman (2001) kiin­nit­tävät huomio­ta, miten nämä kaik­ki pyrkivät läh­estymään muu­tos­ta kehi­tyk­sel­lis­es­tä näkökul­mas­ta mis­sä ongel­malli­nen koke­mus läpikäy usei­ta muodon­muu­tok­sia.

Taulukko 1. Ongel­mallis­ten koke­musten assim­i­laa­tion vai­heet

(Assim­i­la­tion of Prob­lem­at­ic Expe­ri­ences Scale: APES; muo­toil­tu käyt­täen Stiles ym., 1990; vrt. Leiman & Stiles, 2001)

0. Tor­jun­ta (warded.off): Sisältö on muotou­tu­ma­ton, asi­akas ei tiedos­ta ongel­mallista koke­mus­taan.

1. Ei-toiv­o­tut ajatuk­set (unwant­ed thoughts): Asi­akas ei mielel­lään puhu ongel­mas­ta. Ongel­malli­nen koke­mus tulee esi­in ter­apeutin puhutel­lessa sitä tai ulkois­t­en olo­suhtei­den vuok­si. Asi­akas yrit­tää vaien­taa tai tor­jua koke­muk­sen. Tun­neti­la on negati­ivi­nen, mut­ta tun­tei­den yhteys koke­muk­sen sisältöön on epä­selvä. (Teo­reet­tis­es­ti, kun asi­akkaan suhde aiem­min tor­jut­tuun ongel­malliseen koke­muk­seen muun­tuu epä­selväk­si tietoisu­udek­si ja väl­tet­täviksi ajatuk­sik­si, merk­it­see tämä assim­i­laa­tion ensim­mäistä vai­het­ta. Asi­akas saat­taa kokea tämän ei-toiv­ot­tavak­si vai­heek­si, kos­ka aiem­min tor­ju­tun ongel­mallisen koke­muk­sen tiedost­a­mi­nen voi tuot­taa koros­tunut­ta psykol­o­gista kipua.)

2. Alus­ta­va tietoisu­us (aware­ness): Asi­akkaan suhde ongel­malliseen koke­muk­seen alkaa alus­tavasti muotoutua selvem­mäk­si, aiem­mas­ta ei-assim­iloidus­ta ja ei-ilmais­tus­ta koke­muk­ses­ta, kohti ongel­mallisen koke­muk­sen koke­muk­sel­lista tavoit­tamista ja sanoit­tamista. (Teo­reet­tis­es­ti, alus­ta­va tietoisu­us viit­taa muu­tok­seen, mis­sä aiem­min ei-assim­iloitu ja ei-ilmais­tu koke­mus tulee uudel­la taval­la koke­muk­sel­lis­es­ti tavoite­tuk­si ja alus­tavasti sanoite­tuk­si.)

3. Ongel­man muo­toilu (prob­lem clar­i­fi­ca­tion): Asi­akas kyke­nee kuvaa­maan ja muo­toile­maan ongel­mallisen koke­muk­sen­sa, mut­ta tähän ei liity vielä havain­noivaa ja reflek­toivaa suhdet­ta ongel­malliseen koke­muk­seen. (Teo­reet­tis­es­ti, tämä kuvaa sisäistä muu­tos­ta ongel­malliseen koke­muk­seen, mis­sä aikaisem­min han­kalia tun­tei­ta herät­tänyt mut­ta muo­toilema­ton koke­mus on saatu jäsen­net­tyä sel­l­aiseen muo­toon, mis­sä tulee ymmär­ret­täväk­si mis­tä on kyse ja mitä kaut­ta muu­tos­ta voi saa­da aikaan.)

4. Reflek­toi­va suhde ongel­malliseen kokemukseen/Ymmärrys (per­son­al insight/new per­spec­tive): Ongel­malli­nen koke­mus on muo­toil­tu ja ymmär­ret­ty jol­lakin taval­la. Ongel­mallista koke­mus­ta ei vain nimetä, vaan sitä kyetään myös reflek­toimaan. (Teo­reet­tis­es­ti, asi­akkaan suhde muun­tuu ei vain ongel­man uuden­laiseen muo­toilu­un vaan tämä tuot­taa uusia merk­i­tysy­hteyk­siä ja oival­luk­sia, johtaen reflek­tion kaut­ta uuden­laiseen suh­teeseen suh­teessa ongel­malliseen koke­muk­seen.)

5. Ongel­mallisen koke­muk­sen läpi­työsken­te­ly ja ratkaisu (prob­lem solu­tion): Uut­ta ymmär­rystä suh­teessa ongel­malliseen koke­muk­seen ja toim­intat­apoi­hin käytetään näi­den työstämiseen ja vai­h­toe­htois­t­en toim­intat­apo­jen ja suh­tau­tu­mistapo­jen luomiseen. (Teo­reet­tis­es­ti, asi­akkaan suhde ongel­malliseen koke­muk­seen on muun­tunut uuden­laisen havain­noivan ja reflek­toivan suh­teen kaut­ta akti­ivisem­mak­si, joka hah­mot­taa eri­laisia mah­dol­lisia toim­intavai­h­toe­hto­ja ja kyke­nee sovelta­maan näitä käytän­nössä.)

Onnis­tuneis­sa psykoter­a­pi­ois­sa muu­tos ongel­malliseen koke­muk­seen ei kuitenkaan raken­nu lin­eaaris­es­ti assim­i­laa­tion por­tai­ta pitkin, vaan jokainen muu­tospros­es­si on yksilölli­nen muo­dostaen pikem­minkin ’sahaa­van’ kuvion. Tämä on tut­tu ilmiö kli­inis­es­tä työstä, mis­sä perustel­lumpaa on puhua pro­gres­sio-regres­sion syk­lis­es­tä pros­es­sista kuin yksisu­un­tais­es­ti vain jom­mas­takum­mas­ta. Epäon­nis­tuneis­sa tai heikon tulok­sen psykoter­a­pi­ois­sa ongel­mallista koke­mus­ta ei kyetä inte­groimaan ja suhde siihen muun­tuu tor­ju­vak­si, ohite­tuk­si tai vääristyneek­si tai ter­apeutin aut­ta­vat inter­ven­tiot eivät tapah­du poti­laan lähike­hi­tyk­sen vyöhyk­keel­lä (Stiles, Gabal­da, Riberiro 2016).

Assim­i­laa­tio­ana­lyysi läh­estymistapana pitää samanaikaises­ti mielessään sekä poti­laan sub­jek­ti­ivista koke­mus­ta, että tutk­i­jalähtöistä kysymyk­se­naset­telua tutkimuk­sen tavoit­teista. Ongel­mallis­ten koke­musten iden­ti­fioin­ti, luokit­telu ja kuvaami­nen on kuvat­tu aiem­min (Leiman & Stiles 2001; Stiles & Angus 1992). Poti­laan ilmais­us­ta poim­i­taan vin­jet­te­jä sel­l­aiselta tasol­ta ongel­malliseen koke­muk­seen, mikä on selvästi artiku­loitu ’ongel­man muo­toilu’ tai ’ymmär­rys’ (APES-tasot 3 ja 4). Tämän jäl­keen selvästi artiku­loidun ongel­mallisen koke­muk­sen avul­la voidaan jälkikä­tis­es­ti selvit­tää, miten tuo ongel­malli­nen koke­mus on alun perin ilmen­nyt ja tul­lut esille ter­api­akeskusteluis­sa vähem­män selvästi artiku­loidus­sa muo­dos­sa, sekä mah­dol­lis­es­ti myöhem­mistä käyn­neistä kuin­ka läpi­työsken­te­ly ja inte­graa­tio onnis­tui. Ongel­malli­nen koke­mus määritel­lään aina käyt­täen asi­akkaan ilmaisua, ja tämä määritelmä toimisi perus­tana havain­noit­si­jan näkökul­malle. Psykoter­apeut­ti­nen muu­tos kuvataan siten läpi ter­api­an aina asi­akkaan sisäis­es­tä näkökul­mas­ta, miten muu­tos suh­teessa ongel­malliseen koke­muk­seen sel­ven­tyy ter­api­an kulues­sa osana kehi­tystapah­tu­maa.

2.3 Dialogi­nen sekvenssi­ana­lyysi

DSA on laadullisen psykoter­apiatutkimuk­sen mikro­ana­lyyt­ti­nen menetelmä ilmaisun analysoin­ti­in (Leiman 2004; 2012). Alun perin DSA kehitet­ti­in aut­ta­maan psykoter­apeut­te­ja sil­loit­ta­maan, miten poti­laan sisäi­nen koke­mus välit­tyy hänen ilmais­us­saan. Voidak­semme rak­en­taa käsit­teel­listyk­siä sisäistyneistä toim­intatavoista ja koke­muk­sista, tarvi­taan käsit­teitä, jot­ka aukai­se­vat toim­intaketju­jen struk­tu­urin ja ne intrap­syykkiset kuviot, jot­ka välit­tävät niitä (Leiman 2002). DSA:n his­to­ri­as­ta, kehi­tyk­ses­tä sekä käsit­teel­li­sistä välineistä on kir­joitet­tu kat­tavasti muual­la (Kivikkokan­gas & Leiman, in press; Leiman 2002; 2004; 2012; Tikka­nen 2015; Tikka­nen, Stiles, Leiman 2011; 2013).

Dial­o­gista sekvenssi­ana­lyysia on jo aiem­min käytet­ty yhdessä assim­i­laa­tio­ana­lyysin rin­nal­la mikro­ana­lyyt­tisenä menetelmänä (Leiman & Stiles 2001; Tikka­nen 2015; Tikka­nen, Stiles, Leiman 2012). DSA:n käytön strate­gioi­ta on (Leiman 2002; 2004; 2012; Leiman & Stiles 2001) kuvat­tu seu­raavasti.

Alus­sa DSA läh­tee liik­keelle ulkop­uolisen havain­noit­si­jan näkökul­mas­ta. Ongel­mallisia koke­muk­sia jäljitetään ensim­mäis­es­tä kohtaamis­es­ta, tapaamis­es­ta poti­laan ja psykoter­apeutin välil­lä. Tästä pyritään luo­maan teo­ri­a­pe­rusteisia hypo­teese­ja siitä, mil­lainen ongel­malli­nen koke­mus on luon­teeltaan ja mil­laisia sisältöjä siihen kuu­luu. Näitä alus­sa muo­dostet­tu­ja hypo­teese­ja voidaan ver­ra­ta ja seu­ra­ta suh­teessa poti­laan aukeavaan ja kehit­tyvään ymmär­ryk­seen ter­api­as­sa, ja siten arvioi­da niiden osu­vu­ut­ta.

DSA:n ana­lyysinyk­sikkö on semant­ti­nen posi­tio (Bahtin 1984). Psyykki­nen toim­inta, kuten kaik­ki ihmisen toim­inta, hah­mote­taan DSA:ssa kohteel­lise­na. Toim­i­jan ja kohteen yhteys on vas­tavuoroista, ja se määrit­tää toim­i­jan suh­teen kohteeseen. Ana­lyysin yksikkönä semant­ti­nen posi­tio voidaan tiivistää muo­toiluk­si viit­tausko­hde ja suhde kohteeseen. Ana­lyysin tavoit­teena on tun­nistaa ihmisen toimin­nas­sa tois­tu­via posi­tioi­ta. Ilmaisu on myös toim­intaa. Ilmaisun kohtei­ta nimitetään ana­ly­y­sis­sa viit­tausko­hteik­si. Ilmaisu on sikäli eri­ty­istä toim­intaa, että sil­lä on samanaikaises­ti kak­si kohdet­ta – viit­tausko­hde ja ilmaisun vas­taan­ot­ta­ja. Ilmaistes­saan itseään ihmi­nen suh­tau­tuu viit­tausko­hteeseen sen mukaan, kuin­ka hän ennakoi vas­taan­ot­ta­jan suh­tau­tu­mista – ja toisaal­ta vas­taan­ot­ta­ja säätelee ennakoivasti myös viit­tausko­hteen val­in­taa. Tämä vaikut­taa semant­tisen posi­tion vivahteisi­in ja dynami­ikkaan. Kenelle puhuu, on yhtey­dessä siihen, mis­tä voi puhua ja päin­vas­toin. (Leiman 2016.) Määrit­tämäl­lä semant­tisen posi­tion laadun artiku­loimme, kuin­ka toim­i­ja suh­tau­tuu puheen­sa viit­tausko­hteeseen ja vas­taan­ot­ta­jaan.

Tutkimuskäytössä DSA tapah­tuu datases­sio­ryh­mässä (Tikka­nen 2015, 18). Tutkimus­ryh­mä koos­t­uu kli­inikoista ja tutk­i­joista, jot­ka ovat pere­htyneet DSA:n käsit­teisi­in. Tämä edel­lyt­tää toimin­nan teo­ri­an (Vygot­sky 1978), Bah­tinin ilmaisu­teo­ri­an (Bahtin 1984; 1991) ja semi­oti­ikan ken­tän tun­temista.

DSA ana­lyysin vai­heet voidaan kuva­ta seu­raavasti: Ensim­mäisessä vai­heessa tutk­i­jan tulee tutus­tua ään­in­auhoi­hin ja niiden lit­teroin­tei­hin (vrt. immer­sion into data, McLeod 2010). Tutkimuskysymys määrit­telee, mitkä temaat­tiset kokon­aisu­udet val­i­taan aineis­tos­ta näi­den kokon­aisuuk­sien tarkem­paa mikro­ana­lyyt­tista tarkastelua varten. Ana­lyysi alkaa tun­nista­mal­la ilmaisun viit­tausko­hteet. Tätä seu­raa vas­tavuorois­t­en asetelmien etsimi­nen ja löytämi­nen mate­ri­aal­ista. Kohteel­lisen toimin­nan teo­ri­an mukaan toim­i­jan ja kohteen väli­nen yhteys on vas­tavuoroinen. Sik­si puhu­jan suhdet­ta puheen viit­tausko­hteeseen tarkastel­laan kahdes­ta näkökul­mas­ta. Puhu­jan posi­ti­ol­la tarkoite­taan ase­maa, jos­ta käsin hän tarkastelee kohdet­ta. Kohde ilme­nee toim­i­jalle hänen posi­tiostaan tietyssä näkökul­mas­sa. Tätä kut­su­taan kohteen vastapo­si­tiok­si toim­i­jaan näh­den. Yksit­täi­sistä (toim­i­jan ja kohteen väli­sistä) asetelmista ana­lyysi ete­nee dial­o­gis­ten sekvenssien tun­nistamiseen. Tois­tu­vis­sa toim­intatavois­sa asetel­mat seu­raa­vat toisi­aan sään­nön­mukaises­ti. (Leiman 2012; Tikka­nen 2015.)

Yksit­täis­ten asetelmien tun­nist­a­mi­nen osoit­taa usein samankaltaisuuk­sia. Puheen viit­tausko­hteis­sa voi esi­in­tyä vai­htelua, mut­ta puhu­jan suh­tau­tu­mi­nen on samankaltaista. Tois­tu­vat asetel­mat anta­vat usein mah­dol­lisu­u­den tun­nistaa dial­o­gisia sekvensse­jä. Mate­ri­aalin ana­ly­y­sis­sa kiin­nitetään huomio­ta siihen, mis­tä toim­i­ja puhuu (viit­tausko­hde), sekä siihen, miten hän puhuu (suhde kohteeseen). Jälkim­mäisessä ihmi­nen ei voi vält­tyä inton­aa­tion, sävy­jen ja ryt­mien kaut­ta pal­jas­ta­mas­ta, miltä jokin kohde hänestä tun­tuu ja mil­lä taval­la hän asen­noituu tuo­hon kohteeseen. Nämä ilmaisun eks­pres­si­iviset laadut aut­ta­vat osoit­ta­maan asen­noi­tu­misen laat­ua ja sävyä, tois­tu­vaa samas­tu­mista tiet­tyyn posi­tioon tai vähitellen kehit­tyvää reflek­ti­ivistä suhdet­ta tois­tu­vaan asetel­maan. Puheen vas­taan­ot­ta­jan välit­tävä vaiku­tus ilme­nee ennen muu­ta puheen proso­di­as­sa. Merkkien kudelmi­na koe­tut kohteet ja suh­teet kohteeseen eivät ole yksiselit­teisiä. Bah­tinia mukaillen ”Sana on lop­u­ton”.

Ilmaisun vivahteikku­us ja ker­roksel­lisu­us edel­lyt­tävät ryh­mässä tapah­tu­vaa ana­lyysia. Tehtävänä on siis tun­nistaa kohtei­ta ja ilmaisi­jan suhdet­ta kohteisi­in (semant­tisia posi­tioi­ta). Ryh­män jäsenet resonoi­vat jonkin ver­ran eri tavoin näi­hin posi­tioi­hin, sil­lä ne kätkey­tyvät ilmaisun proso­di­aan, sanaval­in­toi­hin ja viit­tausko­htei­ta luon­nehtivien lau­sei­den kon­struk­tioon. Datases­sio­ryh­mä rak­en­taa alus­ta­van for­mu­loin­nin tois­tu­vista asetelmista ja sekvens­seistä kon­sen­sus-perusteis­es­ti. Tutkimuskysymyk­sen määrit­telemäl­lä taval­la ryh­mä val­it­see mate­ri­aal­ista parhait­en ana­lyysin perus­teel­la kuvaa­vat vin­jetit rapor­toin­tia varten (Tikka­nen 2015, 18).

2.4 Tutkimuk­sen kulku ja aineis­ton ana­lyysi

Ensim­mäisek­si kat­soin ensim­mäistä käyn­tiä, jon­ka perus­teel­la muo­dostin alus­ta­van tapaus­for­mu­loin­nin. Toisek­si, luin ja kat­soin koko psykoter­api­an istun­not pyrkimyk­senä muo­dostaa yleiskäsi­tys Han­nan tari­nas­ta. Kol­man­nek­si, käytin aineis­ton ana­lyysin lähtöko­htana aikaisem­pi­en tutkimusten (Har­tikainen 2013; Keto 2010) esi­in nos­tamia merk­i­tyk­sel­lisiä kohtia Han­nan psykoter­api­as­sa, joi­ta aiem­min olti­in läh­estyt­ty tem­a­ti­soivas­ta (Keto 2010) tai vuorovaiku­tuk­sen (Har­tikainen 2013) näkökul­mas­ta. Har­tikainen (2013) osoit­ti, miten ensim­mäisen ker­ran Han­nan ter­api­as­sa ter­apeut­tisen yhteistyö­suh­teen katkok­set ilmen­tyivät ja tuli­vat käsit­te­lyn piiri­in käyn­neil­lä 7–9. Alus­ta­van tapaus­for­mu­loin­nin val­os­sa nämä käyn­nit 7–9 näyt­täy­tyivät eri­tyisen valai­sevil­ta Han­nan häpeäkoke­muk­sen kannal­ta. Neljän­nek­si, aineis­ton ana­ly­y­sis­sa näi­den käyn­tien 7–9 käsit­te­ly eteni kro­nol­o­gis­es­ti, mis­sä luin ensin koko tun­nin ja sen jäl­keen poimin merk­i­tyk­sel­lisiä kohtia tarkem­paa mikro­ana­lyysia varten. Kaikkien käyn­tien 7–9 ana­lyysin jäl­keen tuli mah­dol­lisek­si pala­ta uud­estaan mate­ri­aali­in ja pyrk­iä pysähtymään tämän ymmär­ryk­sen (APES 4) aut­ta­mana jäljit­tämään aiem­mil­ta käyn­neiltä Han­nan ongel­mallisen koke­muk­sen ilmaisua alem­mil­ta APES-tasoil­ta ja sen kehi­tys­tä assim­i­laa­tioma­llin ohjeis­tuk­sen mukaises­ti (Leiman & Stiles 2001). Viiden­nek­si, DSA-datases­sioi­hin tutk­i­jana toin val­it­se­mani aineis­ton (ensim­mäi­nen käyn­ti, käyn­nit 7–9) kokon­aisu­udessaan datases­sio­ryh­mään yhdessä tutkit­tavak­si. Datases­sioon pyrin val­it­se­maan käsitel­lyn aiheen perus­teel­la merk­i­tyk­sel­lisiä kohtia tarkem­paan ana­lyysi­in, mut­ta koko aineis­to oli ryh­män käytet­tävis­sä. Keskustelu datases­sio­ryh­mässä toi hien­o­varaisia puo­lia mate­ri­aal­ista esi­in sekä mah­dol­listi muiden esi­in nos­tamien koh­tien ottamisen lähempään mikro­ana­lyyt­tiseen tarkastelu­un. Aineis­tos­ta nos­te­tut esimerk­it perus­tu­vat ryh­mässä mei­dän muo­dosta­maamme kon­sen­suk­seen, mitkä koh­dat parhait­en edus­ta­vat kohdal­lista tutkimuskysymys­tä tai tapaus­ta. Kuu­den­nek­si, assim­i­laa­tio­vai­hei­den nimeämi­nen toteu­tui assim­i­laa­tioma­llin ohjeis­tuk­sen (esim. Stiles & Leiman 2001; Stiles ym. 1990) mukaises­ti kon­sen­sus­pe­rusteis­es­ti DSA-datases­sio­ryh­mässä.

3. Tulok­set

Seu­raavak­si tuloso­sios­sa käsit­te­len ensin psykoter­api­an aloi­tus­ta, ensim­mäistä käyn­tiä ja siitä muo­dostet­tua tapaus­for­mu­loin­tia. Toisek­si, Han­nan häpeän tari­nan kannal­ta keskeisen aineis­ton muo­dosta­vat ter­api­akäyn­nit 7–9. Aiem­mis­sa tutkimuk­sis­sa nämä on nos­tet­tu esi­in keskeis­inä ter­apiatun­teina tarkem­paa mikro­ana­lyysia varten, liit­tyen eri­tyis­es­ti ensim­mäistä ker­taa esi­in tule­vi­in ter­apeut­tisen yhteistyö­suh­teen katkok­si­in (Har­tikainen 2013). Tarkoituk­se­nani on käyt­tää näitä ter­api­akäyn­te­jä näyt­tämönä siitä, miten Han­nan häpeä näyt­täy­tyy ja kuin­ka niiden aikana käsitel­tyyn häpeää herät­tävään kohteeseen tapah­tuu muu­tos­ta ja sel­ven­tymistä.

Aineis­ton esi­tyk­sessä vasem­mas­sa laidas­sa ole­vat riv­inu­merot viit­taa­vat tun­nista teh­dyn lit­ter­aa­tion riv­inu­meroi­hin käyn­neit­täin (eikä koko lit­teroitu­un aineis­toon), minkä perus­teel­la tutk­i­ja voi halutes­saan paikan­taa esite­tyt koh­dat aineis­tos­ta. ()-merk­in­tä viit­taa taukoon. //-merk­in­tä viit­taa pois­tet­tuun tek­stin kohtaan.

3.1 Ensim­mäi­nen käyn­ti – ’Kauhun paik­ka’

Ensim­mäisen vih­jeen Han­nan ongel­mallis­es­ta koke­muk­ses­ta ja suh­teesta siihen voidaan havai­ta heti ensim­mäisen tapaamisen alkuhetkil­lä Han­nan täyt­täessä psykoter­apiatutkimuk­seen kuu­lu­vaa lomaket­ta.

Vin­jet­ti 1 (käyn­ti 1, riv­it 31–41, APES 1–2)

31 H: Mulle on aina ollu vähän kauhun paik­ka olla val­oku­vat­ta­vana tai videoita­vana mut tääl­lä sitä ei huo­maa () et sen voi uno­htaa () mut emmä ylipäätään jos mä () tai siis tai jäyk­istyin niin kuin

32 T: (mm) (mm)

33 H: pölkky vaik­ka jos () mut­ta mä voin olla ajat­telemat­ta sitä kos­ka se ei näy tässä huoneessa

34 T: niin

35 H: et ko ne täs mun () päivämäärä on () (mä en muista kah­eskymme­neska­h­es)

36 T: (tänään on kah­eskymmen­estoinen)

37 T: mut se on sem­mo­nen asia johon tässä nyt var­maan tot­tuu sitte että ei sitä sitte () muista että ()

38 H: niin kun itse ei tarvitse niitä nähdä

39 T: niin

40 H: sil­lä taval­la menee () joo

41 T: okei se on sem­mo­nen johon mä lai­tan kanssa ootap­pas nyt () yhdessä sit­ten niinku () suos­tu­mas­sa tähän

Han­na ilmaisee psykoter­api­an ensimin­u­uteil­la ennen ’varsi­naisen ter­api­an alkua’ ongel­mallisen koke­muk­sen­sa (vin­jet­ti 1, rivi 31, ”mul­la on aina ollu vähän kauhun paik­ka olla val­oku­vat­ta­vana…”), miltä se tun­tuu ja kuin­ka se näkyy hänen koke­muk­ses­saan sekä kuin­ka hän aikoo toimia suh­teessa siihen pär­jätäk­seen (vin­jet­ti 1, rivi 31–32, ”mut tääl­lä sitä ei huo­maa () et sen voi uno­htaa () mut emmä ylipäätään jos mä () tai siis tai jäyk­istyin niin kuin…” Tästä alun ilmais­us­ta ei kuitenkaan vielä voi päätel­lä, miten täl­lais­es­ta vuorovaiku­tuk­sel­lis­es­ta suh­teesta on hänelle kehit­tynyt ’kauhun paik­ka’ tai tarkem­min siitä, mil­laisi­in merk­i­tysy­hteyk­si­in tämä Han­nalle sijoit­tuu. Ilmaus sisältää prob­le­maat­tisen suh­teen kohteeseen, ts. kauhun kuvatuk­si tulemis­es­ta ja tavan, jol­la Han­na kokee voivansa suo­jau­tua kauhul­taan: ’Voin olla ajat­telemat­ta sitä kos­ka se ei näy tässä huoneessa’ (vin­jet­ti 1, rivi 34). Assim­i­laa­tioma­llin näkökul­mas­ta tämän voidaan ajatel­la kuvaa­van APES-tasoa 1, mis­sä Han­na akti­ivis­es­ti eristää tai pyrkii tor­ju­maan ongel­mallisen koke­muk­sen tietoisek­si tulemista. Tässä Han­na ei onnis­tu täysin, sil­lä myös oras­ta­va tietoisu­us on tässä mukana Han­nan ankkuroidessa sen itselleen tut­tuun koke­muk­seen.

Alku­ti­lanteessa psykoter­apeut­ti ei tar­tu näi­hin vih­jeisi­in, tai seu­raa mihin Han­nan ilmaisut oli­si­vat vie­neet. Sanat, joil­la Han­na kuvaa kuvat­ta­vana olon koke­mus­taan, ’jäyk­istyn niin kuin pölkky’, nimeävät osu­vasti sel­l­aista lamaan­tu­misen tun­net­ta mis­tä puut­tuu liike. Ter­apeutin hyvää tarkoit­ta­vat ja Han­nan jän­ni­tys­tä helpot­ta­maan suun­natut sanat ’mut se on sem­mo­nen asia johon tässä nyt var­maan tot­tuu sit että ei sitä sitte () muista että’ saat­ta­vat tässä yhtey­dessä toimia toisen han­kalan koke­muk­sen ohit­ta­vana toim­intana. Vuorovaiku­tuk­sel­lis­es­ti suhdet­ta määrit­tävänä ne nos­ta­vat ter­apeutin ase­maa esille, esimerkik­si vaikean tee­man käsit­te­lyn kannal­ta sopi­van ajanko­hdan määrit­telijänä. Tähän ter­apeutin tyyn­nyt­televään ilmaisu­un Han­na tart­tuu viit­taa­mal­la suo­jaavaan vas­taustapaansa, käyt­täen ’näkymisen kuvaus­ta’ ilmais­us­saan ’niin kun ei niitä itse tartte nähdä’, ja ter­apeut­ti vahvis­taa myötäilemäl­lä asian ole­van ’niin’.

Näkyväk­si tulemisen ongel­mallisu­us tulee uudelleen Han­nan ilmaisu­un (vin­jet­ti 2, riv­it 84–96) tun­nin alus­ta:

Vin­jet­ti 2 (käyn­ti 1, riv­it 84–97, APES 2–3)

84 H: ja tota () etenkin mun on niinku hyvin han­kala ilmas­ta mitään tun­tei­ta mitä mielessä liikkuu et niit ei vaan ()

85 niitä ei näy vaik­ka ne on tietysti ole­mas­sa mä en suu­tu sil­lon jos olis aika korot­taa

86 ään­tään ja puut­tua johonkin asi­aan mm () no itkeskel­ly mä en oo koskaan kovin paljon mut­ta just

87 sel­l­a­nen () ja vaik­ka sel­l­a­nen ilo­su­us se on hävin­ny mä en esimerkiks osaa niinku enää

88 nau­raa ollenkaan tai ei sitä halu­akaan ole () mut en mää jotenkin niinku pysty (esimerk­ki pois­tet­tu, riv­it 89–91)

92 T: mm‑m

93 H: ja jos mua suu­tut­taa tot­ta kai joskus tulee sel­l­a­nen olo et jostain pitäis sanoo niin mä tun­nen vaan

94 niinku sel­l­a­nen iso paine olis sisäl­lä joka yrit­tää pon­nis­tel­la ulos se on sel­l­a­nen ahdis­ta­va olo mä en

95 tiedä onko se niinku pelkoa lähin­nä tai () tai sel­l­as­ta jän­nit­tyneisyyt­tä mut mä en sano mitään mä

96 vain hymy­ilen ja olen ja et joo kaik­ki on oikein hyvin

97 T: mm

Keskeisenä han­kaluute­na Han­na kuvasi näkyväk­si tulemisen vaikeut­ta, mikä tässä ilmeni sosi­aal­i­sis­sa tilanteis­sa: ’mun on vaikea ilmas­ta mitään tun­tei­ta mitä mielessä liikkuu et niit ei vaan () nit ei näy vaik­ka ne tietysti on ole­mas­sa’ (vin­jet­ti 2, rivi 84). Ilmais­us­sa käyt­tämämme inton­aa­tiot, sävyt ja säestävät eleet ker­to­vat, mil­lainen tun­nesuhde meil­lä on siihen, mis­tä puhumme ja ase­moi­vat mei­dät vas­tavuorois­es­ti suh­teessa puhut­tuun. Ilmi­a­su­is­es­ti Han­nan ilmaisun ’rapor­toivu­us’, run­saus ja äänen­sävyn tiet­ty monot­o­n­isu­us pak­e­nee huomio­ta, mihin myös Har­tikainen (2013) on kiin­nit­tänyt huomio­ta. Han­na ker­toi ilmaisun­sa vaikeud­es­ta ja tukkoisu­ud­es­ta, ja tapa, miten hän siitä ker­too pitää sisäl­lään saman etäistävän suo­jan. Puhues­samme sävyt ker­to­vat, miltä jokin asia meistä tun­tuu: rapor­toivu­us estää sävy­jen syn­tymistä ja siten piilot­taa puhu­jan suh­tau­tu­mista puhu­misen­sa kohteisi­in. Han­na kuvasi osu­vasti, miten hänen suhdet­taan ongel­malliseen koke­muk­seen sävyt­tää näkymisen ja ei-näkymisen jän­nit­teinen suhde: ’niit ei vaan () niit ei näy vaik­ka ne tietysti on ole­mas­sa’ (vin­jet­ti 2, riv­it 84–85). Han­na kätkey­tyi jät­tämäl­lä oman suh­tau­tu­misen­sa ja tun­teet ilmaise­mat­ta, ja se tun­tui hänelle vain paineena.

Han­na prob­lema­ti­soi edel­lä hah­motel­tua linkit­tämäl­lä tun­tei­den ilmaisemisen vaikeu­den aggres­sion ilmaisemisen vaikeu­teen. Tässä on esimerk­ki siitä, kuin­ka assim­i­laa­tion taso on yhtey­dessä viit­tausko­hteeseen. Puhues­saan tun­tei­den näkymät­tömyy­destä Han­na on selvästi suh­teessa toim­intat­a­pansa ongel­mallisu­u­teen ’ja tota () etenkin mun on niinku hyvin han­kala ilmas­ta mitään tun­tei­ta mitä mielessä liikkuu et niit ei vaan () niitä ei näy vaik­ka ne on tietysti ole­mas­sa’ (vin­jet­ti 2, riv­it 84–85), mitä voidaan pitää liikku­mise­na 2. ja 3. APES-taso­jen väli­maas­tossa, jopa lähel­lä 3‑tasoa. Vaik­ka Han­na ei tuo esi­in, mihin tun­tei­den kätkemistapa liit­tyy (APES 4), hän kuvaa reflek­ti­ivis­es­ti toim­intat­a­paansa (vin­jet­ti 2, riv­it 94–96), johon kuvauk­seen hänel­lä sisäl­tyy tun­tei­den ja toimin­nan välisen suh­teen itse­havain­noin­tia: ’sel­l­a­nen iso paine olis sisäl­lä joka yrit­tää pon­nis­tel­la ulos se on sel­l­a­nen ahdis­ta­va olo mä en tiedä onko se niinku pelkoa lähin­nä tai () tai sel­l­as­ta jän­nit­tyneisyyt­tä mut mä en sano mitään mä vain hymy­ilen ja olen ja et joo kaik­ki on oikein hyvin’.

Tarkastel­tu­jen vin­jet­tien val­os­sa muo­dostin tiivis­te­tysti ensim­mäisen tapaamisen perus­teel­la alus­tavaa ymmär­rystä viitoit­ta­van tapaus­for­mu­laa­tion:

Han­nalle näkyväk­si tulem­i­nen toisen kat­seen edessä muo­dosti uhkaa­van asetel­man, johon linkit­tyi oman elävyy­den menet­tämi­nen ja lamaan­tu­misen koke­mus, ’Pölkky’. Tätä uhkaavaa suh­tau­tu­mistapaa Han­na pyr­ki vält­tämään kieltämäl­lä tai uno­hta­mal­la, mil­laise­na hän tulisi näkyväk­si toisen kat­seen alaise­na. Han­nan oli vaikea luot­taa toisen hyväksyvään vas­tavuoroisu­u­teen, mikä näkyi vaikeutena ilmaista omaa mielipi­det­tään tai tuo­da vuorovaiku­tuk­seen omas­ta ase­moi­tu­mis­es­taan ker­tovia sävyjä. Hän itse kuvasi: ’Mun on vaikea ilmaista mitään tun­tei­ta, ne ei näy vaik­ka kyl­lä niitä tietenkin on.’ Oman ilmaisun estymi­nen linkit­tyi Han­nalle itselleen aggres­sion ilmaisun han­kalu­u­teen, mis­sä hän pyr­ki vält­tämään aiheut­ta­mas­ta kon­flik­tia vuorovaiku­tuk­ses­sa. Ilmaisun vas­taan­ot­ta­ja näyt­täy­tyi pelot­ta­vana, ahdis­ta­vana suh­teessa ’pitäis jostain sanoa’ jän­nit­tyneeseen Han­naan, jon­ka pääasial­lise­na keinona näis­sä tilanteis­sa oli vai­eta ja/tai pyrk­iä miel­lyt­tämään toista, ja tätä kaut­ta säi­lyt­tää yhteys toiseen ja vält­tää kon­flik­ti­ti­lanne alis­tu­mal­la.

3.2 Han­nan häpeä ja sen sel­ven­tymi­nen ter­api­an aikana

Seu­raavas­sa kuvaan psykoter­api­akäyn­tien 7–9 avul­la, miten Han­nan häpeä näyt­täy­tyi psykoter­api­as­sa ja kuin­ka suhde siihen, mikä herät­tää häpeää, sel­ven­tyi ter­api­an aikana. Esi­tys­taval­lis­es­ti olen jakanut Han­na häpeän tari­nan kolmeen jak­soon, ”Pal­jas­tu­misen kauhu” (7. käyn­ti), ”Oppik­oulu­un men­e­m­i­nen” (8. käyn­ti) ja ”Han­nan häpeän näkyväk­si tulo” (9. käyn­ti).

Näkyväk­si tulemisen kauhu (7. käyn­ti)

Han­na aloit­taa 7. käyn­nin ker­toma­l­la edel­lis­syksynä kylässä olleesta pariskun­nas­ta, jon­ka mies oli ollut Han­nan isän ’hov­is­sa’ ryyp­py­porukois­sa. 7. käyn­nil­lä yleisenä tee­m­ana on pal­jas­tu­misen kauhu, jon­ka viit­tausko­hteena on isän käyt­täy­tymi­nen. Han­nan tavanomainen suo­jaa­va toim­intat­a­pa mur­tuu, ja hän tulee pal­jas­ta­neek­si isän­sä teot hän­tä kohtaan (vin­jet­ti 3). Ulkop­uolisen (isän ryyp­pykaveri) tek­i­jän herät­tämänä Han­nan ongel­malli­nen koke­mus kuvau­tuu tässä APES 1.

Vin­jet­ti 3 (käyn­ti 7, riv­it 102–112, APES 2)

102 H: kähisin sille Jan­nelle jotakuin­ki et joo että on on tosi hienoa että () tiedäks sä mitä tää mainio
103 mies teki mulle ku mä olin tota () sem­mo­nen nuori lik­ka () enkä mä oikeestaan niinku muu­ta
104 sanonu hän () hän tuli vaan () no meni kyl­lä hil­jaseks () ei siinä mitään () tai silleen () ei tien­ny enää
105 oikeen että () mitä mitä sanoi sit se pysähtyi kyl­lä siihen koko () jut­tu ja () ja sitte tietysti ku mä olin ()
106 sanonu sen niin se oli ihan kauhee­ta et mä nyt oon sanonu sil­lä taval­la (ja sitte)
107 T: (…miten niin) kauhee­ta
108 H: no eihän sel­l­as­ta pitäs men­nä sanomaan ensin­näkin () täy­tyy olla hirveen tark­ka () on on asioi­ta
109 joista ois niinkun () parem­pi vai­eta () öh () miet­tiä ainakin et kenelle sanoo ei () ei sel­l­aselle ()
110 miehelle joka niinkun varsi­nainen () öö juorukel­lo () tai (siis että) ja sit se oli niin kauhea asia
111 ylipäätään et mä sanoin ääneen tai otan puheek­si sen () sen pahan asian että () ei siitä niinkun pitäs ()
112 si siitä täy­tys vai­eta () ja

Han­na aloit­taa ker­toma­l­la episodista minä­muo­dos­sa. Ter­apeutin kysymyk­sen jälkeinen vas­taus on yleistyneen toisen ääni, joka puhuu pas­si­ivi­rak­en­tei­den avul­la ja aset­taa kiel­lon. Tämä johtaa välit­tömästi ahdis­tuk­seen, kyläläis­ten pahan­suo­vas­ta reagoin­nista salaisu­u­den pal­jas­tu­miseen, mut­ta Han­na ei tavoita, mihin tämä on linkit­tynyt­tä (APES 1).

Vin­jet­ti 4 (käyn­ti 7, riv­it 136–151, APES 1–2)

136 H: () se aja­tus

137 myöhem­min vas­taan et jos Jan­nelle menis ja puhuis jolle­ki jos se ker­tois () siel­lä tutu­il­la kylil­lä mis­sä

138 se liikkuu mis­sä kaik­ki on tun­tenu isän () niin tota ker­tois () mitä mitä mä oon sanonut niin et sehän

139 kään­tyis ain­oas­taan mua vas­taan (et tota)

140 T: (niinku mil­lä taval­la) sä ajat­telet

141 H: öö sil­lä taval­la että () hmm () että minä siinä sit lop­pu­jen lopuks olen niinkun varsi­nainen lunt­tu

142 että () kehtaan mus­ta­ta isäni mainet­ta isä on maan­nu jo viis vuot­ta hau­das­sa () ja mä rupeen

143 puhu­maan niinku tol­la­sia asioi­ta sit­ten () öh () yks kaks että () se menis () siit tulis niinkun () min­un

144 paha teko () mm tiedän minkälaista (porukkaa siel­lä kyl­lä on)

145 T: (sitte sil­lä per perus­teel­la) että että kuolleesta ei sais puhuu

146 pahaa ja

147 H: mm () sil­lä perus­teel­la ja () ehkä sekin että () niin () pahan puhu­mista mus­ta­maalaus­ta () valet­ta

148 T: mm ny eihän se ollu val­het­ta

149 H: no eihän se ollu mut sil­lä taval­la ihmiset ajat­telis () hyvin mon­et ajat­telis just sil­lä taval­la että ()

150 höö () tiedän ne pienet () pienet kylät mis­sä () kaik­ki tun­tee toisen­sa ja () jos­sa ei paljon muu­ta

151 tehdäkään ku juoru­taan ja vatkataan tois­t­en asioi­ta ja () äh ()

Han­na kuvaa inten­si­ivis­es­ti, ilman vai­h­toe­htoisu­ut­ta ja omia usko­muk­si­aan kyseenalais­ta­mat­ta, miten kyläläiset suh­tau­tu­vat hän­tä syyt­täen ja isää puo­lus­taen, juoruten ja pahek­suen hän­tä. Ter­apeutin pyrkimyk­set ava­ta vaku­ut­tuneisu­ut­ta jäävät tulok­set­tomik­si (vin­jet­ti 4, riv­it 139, 144, 147), mis­sä Han­na kuvaa ratkaisun­sa selvitä uhkaaval­ta ahdis­tuk­selta – pysyä erossa (vin­jet­ti 5, rivi 199–200, APES 1).

Vin­jet­ti 5 (käyn­ti 7, riv­it 198–211, APES 1)

198 T: (ook­sä tekemi­sis­sä) niiden kanssa (pois­tet­tu 199–203)

204 H: no en oikeestaan kovinkaan paljoa () sil­lä taval­la että () että mä en esimerkik­si niinku kyläile

205 kenenkään luona sil­lä taval­la e tai että he eivät käy meil­lä mut ihmisiä joi­hin tör­mää joi­ta () joi­ta

206 tapaa aina jos­sakin täl­laset () van­hat kylän ihmiset ja () no sitte vielä (mm)

207 T: (mut) sil­lon että taval­laan se

208 on myös osit­tain niinkun jotain sel­l­as­ta () hmh () jos­ta sä et ihan var­maan tiedä että et ne olis nyt

209 sanonu sulle tai näin vaan että sää vähän niinkun kuvit­telet et ne ajat­telee niin

210 H: mm () jol­lakin taval­la tun­temal­la sem­mosen pikkukylän maalais­lu­on­teen () hhet­tä () ja tota

Keskik­oulu­un men­e­m­i­nen ja ter­apeutin tuhah­dus (8. käyn­ti)

Kahdek­san­nel­la käyn­nil­lä Han­nan näkyväk­si tulemisen ahdis­tus sijoit­tuu ter­apeut­tiseen vuorovaiku­tuk­seen. Se ete­nee kolmi­vai­heis­es­ti. Ensin Han­na kuvaa (vin­jet­ti 6 ja vin­jet­ti 7), miten serkun ymmärtävä kohtaami­nen mah­dol­listi keskik­oulu­un men­e­misen muun­ta­mal­la suhdet­ta häpeää herät­tävään kohteeseen (APES 2–3). Toisek­si, Han­nan ker­toes­sa serkus­ta hänen ruumi­in­ti­lansa muun­tui huomio­ta herät­tävästi, mihin ter­apeut­ti kiin­nit­ti huomio­ta (vin­jet­ti 8, APES 1–2). Näkyväk­si tulemisen ahdis­tus virisi nyt välit­tömässä vuorovaiku­tuk­ses­sa, mikä johti kol­man­teen vai­heeseen: Han­na ikään kuin sijoit­ti ”kyläläis­ten pilkan” ter­apeutin ”tuhah­duk­seen”. Edel­lisel­lä käyn­nil­lä Han­na suh­tau­tui läh­es para­noidis­es­ti pahaa puhu­vi­in kyläläisi­in, mut­ta ei kyen­nyt tavoit­ta­maan vielä mihin tuo liit­tyi (APES 2). Nyt tuo ongel­malli­nen koke­mus sel­ven­tyy tässä keskustelus­sa oppik­oulu­un menos­ta serkun kanssa. Han­nan muo­toilu ’mää pelkäsin kauheesti sitä ett kun isä ryyp­pää kirkonkylässä ett mä joudun tör­määmään siihen et’ läh­estyy APES 3 ‑tason muo­toilua, mut­ta jät­ti häpeän tun­teen vielä artiku­loimat­ta ilmais­us­sa. (APES 2,5.)

Vin­jet­ti 6 (Käyn­ti 8, riv­it 244–253, APES 2–3)

244 H: määhän tota ()

245 mää kieltäy­dyin lähtemästä keskik­oulu­un tai silleen mun neljän­neltä luokalta ois pitäny hakea

246 sinne ni mä olin ninkun ehdot­tomasti ett mää en sinne mene () ja tota kukaan ei ninku ymmärtäny

247 vähääkään siitä ett no mitä ett pen­tu temp­puilee taas ett mitähän se on nyt saanu päähän­sä ja ()

248 pitää olla jääräpäi­nen () ja tota eei kenel­läkään ei ninku syt­tyny sel­l­as­ta tajun­taa pait­si mun serkul­la

249 sitte joka ninku lop­pu­jen lopuks sai mut lähtemään sinne koulu­un ihan vaan sil­lä taval­la ett se jut­teli

250 mun kanssa ja () kos­ka se ymmär­si ninkun () kysyä sil­lä taval­la oikeen kysymyk­sen että öö ()

251 johtuuko se jostain ihmi­sistä  joi­ta on siel­lä () kirkonkyläl­lä () mis­sä se koulu oli ja mä sanoin ett

252 joo () ja siitä se johtuu ja tota () ninku mää pelkäsin kauheesti sitä ett kun isä ryyp­pää

253 kirkonkylässä ett mä joudun tör­määmään siihen ett mä () en lähde sinne koulu­un ()

Han­na kuvaa yri­tyk­sen­sä ratkaista isän käyt­täy­tymisen pal­jas­tu­mis­es­ta tule­vaa häpeän uhkaa kieltäy­tymäl­lä men­emästä koulu­un (vin­jet­ti 6, APES 2–3). Hänel­lä ei kuitenkaan ole ker­tomaansa reflek­ti­ivistä suhdet­ta (APES 4). Edel­lisel­lä tun­nil­la Han­na suh­tau­tui hyvin epälu­u­lois­es­ti pahaa puhu­vi­in kyläläisi­in, mut­ta ei kyen­nyt tavoit­ta­maan vielä, mihin tuo voimakas suh­tau­tu­mi­nen liit­tyi (APES 2). Tässä (vin­jet­ti 6, riv­it 252–253) sel­ven­tyy tuo ongel­malli­nen koke­mus tässä keskustelus­sa oppiku­lu­un menos­ta serkun kanssa. Han­nan muo­toilu ’mää pelkäsin kauheesti sitä ett kun isä ryyp­pää kirkonkylässä ett mä joudun tör­määmään siihen et.’ läh­estyy APES 3 ‑tason muo­toilua, mut­ta jät­tää häpeän tun­teen vielä artiku­loimat­ta ilmais­us­sa (APES 2,5). Kuitenkin serkun rohkaisun kuvauk­sen jäl­keen, hän on tun­nistanut pelon takana olleen halun­sa men­nä koulu­un (vin­jet­ti 7, APES 2).

Vin­jet­ti 7 (käyn­ti 8, riv­it 254–259, APES 2)

254 H: tota mun serkku sano sit­ten vaan että () ei edes main­in­nu mun isää eikä mitään nim­iä eikä sil­lä taval­la mut­ta

255 siinä vaan ninku syn­ty sel­l­a­nen yhteinen ymmär­rys että () joo että ei sun () tartte ninkun välit­tää

256 siitä että sitä on () on kaiken­laisia tyh­miä ihmisiä voi olla ja voi sanoa inhot­tavia asioi­ta ja () sil­lä

257 taval­la mut että että ei se oo ninku sin­un vika että ei sun tartte yhtään välit­tää että ()

258 mene vaan sinne koulu­un ja tota no sitte mä halusin­ki koulu­un () eli se oli niin () tai silleen

258 yksinker­tas­ta () taval­laan että jos () joku vaa ois puhunu näistä kaiken­lai­sista asioista että tää () no

259 serkku esimerkiks ymmä ymmär­si mua ja (se)

Serkun rohkaisu prob­lema­ti­soi edel­lisessä (vin­jet­ti 7) Han­nan häpeään liit­tyvän vält­tämis­toim­intata­van osoit­ta­mal­la ongel­man ratkaisun ’jos joku vaa ois puhunu’ (vin­jet­ti 7, rivi 258). Assim­i­laa­tio­ana­lyysin näkökul­mas­ta tämä sijoit­tuu vielä APES 2 ‑tasolle, mut­ta ilmaisee ikään kuin vielä tiedos­tu­mat­tomana häpeään liit­tyvän toim­intata­van. Tämä ennakoi seu­raa­van yhdek­sän­nen käyn­nin oival­luk­sia, ja siir­tymää assim­i­laa­tio­ta­solle 5.

Han­nan ker­toes­sa tari­naa serkus­ta hänen ruumi­in­ti­lansa muun­tui, mihin ter­apeut­ti tart­tuu ”liikut­tumise­na”. Ter­apeutin kom­ment­ti liiku­tuk­ses­ta (vin­jet­ti 8, riv­it 277–278) johtaa välit­tömästi ”toisen äänen” ilmaan­tu­miseen, joka mitätöi kaiken (vin­jet­ti 8, rivi 279). Han­nan oman koke­muk­sen kuvaus estyy jostain syys­tä ’et se on liikut­tavaa sen takia kun se oli niin () ööö ()’ ja ilmaisuk­si tar­joutuu ter­apeutin edeltävästi tois­tu­vasti käyt­tämä sana ”hyvä” (vin­jet­ti 8, rivi 279).

Vin­jet­ti 8 (käyn­ti 8, riv­it 277–287, APES 2)

277 T: mus­ta tun­tu vaan äsken ett se on jotenkin ninkun ett sä oisit ollu jotenkin liikut­tunu kun sä

278 ker­roit siitä mut­ta () oliks sul­la sem­most tun­net­ta

279 H: no var­maan no mis­tähän se sitte joh­tu­is on on serkku oli hyvin liikut­ta­va tai ett se oli ninkun

280 mun lap­su­udessa sem­mone () ett se on liikut­tavaa sen takia kun se oli niin () öö () hyvä

281 T: mä aat­te­len ett seki ett miltä siit pien­est tytöst tun­tu aina kun tun­tu hyvältä kun joku puhu ja joku

282 välit­ti ja () että saat sä ninkun jonk­in­näkösen () tai tuot­taakse se sitte jonk­in­näkösen yhtey­den

283 niihin pienen tytön tun­teisi­in () nää koke­muk­set mis­sä sä oot () ett sua sust välitet­ti­in ja

284 joku ymmärs () joskus (4)

285 H: niin tuo on taas sil­lä taval­la () vaikeaa mä yritän miet­tiä mä en () mä en löy­dä sitä () aja­tus­ta

286 sil­lä taval­la () niin yhteys

287 T: ett sul ei ollu sem­mos­ta tun­net­ta vaan mää tulk­itsin pikkasen väärin ilmeis­es­ti (3)

Huomionar­voista edel­lisessä vin­jetis­sä (vin­jet­ti 8) on, miten Han­na samas­tuu arvot­to­muuskoke­muk­seen­sa. Hän kuvaa ’vaikeaa mä yritän miet­tiä mä en () mä en löy­dä sitä ()’ (vin­jet­ti 9, riv­it 285–286). Hän käyt­tää lau­seis­saan minä-muo­toa ilman reflek­ti­ivistä suhdet­ta puhut­tuun. Kuvaami­nen ilman reflek­ti­ivistä suhdet­ta vas­taa APES-tasoa 2. Tätä seu­raa ter­apeut­tises­sa suh­teessa Han­nan pro­jek­ti­ivi­nen suh­tau­tu­mi­nen ter­apeutin tuhah­duk­seen, mis­sä hän sijoit­taa arvostel­e­vat sanat ter­apeutin ajatuk­sik­si (vin­jet­ti 9).

Vin­jet­ti 9 (käyn­ti 8, riv­it 374–380, APES 2)

374 H: … oman lap­su­u­den takia () tota () mä pystyn eläy­tymään näi­hin pieni­in () ja mur­rosikäsi­inkin vielä

375 jotenkin () mutt ett sen jäl­keen taval­laan mun kehi­tys on jotenkin ninkun () pysähtynyt tai mä en

376 tarko­ta sil­lä ninkun moit­tia itseäni

377 T: nyt sää huo­m­a­sit itsekin

378 H: niin kos­ka sää tuhahdit niin tota

379 T: sää näit sen mun ilmeestä niinkö että taas sä moitit itseäs

380 H: niin ett sen jäl­keen ei oo tapah­tunu ninkun kehi­tys­tä kos­ka mä oon jotekin ninkun () lit­sat­tu

381 siinä vai­heessa jo () suur­in­pi­irtein kun mä oon itse ollu aikuiseks tule­mas­sa () eli ett se on ninkun

382 tukah­tunu ja nitistyny sen että () mä oisin sen jäl­keen juurikaan sit­ten kehit­tyny () ett on on vaan

383 ninkun jääny kiin­ni siihen että () tai ninku syyt­telemään () itseään ja koke­maan ninku ennakol­ta
384 kauhean var­mana ett mä en osaa mitään ja () mä epäon­nis­tun kuitenkin yritän mitä tahansa ()

385 että mä en oo minkään arvoinen

Han­na kuvaa (vin­jet­ti 9, riv­it 375–380) oman pro­jek­ti­ivisen suh­tau­tu­misen­sa sisäl­lön, mikä ilman vai­h­toe­htoisu­ut­ta ja reflek­ti­ivistä suhdet­ta ilmaisu­un vas­taa APES 2 ‑tasoa. Tässä voidaan nähdä ikään kuin tois­in­to Han­nan suh­tau­tu­mis­es­ta ”pahan­suopi­in kyläläisi­in”, mis­sä ivan tai häpäisyn uhka herät­tää samankaltaisen toim­intata­van koet­tuun ja pro­jek­ti­ivis­es­ti kuvat­tuun koke­muk­seen. Ter­api­akäyn­nil­lä Han­na seu­raavak­si kon­trol­loi keskustelun kulkua, pysähtymät­tä ”tuhah­duk­seen”. Ter­apeutin foku­soin­ti tähän yhteistyö­suh­teessa tapah­tuneeseen katkok­seen aut­toi palaa­maan äskeiseen ja kut­sui reflek­toimaan, mitä Han­nan mielessä tapah­tui ja mihin hän kiin­nit­ti huomio­ta (vin­jet­ti 10).

Vin­jet­ti 10 (käyn­ti 8, riv­it 423–453, APES 2)

423 H: sä nau­roit tai ilmeestäkin tai päästit sel­l­asen äänen joka lähin­nä kuu­losti nau­rul­ta

424 eli et mä en sanonut tätä asi­aa oikein… // ajat­telin //

429 pitää muut­taa tätä sana­järjestys­tä tai tehdä jotain tälle lauseelle //

441 ajat­telin et

442 siinä tilanteessa olisit ajatel­lut jotain sel­l­aista et voi ei taas toi Han­na kään­tää tän

443 asian itseän­sä vas­taan //

446 kos­ka sä olit juuri ennen sanonut et nyt sä kuulet taas et mää niinkun

447 moitin itseäni ja tuo­han kuu­lostaa ihan siltä //

451 et eikö toi ihmi­nen osaa ollenkaan //

453 lopet­taa tuo­ta syit­ten hakemista itses­tään

Han­na kuvaa (vin­jet­ti 10, rivi 423–424) ensin vai­h­toe­hdoit­ta totuute­na (’sä nau­roit’), sit­ten ikään kuin hie­man omaa tiedon­muo­dos­tus­taan kor­jat­en (’tai ilmeestäkin’) ja lop­ul­ta melkein kuvat­en kyseessä olleen hänen oma tulk­in­tansa toisen eleestä (’tai päästit sel­l­asen äänen joka lähin­nä kuu­losti nau­rul­ta’). Han­na ei kuitenkaan kykene muo­dosta­maan tässä reflek­ti­ivistä suhdet­ta siihen, mitä kuvaa. Han­nalle häpäistyk­si tulemisen uhka ter­apeutin tahol­ta herät­tää Han­nas­sa ensin yri­tys­tä kor­ja­ta tai muut­taa ilmaisuaan koe­tun toisen odotusten mukaisek­si (”ajat­telin // pitää muut­taa tätä sana­järjestys­tä tai tehdä jotain tälle lauseelle’ (vin­jet­ti 10, rivi 429). Ja sit­ten, pää­tyen lop­ul­ta sisäisessä dial­o­gis­sa voimakkaan pro­jek­ti­iviseen suh­tau­tu­miseen (vin­jet­ti 10, riv­it 447–453), ’mitä toinen hänestä ajat­telee’. Ter­apeut­ti yrit­tää kuva­ta, että on hyvä kiin­nit­tää huomio­ta tilanteisi­in, mis­sä Han­na saat­taisi sanoa tai olla sanomat­ta, ettei ymmär­rä vain ollak­seen mielik­si ter­apeu­ti­lle. Tähän Han­na vas­taa kuitenkin assim­i­laa­tio­ta­soaan (APES 2) vas­tat­en saa­mat­ta reflek­tios­sa kiin­ni ter­apeutin kom­ment­tia asi­as­ta (vin­jet­ti 11).

Vin­jet­ti 11 (käyn­ti 8, riv­it, 531–536, APES 2)

531 H: tää on nyt on taas sil­lä taval­la vaikee­ta et mitenkähän tästä pitäis niinku jatkaa ()

532 tai siis että pitää tietysti varoa ja () sanoa () jos alkaa huo­ma­ta et rupee ole­maan

533 T: (meniks nyt vaikeeks)

534 mielik­si tai () just ker­too et mä en ymmär­rä sua () tai et tälleen mut että nyt mää aion niinku

535 yrit­tää olla sulle mieliks tästä het­kestä eteen­päin mut­ta mä ker­ron sen nyt että mul­la on sel­l­ainen aie () ja

536 sit sen voi lopet­taa siihen

Het­kel­lis­es­tä ter­apeut­tisen vuorovaiku­tuk­sen häir­iöstä, siihen foku­soimis­es­ta yhteisessä keskustelus­sa ja käsit­telystä seu­raa Han­nan mieleen tule­va ikävä muis­tu­ma edel­lis­es­tä ter­api­as­ta. Siinä Han­na kuvaa edel­lisen ter­apeutin nau­rua, minkä oli kokenut häpäi­sevänä (vin­jet­ti 11). Aineis­to ei ker­ro, mitä ”oikeasti tapah­tui”. Huomionar­voista kuitenkin on, että edel­lisessä ter­api­as­sa tämä Han­nan suh­tau­tu­mi­nen ja tulk­in­ta toisen nau­rus­ta ei ollut tul­lut ilmais­tuk­si tai käsit­te­lyn piiri­in vaan oli jäänyt piiloon. Nau­ru oli herät­tänyt häpeän koke­muk­sen, mikä oli jotain sel­l­aista, minkä tois­tu­mista Han­na pyr­ki estämään tapah­tu­mas­ta uudelleen tässä ter­api­as­sa. Näis­sä (vin­jetit 10, 11, 12) Han­na ei kuitenkaan pysty muo­dosta­maan reflek­toivaa suhdet­ta tässä ja nyt ‑vuorovaiku­tuk­ses­sa virit­tyneeseen häpeän uhkaan, vaan pyrkii joko toimin­nal­laan vält­tämään häpeää herät­tävästä tai ajau­tuu samastues­saan arvot­to­muu­den koke­muk­seen­sa hel­posti pro­jek­ti­iviseen kokemisen tapaan suh­teessa toiseen (APES 2).

Vin­jet­ti 12 (käyn­ti 8, riv­it 544–552, APES 2)

544 A: Hän ninkun nau­ro sel­l­ases­sa paikkas­sa ett ei

545 nyt her­ran täh­den olis nau­ranu () ja tota ett sitä () jotenkin ninkun rupee sil­lä taval­la vähän sitte

546 varo­maan ett seoli () ikävä koke­mus … mä aat­telin ett mä en mis­sään

547 tapauk­sess­sa halu­ais ett sä suut­tusit tääl­lä () // tai ett

548 sanois­in jotain sel­l­as­ta ett ter­apeut­ti ei ninkun voi sietää sitä () //

549 tai suut­tuu se oli kauheen ()

550 järkyt­tävää en odot­tanu että siinä ois käyny silleen ett siitä tuli ehkä vähän ()

551 pelokkaak­si tai että yrit­tää ninku vielä enem­män nyt taas kun on käymässä ter­api­as­sa ettei syn­tyis

552 ainakaan sel­l­as­ta () tilan­net­ta ja

Han­nan häpeän näkyväk­si tulo (9. käyn­ti)

Yhdek­sän­nel­lä käyn­nil­lä Han­na kyke­nee muo­dosta­maan uuden­laisen suh­teen häpeää herät­tävään kohteeseen, mis­sä Han­na kyke­nee liit­tämään sen uut­ta ymmär­rystä kuvaaval­la taval­la omaan elämän­his­to­ri­aansa. Assim­i­laa­tio­ta­son muu­tok­set häpeää herät­tävään kohteeseen etenevät käyn­nil­lä kolmi­vai­heis­es­ti: 1) uuden ymmär­ryk­sen tuomi­nen ongel­malliseen koke­muk­seen (vin­jetit 13–14) 2) läpi­työsken­te­ly tämän sel­ven­tymisen mah­dol­lis­ta­mana (vin­jetit 15–16), mikä lop­ul­ta johtaa 3) ongel­mallisen häpeäkoke­muk­sen osit­taiseen ratkaisu­un (vin­jetit 17–18).

Yhdek­sän­nen käyn­nin alus­sa Han­na palaa edel­lis­tun­nin serkun kohtaamiseen kuvaa­mal­la, miltä tuo hänestä oli tun­tunut. Hän puhuu minä­muo­dos­sa, mut­ta ei ole samas­tuneena arvot­to­muu­den tun­teeseen eikä ”toisen ääni” ollut vaien­tanut osal­lisu­ut­ta tästä itsekoke­muk­ses­ta (vin­jet­ti 13, riv­it 15–16). Ter­api­akäyn­tien välis­sä han­kala olo, jota Han­na ei ymmärtänyt, ei ollut jät­tänyt hän­tä rauhaan (vin­jet­ti 13, riv­it 15–16). Tässä näkyy, miten siir­tymä tor­ju­tus­ta ongel­mallis­es­ta koke­muk­ses­ta (vin­jet­ti 13, rivi 11, APES 0) tulee han­kalan tun­teen kaut­ta tietoisu­u­teen. Suhde kohteeseen toimii johtolankana itse kohteeseen, joka ei vielä ole selvästi artiku­loitavis­sa. (vin­jet­ti 13, rivi 12–13, APES 1–2).

Vin­jet­ti 13 (käyn­ti 9, riv­it 11–16, APES 2–3)

11 H: Sil­lon ku oli puhet­ta siitä et mun serkku sai mut lähtemään keskik­oulu­un () niin tota ja siitä

12 puhumi­nen äkkiä (siinä käyn­nil­lä) jotenkin () se ei ollukaan enää yhtään miel­lyt­tävää vaan se olikin oikeestaan aivan

13 kauhee­ta () se oli hyvin hyvin epämiel­lyt­tävää sinän­sä että niinku joku ruma mus­ta peikko

14 T: Niinkö

15 jos­sakin siel­lä reunal­la mä en tien­ny niinkun mikä se on ja () sitäkin mä mä mietin
16 var­maan niinku kak­si päivää et minkä takia mulle niinku tuli sel­l­a­nen olo (ja tota)

Han­nan on vaikea saa­da kiin­ni, mihin ”kauhea olo” serkus­ta puhut­taes­sa liit­tyi. Ensin hän liit­tää sen pet­tymyk­seen, kun serkku ei kysynyt aiem­mas­ta kiusaamis­es­ta koulus­sa vaan rohkaisi vain men­emään koulu­un. Toisek­si, Han­na vas­tauk­se­na ter­apeutin tarken­tavaan kysymyk­seen serkku­un liit­tyneestä tun­teesta kuvaa liikut­tuneen­sa ’mut­ta sen takana oli niinkun sel­l­a­nen () niinku sel­l­a­nen hätään­nys tai () tai sel­l­ainen pik pikku kauhu’. Han­na saa nyt kiin­ni jostain sel­l­ais­es­ta (APES 3–4), mihin hän ei ollut vielä kos­ke­tuk­sis­sa edel­liskäyn­nil­lä, mut­ta mihin epämääräi­nen paha olo serkus­ta puhut­taes­sa oli hän­tä ohjan­nut.

Vin­jet­ti 14 (käyn­ti 9, riv­it 73–75, 91–92, 96–97, APES 3–4)

73 keskustelu ei ollu mikään kiva ja mä muis­tan et mä niinku jurotin kovasti ja olin hyvin

74 yksi­tavuinen mut­ta sit­ten jäl­keen­päin hyvin helpot­tunut… ja sit­ten mä pääsin

75 koulu­un //

91 oisin var­maan pitänykkin pääni kun mon­een ker­taan sanonut et en lähde, mut­ta //

92 hän niinku oival­si mun salaisuuteni tämä serkku… //

96 jotenkin niinku kiukut­ti 11-vuo­ti­aana se että mä olin niinku pal­jas­tunut ja että hän niinkun lukee min­ua kuin                                                           

97 avoin­ta kir­jaa emmä muista () mut jokin lait­to mut kuiten­ki ole­maan hyvin juro siinä vai­heessa kun me jutelti­in

Han­na kuvaa mieleen­sä tule­vien esimerkki­ti­lantei­den kaut­ta, mil­laiseen viit­taus­suhtei­den verkos­toon häpeää herät­tävät muis­tot kietoutu­vat ja miten hän on yrit­tänyt selvitä niiden kanssa. Isän tul­lessa juovuk­sis­sa koulubus­si­in tai kun ’opet­ta­jat teki mun isästä silmä silmätikun sillee et koko luok­ka ryn­täs () ikku­naan tui­jot­ta­maa’. Tässä tilanteessa Han­na kuvaa omia tun­to­jaan:

Vin­jet­ti 15 (käyn­ti 9, riv­it 163–172, 220–238, APES 4–5)

163 H: mä olin niinku tuo­htunu siitä ja //

164 mä joten­ki ajat­telin et mä en ainakaa mene tonne () //

165 mä jäin vaan () istu­maan siihe ja sit­ten opet­ta­ja () jut­teli siinä

166 lisää et mis­sä hän on näh­ny sen miehen aikasem­min ja kaik­kee () sil­lon mul­la alko syn­tyä

167 sel­l­a­nen () kauhea () var­muus et sehän on mun isä () mä kävin niinkun kauhi­an pieneks ja

168 sur­keeks se oli niinkun itses­tään­selvä asia et mä en niinku voi hievah­taakaan paikaltani et mä niinku

169 et nyt () mä häviän niinku olemat­tomi­in toiv­ot­tavasti () ja tota () kukaan ei sanonu mitään

170 tun­te­vansa sitä miestä eikä sel­l­as­ta mut sitte yks poi­ka joka oli niinku meiltä päin () tuli

171 mun luokse ja //

172 nau­ro kovasti ja sano et se on sun isäs //

220 pakko men­nä jotenkin pakko olla ajat­telemat­ta //

223 kohot­taa ryhtiä asetel­la kasvoil­len­sa sel­l­as­ta ilmet­tä jon­ka arvelee et se olis sopi­va

224 mitään­sanoma­ton rauhalli­nen mielel­lään vaik­ka ihan ilmeetön ja se on sitä ettei kat­so mihinkään suun­taan //

226 sen kun vaan aset­tuu istu­maan ja alkaa tui­jot­taa penkkiä //

228 en tiedä mitä muut ajat­teli, mut­ta se oli min­ulle hirveän

229 häpeäl­listä… täy­ty kehit­tää kuori… joten­ki säi­lyt­tää kasvon­sa (220–238)

Han­nan tapa yrit­tää selvitä häpeän­sä kanssa oli samankaltainen kuin oppik­oulun kanssa: vaiken­e­m­i­nen ja häpeää herät­tävän kohteen vält­tämi­nen ’en mene’. Läpi­työsken­te­lyn (APES 5) – mitä Han­na kuvasi käyneen­sä läpi paljon itsenäis­es­ti psykoter­api­akäyn­tien välis­sä – kaut­ta Han­nalle tuli mah­dol­lisek­si uuden­lainen ymmär­rys omaan häpeän­sä kehi­tyshis­to­ri­aan sekä siihen pääasial­lisik­si muo­dos­tuneisi­in ratkaisukeinoi­hin. Han­nan suh­teen isän käyt­täy­tymiseen ei olisi vält­tämät­tä tarvin­nut kehit­tyä häpeäk­si ’olis voinu niinku kas­vat­taa muul­lakin taval­la suh­tau­tu­maan asi­aan’ (vin­jet­ti 16, rivi 292). Han­na kuvaa, miten vaiken­e­m­i­nen, piilou­tu­mi­nen ja vält­tämi­nen oli­vat kehit­tyneet hänelle toim­intatavoik­si ratkaista ongel­mallisek­si muo­dos­tunut häpeäkoke­mus (vin­jet­ti 16, riv­it 300–302). Pal­jas­tu­misen tai näkyväk­si tulemisen uhka oli tämän sietämät­tömän ja siten väl­tet­tävän itsekoke­muk­sen ydin (vin­jet­ti 16, rivi 302). Tässä kohtaa Han­na alkaa saavut­taa toim­i­ju­ut­ta itse­havain­nos­saan ongel­malliseen koke­muk­seen­sa, mikä näkyy vin­jeteis­sä hänen akti­ivises­sa ja han­kalia koke­muk­sia työstävässä otteessaan (vin­jetit 16–19).

Vin­jet­ti 16 (käyn­ti 9, riv­it 291–302, APES 5)

291 H: että äiti­hän mulle tar­tut­ti kauheasti sen

292 oikeestaan et mis­tä muual­ta se ois tul­lukkaan miten kovasti pitää isän takia hävetä () olis voinu

293 niinku kas­vat­taa muul­lakin taval­la suh­tau­tu­maan asi­aan //

296 niin tää on meille niin hirveä häpeä että sin­un isäsi on tuol­lainen ja () ja () kaik­ki () mitä isä nyt

297 sitte oliskaa voinu tehdä äiti maalaili kaiken­laisia kuvia että () jos isä tekee niin ja näin jos tapah­tuu

298 sel­l­as­ta ja täl­las­ta nii () kyl­lä me sit­ten joudumme häpeämään hän­tä… pelot­taa niin kovasti se () tai ()

299 niin kyl­lähän se niinku äkkiä () tart­tuu… et mä olin var­maan no vaik­ka sil­lon kun mä alotin

300 koulunkäyn­tiä niin mä olin sel­l­aisen () häpeän ja pelon kyl­lästämä että oli sel­l­a­nen kau kauhee jut­tu

301 pääl­lä miten tätä pitää () sala­ta ja väis­tel­lä ja () vale­hdel­la ja tehdä mitä tahansa että tää kauhee

302 häpeä ei pal­jas­tu­isi

Ongel­mallisen häpeäkoke­muk­sen eri puolien läpi­työsken­te­ly jatkui, kun ter­apeut­ti palasi edel­lis­tun­nin ”ter­apeutin tuhah­duk­seen” ja häpeän uhan sijoit­tumiseen vuorovaiku­tuk­ses­sa. Jälkikä­teen Han­nal­la mah­dol­lis­tui tilanteen kuvaami­nen ja tutkimi­nen vähem­män pro­jek­ti­ivisel­la taval­la, mikä edel­liskäyn­nil­lä ei ollut mah­dol­lista (vin­jetit 9, 10, 11). Han­na kuvaa, ettei kokenut ter­apeutin tuhah­dus­ta siinä tilanteessa epäys­täväl­lisenä ja pil­ka­llise­na nau­runa, kuten oli kokenut edel­lisen ter­apeutin nau­run. Han­na puhuu eri ase­mas­ta käsin koke­muk­ses­taan kuin edel­liskäyn­nil­lä, mis­sä han­kalan tun­teen kohdal­la hänen suh­tau­tu­misen­sa ter­apeut­ti­in oli enem­män pro­jek­ti­ivista (vin­jet­ti 9), mis­tä puut­tui reflek­toi­va ja vai­h­toe­hto­ja hah­mot­ta­va suhde puhut­tuun. Tässä kohden Han­na sijoit­taa toisen ymmärtämät­tömyy­den ja pilkan entiseen ter­apeut­ti­in, mut­ta tavas­saan jäsen­tää koke­mus­taan ikään kuin suo­jelee nykyisen ter­apeutin kuvaa ja suhdet­ta tähän tässä kohtaa – vaik­ka edel­liskäyn­nil­lä (vin­jetit 9, 10, 11) Han­na eksp­likoi selvästi, miten oli sel­ven­tänyt itselleen ter­apeutin tuhah­dus­ta. Se, kenelle Han­na kokee puhu­vansa trans­fen­ren­ti­aalises­sa tilanteessa, vaikut­taa ilmaistes­sa siihen, mitä hän voi sanoa ja kuin­ka kan­nat­tel­e­vak­si tuon yhtey­den voi kokea.

Vin­jet­ti 17 (käyn­ti 9, riv­it 338–362, APES 5)

338 H: häpeä sehän sieltä tuli () mä oon type­rä tai siis se oli niinku et mä oon niin

339 type­rä rasit­ta­va ja ja sietämätön han­hi että toi ter­apeut­tikin se ei niinku jak­sa kestää mua et nyt se jo

340 suut­tu //

358 eihän hän­hän ei tietenkään ajatel­lu var­maan sil­lä taval­la mut­ta //

360 minä minähän otan kos­ka mä olen //

362 sem­mo­nen niinku olen ja tot­ta kai mä niin kuin sain siitä sen häpeän

Han­na tuo esi­in uuden­laisia puo­lia äidis­tään, mis­tä aiem­min ei ole voitu puhua. Han­na epä­suo­rasti prob­lema­ti­soi tässä edel­lä hah­motel­lun häpeä­tari­nansa, mis­sä isän käyt­täy­tymisen häpeä piilot­taa taak­sen­sa vielä jotain. Äidille ei voin­ut puhua pelätessä toisen suut­tumus­ta ja ivaa (vin­jet­ti 18, riv­it 484–485). Han­na kuvaa pelkoaan tulemis­es­ta saman­laisek­si kuin äiti, ja miten yksit­täiset omat teot saa­vat mit­ta­suh­teen pelkoa vas­ten:

Vin­jet­ti 18 (käyn­ti 9, riv­it 482–490, APES 5)

482 H: ylipäätään san­o­taan et tyt­täret alkaa muis­tut­taa äitiän­sä tai huo­maa itsessään

483 jotain sel­l­as­ta mut mä en niinku huo­maa mitään sem­most hyvää () vaan et et ettei minus­ta olis

484 tulos­sa just sel­l­a­nen joka () räsähtää rai­vokkaasti äkkiä suut­tuu jostakin () tai et on niinku sillee tosi

485 kylmä niinku äiti osas olla sel­l­a­nen jääkel­lari () mis­tä se heit­teli jotain iva­pi­ikke­jä () //

486 entä jos mä en huo­maakaan ja mä muu­tun //

487 en tiedä minkä takia äiti oli katk­era ihmi­nen se oli () väsynyt  ja

488 sairas ja katk­era () ajat­tele () jos min­ulle käy niinku aivan samal­la taval­la () tässä täy­tyy
489 niinku jotenkin lait­taa hant­ti­in jos se vaan joten­ki on estet­tävis­sä enkä mä tiedä ()

Han­nan itse­tutkiskelu 8. käyn­nin tapah­tu­mista on mah­dol­lis­tanut ulos tulon ”tum­man­har­maas­ta, ankeas­ta ja tukos­sa olosta” kohti vapau­tuneem­paa, eläväisem­pää ja ihmis­ten kanssa jut­tel­e­vaa olemista ja toim­intaa (vin­jet­ti 19).

Vin­jet­ti 19 (käyn­ti 9, riv­it 512–520, APES 5)

512 H: Pystyn tekemään sel­l­a­sia hyvin pieniä asioi­ta jot­ka on ollu min­ulle kuitenkin niinku
513 mah­dot­to­mia kos­ka on pelän­ny niin paljon () mitä siitä seu­raa jos jotakin

514 menee tekeen //

515 tun­nen itteni aina­ki vähän rohkeam­mak­si () että uskallan sanoa niistä asioista joista ei ois joskus aikasem­min mil­lään voinu () suu­tansa ava­ta ja

516 kokeil kokeil­la sitä et miltä se () tun­tuu niinku uskaltau­tua () tosi­aan () puhu­maan mis­sä puhuu­ki ja

517 sit­ten on huo­man­nu tai et eihän se nyt ollukkaa niin

518 kauhee­ta et mähän pystyin tekemään sen ja () mä onnis­tu­in sit­tekin () ei tul­luk­ka mitään häpeää

519 eikä eikä tota () nolaus­ta () kukaan (ei) sanonu että tyh­mä ni ku mä oon huo­man­nu et sel­l­as­ta ei () ole

520 niin mä aion niinkun () jatkaa sitä ja yrit­tää enem­män

Lop­puy­h­teen­ve­t­ona voidaan kuva­ta, miten yhdek­sän­nel­lä käyn­nil­lä Han­na ensin kuvasi uudel­la taval­la sel­ven­tynyt­tä ymmär­rystään edel­lis­tun­nin han­kalaan oloon puhut­taes­sa serkun kohtaamis­es­ta (vin­jet­ti 13). Tässä Han­nan suhde häpeää herät­tävään kohteeseen muun­tui assim­i­laa­tio­ta­soil­ta 2–3 (vin­jet­ti 13), ter­apeut­tisen käsit­te­ly­vai­heen kaut­ta kohti APES 4 ‑tason kuvaa­maa oival­lus­ta (vin­jet­ti 14). Toisek­si, tämän mah­dol­lis­ta­mana Han­na kuvasi sel­ven­tynyt­tä ymmär­rystään, mil­lais­ten tapah­tu­mien kaut­ta suhde isän käyt­täy­tymiseen oli hänelle muotoutunut häpeäk­si (vin­jet­ti 15). Työsken­te­lyn tulok­se­na Han­na kuvasi uut­ta aja­tus­ta äitin­sä roolista Han­nan häpeän muo­dosta­jana (vin­jet­ti 16–18), vas­tat­en APES-taso­ja 4–5. Lopuk­si Han­na kuvaa omaa muu­tostaan ongel­malliseen koke­muk­seen­sa (vin­jet­ti 19), mis­sä ongel­malli­nen häpeäkoke­mus on – ainakin osit­tain – tul­lut inte­groituneek­si osak­si omaa koke­mus­ta uudel­la taval­la (APES 5).

4. Pohd­in­ta

Tutkimuk­sen tavoit­teena oli yksinker­tais­es­ti näyt­tää, miten häpeä tavoite­tuis­sa het­kissä näyt­täy­tyy poti­laan koke­muk­ses­sa ja miten se sel­ven­tyy ja kehit­tyy – tai on sel­ven­tymät­tä ja kehit­tymät­tä – psykoter­api­an kulues­sa. Psykoter­api­an alus­sa ilmaisun mikro­ana­lyyt­tisen sel­ven­tämisen kaut­ta tuli näkyväk­si, miten Han­na suh­tau­tui kuvat­ta­vana olemiseen sekä miten hän kuvasi pääasial­lisen tapansa toimia selvitäk­seen siitä. Pal­jas­tu­misen tai näkyväk­si tulemisen ongel­mallisu­us tuli eri yhteyk­sis­sä esi­in jo ensimin­u­uteil­la – osit­tain sel­l­ais­es­ta mate­ri­aal­ista, mikä aiem­mis­sa tutkimuk­sis­sa oli jätet­ty lit­teroimat­ta. Tämä viit­taa ilmaisun help­poon ohitet­tavu­u­teen sekä psykoter­api­an alun ilmaisu­jen merk­i­tyk­sel­lisyy­teen. Han­na puhui kuin ohi­men­nen täyt­täessään lomaket­ta, eikä ter­apeut­tikaan siinä kohtaa tart­tunut Han­nan tar­joa­maan ’kauhun paik­ka’ ‑ilmaisu­un. Ter­api­an alun hel­posti ohitet­tavien ilmaisu­jen merk­i­tyk­set eivät kuitenkaan mil­lään voineet avau­tua ter­apeu­ti­lle siinä het­kessä, toisin kuin tutk­i­jalle, jol­la on käytet­tävis­sään jälkikä­tis­es­ti koko ter­api­at­a­pah­tu­man kat­ta­va kli­ini­nen aineis­to.

Han­nan häpeän tari­nan kaut­ta tuli vai­heit­tain näkyväk­si osa siitä, mikä ter­api­an alus­sa ilmeni näkyväk­si tulon uhkana. Käyn­tien 7–9 aikana Han­nan suhde häpeää herät­tävään kohteeseen muun­tui ja sel­ven­tyi niin, että hänen arvioiti­in saavut­ta­neen assim­i­laa­tio­ta­son viisi. Seit­semän­nen käyn­nin alus­sa salaisu­u­den pal­jas­t­a­mi­nen muo­dosti Han­nalle uhan ja aikaan­sai para­noidista suh­tau­tu­mista ilman yhteyt­tä koke­mus­ta välit­täneeseen syy­hyn (APES 2). Kahdek­san­nel­la käyn­nil­lä serkun kohtaamisen kaut­ta sel­ven­tyi, että isän käyt­täy­tymi­nen oli Han­nan häpeän varsi­nainen kohde (APES 3). Häpäisyn ja ivan kohteek­si tulemisen pelko tuli vuorovaiku­tuk­seen Han­nan liiku­tuk­sen ”pal­jas­tu­misen” kaut­ta. Sen käsit­te­lyn jäl­keen yhdek­sän­nel­lä käyn­nil­lä mah­dol­lis­tui uuden­laisen kokemisen assim­iloimi­nen serkun kohtaamisen tari­naan (APES 4). Käyn­nin läpi­työsken­te­ly­vai­heessa Han­nan onnis­tui inte­groi­da ongel­malli­nen häpeäkoke­muk­sen­sa. Hän tun­si itsen­sä vapaam­mak­si ilmaise­maan itseään. Läpi­työsken­te­ly­vai­he tuot­ti myös kokon­aan uuden näkökul­man isän häpeämiseen. Han­na havait­si samas­tuneen­sa äitin­sä häpeään, jol­loin se sai ikään kuin kaksinker­taisen voiman (APES 5).

Häpeän tavoit­ta­mi­nen psykoter­apiatutkimuk­sen laadullis­ten menetelmien avul­la näyt­tää mah­dol­liselta. Han­nan häpeän tari­na kuitenkin näyt­tää myös, miten hel­posti ohitet­tavas­ta, moniker­roksis­es­ta, mon­een suun­taan linkit­tyneestä ja muun­tu­vas­ta koke­muk­ses­ta on kyse. Tämä aset­taa haas­teen niille käsit­teel­lisille työkaluille, joiden avul­la jäsen­nämme psykoter­apeut­tisen pros­essin moni­u­lot­teista kehi­tystapah­tu­maa. DSA:n läh­estymistapa ja teo­reet­tiset väli­neet yhdis­tet­tynä assim­i­laa­tioma­llin vai­he­malli­in viit­tausko­hteen assim­i­laa­tio­ta­sos­ta tavoit­ta­vat häpeän kehi­tyk­sel­listä ja muun­tu­vaa luon­net­ta taval­la, mitä aiem­min ei ole tehty. DSA:n ana­lyysin yksikkönä semant­ti­nen posi­tio muo­dostaa psykol­o­gisen erit­te­lyn alkuab­strak­tion, joka rajaa havait­tavien asioiden sisäl­lön ja jäsen­tää ilmiöitä tutkimuk­sen kohteek­si. Esimerk­ki semant­tisen posi­tion tun­nistamis­es­ta Han­nan ilmais­us­sa oli ensim­mäisen käyn­nin alkuhetki­in kohdis­tunut ana­lyysi. Han­na ei puhu mitään häpeästä, mut­ta hänen kom­ment­tin­sa istun­non videoku­vauk­seen sisältää ”nähdyk­si tulemisen kauhun”. Tämä semant­ti­nen posi­tio ilme­nee eri viit­tausko­htei­den yhtey­dessä (vas­tat­en eri­ta­soisia assim­i­laa­tion taso­ja viit­tausko­hteeseen), kuten tulososas­sa ilme­nee käyn­neil­lä 7–9 esimerkik­si Han­nan pal­jas­taes­sa ”mitä isä teki” ”isän hov­i­laiselle”, Han­nan viitates­sa oppik­oulu­un men­e­misen mah­dot­to­muu­teen, serkun ymmärtäessä Han­nan salaisu­u­den häpeän varsi­nais­es­ta kohteesta tai myöhem­min suorem­min viitat­en ker­to­muk­ses­sa koulubus­si­in juovuk­sis­sa tulev­as­ta isästä. Tämä semant­ti­nen posi­tio oli näkyvis­sä jo alus­sa, mut­ta vas­ta viit­taus­suhtei­den verkos­ton sel­ven­tymisen kaut­ta ter­apeut­tises­sa työssä mah­dol­lis­tui näi­den aset­tumi­nen oikeaan yhtey­teen Han­nan häpeän tari­nas­sa.

Han­nan häpeän tari­na aset­tuu siten osak­si laa­jem­paa kysymys­tä siitä, kuin­ka läh­estyä psyykkistä koke­mus­ta, sen ymmär­rystä sekä muun­tu­mista. Han­nan häpeän tari­na näyt­tää, siten kuin se on tässä tutkimuk­ses­sa kuvat­tu, miten häpeä on aina häpeää jostakin, ja se, mis­tä koemme häpeää, on yksilöl­listä. Häpeä tun­nen­i­menä aset­tuu kuvaa­maan toim­i­jan ja kohteen välistä suhdet­ta, mis­sä kohdet­ta ei tule ymmärtää liian yksinker­tais­taen vaan alati rikas­tu­vana ja uusia puo­lia itses­tään avaa­vana. Han­nan häpeän tari­naa ei tule siis lukea muu­tok­se­na suh­teessa isän alko­holin käyt­töön sinän­sä, vaan huo­ma­ta, miten psykoter­apeut­tisen työn kaut­ta Han­nan vas­tavuoroinen suhde häpeää herät­tävään kohteeseen muun­tui ja kehit­tyi avat­en ja assim­iloiden aiem­min tietoisu­u­den piiristä karan­nei­ta puo­lia takaisin tietoisu­u­teen. Ehkä Han­nan muun­tunut suhde toim­intansa mui­hin kohteisi­in (esim. aiem­pi koke­mus, ettei ole ketään luotet­tavaa toista kenelle puhua siitä, mis­tä ei ole koskaan voin­ut puhua) ter­api­an aikana vaikut­ti myös siihen, mil­laiseen uuteen suh­teeseen häpeäkoke­mus nivou­tui.

Joka tapauk­ses­sa kyseessä on kehi­tystapah­tu­ma, jos­sa se häpeää herät­tävä koke­mus, mikä Han­nal­la oli ennen ter­api­aa, oli muun­tunut ter­api­an aikana tavoit­tei­den suun­tais­es­ti. Eri muu­tosvai­hei­den kuvaus osoit­taa, miten tärkeää on kuva­ta ilmiö olen­nai­sis­sa kehi­tyk­sel­li­sis­sä yhteyk­sis­sään – toisin sanoen, miten siitä, mikä Han­nalle herät­ti häpeää, oli muotoutunut ja suhde siihen kehit­tynyt sel­l­aisek­si moniker­roksel­lisek­si ja moniy­htey­del­lisek­si ilmiök­si yhdessä suo­jaavine toim­intat­apoi­neen kuin se ter­api­an alus­sa oli. Han­nan oman ilmaisun, miten ja mitä kuvaa häpeäk­seen, otta­mi­nen metodol­o­gise­na val­in­tana ana­lyysin lähtöko­hdak­si palaut­ti myös tutkimuk­sen tasol­la hänet oman muut­tuneen ongel­mallisen koke­muk­sen­sa sub­jek­tik­si.

Artikke­li hyväksyt­ty 5.4.2019.

Kir­jal­lisu­us

Bahtin, M. (1984). Speech gen­res and oth­er late essays. Austin: Uni­ver­si­ty of Texas Press.
Bahtin, M. (1991). Dos­to­jevskin poet­i­ikan ongelmia. Suom. Paula Niem­i­nen & Tapani Laine. Helsin­ki: Ori­ent Express: Helsin­ki.
Goff­man, E. (1967). Inter­ac­tion rit­u­al. New York: Anchor Books.
Har­tikainen, K. (2013). Vuorovaiku­tuk­sen muu­tok­set yksilöp­sykoter­apros­es­sis­sa. Psykolo­gian lisen­si­aat­in­työ. Jyväskylän yliopis­to, psykolo­gian laitos.
Hon­os-Webb, L. & Stiles, W. B. (1998). A refor­mu­la­tion of assim­i­la­tion analy­sis in terms of voic­es. Psy­chother­a­py, 35, 23–33.
Hon­os-Webb, L., Stiles, W. B., Green­berg, L. S. (2003). A method of rat­ing assim­i­la­tion in psy­chother­a­py based on mark­ers of change. Jour­nal of Coun­sel­ing Psy­chol­o­gy, 50(2), 189–198.
Hon­os-Webb, L., Stiles, W. B., Green­berg, L. S., Gold­man, R. (1998). An assim­i­la­tion analy­sis of process-expe­ri­en­tial psy­chother­a­py: a com­par­i­son of two cas­es. Psy­chother­a­py Research, 8(3), 264–286.
Hon­os-Webb, L., Surko, M., Stiles, W. B., Green­berg, L. S. (1999). Assim­i­la­tion of voic­es in psy­chother­a­py: the case of Jan. Jour­nal of Coun­sel­ing Psy­chother­a­py, 46(4), 448–460.
Häst­bac­ka, J. (2013). Henkilöko­htainen tiedo­nan­to.
Iko­nen, P. & Reck­hardt, E. (1994). Thanatos, häpeä ja mui­ta tutkielmia.  Helsin­ki: Nuorisop­sykoter­apia-säätiö.
Keto, R. (2010). Tun­tei­den käsit­te­ly trau­ma­ti­soituneen naisen psykoter­api­as­sa. Psykolo­gian lisen­si­aat­in­työ. Jyväskylän yliopis­to, psykolo­gian laitos.
Kivikkokan­gas, S. (2017). Häpeän ilmen­tymi­nen ja muu­tos psykoter­api­as­sa. Lisen­si­aat­in­työ. Jyväskylän yliopis­to.
Kivikkokan­gas, S. & Leiman, M. (in press). Dia­log­i­cal sequence analy­sis as a method in the­o­ry based sin­gle case research in psy­cho­analy­sis. Scan­di­na­vian Psy­cho­an­a­lyt­ic Review.
Leiman, M. (1997). Pro­ce­dures as dia­log­i­cal sequences. British Jour­nal of Med­ical Psy­chol­o­gy, 70, 193–207.
Leiman, M. (2002). Toward semi­otic dial­o­gism. The­o­ry and Psy­chol­o­gy, 12, 221–235.
Leiman, M. (2004). Dia­log­i­cal Sequence Analy­sis. Teok­ses­sa Her­mans H. J. M. & Dimag­gio, G. (toim.), The dia­log­i­cal self in psy­chother­a­py. Lon­don: Brun­ner & Rout­ledge.
Leiman, M. (2006). What does the first exchange tell? Dia­log­i­cal sequence analy­sis and assim­i­la­tion in very brief ther­a­py. Psy­chother­a­py Research, 16(4), 408–421.
Leiman, M. (2011). Mikhail Bakhtin’s con­tri­bu­tion to psy­chother­a­py research. Cul­ture and Psy­chol­o­gy, 17(4), 441–461.
Leiman, M. (2012). Dia­log­i­cal Sequence Analy­sis as a method to study psy­chother­a­peu­tic dis­course. Inter­na­tion­al Jour­nal of Dia­log­i­cal Sci­ence, 6(1), 123–147.
Leiman, M. (2016). Henkilöko­htainen tiedo­nan­to.
Leiman, M. & Stiles, W. B. (2001). Dia­log­i­cal sequence analy­sis and the zone of prox­i­mal devel­op­ment as con­cep­tu­al enhance­ments to the assim­i­la­tion mod­el: The case of Jan  revis­it­ed. Psy­chother­a­py Research, 11, 311–330.
Lewis, H. (1971). Shame and guilt in neu­ro­sis. New York: Inter­na­tion­al Uni­ver­si­ties Press.
Man­ni­nen, V. (2015). Halun ja moraalin maisemia. Helsin­ki: Helsin­gin Psykoter­api­ay­hdis­tys.
McLeod, J. (2010). Case study research in coun­sel­ing and psy­chother­a­py. Lon­don: Sage.
Stiles, W. B. (2001). Assim­i­la­tion of prob­lem­at­ic expe­ri­ences. Psy­chother­a­py: The­o­ry, Research, Prac­tice, Train­ing, 38(4), 462–465.
Stiles, W. B. (2002). Assim­i­la­tion of prob­lem­at­ic expe­ri­ences. Teok­ses­sa Nor­cross, J. C. (toim.), Psy­chother­a­py rela­tion­ships that work: Ther­a­pist con­tri­bu­tions and respon­sive­ness to patients, 357–365. New York: Oxford Uni­ver­si­ty Press.
Stiles, W. B. (2003). Qual­i­ta­tive research: eval­u­at­ing the process and the prod­uct. Teok­ses­sa Llewe­lyn, S. & Kennedy, P. (toim.), Hand­book of clin­i­cal health psy­chol­o­gy, 477–495. Sus­sex: Wiley.
Stiles, W. B. (2005). Extend­ing the assim­i­la­tion of prob­lem­at­ic expe­ri­ences scale: com­men­tary on the spe­cial issue. Coun­selling Psy­chol­o­gy Quar­ter­ly, 18(2), 85–93.
Stiles, W. B. (2011). Com­ing to terms. Psy­chother­a­py Research, 21(4), 367–384.
Stiles, W. B., Caro Gabal­da, I., Ribeiro, E. (2016) Exceed­ing the ther­a­peu­tic zone of prox­i­mal devel­op­ment as a clin­i­cal error. Psy­chother­a­py, 53, 268–272.
Stiles, W. B., Osatuke, K., Glick, M. J., Mack­ay, H. C. (2004). Encoun­ters between inter­nal voic­es gen­er­ate emo­tion. Teok­ses­sa Her­mans H. J. M. & Dimag­gio, G. (toim.), The dia­log­i­cal self in psy­chother­a­py, 91–107. Lon­don: Brun­ner & Rout­ledge.
Stiles, W. B., Mor­ri­son, L. A., Haw, S. K., Harp­er, H., Shapiro, D. A., Firth-Coz­ens, J. A. (1991). Lon­gi­tu­di­nal study of assim­i­la­tion in explorato­ry psy­chother­a­py. Psy­chother­a­py, 28(2), 195–206.
Stiles, W. B., Elliott, R., Llewe­lyn, S. P., Firth-Coz­ens, J. A., Mar­gi­son, F. R., Shapiro, D. A., Hardy, G. (1990). Assim­i­la­tion of prob­lem­at­ic expe­ri­ences by clients in psy­chother­a­py. Psy­chother­a­py, 27, 411–420.
Tikka­nen, S. (2015). Devel­op­ment of an empath­ic stance: Dia­log­i­cal Sequence Analy­sis (DSA) of a sin­gle case dur­ing clin­i­cal neu­ro­log­i­cal assess­ment pro­ce­dure. Pub­li­ca­tions of the Uni­ver­si­ty of East­ern Fin­land, Dis­ser­ta­tions in Edu­ca­tion, Human­i­ties, and The­ol­o­gy No 68.
Tikka­nen, S., Stiles, W. B., Leiman M. (2011). Par­ent devel­op­ment in clin­i­cal child neu­ro­log­i­cal assess­ment process: encoun­ters with the assim­i­la­tion mod­el. Psy­chother­a­py Reseach, 21(5), 593–607.
Tikkanen,S., Stiles, W. B., Leiman, M. (2013). Achiev­ing an empath­ic stance: Dia­log­i­cal Sequence Analy­sis of a change episode. Psy­chother­a­py Research, 23, 178–189.
Tähkä, R. (2010). Illu­sion and real­i­ty in the psy­cho­an­a­lyt­ic rela­tion­ship. Scan­di­na­vian Psy­cho­an­a­lyt­ic Review, 23(1), 65–88.
Tähkä, V. (1993). Mind and its treat­ment. Madi­son, CT: Inter­na­tion­al Uni­ver­si­ties Press.
Vygot­sky, L. S. (1978). Mind in soci­ety: The devel­op­ment of high­er Psy­cholo­gial Process­es. Cam­bridge, MA: Har­vard Uni­ver­si­ty Press.
Wurmser, L. (1983). The mask of shame. New York: Johns Hop­kins.