Martti Tuohimetsä: Mielen arkeologiaa

Panksepp, Jaak & Biv­en, Lucy (2012). The arche­ol­o­gy of the mind: Neu­roevo­lu­tion­ary ori­gins of human emo­tions. New York: W. W. Nor­ton & Com­pa­ny.

Kaut­ta his­to­ri­an ihmi­nen on ajatel­lut itsel­lään ole­van aineet­toman ja kuolemat­toman sielun. Ihmistä ei ole ollut tapana lukea samaan kasti­in eläinkun­nan kanssa. Olemme myös tot­tuneet pitämään Homo sapi­en­sia ain­oana ihmis­la­jin edus­ta­jana. Näin onkin ollut viimeiset kymme­nen­tuhat­ta vuot­ta, jol­loin nean­der­tal­in­ih­miset kuo­li­vat sukupu­ut­toon. Ihmis­suku, Homo, kehit­tyi Itä-Afrikas­sa noin 2,5 miljoon­aa vuot­ta sit­ten, ja nykyään tun­netaan ainakin kuusi ihmis­la­jia, kuten Homo hei­del­ber­gen­sis, Homo erec­tus jne. Nämä eivät ole Homo sapi­ensin esi-isiä, vaan samaan aikaan rin­nakkaises­ti eläneitä itsenäisiä laje­ja, kuin sis­aria ja veljiä. Ne eivät olleet varhaisem­pia ver­sioi­ta meistä. Emme polveudu niistä. Ne käyt­tivät tul­ta ja työkalu­ja, ja toden­näköis­es­ti osasi­vat puhua. Tämä ei ole sikäli outoa, että onhan luon­nos­sa myös eri­laisia karhu­ja, eri­laisia koiraeläim­iä jne. Jo 150 000 vuot­ta sit­ten Homo sapi­en­sit oli­vat fyy­sis­es­ti ja myös aivo­jen­sa suh­teen nyky­ih­misen kaltaisia. Noin 70 000 vuot­ta sit­ten alkoi muo­dos­tua laa­jem­pia jär­jestäy­tyneitä kult­tuure­ja. Tapah­tui kog­ni­ti­ivi­nen val­lanku­mous, varsi­naisen kult­tuurisen his­to­ri­an alku. Maanvil­je­ly alkoi n. 12 000 vuot­ta sit­ten, ja tieteelli­nen val­lanku­mous vas­ta 500 vuot­ta sit­ten.

Charles Dar­win esit­tää v. 1872 ilmestyneessä kir­jas­saan Tun­tei­den ilmaisu ihmisessä ja eläimis­sä, että kaikil­la nisäkkäil­lä on samankaltaiset peruse­mootiot kuin ihmisil­läkin, ja ne voidaan havai­ta ja päätel­lä ilmeistä ja käyt­täy­tymis­es­tä. Paul Ekman, joka on tun­net­tu tutkimuk­sis­taan kasvo­jen mikroilmei­den tulk­it­si­jana, osoit­ti 60-luvun puo­livälis­sä Gre­go­ry Batesonin alkukan­tais­ten heimo­jen paris­sa tehty­jen filmien avul­la, että ilmeet ja emootiot eivät ole opit­tu­ja tai matkit­tu­ja kuten yleis­es­ti uskot­ti­in, vaan ne ovat ole­mas­sa syn­tymästä alka­en saman­laisi­na kaikkial­la. 40-luvul­la tutkimus­matkail­i­jat kohta­si­vat Uudessa-Guine­as­sa kivikaut­ta eläviä ihmisiä, joiden kanssa he heti pää­sivät yhtey­teen. Ihmiset ovatkin kaikkial­la pohjim­mil­taan ällistyt­tävän samankaltaisia. Eri­laiset kult­tuu­rit ja tavat ovat erään­laista vai­h­toe­htoista pin­tasi­laus­ta. Jaak Panksepp otti elämän­työk­seen selvitel­lä ja tutkia tätä ihmisyy­den perus­taa, jon­ka ole­mas­sao­lo oli jäänyt sekä psykolo­gian että kog­ni­ti­ivisen neu­roti­eteen piiris­sä vähälle huomi­olle. Myös psykoter­apeut­tiset teo­ri­at ja metap­sykolo­giat ovat keskit­tyneet etupäässä vain tämän perus­tan päälle keski­aivoihin tal­len­tunei­den sekundääris­es­ti opit­tu­jen ja sit­ten automa­ti­soitunei­den sekä ter­tiääris­ten, etupäässä vain ihmiselle omi­nais­ten kehit­tyneem­pi­en kor­tikaal­is­ten hien­o­varais­ten sosi­aal­is­ten ja kog­ni­ti­ivis­ten mekanis­mien selvit­te­lyyn.

Jaak Panksepp vie luk­i­jan arke­ol­o­giselle matkalle aivo­jen syvi­in onkaloi­hin, emo­tion­aalisen mielemme muinaisille alkulähteille. Siel­lä majailee ensisi­jais­es­ti viet­tei­hin ja emootioi­hin liit­tyviä rak­en­tei­ta ja kemi­aa. Kaikkien nisäkkäi­den aiv­ot ovat rak­en­tuneet saman peruskaa­van mukaan. Kuorik­er­roksen alla sijait­se­vat affek­ti­iviset verkos­tot pitävät yllä tietoisu­ut­ta, kuten Mark Solms tässä lehdessä julka­istavas­sa kir­joituk­ses­saan osoit­taa. Tietoisu­us ei raken­nu kie­len varaan. Yleis­es­ti on aiem­min halut­tu uskoa, että tunne-elämämme olisi jotenkin tois­si­jaisem­paa kog­ni­ti­ivisi­in kyky­i­himme näh­den, ja edelleen kog­ni­ti­ivis­es­ti ori­en­toituneil­la tutk­i­joil­la on taipumus ajatel­la, että tun­teet, emootioiden sub­jek­ti­ivi­nen kokem­i­nen, oli­si­vat rak­en­tuneet ihmiselle omi­naisen laa­jan neoko­rteksin varaan. Psykoter­a­pi­ois­sa oper­oidaan keskeis­es­ti kie­len avul­la. Totea­mus ”Alus­sa oli sana”, ei vas­taa todel­lisu­ut­ta. Filosofien, kuten Lud­vig Wittgen­steinin kuu­luisa lausel­ma, että ”Mis­tä ei voi puhua, on vai­et­ta­va” tai ”Kie­leni rajat ovat maail­mani rajat” hei­jas­ta­vat käsi­tys­tä, että merk­i­tys on muo­vau­tu­va sen mukaan miten käytämme sano­ja. Län­si­mainen ana­lyyt­tisen filosofi­an perinne on vah­vasti käsit­teel­listä, sano­ja ja lau­sei­ta analysoi­va, ja se uskoo että niitä selvit­telemäl­lä voimme ymmärtää, miten semant­tis­es­ti raken­namme tun­tei­ta. Neu­ro-evo­lu­tionääris­es­tä näkökul­mas­ta kat­soen tämä näkökan­ta on väärä. Tietoiset tun­teet eivät syn­ny aivokuores­sa tois­si­jais­es­ti aja­tusten herät­täminä. Kuorik­er­roksen suuren­tu­misen myötä kyken­emme kog­ni­ti­ivis­es­ti koke­maan ja ymmärtämään elämää laa­jem­min kuin eläimet, mut­ta kehit­tyneem­pi mielemme on rak­en­tunut arkaais­ten affek­ti­ivis­ten ker­rosten päälle. Vaik­ka enem­mistö tiedemiehistä, psykolo­geista ja filosofeista tutkii mielu­um­min ain­utk­er­taisia ihmiselle omi­naisia kog­ni­ti­ivisia men­taal­isia omi­naisuuk­sia, niin näi­den korkeampi­en, sekundääri­ta­son oppimisen ja muistin sekä ter­tiääris­ten omi­naisuuk­sien ja kyky­jen selvit­te­ly ei palvele lainkaan mie­len alku­perän ymmärtämistä. Aivo­hal­vaus­poti­las on saat­tanut menet­tää kykyn­sä ajatel­la sanoin tai puhua aivokuoren tuhoudut­tu laa­jalti, mut­ta säi­lyt­tää silti tietoisen affek­tip­i­toisen tajuisu­u­den. Koet­tu ole­mas­sao­lo on sil­loin anoeet­tista, primääri­ta­son tietoisu­ut­ta, joka edeltää noeet­tista, opit­tua, tietoon ja koke­muk­seen perus­tu­vaa tietoisu­ut­ta, mikä mah­dol­lis­taa puolestaan ter­tiääri­ta­son auto­noeet­tisen ajat­tel­e­van tietoisu­u­den, mah­dol­lisu­u­den liikkua ajatuksin ajas­sa taakse ja eteen­päin. Primääri­ta­son tietoisu­us on inten­si­ivistä, affek­ti­ivis­es­ti koet­tua ole­mas­saolon tun­net­ta, ja se on riip­puma­ton kielestä. Voimme osit­tain kon­trol­loi­da primääri­ta­sol­ta nou­se­via tun­teita­mme, mut­ta silti ne vaikut­ta­vat suuresti ajatuk­si­imme. Tämä näkyy selvästi ollessamme onnel­lisia tai surullisia. Ter­tiäärisen kor­tikaalisen emootioiden sääte­lyjär­jestelmän vau­ri­oi­tu­mi­nen puolestaan ilme­nee yleen­sä voimis­tuneena impul­si­ivi­suute­na ja affek­ti­ivi­suute­na.

Eläimistä on per­in­teis­es­ti san­ot­tu, että niil­lä ei ole sielua eikä tietoisu­ut­ta, eivätkä ne osaa ajatel­la. Niitä on pitkään pidet­ty reflek­sikoneis­toina, jot­ka eivät tunne emootioitaan tun­teina samal­la taval­la kuin ihmi­nen. Ne parit­telisi­vat ilman himoa, hyökkäi­sivät ilman raivon tun­net­ta, suo­jau­tu­isi­vat ilman että tun­ti­si­vat pelon tun­net­ta, hoivaisi­vat poikasi­aan ilman tun­net­ta, eivät tun­tisi tuskaa jäte­tyk­si tulemis­es­ta. René Descarte­skin sanoi eläimistä, jot­ka hän käsit­ti jonkin­laisik­si lait­teik­si, lähtevän out­o­ja ääniä niitä leikeltäessä tieteel­lisi­in tarkoituk­si­in. Vaik­ka neu­roti­eteil­i­jät ovat pitkään tien­neet paljon aivo­jemme muinai­sista emo­tion­aal­i­sista verkos­toista, vas­ta äsket­täin ne on voitu sito­vasti kytkeä sub­jek­ti­ivis­es­ti koet­tui­hin tun­teisi­in. Eläin­tenkin hyväksymi­nen tun­te­viksi muut­taa sitä, miten puhumme ihmis­lu­on­nos­ta ja psyykki­sistä häir­iöistä.

Panksepp toteaa pro­vokati­ivis­es­ti, että neu­roti­eteil­i­jät ovat ain­oa tiedemiesten heimo, joka koskaan kyke­nee sel­ven­tämään emo­tion­aalisen mie­len mekanis­me­ja, ymmärtämään sitä, miten opimme ymmärtämään koke­mus­ta itses­tämme ja maail­mas­ta. Valitet­tavasti vain har­vat tutk­i­jat ovat yrit­täneet valaista tietoisu­u­den affek­ti­ivista ulot­tuvu­ut­ta, joka on eri­tyisen tärkeää emo­tion­aal­is­ten ongelmien ja psyki­a­trisen oirey­htymien kannal­ta.

Affek­ti­ivi­nen neu­rotiede on uusi tieteenala. Kuvan­tamis­menetelmät sopi­vat huonos­ti ihmi­saivo­jen syvien osien tutkimiseen, eikä syvälle aivoihin voi ongel­mat­tomasti asen­nel­la elek­trode­ja. Panksepp sanoo avan­neen­sa Pan­do­ran lip­paan: kun ihmisen aivo­jen syviä osia, toisin kuin kuorik­er­rosta, ei voi tutkia kuvan­tamis­menetelmil­lä, on lajien rajat ylit­tävä tutkimi­nen ain­oa mah­dol­lisu­us. Eläin­ten emo­tion­aal­isu­u­den ymmärtämi­nen syven­tää tietoamme myös ihmis­lu­on­nos­ta ja eri­lai­sista psyki­a­tri­sista oirey­htymistä. Primääriset pohjim­maiset emootiot eivät ole opit­tu­ja. Ne ovat rak­en­tuneet aivoihin evoluu­tion myötä. Ne ovat arkaaisia ”muis­to­ja”. Meil­lä on syn­tyessämme, samoin kuin kaikil­la nisäkkäil­lä, ohjel­moitu­na osin valmi­ina ja myöhem­min valmi­ik­si kyp­syv­inä ainakin seit­semän koher­ent­tia auton­o­mista toimin­nal­lista anatomista rata­jär­jestelmää omine välit­täjäainei­neen. Niiden stim­u­loin­ti elek­tro­di­en avul­la tuot­taa eri­laisia emootioi­ta ja käyt­täy­tymistä, kuten pelkoa, aggres­sio­ta jne. Jos esimerkik­si pelko­jär­jestelmää stim­u­loidaan sähköis­es­ti tai kemi­al­lis­es­ti, nuoret koke­mat­tomat rotan­poikaset hakeu­tu­vat heti suo­jaan, ja jos ärsy­tys on voimakas, ne pak­enevat kauhuis­saan. Ne oppi­vat myös nopeasti vält­tämään niitä paikko­ja, jos­sa oli­vat stim­u­loin­nin tapahtues­sa. Itse ärsy­tys ei itsessään sisäl­lä mitään ympäristöön liit­tyvää, joten kyky tun­tea pelkoa, kuten muitakin perusaf­fek­te­ja, on riip­puma­ton mis­tään ympäristöstä saaduista koke­muk­sista. Kyky tun­tea affek­te­ja on taval­laan ”objek­ti­ton”. Alun perin vain har­vat ärsyk­keet laukai­se­vat ne, mut­ta koke­musten kaut­ta niiden kir­jo laa­je­nee nopeasti. Pelko, samoin kuin muutkin peruse­mootiot, sekoit­tuvat ja kytkey­tyvät myöhem­min ympäristöstä saa­tu­i­hin koke­muk­si­in ehdol­lis­tu­misen mekanis­mil­la. Ihmisen peruse­mootiot kietoutu­vat myös maail­maan liit­tyvien inten­tioiden ja aja­tusten kanssa siten, että se, miten näemme maail­man, voi vaikut­taa tun­teisi­imme.

Panksep­pin esit­telemät seit­semän peruse­mootio­ta ovat SEEKING (ETSIMINEN); RAGE (RAIVO); FEAR (PELKO); LUST (HALU); PANIC/GRIEF (PANIIKKI/SURU); CARE (HOIVA); PLAY (LEIKKI). Ihmiset ovat viet­tiperäis­es­ti uteliai­ta, tiedonhaluisia ja naut­ti­vat miel­lyt­tävien tapah­tu­mien ennakoin­nista, tun­te­vat sukupuolista himoa, hoita­vat jälkeläisiä viet­tiperäis­es­ti. Kaikkien nisäkkäi­den pen­nut leikkivät, ja las­ten telmimi­nen, peuhaami­nen, keskinäi­nen kil­pailem­i­nen on viet­tiperäistä. Tähän liit­tyy ilo ja nau­ru, ja Panksepp esit­tääkin, että rot­tien ään­te­ly ultra­ääni­taa­ju­udel­la niiden telmiessä on homol­o­gista ihmisen nau­run kanssa.

Psyki­a­tre­ja eri­tyis­es­ti kiin­nos­ta­vat pani­ikki­häir­iöt ja kiin­tymys­sitei­den tai toisin sanoen objek­tisuhtei­den katkeamisi­in liit­tyvät emootiot ja tun­teet. FEAR ja PANIC/GRIEF ‑sys­teemeil­lä on omat eril­liset aivo­rak­en­teen­sa ja välit­täjäaineen­sa, vaik­ka ne menevätkin osin päällekkäin. Pani­ikki­häir­iöko­htauk­set ovatkin enem­män ikään kuin lapsen tai eläi­men pen­nun hätää erilleen jou­tu­mis­es­ta äidis­tä tai emos­ta kuin varsi­naista pelkoa. Ihmis­suhtei­den katkeami­nen, yksinäisyy­den hätä, eris­te­tyk­si tai syr­ji­tyk­si jou­tu­mi­nen yhteisössä herät­tää osin samo­ja aivoaluei­ta kuin fyysi­nen kipu. GRIEF jär­jestelmän stim­u­loin­ti sähköis­es­ti saa sekä ihmisen että nisäkkään itkemään lohdut­toman depres­si­ivis­es­ti ja raskaasti. Tila kor­jaan­tuu nopeasti kun ärsy­tys lopete­taan. Hoitoon reagoimat­toman raskaan masen­nuk­sen hoi­dos­sa on kokeil­tu pihtipoimun etu­osan syväs­tim­u­laa­tio­ta. Endo­geeniset opi­oid­it toimi­vat välit­täjäaineina GRIEF-jär­jestelmässä. Opi­oid­it ovat tehokkai­ta masen­nuk­sen ja yksinäisyy­den tun­teen lievit­täjiä, ja mor­fi­i­ni olisi ilman sen hait­tavaiku­tuk­sia ja addik­ti­ivi­su­ut­ta ideaa­li­nen psyyken­lääke.

Freud olet­ti, että kaik­ki ei-sek­suaa­li­nen rakkaus, myös äid­in­rakkaus, on sukupuolis­ten yllykkei­den sub­li­maa­tio­ta, ja että sosi­aaliset pyrkimyk­set yleen­sä ottaen oli­si­vat sek­suaal­isu­u­den sub­li­maa­tio­ta. Nyt näitä ilmiöitä voidaan kat­soa uudelleen evoluu­tionääris­es­tä näkökul­mas­ta. CARE-sys­teemi­in kuu­luu epäsek­suaa­li­nen hoi­va ja hellyys. LUST on siitä erilli­nen, vaik­ka molem­pi­in liit­tyy osin yhteis­es­tä aivokemi­as­ta johtuen myös saman­tyyp­pisiä tun­te­muk­sia.

Kuten miehen ja naisen ruumi­it, niin myös aiv­ot ovat eri­laiset mon­es­sa suh­teessa. Sukupuolten eri­lais­tu­mista on tutkit­tu aluk­si eläimil­lä. Se alkaa kohdus­sa hor­monien ohjaa­ma, ja tämä pros­es­si tun­netaan melko hyvin. Sukupuolten hor­monire­sep­to­rien määris­sä ja paikois­sa aivois­sa on ero­ja, ja se hei­jas­tuu ihmisen ter­tiääri­ta­son men­taal­isi­in omi­naisuuk­si­in ja miel­tymyk­si­in saak­ka, vaik­ka tämä tieto ei kaikkia miel­lytä. Aiv­ot ja ruumis sukupuolit­tuvat raskau­den toisel­la kol­man­nek­sel­la, toi­sis­taan eril­lään. Tähän vaikut­ta­vat entsyymit ja hor­monit. Niiden ajal­lisen ryt­mi­tyk­sen tärkeys tun­netaan, ja ymmär­retään, miten neljä eri sukupuolen ja men­taalisen sek­suaal­isu­u­den kon­stel­laa­tio­ta ovat näistä lähtöko­hdista mah­dol­lisia. Vaik­ka miehet pyrkivät suo­ravi­ivaisem­min sosi­aaliseen dom­i­nanssi­in ja ovat siinä aggres­si­ivisem­pia kuin naiset, se tuskin johtuu suo­raan testos­tero­nista, sil­lä LUST ja RAGE ‑jär­jestelmät ovat kuitenkin toi­sis­taan rak­en­teel­lis­es­ti ja kemi­al­lis­es­ti eril­lisiä. Panksepp kir­joit­taa mie­lenki­in­tois­es­ti ja ymmär­ret­tävästi sukupuolista ja sek­suaal­isu­ud­es­ta.

Dopami­inivälit­teinen SEEK­ING-sys­tee­mi on laa­ja-alaisin emootio­jär­jestelmistä, ja se toimii synkro­ni­as­sa muiden kanssa. Se on myös ollut pisim­pään tun­net­tu, kos­ka psykoosilääk­keet vaikut­ta­vat siihen. Panksepp esit­telee sitä perus­teel­lis­es­ti, ja se avaa uusia horisont­te­ja myös addik­tioiden syn­tymekanis­mien ja kemioiden ymmärtämiseen. Se ei ole pelkkä mieli­hyvä- tai tyy­dy­tysjär­jestelmä, sil­lä tule­van mieli­hyvän odotus ja ennakoin­ti on itsessään stim­u­loivaa. Se saa ihmisen ja eläi­men tutki­maan ja etsimään uteliaana, ja se tekee ihmis­es­tä tiedonhaluisen.

Panksep­pin kuvaa­mat emootio­jär­jestelmät ovat luon­non evoluu­tion myötä ihmiseen syvälle asen­tamia ennakkoviritelmiä, jot­ka helpot­ta­vat ja mah­dol­lis­ta­vat adap­toi­tu­mista ulkoiseen todel­lisu­u­teen ja helpot­ta­vat vitaal­is­ten tarpei­den tyy­dyt­tymistä. Aivo­jen syvim­mät osat ovat paljol­ta valmi­ik­si ohjel­moidut. Kuorik­er­ros sen sijaan on pääosin tyhjä ja muo­vau­tu­va. Esimerkik­si jos visuaa­li­nen kuorik­er­ros on syn­tymässä vau­ri­oitunut, voi näkemisen funk­tio siir­tyä läheiselle alueelle. Kuorik­er­rokseen tal­len­tu­vat aistien kaut­ta ulko­maail­mas­ta sekä ruumi­ista tule­va infor­maa­tio muis­tik­si ja opituk­si. Tietoisu­us ei ole kuorik­er­roksen funk­tio, vaik­ka Freud­kin aikansa käsi­tys­ten mukaan niin uskoi.

Ihmi­nen on sopeu­tu­va, mut­ta rajal­lis­es­ti. Eläimille se on vaikeam­paa, niiden tarpeet ja affek­ti­iviset emootio­jär­jestelmät ovat yksiselit­teisem­mät. Nisäkkäitä yhdis­tää tarve liikkua monipuolises­sa ympäristössä ja vali­ta itse olin­paikkansa. Jos tuotan­toeläimil­lä ei tätä mah­dol­lisu­ut­ta ole, ne stres­saan­tu­vat ja altistu­vat tau­d­i­nai­heut­ta­jille. Eri lajeil­la on eri­laisia sisäsyn­ty­isiä tarpei­ta ja niihin liit­tyviä emootio­jär­jestelmiä. Ihmi­nen on syn­tyjään sosi­aa­li­nen lau­mas­sa elävä laji. Kult­tuurin syn­ty ja ihmiskun­nan saavu­tuk­set ovat seu­raus­ta kyvys­tä toimia yhteistyössä. Men­taalisen hyv­in­voin­nin perusedel­ly­tys on tunne kuu­lu­mis­es­ta johonkin yhteisöön, vaik­ka tuhoavaan tai vain­o­harhaiseen, jos mui­ta vai­h­toe­hto­ja ei yksinäisyy­delle ole. Kun kult­tuurien välil­lä on ero­ja psyykkisen oireilun yleisyy­dessä, niin voi hyvin epäil­lä, että yksilöi­tynyt län­si­mainen elämän­ta­pa saat­taa osin selit­tää masen­tuneisu­u­den yleisyyt­tä mei­dänkin yhteiskun­nas­samme. Ihmi­nen voi vain rajal­lis­es­ti nous­ta sisäsyn­ty­is­ten emo­tion­aal­is­ten tarpei­den­sa yläpuolelle.

Niin kauan kuin primääris­ten affek­tien neu­raa­li­nen luonne on selvit­tämät­tä, psyki­a­tria ja psykoter­apia ovat Panksep­pin mukaan vail­la kun­nol­lista yleis­es­ti hyväksyt­tyä läpinäkyvää tieteel­listä poh­jaa. Mut­ta affek­ti­ivisen neu­roti­eteen kolmikan­tainen lajien rajat ylit­tävä käyt­täy­tymisen, aiv­o­tutkimuk­sen ja psykolo­gian tutkimus­polku on jo ole­mas­sa tuo­den val­oa siihen pimey­teen, joka on vallinnut syväl­lä aivois­sa ole­vien peruse­mootioiden ymmärtämisessä. Näi­den mekanis­mien ei tarvitse olla enää mys­teeri. Vital­is­mi ja siihen liit­tyvä ole­tus aineet­tomas­ta men­taalis­es­ta todel­lisu­ud­es­ta ei ole enää vakavasti otet­ta­va. Men­taal­isu­udel­la on selkeä yksiselit­teinen biologi­nen fyysi­nen poh­ja, eikä se ole erilli­nen luon­non­voima. Se on aivo­jen funk­tio, ja sik­si sitä voi Panksep­pin mielestä tutkia nor­maaleil­la tieteel­lisil­lä menetelmil­lä aivan kuten muitakin biol­o­gisia fak­to­ja. On vain jatket­ta­va vaikeaa tehtävää, joka lop­ul­ta on kuitenkin neu­roti­etei­den kehit­tymisen myötä mah­dolli­nen.

Panksep­pin kir­jas­sa on 500 sivua. Se on kir­joitet­tu taval­liselle luk­i­jalle, ja vaik­ka siinä on val­tavasti yksi­tyisko­htaista tietoa, sen lukem­i­nen ei ole raskas­ta. Mark Solms toteaa kir­jan takakan­nes­sa, että ”Jaak Panksepp on tärkein men­taalisen elämän teo­reetikko sit­ten Freudin. Hänen tieteel­lis­ten löy­dösten­sä vaiku­tus tulee tun­tu­maan vuosikym­meniä eteen­päin. Se tulee aset­ta­maan 21. vuo­sisadan psyki­a­tri­an kokon­aan uudelle perustalle. Näil­lä sivuil­la kuilu mie­len ja aivo­jen välil­lä katoaa.” Panksepp puolestaan sanoo, että jos ei ymmär­rä aivo­ja, ei voi tule­vaisu­udessa olla psykolo­gi. Kuten DNA:n ymmärtämi­nen on vält­tämätön­tä biologille, niin neu­rotiede on psykologille.

Olen ihme­tellen mut­ta resig­noituneena seu­ran­nut sitä vas­tar­in­taa ja tor­jun­taa, mitä sana ”neu­ro” herät­tää psykoter­apeuteis­sa. Psyko­ana­lyyt­ti­nen psykoter­apia ‑lehtikin otti viime syksyn numerossa teemak­si ”aivo­hy­petyk­sen ja neu­rosen­tris­min, joka ottaa aivoon”, kuten pää­toimit­ta­ja Anna Lil­ja muo­toili. Hermeneu­ti­ikan ja sosi­aalisen kon­struk­tivis­min aset­ta­mi­nen vas­takkain neu­ronäkökul­man kanssa on vuosikym­menten mit­tainen perinne. Psykoter­api­an opiske­li­jat ovat tulleet ikään kuin rokote­tuik­si asen­teel­lisik­si luon­non­ti­eteel­listä ja biol­o­gista tietoa vas­taan. Hei­jastelisiko­han tämä ihmisen iki­aikaista hybristä ja pyrkimys­tä nähdä itsen­sä ain­ut­laa­tuise­na muus­ta luon­nos­ta eril­lisenä oliona?