Ossi Takala: Kuningastie itse-empatiaan

Empa­ti­aan viitataan monien psyko­ana­lyytikoiden kir­joituk­sis­sa, mut­ta huoli­mat­ta Michael Bal­intin, Heinz Kohutin ja Veikko Tähkän pon­nis­teluista täl­lä sar­al­la rakas­tamme enem­män teo­reet­tista ana­lyysiä kuin empaat­tista vuorovaiku­tus­ta. Empa­ti­akyvyn häir­iöt ovat eksis­ten­ti­aa­li­nen ris­ki sekä yksilölle että ihmiskun­nalle ilmas­ton­muu­tok­sen ja ydi­na­sei­den maail­mas­sa. Mon­et yleistyneet psyki­a­triset häir­iöt liit­tyvät lap­su­u­den empaat­tis­ten kohtaamis­ten puut­teeseen. Van­hempi­en empa­ti­aan poh­jau­tu­va psyykki­nen kan­nat­telu muo­dostaa poh­jan lapsen per­soon­al­lisu­u­den, empa­t­ian ja itse-empa­t­ian kehi­tyk­selle, joka toimii kaikkien myöhempi­en ihmis­suhtei­den ja itseku­van perus­tana. Tekoä­ly ja net­tit­er­api­at eivät tar­joa empa­ti­aa.

Empa­tia tulee kreikan sanoista en, joka tarkoit­taa sisäl­lä, ja pathos, joka tarkoit­taa kär­simys­tä. Kyse on myötäelämisen ja ymmärtämisen tai­dos­ta, kyvys­tä muo­dostaa mieliku­va toisen tun­teista ja aset­tau­tua tämän ase­maan sekä vai­h­taa tarkastelukul­maa. Empaat­tises­sa vuorovaiku­tuk­ses­sa toinen ymmärtää toisen tun­teet. Freud kuvaa empa­ti­aa pros­essi­na, jon­ka osu­us on ratkai­se­va ymmär­ret­täessä toises­sa ihmisessä sel­l­aista, joka on vieras­ta oma­lle egolle. Kun psykoter­apeut­ti kohtaa poti­laan tun­teet, hän jakaa ja kan­nat­telee tämän kär­simys­tä. Tun­teet välit­tyvät pääosin ei-sanal­lis­es­ti, ja ne sanoite­taan vas­ta myöhem­min. Ensin koh­dataan ja jae­taan poti­laan kär­simys. Sen jäl­keen koke­muk­seen ote­taan etäisyyt­tä. Empa­ti­as­sa ei siis pohjim­mil­taan ole kysymys sijaiskär­simyk­ses­tä, vaan toisen ymmärtämis­es­tä. Tutkimuk­sis­sa on havait­tu, että psykoter­api­an tulok­sel­lisu­ud­es­ta puo­let perus­tuu yhteistyö­suh­teen laatu­un. Psyko­ana­lyyt­tiset ter­api­at on havait­tu pitkässä seu­ran­nas­sa tehokkaik­si, mikä johtuu siitä, että psyko­ana­lyyt­tiset psykoter­apeu­tit suos­tu­vat kohtaa­maan, kan­nat­tele­maan ja sanoit­ta­maan poti­laan tun­tei­ta. Tässä empa­tia on keskeistä. (Aal­to­la 2018, 11, 70–81; Kallio­pus­ka 2005, 51.)

Psykoter­api­an onnis­tu­misen edel­ly­tys on se, että ter­apeu­ti­l­la on riit­tävän hyvä kos­ke­tus poti­laan tun­teisi­in ja ajatuk­si­in, jot­ta hän voi itse kokea ja tun­tea, mitä poti­laas­sa kul­loinkin tapah­tuu. Sel­l­aiset poti­laat hyö­tyvät ter­api­as­ta vähem­män, joiden ter­apeu­tit ovat koros­tuneen neu­traale­ja ja vuorovaiku­tusti­lanteessa kohtaa­mat­to­mia ja joiden empa­tia- ja eläy­tymiskyky on siis huono. Toisaal­ta on havait­tu, että pitkää psyko­dy­naamista psykoter­api­aa teke­vien psykoter­apeut­tien poti­laiden saa­ma hyö­ty oli riip­puma­ton ter­apeutin omi­naisuuk­sista. Näin ollen psyko­dy­naamisen psykoter­api­an teo­reet­ti­nen läh­estymistapa sisältää itsessään jotain sel­l­aista, joka tukee psykoter­api­an tulok­sel­lisu­ut­ta. Tämä liit­tyy tun­tei­den jakamiseen, kan­nat­telu­un ja peilaamiseen. Empaat­ti­nen psykoter­apeut­ti ei näe vain oire­i­ta ja ongelmia, vaan ymmärtää niiden takana ole­vaa ihmistä. Psykoter­apeutin empaat­ti­nen suh­tau­tu­mi­nen aut­taa poti­las­ta voit­ta­maan vas­tus­tuk­sen ja saa sitou­tu­maan hoitoon. (Lehtovuori 2018; Rosen­feld 1987, 12.)

Toisen tun­net­ta voi ymmärtää, vaik­ka ei itse kykenisi osal­lis­tu­maan tähän tun­teeseen. Kun ihmi­nen esimerkik­si eläy­tyy haa­van saa­neen kipu­un haavaa kat­soes­saan, hän kat­soo usein haa­van saa­neen kasvo­ja. Näin hän saa koke­muk­selleen vahvis­tus­ta toisen kär­sivästä ilmeestä. Jos kat­so­ja havait­see kär­simyk­sen sijaan iloisen ilmeen, hän päät­telee, että toinen ei itse asi­as­sa koekaan kipua. Kipu saa merk­i­tyk­sen­sä vas­ta epämiel­lyt­tävistä tun­teista, jot­ka näkyvät ilmeis­sä. Asian tarkem­pi tutkimi­nen vaatii uusia empa­ti­at­a­pah­tu­mia ja niihin perus­tu­via päätelmiä, jol­loin se voi johtaa toisen­laiseen päätelmään: ais­tit­ta­va tunne onkin läs­nä, mut­ta sen ilmaisu on halut­tu tukah­dut­taa. Tai ehkä henkilö tun­tee kipua, mut­ta hän ei kär­si vaan naut­tii siitä. (Aal­to­la 2018, 124–129.)

Hilk­ka Antta­lainen (2023) kuvaa artikke­lis­saan sado­ma­sok­ismin ilmen­e­mistä psykoter­api­as­sa: ”Viimeisel­lä käyn­nil­lä ennen taukoa Julia kuvaili jälleen kuvot­tavasti jalka­po­hjien­sa repimistä. Nyt ymmärsin raapimisen tuot­ta­van hänelle suun­na­ton­ta mieli­hyvää. Hän ker­toi myös itsen­sä rankaisemis­es­ta ja suorit­tamis­es­ta, joka ei ollut pelkkää syyl­lisyy­den­tun­toista tuskaa vaan myös inten­si­ivistä halua päi­hit­tää toiset. Hän ker­toi kovasti kaipaa­vansa sääliä ja eri­tyisek­si huomioimista. Aloin miet­tiä Julian sado­ma­sok­istisu­ut­ta – hänen tarvet­taan uuvut­taa itsen­sä, kiin­tymys­tä pahaan oloon, tois­tu­via väki­val­taisia unia ja ihon repimistä sekä niistä min­ulle ker­tomista. Huo­masin, etten kenenkään toisen poti­laan kohdal­la ollut kokenut kieli­taitoni yhtäkkiä katoa­van. Mah­toiko Julias­ta välit­tyä hien­o­varaista ylenkat­set­ta ja nautin­toa epäon­nis­tu­mis­es­tani?” Sado­ma­sok­istisen näytök­sen taustal­la on viesti: tältä tun­tuu, kun min­ut hylätään. Poti­las viestit­tää ter­apeu­ti­lle, että hänestä tun­tuu kuin hän­tä revit­täisi­in kap­paleik­si. Poti­laan psyykki­nen iho on hyökkäyk­sen kohteena. Tavoit­taes­saan kivun empa­t­ian kaut­ta psykoter­apeut­ti voi tulkin­nas­saan sanoit­taa hylkäämiseen liit­tyvät tun­teet ja tuskan. Empa­tia tuo kaiken­lais­ten ajeer­austen tutkimiseen ymmär­rystä. Empaat­tise­na koe­tun kan­nat­telun kaut­ta ihon repimisen kaltais­es­ta min­u­u­den koos­s­apitämis­es­tä voidaan vähitellen luop­ua. (Aal­to­la 2018, 124–129; Antta­lainen 2023, 11; Ruon­akos­ki 2011, 31.) Psykoter­apeutin empaat­tiset teot rak­en­ta­vat poh­jan tulkin­noille. Jo kak­si­tuhat­ta vuot­ta sit­ten Jeesus sairai­ta ihmeil­lä paran­taes­saan osoit­ti, mikä voima kär­simyk­sen ymmärtämisel­lä ja empa­tial­la on. Haemme jumalil­ta empa­ti­aa.

Jos mietin, mitä itse haen runoudelta, voi se olla lohtua ja empa­ti­aa (Haukio, sit. Björk­sten 2013).

Empa­t­ian muo­to­ja

Kog­ni­ti­ivi­nen empa­tia on kykyä ymmärtää toisen tun­tei­ta ja ajatuk­sia järkeilyn avul­la. Siinä koros­tuu etäisyys: emme tunne, mitä toinen tun­tee, vaan ain­oas­taan huo­maamme toisen tun­teen. Tämä voi johtaa ratio­nal­isoin­nin harhapoluille ja manip­u­loin­ti­in. Kog­ni­ti­ivi­nen empa­tia on tun­nekylmää ja voi johtaa välin­pitämät­tömyy­teen sekä moraalit­tomi­in tekoi­hin toista kohtaan. Affek­ti­ivisen empa­t­ian puute tekee psykopaateista ja nar­sis­teista kyvyt­tömiä huomioimaan toisen tun­tei­ta ja vas­taa­maan niihin hyväksyt­täväl­lä taval­la. Psykopaatit ja nar­sis­tit ovat hyvin taitavia kog­ni­ti­ivises­sa empa­ti­as­sa mut­ta läh­es kyvyt­tömiä affek­ti­iviseen empa­ti­aan. He kykenevät tarkkaile­maan tois­t­en mie­len tilo­ja ja manip­u­loimaan toisia mut­ta eivät pysty virit­täy­tymään tois­t­en tun­teisi­in. Empa­ti­akyvyn puut­teet vaikeut­ta­vat kanssakäymistä ja ilmenevät kaava­maisi­na käsi­tyksinä sekä kyvyt­tömyytenä lukea muiden per­soon­al­lisu­u­den piirteitä. Empa­ti­akyky on yksi tärkeim­mistä epäit­sekkään käyt­täy­tymisen taustal­la ole­vista tek­i­jöistä. (Aal­to­la 2014, 9‒14; Aal­to­la 2018, 11, 70–81, 121–128.)

Affek­ti­ivi­nen empa­tia on kykyä tun­tea toisen ihmisen tun­teet ja vas­ta­ta niihin. Se on kykyä olla välit­tömässä myötävärähtelevässä suh­teessa toisen tun­nekoke­muk­si­in, jol­loin kak­si mieltä liit­tyy yhdek­si kokon­aisu­udek­si ja syn­tyy me-koke­mus. Olemme sil­loin virit­täy­tyneet tois­temme sisäisille liikkeille samal­la taa­ju­udel­la. Täl­löin on vaarana, että lop­ul­ta ei enää ero­ta omia tun­tei­ta toisen tun­teista. Tun­netar­tun­nan lisäk­si affek­ti­iviseen empa­ti­aan sisäl­tyy peilaamista, matkimista ja yhteen sovit­tamista. Pyrimme samaan ryt­mi­in ja tun­teeseen toisen kanssa. Olen­naista on tapa, jol­la idea toisen tun­teista ja koke­muk­sista muut­tuu kaiuk­si omas­sa itsessä. Kun ihmi­nen kokee asioi­ta toisen ihmisen kanssa, siir­tyy esimerkik­si tämän suru mei­hin. Kyse ei ole toisen tun­teen tulkin­nas­ta, vaan aito koke­mus, jol­loin todel­la tun­nemme toisen kär­simyk­sen. Kyse on huomion keskit­tämis­es­tä toiseen tämän tun­netilo­jen havain­noimisek­si ja niiden välit­tömään vaiku­tuk­seen itsessä. Täl­löin toisen tun­teet ja koke­muk­set hei­jas­tu­vat ja myötävärähtelevät itsessä kuten kaislat liikku­vat aal­lokos­sa. Affek­ti­ivi­nen empa­tia läh­estyy pro­jek­ti­ivista iden­ti­fikaa­tio­ta, jos­sa rajat itsen ja toisen välil­lä häviävät. Kun eril­lisyys katoaa toisen tun­teisi­in sulau­tu­misen myötä, seu­raa per­soon­al­lisu­u­den kadot­ta­mi­nen. Seu­rauk­se­na on esimerkik­si myötä­tun­tou­upumus­ta ja jopa nimetön­tä kauhua, kuten lap­su­udessa. (Aal­to­la 2018, 11, 70–81, 121–128; Aal­to­la & Keto 2017, 19–21, 64–66, 70–80.)

Pidin siitä mis­tä ker­roit, ihmis­es­tä joka halusi muis­tok­si talon
Pidän siitä miten ker­rot asioi­ta, tun­tei­ta
Pidän siitä mitä teet, teet sen kau­ni­isti ja hyvin
Sinä yllätät kaik­ki pait­si ne jot­ka tietää
(Lind­holm 1982.)

Empa­t­ian ruumi­il­lisu­us

Pro­priosep­tiset ais­tit ohjaa­vat ruumi­in sisäisiä toim­into­ja. Ne jäävät akti­ivisik­si automaat­tis­es­ti, vaik­ka ulkoiset ais­tit sul­jet­taisi­in. Ruumi­in kaa­va on sisäi­nen motori­nen pros­es­si, joka toimii tah­don ulot­tumat­tomis­sa – tiedosta­mat­ta. Ruumi­in kuva taas on havain­to ruumi­in motori­sista toimin­noista. Vaik­ka olisimme kuin­ka tietoisia ruumi­ista ja sen liikkeistä, emme voi kuitenkaan kuun­nel­la sitä niin tarkasti, että saisimme tietoa sen kaik­ista ais­timuk­sista. Voimme kuitenkin har­jaan­tua kuun­tele­maan ruumi­in vieste­jä. Siinä aut­taa peil­isolu­jär­jestelmän kaut­ta saata­va tieto. Psykoter­api­aryh­mää voi kut­sua peil­isa­lik­si, jos­sa ryh­män jäsenet tun­te­vat ole­vansa alas­to­mia ja pelkäävät jatku­vaa pal­jas­tu­mista. Itse­tun­te­mus­ta ei löy­dä vain kat­so­ma­l­la sisim­pään­sä, vaan pitää myös kat­soa itseään ulkop­uolelta. Ryh­mässä peil­isolu­jär­jestelmän visiomo­toriset solut muo­dosta­vat hei­jastereak­tion nähdys­tä liik­keestä jo ennen kuin kog­ni­ti­ivi­nen pros­es­si ehtii käsitel­lä tieto­ja. Peil­isolu­jär­jestelmä on mukana kaikessa ryh­män vuorovaiku­tuk­ses­sa, tun­tei­den ja ais­ti­havain­to­jen koke­muk­ses­sa ja kom­mu­nikoimises­sa. (Hari 2007, 1566–1568.)

Peil­iso­lut eivät ain­oas­taan aktivoi motorista toim­intaa, vaan ne myös matki­vat sitä. Näkem­i­nen ja tekem­i­nen eivät näin ole kaukana toi­sis­taan. Kehol­lisen jäljit­te­lyn teo­ria syven­tää peil­isolu­jär­jestelmän toimin­nan ymmärtämistä niin, että se aut­taa näkemään, kuin­ka koke­muk­set ja ais­timuk­set voidaan kokea uudelleen men­taalis­es­ti ruumi­il­lises­sa muo­dos­sa. Ruumis voi eläy­tyä yht­enä kokon­aisuute­na toisen eleeseen, jol­loin empaat­tiset ais­timuk­set eivät ole paikan­net­tavis­sa vain yhteen osaan. Esimerkkinä henkilö, joka ripus­taa pään alaspäin hävetessään tai pullis­taa rin­tansa rot­tingille ylpey­destä. Sub­jek­ti liit­tää omaan ruumi­inku­vaansa eri­laisia objek­te­ja empaat­tis­ten samais­tusten myötä ja käyt­täy­tyy nämä objek­tit huomioon ottaen. Kun eläy­dymme toisen ruumi­il­liseen kokon­ais­ti­lanteeseen, se sisältää myös sen tiedon, jota ei ole ole­mas­sa juuri sil­lä het­kel­lä. Kines­teet­ti­nen empa­tia syn­tyy peil­isolu­jär­jestelmän väl­i­tyk­sel­lä. (Hari 2007, 1566–1568.)

Ruumi­il­lista jäljit­te­lyä tapah­tuu sil­loinkin, kun vas­ta kuvit­telemme tekevämme tai näkevämme jotakin. Peil­isolu­jär­jestelmän visiomo­toriset solut muo­dosta­vat hei­jastereak­tion nähdys­tä liik­keestä ennen kuin kog­ni­ti­ivi­nen pros­es­si ehtii käsitel­lä tieto­ja. Jär­jestelmä aut­taa virit­täy­tymään toisen henkilön tun­neti­laan ja samais­tu­maan tämän ais­ti­havain­toi­hin sekä kehol­lisi­in tun­te­muk­si­in. Suo­ra yhteys saa koke­maan saman­tahtisu­ut­ta ja aut­taa jaka­maan tiedosta­mat­to­mia koke­muk­sia ihmis­ten välil­lä. Syn­tyy ruumi­iden väli­nen yhdessä jaet­tu tila, jos­sa tun­teet luo­vat objek­te­ja. Kun ryh­mäp­sykoter­api­as­sa koetaan ja jae­taan asioi­ta ja tun­tei­ta yhdessä tois­t­en kanssa, se kehit­tää affek­ti­ivista empa­ti­aa. Psykoter­apeut­ti ymmärtää ryh­mää ruumi­in­sa vieste­jä kuun­tele­mal­la: mil­laisia tun­tei­ta poti­las tai ryh­mä kokee hän­tä kohtaan. Kun psykoter­apeut­ti välit­tää tämän ryh­mälle, ryh­mä kokee psykoter­apeutin ole­van empaat­ti­nen. Poti­las ja ryh­mä kokee, että hänen tun­teitaan ja koke­muk­si­aan voidaan ymmärtää ja että ne ovat kestet­tävis­sä. (Hari 2007, 1566–1568.)

Empa­ti­aan keskit­tyvis­sä aivo­jen kuvan­tamis­tutkimuk­sis­sa on havait­tu, että tietyn­tyyp­pi­sistä fys­i­ol­o­gi­sista reak­tioista, kuten tais­tele tai pak­ene ‑reak­tios­ta vas­taa­va, sym­pa­at­tista her­mostoa säätelevä pre­frontaa­li­nen aivokuori saat­taa vaikut­taa myös empa­ti­as­sa. Kun tutk­i­jat kiin­nit­tivät hikoilua mit­taa­vat elek­trodit poti­laan ja ter­apeutin sor­men­päi­hin, tulok­set vas­ta­si­vat usein poti­laan sub­jek­ti­ivisia arvioi­ta havai­tus­ta empa­ti­as­ta. Sekä poti­laiden että ter­apeut­tien hikoilu todet­ti­in keskenään saman­tah­tisek­si. Samal­la havait­ti­in, että ter­apeutin puhues­sa liikaa poti­laat koki­vat sen empa­t­ian puut­teek­si. On vaikea olla empaat­ti­nen ja kuun­nel­la, jos koko ajan miet­tii, mitä sanoisi tai puhuuko liikaa. Akti­ivi­nen kuun­telem­i­nen onkin ter­api­an tulosten kannal­ta tärkeäm­pää kuin puhumi­nen, ja se on itsessään empaat­ti­nen teko. Kiin­nos­tus psyko­fy­y­sistä psykoter­api­aa ja fys­ioter­api­aa kohtaan puh­taan puhe­hoidon sijaan liit­tynee empa­t­ian ja peil­isolu­te­o­ri­oiden tuo­maan ymmär­ryk­seen siitä, mikä psykoter­api­as­sa on muu­tok­sen takana. Empa­tia perus­tuu luovi­in ideoihin, jot­ka syn­tyvät tun­ney­htey­dessä. Empa­tia tuot­taa tois­es­ta ihmis­es­tä tietoa, jota ei kyetä ker­tomaan sanoil­la. Tieto välit­tyy elei­den, äänen­sävy­jen, ilmei­den, tun­tei­den, liikkei­den ja muiden ruumi­il­lis­ten reak­tioiden väl­i­tyk­sel­lä, kuten ihon puno­tuk­sen, pulssin, hikoilun ja hen­gi­tyk­sen. Empa­t­ian avul­la voimme unel­moi­da yhdessä ei-sym­bol­isia ja non­ver­baal­isia vieste­jä, joi­ta Bion nimit­ti alfa- ja beta-ele­menteik­si. Elleivät lapsen van­hem­mat kykene empa­ti­aan, lapsen empa­ti­akyvyn kehit­tymi­nen häiri­in­tyy ja sitä kaut­ta syn­tyy katkos ole­mas­saoloon. Kun yhteys ruumi­in ja psyyken väliltä katoaa, myös empa­t­ian ja itse-empa­t­ian kehi­tys häiri­in­tyy. Tun­ney­hteys itseen ja toisi­in katkeaa. Osa näistä niin san­o­tu­ista eri­ty­is­lap­sista (ja eri­ty­i­saikui­sista) kär­sii empa­ti­ake­hi­tyk­sen häir­iöstä. (Amman­i­ti & Fer­rari 2013, 371; Cook 2007, 588–589; Gallese & Rochat 2018, 198–199; Mar­ci ym. 2007, 103–111; Ruon­akos­ki 2011, 136–138, 156.)

Lin­nunään­ten joukos­sa
on yksi surulli­nen.
Kun sen erot­taa, ei het­keen kuule niitä mui­ta.
(Rasa 1992.)

Empa­t­ian kehi­tys lap­su­udessa

Läh­es vas­ta­syn­tyneet reagoi­vat muiden itku­un itkul­la. Vau­va ei vain jäljit­tele tois­t­en ääniä, vaan hän tun­tee itsekin pahaa oloa mut­ta ei vielä ymmär­rä sen ole­van toisen pahaa oloa. Vau­va voi kokea van­hempansa pahan olon omana pahana olon­aan, joka trau­ma­ti­soi hän­tä. Hän trau­ma­ti­soituu myös, jos van­hempi ei masen­nuk­sen tai empa­ti­akyvyt­tömyy­den takia ota vas­taan ja sulat­tele lapselle vielä sietämät­tömiä tun­tei­ta. Noin puo­livuo­ti­aak­si men­nessä lap­si ei enää jäljit­tele välit­tömästi tois­t­en tun­tei­ta, vaan hän näyt­tää esimerkik­si ensin suu­ta mutrustaen surulliselta ennen itkua. Kyse on empa­ti­ake­hi­tyk­sen seu­raavas­ta vai­heesta. Noin vuo­den ikäisenä lapset reagoi­vat tois­t­en mieli­pa­haan hake­mal­la lohtua itselleen. Lap­si ei reagoi vain toisen mieli­pa­haan, vaan myös mieli­hyvään. Ensim­mäi­nen vuorovaiku­tuk­ses­sa syn­tyvä hymy nähdään usein jo ensim­mäisen ikäkuukau­den lop­ul­la. Se on van­hem­mille palk­it­se­vaa ja samal­la merk­ki siitä, että vau­va on vuorovaiku­tuk­ses­sa. Sik­si van­hem­mat tavoit­tel­e­vat vau­voil­taan vais­tom­ais­es­ti lisää hymyjä. Tämä ohjaa van­hempia toim­i­maan automaat­tis­es­ti niin, että vau­val­la olisi hyvä olla. (Helka­ma 2009, 159–160.)

Jos näet jonkun vail­la hymyä, anna hänelle yksi omis­tasi. Jos et hymy­ile tänään niin tämä hymy on sin­ulle. (Par­ton 2017.)

Sosi­aal­is­ten tilantei­den suju­vu­us riip­puu suurelta osin tois­t­en tun­tei­den automa­ti­soidus­ta ymmärtämis­es­tä. Kun ihmiset keskustel­e­vat, hei­dän ruumi­in­sa pyrkivät samanaikaises­ti ryt­miseen har­mo­ni­aan, jos­sa liik­keet, asen­not, äänen korkeus, puhenopeus ja jopa puheen tauot muis­tut­ta­vat toisi­aan. Empa­tia välit­tyy saman­tah­tisen myötävärähtelevän tun­nevirit­täy­tymisen kaut­ta. Tämä molem­min­puo­li­nen jäljit­te­ly on tiedostam­a­ton­ta, ja sitä säätelevät aivo­jen alkukan­taiset alueet. Ilmeet ovat tässä keskeisiä. Esimerkik­si ilois­t­en tai surullis­ten kasvo­jen näkem­i­nen herät­tää automaat­tis­es­ti häivähdyk­sen vas­taavas­ta tun­teesta. Suuri osa havain­noista, valin­noista, ajatuk­sista, tun­nereak­tioista ja käyt­täy­tymis­es­tä tapah­tuu automaat­tis­es­ti ja tiedosta­mat­tomasti. (Aal­to­la & Keto 2017, 64‒66.)

Automa­ti­soitunei­ta mekanis­me­ja ei voi tavoit­taa tietois­es­ti, mut­ta ne ilmen­tyvät toimin­nan ja käyt­täy­tymisen kaut­ta ja saa­vat aikaan fyy­sisiä emo­tion­aal­isia reak­tioi­ta. Mon­et meitä ohjaa­vat automa­ti­soituneet mallit ovat syn­tyneet osin todel­lis­ten koke­musten ja niihin liit­tyvien muis­ti­jälkien myötä ehdol­lis­tu­misen ja prose­du­raalisen oppimisen mekanis­mil­la ilman että se, mitä meille tapah­tui, kävi koskaan tietoisu­udessa. Poti­las voi esimerkik­si hävetä ja pitää itseään vas­tu­us­sa luon­teen­pi­irteistään sekä tun­teis­taan, jot­ka nou­se­vat pin­taan pääl­lisin puolin jär­jet­tömästi ja epälo­ogis­es­ti. Sil­loin on tärkeää, että ter­apeut­ti ymmärtää oirei­den neu­roti­eteel­lisen taus­tan. Ymmär­rys aut­taa ter­apeut­tia tun­temaan myötä­tun­toa poti­las­ta kohtaan, kun ter­apeut­ti ei pidä poti­las­ta pelkästään defen­si­ivisenä. Poti­las voi puolestaan oppia tun­temaan myötä­tun­toa itseään kohtaan. Kun ihmisen otsaan pis­tetään Botox­ia, hänen on vaikeampi tun­nistaa ja käsitel­lä tun­teitaan. Tämä johtuu kul­makar­vo­jen lihas­ten lamaut­tamis­es­ta. Toisin sanoen tun­teet vaikut­ta­vat ilmeisi­in ja ilmeet tun­teisi­in. Kun omak­summe kump­pan­imme ryt­min, asen­non tai ilmeen, men­emme automaat­tis­es­ti mukaan hänen tun­teisi­in­sa. (Muta­nen 2023; Ihanus & Tuo­himet­sä 2021, 144‒149; Solms 2018, 137‒140; Tuo­himet­sä 2023, 1‒2.)

Ihmisen her­mosto on kehit­tynyt aloit­ta­maan empaat­tisen jäljit­te­lyn automaat­tis­es­ti, mut­ta se on kuitenkin myös osin opit­tu taito, joka riip­puu moti­vaa­tios­ta. Empa­tia näkyy eleis­sä, ryhdis­sä ja ener­gisyy­dessä. Uteliaisu­ut­ta ja tiedonhalua, jota Klein piti yht­enä viet­tinä, sisäl­tyy aina empa­ti­aan. Empa­tia ohjaa kiin­nos­tu­maan ja tutus­tu­maan toiseen todel­la syvästi. Bion viit­taa tähän K‑yhteydestä puhues­saan. Empa­tia on halua ja kykyä luop­ua omas­ta näkökul­mas­ta ja totu­ud­es­ta. Se on kykyä ja halua vas­taan­ot­taa ja jakaa toisen tapa kokea maail­maa. Opimme empa­ti­aa van­hempiemme sylis­sä. Vähitellen vau­va ymmärtää, että van­hem­mat ovat hänen kon­trol­linsa ulkop­uolel­la ja että heil­lä on oma tah­to ja tun­teet. Empaat­ti­nen van­hempi antaa kuitenkin ensin vau­van maagis­es­ti kon­trol­loi­da itseään sekä hyväksyy ja säilöö tämän sietämät­tömät tun­teet. Win­ni­cott nimit­tää tätä objek­tin käyt­tämisek­si. Siinä on keskeistä empa­tia. Lapsen tuhoam­is­fan­ta­sioi­hin ei Win­ni­cot­tin mukaan liity vihaa, vaan iloa objek­tin eloon­jäämis­es­tä fan­ta­soidun tuhoamisen jäljiltä. Win­ni­cot­tin mukaan äiti vihaa ensin vau­vaa eikä tois­in­päin. Kyse on van­hempi­en kyvys­tä koh­da­ta vau­van tarpeet empaat­tis­es­ti. Empa­tia liit­tyy läheis­es­ti myös mui­hin Win­ni­cot­tin tärkeisi­in oival­luk­si­in, kuten itses­tä ja muista huole­htimisen sekä yksi­nolemisen kyvyn kehit­tymiseen. (Aal­to­la & Keto 2017, 64‒66, 76‒80; Bion 1959; 1962; Win­ni­cott 1971/1991, 113–116.)

Elämän ensim­mäi­nen tun­neside rak­en­taa perus­tan myöhem­mille ihmis­suhteille. Siinä löy­de­tään yhteys toiseen ihmiseen. Tässä on olen­naista vuorovaiku­tuk­selli­nen ruumi­illi­nen dialo­gi. Myös psykoter­apeutin ruumi­il­liset tun­te­muk­set ja oireet ovat vuorovaiku­tuk­sel­lisia tapah­tu­mia, jot­ka vaikut­ta­vat pros­es­si­in tietoisel­la ja tiedosta­mat­toma­l­la tasol­la. Jos las­ta hoitaa masen­tunut ja vas­taam­a­ton van­hempi, se katkaisee ruumi­iden välisen dialo­gin. Sil­loin empaat­tiset vas­tavuoroiset reak­tiot jäävät syn­tymät­tä. Greenin kuvaa­ma kuol­lut äiti ‑ilmiö estää empa­t­ian nor­maalin kehi­tyk­sen. Still face – ilmeetön van­hempi – herät­tää laps­es­sa kauhun. Greenin mukaan psyyken tärkein tehtävä on luo­da rep­re­sen­taa­tio: objek­tista on muo­dos­tut­ta­va ajatuk­selli­nen kuva, idea, jot­ta sen viet­tiener­gia voitaisi­in sitoa eri­laisi­in tunne- ja aja­tus­mieliku­vi­in sekä niitä koske­vi­in merk­i­tyk­si­in. Idean syn­tymiseen tarvi­taan empa­ti­aa ja uteliaisu­ut­ta. (Green 2005, 75.)

Kaik­ki vau­vat eivät ole niin onnel­lisia, että he saisi­vat takaisin sen, mitä he kat­sekon­tak­tis­sa anta­vat van­hem­milleen. He katso­vat mut­ta eivät näe itseään. Kon­tak­tin hakemisel­la ei ole seu­rauk­sia, jol­loin sil­lä on surkas­tut­ta­va vaiku­tus lapsen luon­taiseen luovu­u­teen. Hänen on yritet­tävä kat­soa muualle ympäristöön­sä saadak­seen jotain itses­tään takaisin. Kun van­hem­man kasvot eivät ole peili, havait­sem­i­nen kor­vaa sen, mis­sä olisi voin­ut tapah­tua merk­i­tyk­selli­nen vuorovaiku­tus ja kohtaami­nen. Jos vau­va ei löy­dä itseään van­hem­man silmistä, vau­van koke­va itse ei syn­ny ja per­soon­al­lisu­u­den kehi­tys vaikeu­tuu empaat­tisen kohtaamisen puuttues­sa. Aikuise­na hän tois­taa lap­su­u­den trau­maa, jos­sa hän lohdut­ti van­hempaansa eikä saanut itse empa­ti­aa osak­seen. Kun empaat­tiset täy­den­tävät tun­nereak­tiot puut­tuvat, aggres­sio ei neu­tral­isoidu. (Green 2005, 75; Gole­man 2012, 163; Gerdes & Segal 2011, 117; Win­ni­cott 1971/1991, 113–116.)

 Luovuin mah­dol­lisu­ud­es­ta sisäiseen rauhaan. Tein mielestäni auringot­toman tilan. (Gilroy 2022.)

Tutkimuk­sis­sa on havait­tu, että mitä kiin­nos­tuneem­pi alle vuo­den ikäi­nen vau­va oli ihmiskasvoista, sitä aut­tavaisem­pi hän oli kak­sivuo­ti­aana. Vau­vat, jot­ka osoit­ti­vat alle vuo­den iässä vähem­män kiin­nos­tus­ta kasvo­ja kohtaan, ilmen­sivät neliv­uo­ti­aina enem­män tun­nekylmyyt­tä. Empaat­tis­ten tapah­tu­mien aikana tois­t­en tun­nereak­tiot herät­tävät aivois­sa mon­imuo­toisen vas­teen, jos­ta seu­raa tiedostam­a­ton reak­ti­ivi­nen kasvo­jen ilmeen muut­tumi­nen. Tämä ilmev­as­teena näkyvä motori­nen empa­tia vaikut­taa esimerkik­si lapsen kykyyn muo­dostaa vas­tavuoroisia kaveru­us­suhtei­ta. Niuk­ka ilmev­aste toisen negati­ivisi­in tun­teisi­in yhdis­tyy las­ten käytöshäir­iöi­hin. Havait­ti­in, että kasvo­jen ilmev­aste toisen negati­ivisi­in tun­teisi­in, kuten suru­un ja pelkoon, on vähäisem­pää tai poikkeavaa lap­sil­la, joil­la esi­in­tyi merkit­täviä ongelmia kaveru­us­suhteis­sa. Leikin luovu­u­teen, uteliaisu­u­teen ja etenkin toisen ase­maan heit­täy­tymi­nen vahvis­taa lapsen empa­ti­aa. Kyky havai­ta tois­t­en tun­tei­ta ja reagoi­da niihin on olen­nainen osa tun­tei­den käsit­te­lyn ja empa­ti­ataito­jen kehit­tymisen kannal­ta. Ilman näitä taito­ja vas­tavuorois­t­en ystävyys­suhtei­den muo­dost­a­mi­nen ei onnis­tu. Empa­ti­akyvyn puut­teet ovat monien ihmis­suhdeon­gelmien juurisyy. On myös havait­tu, että lap­sil­la, joil­la on lap­su­udessa lem­mik­ki, kehit­tyy parem­pi empa­ti­akyky. Joskus eläi­navusteinen psykoter­apia aut­taa saa­maan parem­man kon­tak­tin poti­laaseen ja kehit­tää empa­ti­akykyä. (Kakko & Riiho­nen 2023, 100; Pel­to­la ym. 2018.)

Mark Solms kuvaa Elävyy­den alkulähde ‑kir­jas­saan lap­suuten­sa tapah­tu­mien vaiku­tus­ta kiin­nos­tu­miseen­sa neu­rop­sykolo­gias­ta. Hänen ollessaan 4‑vuotias isoveli putosi katol­ta ja mur­si kallon­sa. Veli selvisi hengis­sä mut­ta vam­mau­tui. Muu­tos näkyi kehi­tysvi­ivästyminä, mut­ta pelot­tavampi muu­tos tapah­tui vel­jen ole­muk­ses­sa. Tun­tui kuin hei­dän välilleen olisi ilmaan­tunut etään­nyt­tävä vier­aus. Sym­bol­isu­us riisu­un­tui pois, ja leikil­lisyy­den val­lat­to­muus rikkou­tui. Vuosia myöhem­min Mark itse masen­tui. Tun­te­va ja ais­ti­va itse, oma tietoisu­us, tun­tui hau­raal­ta ja katoaval­ta. Tämä koke­mus ja havain­to vaikut­ti­vat niin, että hän myöhem­min ohjau­tui neu­roti­eteen uralle tutki­maan ihmisen ole­mas­saoloa koke­vana yksilönä. Voi vain kuvitel­la, kuin­ka vah­vasti Mark koki empa­ti­aa onnet­to­muudessa vam­mau­tuneeseen vel­jeen­sä. Vel­jen kär­simyk­sen kohtaami­nen ja myötäelämi­nen oli muser­tavaa. Empaat­tiset samais­tuk­set ja vel­jen kyvyt­tömyys saman­tah­tiseen vas­tavuoroisu­u­teen masen­si­vat Markin. Kun nor­maali luo­va empaat­ti­nen vuorop­uhelu ei toimin­ut, vel­jen yksinäi­nen tyhjyys val­tasi myös hänet. Sama ilmiö on havait­tu yleisek­si tutkimuk­sis­sa sis­aruk­sil­la, joista toinen on vam­mainen. (Johans­son 2023, 72–76.)

Suru tiivistyy laak­soon
painau­tuu vuoren kylki­in
lin­nut nyyhkyt­tävät sen lävitse
purot soli­se­vat vaimeina
istun sisäl­lä ja ulkona on pimeää.
(Sylvius 2023.)

Empaat­ti­nen yhteen sovit­tau­tu­mi­nen psykoter­api­as­sa

Empa­tia näkyy yksinker­taisim­mil­laan ter­apeutin pyrkimyk­senä ymmärtää hyväksyen poti­laan näkökul­maa (Rogers 1959, Tähkän 1993 mukaan). Kohutin mukaan empa­tia on jopa pääasialli­nen väline tutkit­taes­sa ja ymmär­ret­täessä toisen koke­mus­maail­maa. Vaik­ka mon­et pitävät empa­ti­aa keskeisenä hoidol­lis­es­ti vaikut­ta­vana tek­i­jänä, se nähdään kuitenkin edelleen myös kiis­tel­tynä asiana. Sitä on pääsään­töis­es­ti käsitel­ty psykoter­apeutin näkökul­mas­ta eikä juurikaan ole korostet­tu sen pros­es­sille olen­naista vas­tavuoroista merk­i­tys­tä. Usein vain tode­taan, että empaat­ti­nen psykoter­apeut­ti ymmärtää poti­las­ta, kun taas sym­pa­at­ti­nen psykoter­apeut­ti jakaa poti­laan tun­neti­lan. Empaat­ti­nen psykoter­apeut­ti pyrkii saa­maan saman­tah­tisen myötävärähtelevän tun­nekoke­muk­sen kaut­ta yhtey­den poti­laaseen. Hän välit­tää saa­mansa ymmär­ryk­sen ja yhtey­den non­ver­baalisen ja ver­baalisen viestin­nän avul­la. Täl­löin on vaarana empa­t­ian häir­iö, jota Green­son kuvaa pysyväk­si samais­tu­misek­si toisen henkilön koke­muk­seen. Seu­rauk­se­na on sijaistyy­dy­tys, jos­sa emo­tion­aa­li­nen koke­mus muut­tuu ensisi­jais­es­ti oman itsen eikä objek­tin koke­muk­sek­si. (Tähkä 1993, 255, 264.)

Veikko Tähkän mukaan empa­tia edel­lyt­tää itsen ja objek­tin kokemista yksilöinä, joil­la kum­mal­lakin on omat yksi­tyiset maail­mansa, sekä siihen liit­tyvää itsere­flek­tiokykyä. Hänestä empaat­tisen samais­tuk­sen muo­to on mah­dol­lista vas­ta itse- ja objek­tikon­stanssin vaki­in­tu­misen jäl­keen. Psykoter­apeut­ti voi empati­soi­da alus­ta alka­en poti­lai­ta, joil­la on eriy­tynyt itsekoke­mus. Poti­laat sen sijaan kykenevät empati­soimaan psykoter­apeut­tia vas­ta saavutet­tuaan itse- ja objek­tikon­stanssin. On myös väitet­ty, että kyky tun­tea empa­ti­aa syn­tyy vas­ta depres­si­ivisessä posi­tios­sa. Mon­et kuitenkin näkevät Tähkästä poiketen empa­t­ian varhais­muo­to­jen ole­van mah­dol­lisia jo osaob­jek­ti­ta­son koke­muk­sis­sa. Tätä näke­mys­tä puolta­vat vau­vaob­ser­vaa­tiot ja teo­ri­at empa­t­ian kehit­tymis­es­tä lap­su­udessa. Vaik­ka skit­sopara­noidises­sa posi­tios­sa viat ja uhat sijoite­taan itsen ulkop­uolelle, se toimii kuitenkin empa­ti­ake­hi­tyk­sen lähtöpis­teenä. Siinä vai­heessa etenkin empa­ti­aa vaille jäävän on vaikea luot­taa toisi­in ihmisi­in. (Tähkä 1993, 236‒283.)

Jos lap­si ei saa van­hem­mil­taan riit­tävästi empa­ti­aa tai esimerkik­si jokin neu­rop­syki­a­tri­nen vam­ma estää empaat­tisen yhteenso­vit­tau­tu­misen, kehi­tys voi johtaa autismikir­jon, psykoot­tis­ten tai per­soon­al­lisu­ushäir­iöi­den suun­taan. Per­soon­al­lisu­ushäir­iöi­den, kuten nar­sis­min ja epä­vakau­den, takaa löy­tyy usein van­hem­man kyvyt­tömyyt­tä lapsen empaat­tiseen kohtaamiseen. Sik­si nar­sis­tis­ten haavo­jen hoito edel­lyt­tää empaat­tista peilaamista. Empa­tia ei kehi­ty kro­nol­o­gisen suo­ravi­ivais­es­ti lop­ulliseen muo­toon­sa saak­ka, ja esimerkik­si hyvin pienikin vau­va voi kan­taa huol­ta toisen hyv­in­voin­nista. Ja empaat­ti­nen aikuinen voi regres­soitua varhaisem­paat­tiseen skit­sopara­noidis­een posi­tioon. Kuitenkin kun kyky empa­ti­aan on saavutet­tu, empaat­tiset pros­es­sit jäävät koko elämän ajak­si pääasial­lisik­si ihmis­ten välisen ymmärtämisen välineik­si. (Baron-Cohen & Wheel­wright 2004, 163‒175.)

Eräät tutk­i­jat näkevät, että empa­ti­aa motivoivat pelkästään ymmärtämisen inten­tiot ja että se siten edus­taa objek­ti­ivista obser­vaa­tion muo­toa, jol­la ei ole mitään tekemistä rakkau­den tai muiden tun­tei­den kanssa. Täl­laiset yleistyk­set eivät kuitenkaan huomioi empa­t­ian kehi­tyk­sel­listä alku­perää ja sen mui­ta olen­naisia funk­tioi­ta ihmis­suhteis­sa. Empa­t­ian ensisi­jainen tehtävä on lapsen ja van­hem­man rakas­ta­van läs­näolon varmis­t­a­mi­nen tois­t­en­sa sisäisessä maail­mas­sa. Se rak­en­taa perus­tan kaikille sitä seu­raav­ille yksilöi­tynei­den ihmis­ten välisille rakkaus­suhteille. Se mah­dol­lis­taa myöhem­min kah­den eril­lisen yksilön toinen toisen­sa löytämisen ja oman sisäisen maail­man rikas­tu­misen toisen sisäisen maail­man jakamisen kaut­ta, joka on myös psykoter­api­an ydinkoke­mus. Objek­tin löytämi­nen jae­tun emo­tion­aalisen koke­muk­sen kaut­ta merk­it­see aina tyy­dyt­tävää koke­mus­ta empati­soi­jalle, vaik­ka se kään­ty­isikin pääasial­lis­es­ti nar­sis­tisek­si mieli­hyväk­si omas­ta oival­lisu­ud­es­ta obser­voi­jana. Psykoter­apeu­ti­l­la tulee olla kos­ke­tus vas­taavaan tun­nekoke­muk­seen ja halu samais­tua sitä kaut­ta toisen koke­maan tun­teeseen ja kär­simyk­seen. Vaik­ka tilanteemme, tun­teemme ja tietomme eivät voi olla täysin saman­laisia kuin poti­laan, voivat ne rikas­tut­taa koke­mus­ta toisen tilanteesta. (Tähkä 1993, 236‒283.)

Jos esimerkik­si nuoren kanssa työsken­televä psykoter­apeut­ti ei kykene palaut­ta­maan mieleen­sä omaa nuoru­ut­taan kipuineen ja pet­tymyksi­neen, hänen työsken­te­lyn­sä nuoren kanssa voi kutis­tua älyl­lisek­si har­joituk­sek­si. Sil­loin jotain olen­naista jää kohtaa­mat­ta. Syynä on usein psykoter­apeutin kyvyt­tömyys koh­da­ta uudelleen omia hul­luk­si tulemisen tai sek­suaalisen epä­var­muu­den pelko­jaan. Pelot estävät empaat­tiset vas­tatun­teet. Samoista syistä tun­nistamme usein vas­ta kes­ki-iässä empa­ti­aa ikään­tyviä van­hempiamme kohtaan. Aiem­min se oli liian pelot­tavaa. Samal­la löy­dämme itsemme ja piir­teemme omis­sa van­hem­mis­samme. Sama tois­tuu psykoter­api­as­sa trans­fer­enssimieliku­vien real­isoitues­sa hoidon päät­tyessä. Empa­t­ian avul­la saatu tieto on oman itsen eri puolien mieli­hyvän­sävy­istä uudelleen löytämistä tois­es­ta ihmis­es­tä. Se on kykyä liit­tyä toisi­in ja ymmärtää toisia. Klein viit­tasi uteliaisu­u­den viet­ti­in, joka lait­taa mei­dät etsimään totu­ut­ta itses­tämme tois­t­en kaut­ta. Kyky simu­loi­da tois­t­en ajatuk­sia ja tun­tei­ta mah­dol­lis­taa toisen ase­maan aset­tau­tu­misen ja myötä­tun­non koke­muk­sen. (Laufer 1997, 85.)

Kos­ka empa­t­ian kehi­tys alkaa äidin ja lapsen välis­es­tä varhais­es­ta ei-sanal­lis­es­ta vuorovaiku­tus­suh­teesta, on psykoter­api­as­sa yhtä tärkeää myös se, miten psykoter­apeut­ti puhuu, kuin se, mitä hän puhuu. Esimerkik­si psykoter­apeutin mata­la äänen sävy ja vähäi­nen äänen­voimakku­us ovat yhtey­dessä empa­t­ian ilmaisemiseen. Empaat­tisu­ut­ta sisältävis­sä keskusteluis­sa on psykoter­api­aryh­män jäsen­ten ja ryh­mäp­sykoter­apeutin sävelko­rkeu­den välil­lä havait­tu enem­män synkro­ni­aa kuin ei-empaat­tises­sa vuorovaiku­tuk­ses­sa. Ter­apeutin rauhoit­ta­va äänen­sävy muokkaa tulkin­nois­sa tun­neti­lat siedet­täviksi, kun psykoter­api­aryh­mä tes­taa tois­tu­vasti, kestääkö ter­apeut­ti ja ryh­mä hei­dän tun­teen­sa. Empa­t­ian välit­tämisek­si monel­la ter­apeu­ti­l­la on työ- ja ark­iää­nen­sävy erik­seen. Puhum­me­han pikku­lap­sillekin eri tavoin kuin aikuisille: empaat­tisem­min äänen­sävyin. Jos ter­apeut­ti huo­maa itsel­lään syyt­tävän sävyisen äänen kom­menteis­saan (tai inten­tion), hän voi pysähtyä miet­timään, tarvit­seeko poti­las ennem­minkin empa­ti­aa kuin trau­maa tois­tavaa syyl­listävää ja moit­ti­vaa puhet­ta. Ter­api­a­suhde tar­joaa mah­dol­lisu­u­den koke­muk­seen uuden­lais­es­ta empaat­tis­es­ta ihmis­suh­teesta. (Grau­gaard 2004; Xiao ym. 2014.)

Psyko­ana­lyyt­ti­nen psykoter­apia kuningastie itse-empa­ti­aan

Psyko­ana­lyyt­ti­nen psykoter­apeut­ti ei lohdu­ta, vaan hän tutkii ja pal­jas­taa, jol­loin vaarana on liian suuren etäisyy­den otta­mi­nen poti­laaseen. Tämä tekee empaat­tisen ymmärtämisen mah­dot­tomak­si. Etäisyyt­tä perustel­laan usein neu­trali­teetil­lä ja absti­nenssil­la. Se voi kuitenkin tarkoit­taa aggres­si­ivisen vas­ta­trans­fer­enssin seu­rauk­se­na poti­laan vihamielistä hylkäämistä, suo­jau­tu­mista kiusauk­selta samais­tua poti­laaseen ja poti­laan suo­jelemista ter­apeutin aggres­si­ivisil­ta yllykkeiltä. Tavalli­nen syy vihamielis­ten yllykkei­den heräämiseen on poti­laaseen kohdis­tu­va tiedostam­a­ton kateus. Kateus tuhoaa kyvyn empa­ti­aan, jol­loin tuhoavu­us saa val­lan. (Tähkä 1972, 254‒255.)

Tutkimuk­sis­sa on havait­tu, että ne poti­laat hyö­tyivät vuo­den psykoter­api­as­ta selvästi mui­ta vähem­män, joiden ter­apeut­te­ja kuvasi koros­tuneen neu­traali suh­tau­tu­mistapa, kohtaa­mat­to­muus ja omien epätäy­del­lis­ten puolien hyväksymät­tömyys. Näi­den psykoter­apeut­tien empa­tia- ja eläy­tymiskyky oli heikko ja imu riip­pu­vu­u­teen voimakas. Samal­la havait­ti­in, että etenkin aloit­televil­la psykoter­apeuteil­la voi olla onnis­tu­misen painei­ta, jot­ka vaikut­ta­vat niin, että vuorovaiku­tus muo­dos­tuu jäykäk­si ja totisek­si. Kun poti­las havait­see psykoter­apeutin epäon­nis­tu­misen pelon, hän yrit­tää olla pahoit­ta­mat­ta tämän mieltä ja peit­telee todel­lista kär­sivää itseään. Aivan kuten hän ei aikoinaan halun­nut pahoit­taa ja rasit­taa van­hempiaan tuen tarpeel­laan. Myös liian tiukasti hoito­su­osi­tuk­sia seu­raa­vat psykoter­apeu­tit saa­vat huonom­pia tulok­sia kuin työ­tavois­saan jous­tavam­mat. Joskus ammatill­i­nen epä­var­muus tai nar­sis­mi hei­jas­tuu auk­tori­teet­ti­ase­man pönki­tyk­senä, joka myös estää empaat­tisen vuorovaiku­tuk­sen. Jos psykoter­apeut­ti vält­tää hoidon pahim­mat karikot ja ratkaisee yhteistyö­suh­teen katkok­set, päästään empaat­tiseen vuorop­uhelu­un. Ter­apeut­tisen parin keskinäi­nen empa­tia tekee tois­es­ta objek­tin sijaan ihmisen. (Lehtovuori 2018, 172–187; Roth­schild & Rand 2010.)

Psykoter­apeutin ase­man korost­a­mi­nen poti­laan kus­tan­nuk­sel­la koetaan empa­t­ian puut­teek­si. Sik­si poti­laan akti­ivi­nen osal­lisu­u­den koke­mus on tärkeää. Se aut­taa poti­las­ta otta­maan vas­tu­u­ta tun­teis­taan ja elämästään. Psykoter­apeutin on luovut­ta­va teo­reet­ti­sista ennakkokäsi­tyk­sistä ja otet­ta­va ei-tietämisen ase­ma poti­laaseen näh­den. Kaik­ki tärkeä tieto luo­daan yhteisen keskustelun avul­la. Ter­apeut­ti ei saa olla pelkkä pas­si­ivi­nen empaat­ti­nen kuun­teli­ja. Kun psykoter­apeut­ti kuun­telee kokon­ais­val­taisen akti­ivis­es­ti sekä osoit­taa tulkin­nois­saan ymmärtävän­sä ja hyväksyvän­sä poti­laan tun­teet, myös aggres­sion, kokee poti­las sen empaat­tise­na kor­jaa­vana koke­muk­se­na. Jos ter­apeut­ti ei kykene välit­tämään poti­laalle empa­ti­aa, johtaa se yhteistyö­suh­teen katkok­seen, kuten hil­jaisu­u­teen, tai poti­laan äkkinäiseen puheenai­heen vai­h­tamiseen. Toisi­naan hil­jaisu­us on myös merk­ki empa­t­ian onnis­tu­mis­es­ta ja oival­lus­ten syn­tymis­es­tä. Onnistues­saan jokainen empa­t­ian alala­ji kyke­nee käyn­nistämään muu­tospros­essin tai edis­tämään sitä. Taita­va psykoter­apeut­ti kään­tää myös yhteistyö­suh­teen katkok­set eduk­seen. Näitä koh­dataan esimerkik­si tauko­jen läh­estyessä. Kun poti­las tun­tee, että hän­tä ymmär­retään ja rakaste­taan, hän alkaa myös ymmärtämään itseään. Hän ei enää tuomitse itseään, kun itse-empa­t­ian vaiku­tuk­ses­ta ankaran ylim­inän syyl­listävä tuomit­se­vu­us hel­lit­tää. (Tähkä 1993, 260, 450–452.)

Ku mä lähin menee
Sä jäit leikkii paikallis­ten nopei­den kaa
Juok­sit minkä tahansa rahan perään
Tun­teel­lisu­us ei ollu sun ystävä
Nyt mä oon takasi huna­ja
Ja jatkan sunkin eestä lausun­taa
Joo joo mä rakas­ta sua niinku aal­lot kuu­luu
Meri­in tai niinku vuoret on
Aina kivee
(Lind­holm 1979.)

Psyykkisen kasvun ja itse-empa­t­ian kehi­tyk­sen kannal­ta poti­laalle on vält­tämätön­tä kokea itsen­sä empati­soiduk­si, peilatuk­si ja ymmär­re­tyk­si. Se tuot­taa samal­la tavoin mieli­hyvää kuin kehi­tysob­jek­tin ide­al­isoimi­nen. Se on luo­vaan kehi­tyk­sel­liseen vuorovaiku­tuk­seen liit­tyvää tyy­dy­tys­tä eikä trans­fer­enssi­tarpeisi­in liit­tyvää. Psykoter­apeutin empaat­ti­nen kuvaus ei voi olla koskaan täysi tois­in­to poti­laan koke­muk­ses­ta. Poti­las ais­tii eron väistämät­tä ja kokee ideaalis­es­ti eron halut­ta­vana lisänä omaan koke­muk­seen­sa. Tämä käyn­nistää hänen samais­tuk­sen­sa psykoter­apeutin kuvauk­seen. Samais­tu­mista motivoi viime kädessä sen halut­tavu­us ide­al­isoidun objek­tin kykynä, mikä saa sen itseltä puut­tumisen tun­tu­maan frus­troival­ta. Empaat­ti­nen kuvaus on kuin peili, jota psykoter­apeut­ti pitää poti­laan edessä. Jos ymmär­rys on oikein tavoitet­tu, poti­las tun­nistaa oman kuvansa. Kuva näyt­tää nyt selvem­mältä, ja siinä on piirteitä, joi­ta hän ei ole aiem­min havain­nut. Hänen kykyn­sä tun­nistaa ja hyväksyä tun­teen­sa vaikut­taa tun­nekoke­muk­seen ja sen myötä heräävään itse-empa­ti­aan. Tässä aut­taa ter­apeutin empaat­ti­nen kuvaus siitä, miten poti­las kokee ter­apeut­tin­sa ja itsen­sä juuri sil­lä het­kel­lä. Vas­ta­trans­fer­enssi­in poh­jau­tu­va empaat­ti­nen kuvaus luo ana­lyyt­tisen kol­man­nen, jon­ka avul­la poti­las voi peila­ta itseään. Psyykkiselle kasvulle on tärkeää kyky ymmärtää ja jakaa vuorovaiku­tuk­ses­sa sub­jek­ti­ivis­ten koke­musten, tun­tei­den ja havain­to­jen kielel­lisiä sekä mui­ta merk­i­tyk­siä. Se on samal­la ryh­mäp­sykoter­api­an perus­mo­ti­vaa­tio, joka herät­tää ryh­män jäsenet henki­in tässä ja nyt. Inter­sub­jek­ti­ivista vai­h­toa tapah­tuu pääosin implisi­it­tisel­lä tasol­la, eikä sen tarvitse aina tul­la sanoite­tuk­si ollak­seen ter­apeut­tista. (Rasinkan­gas 2007, 159–175; Tähkä 1993, 260, 450–452.)

Psykoter­api­aryh­mässä empa­tia on muu­tok­sen katalyyt­ti. Aluk­si ryh­män jäsenet koke­vat ole­vansa eri­laisia kuin muut mut­ta ryh­män jatkues­sa enem­män samankaltaisia. Tämän myötä he tun­te­vat ole­vansa itse niin kuin muut, jol­loin ulkop­uolisu­u­den ja eri­laisu­u­den tun­teet helpot­ta­vat. Aluk­si herää empa­tia toisen itselle vielä sietämät­tömiä puo­lia kohtaan. Sen jäl­keen näitä omi­naisuuk­sia voidaan tarkastel­la empaat­tis­es­ti osana itseä. Kun hei­jastelee toisen koke­muk­sia, voi lop­ul­ta löytää itse-empa­ti­aa. Samal­la yksinäisyy­den ja eri­laisu­u­den aiheut­ta­ma kipu helpot­taa. Ryh­mä tulee tietoisek­si tarpeis­taan tun­teit­ten­sa kaut­ta. Jokainen tarve syn­nyt­tää eri tun­teen, ja nämä tun­teet aja­vat ryh­män jäsenet kohti sosi­aal­isu­ut­ta. Tietoisu­us rek­isteröi sub­jek­tin tilaa, ei objek­ti­maail­maa. Tois­tois­sa syn­tyvät tun­neku­vat yhdis­tyvät sisäisi­in objek­tei­hin. Samal­la ryh­män jäsen ottaa sisälleen mieliku­van lohdut­tavas­ta van­hem­mas­ta. Lop­ul­ta sisäi­nen objek­ti – hyvä ryh­mä ‒ lohdut­taa hän­tä sil­loin, kun ryh­mä ja ter­apeut­ti eivät ole saatavil­la. Ryh­män jäsen oppii rauhoit­ta­maan itsen­sä eikä aikaa myö­den enää tarvitse ryh­mää tun­nesääte­lyn­sä tuek­si. Aluk­si vaikei­den tun­tei­den säätelem­i­nen tapah­tuu kuitenkin ryh­män ja ter­apeutin kanssa, jol­loin poti­las ei joudu kohtaa­maan yksin sietämät­tömiä tun­netilo­ja. Pian ryh­män jäsen voi vaikeina het­k­inä tur­vau­tua muis­tele­maan sisäis­tet­tyä ryh­mää ja sen jäseniä yksin ollessaan – samal­la löy­tyy kiitol­lisu­us. Empa­t­ian kehit­tymisen kaut­ta hyväksyt­tävät moraaliset ratkaisut käyvät mah­dol­lisik­si. Syn­tyy halu hyvit­tää. Kiitol­lisu­u­den tunne syn­tyy viimeisenä: miten uskaltaa kokea kiitol­lisu­u­den ja rakkau­den tun­tei­ta. Ilman empa­ti­aa ei kiitol­lisu­us sekä kateel­lisu­u­den neu­tral­isoi­tu­mi­nen ja surem­i­nen ole mah­dol­lista. Empa­tia toimii aggres­sion neu­traloivana vas­tavoimana, jol­loin anteek­sianto ja hyvit­tämi­nen mah­dol­lis­tu­vat. Mut­ta ensin pitää saa­da olla itse empa­t­ian kohteena. (Haka­nen 1993, 28, 48; Ihanus & Tuo­himet­sä 2021, 144–151.)

Lopuk­si

Ihmi­nen on kehit­tynyt sosi­aalisek­si olen­nok­si, jon­ka mieli on virit­täy­tynyt tekemään yhteistyötä, tarkkaile­maan mui­ta, kaipaa­maan muiden seu­raa ja etsimään ympäristöstä koko ajan merkke­jä muista mielel­li­sistä toim­i­joista. Evoluu­tio on luonut meille suuret ilmeikkäät silmät ja aiv­ot, jot­ka tuot­ta­vat empa­ti­aa ja samais­tu­mista. Ihmisyy­den ydin on tois­t­en ihmis­ten ja muiden elol­lis­ten kohtaamises­sa. Ihmi­saiv­ot ovat virit­täy­tyneet tun­nista­maan kasvot ja kat­seet: kak­si kohti katso­vaa silmää. Vaik­ka emme sitä tiedos­ta, mielemme tarkkailee jatku­vasti kat­sei­ta ympäril­lämme. Evoluu­tio on tehnyt meistä siinä mestare­i­ta, ja samal­la kohtaami­sista on kehit­tynyt meille tarve. Siihen näh­den, kuin­ka hyvin olemme sopeu­tuneet kohtaa­maan toisi­amme ja kuin­ka paljon sitä tarvit­semme, on häm­mästyt­tävää, kuin­ka tehokkaasti raken­namme kohtaamiset pois­tavaa teknolo­giaa.

Nyky-yhteiskun­ta pitää tehokkuute­na sitä, että elämän ja arjen voi hoitaa kohtaa­mat­ta ketään kasvo­tusten. Se vähä kohtaamisen tun­tu, johon verkko­maail­mas­sa vielä tör­mätään, pyritään liu­den­ta­maan olemat­tomi­in. Net­ti- ja etäter­api­at syr­jäyt­tävät aidot kohtaamiset jopa psykoter­api­as­sa. Videopelien, äly­puhe­lim­ien somepäiv­i­tys­ten ja suo­ra­toistopalvelu­iden tui­jo­tus syr­jäyt­tää eläviä empa­ti­at­a­pah­tu­mia ja toimii katalyyt­ti­na epäem­paat­tisille vasteille. Net­ti­rai­vo on tekni­ikan syn­nyt­tämää empa­t­ian puutet­ta. Videovälit­teisen ter­api­an ongel­mana on lisäk­si kuvan pienen pieni viive ja rajoit­tunut näkymä, joka hait­taa vas­tavuoroista vuorovaiku­tus­ta. Kehonkie­len pitää välit­tyä reaali­a­jas­sa ja kokon­ais­val­tais­es­ti, jot­ta siitä olisi hyö­tyä empaat­tis­ten vastei­den ja samais­tu­mis­ten kannal­ta. Etenkin las­ten psyykki­nen kehi­tys vaaran­tuu, jos he eivät kohtaa van­hempi­en­sa empaat­tista kat­set­ta, kun van­hempi tui­jot­taa kän­nykkää hei­dän sijaansa. Myös nuo­ril­la empaat­tis­ten vuorovaiku­tuk­sel­lis­ten kohtaamis­ten vähen­tymi­nen lisää masen­nus­ta ja ahdis­tus­ta. Psykoter­apeut­ti Sirkku Ruu­tu kuvaa hait­to­ja, joi­ta hän on havain­nut seu­raa­van nuorten äly­lait­tei­den käytöstä: ”Nuorten kesku­udessa havaitaan paljon tietyn­laista estyneisyyt­tä tai emo­tion­aal­ista lukos­sa olemista sekä kyvyt­tömyyt­tä tun­nistaa omia tun­tei­ta. Kehokin on jotenkin lukos­sa, sanat juut­tuvat kurkku­un ja puhe on hil­jaista. Itseil­maisu on han­kalaa, vaik­ka keskustelun teema olisi kuin­ka kiin­nos­ta­va. Vas­tauk­set saat­ta­vat olla niukko­ja tai nuori sanoo, ettei tiedä. Vaikut­taa siltä, että äly­laitevälit­teiseen vuorovaiku­tuk­seen tot­tuneet eivät ole tot­tuneet myöskään siihen, että vuorovaiku­tuk­ses­ta voi saa­da emo­tion­aal­ista läm­pöä.” Ais­ti­havain­not ja kog­ni­tiot voivat näyt­tää maail­man, kuten tiedekin, mut­ta tarvi­taan toinen ihmi­nen, joka tun­tee ja jakaa saman koke­muk­sen, jot­ta todel­la ymmär­rämme itseämme ja ympäröivää maail­maa. (Rae­vaara 2022; Loula 2023.)

Kir­jal­lisu­us

Aal­to­la, Elisa (2014). Empa­t­ian eri muodot ja moraali. Tal­en­tia-lehti: Tutki­va sosi­aal­i­työ, eet­tisyys ihmistyössä, 9‒14.

Aal­to­la, Elisa (2018). Vari­etes of empa­thy: Moral psy­chol­o­gy and ani­mal ethics. Lon­too: Row­man & Lit­tle­field.

Aal­to­la, Elisa & Keto Sami (2017). Empa­tia. Myötäelämisen tiede. Helsin­ki: Into.

Amman­i­ti, Mas­si­mo & Fer­rari, Pier­francesco (2013). Vital­i­ty affects in Daniel Stern´s think­ing. Infant Men­tal Health Jour­nal, 34(5), 367‒375.

Antta­lainen, Hilk­ka (2023). Minä voin vain odot­taa – eril­lisyy­den kehit­tymisen eli skit­sopara­noidis­es­ta asetel­mas­ta depres­si­iviseen asetel­maan siir­tymisen kuvaus eräässä psykoter­apeut­tises­sa hoito­suh­teessa. Psykoter­apia, 42(1), 3‒15.

Baron-Cohen, Simon & Wheel­wright, Sal­ly (2004). The Empa­thy quo­tient. Jour­nal of Autism and Devel­op­men­tal Dis­or­ders, 34(2), 163‒175.

Bion, Wil­fred Ruprecht (1959). Attacks on link­ing. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 40, 308‒315.

Bion, Wil­fred Ruprecht (1962). The Psy­cho-ana­lyt­ic study of think­ing. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 43, 306‒310.

Björk­sten, Tuo­mo (2013, 2. lokaku­u­ta). Jen­ni Haukio: Haen runoud­es­ta lohtua tai empa­ti­aa. Yle-verkko­sivut. Luet­tavis­sa osoit­teessa https://yle.fi/a/3–6860323

Cook, Amy (2007). Inter­play: The method and poten­tial of a cog­ni­tive sci­en­tif­ic approach to the­atre authors. The­ater Jour­nal, 59(4), 597‒594.

Gallese, Vit­to­rio & Rochat, Mag­a­li (2018). Form of vital­i­ty. Their neur­al bases, their role in social cog­ni­tion and case of autism spec­trum dis­or­der. Psy­cho­an­a­lyt­ic Inquiry, 38(2), 154‒164.

Gerdes, Karen & Segal, Eliz­a­beth (2011). A social work mod­el of empa­thy. Advances in Social Work, 10(2), 114‒127.

Gilroy, Tony (2022). Andor. Tv-sar­ja. Lucas­film.

Gole­man, Daniel (1997). Tun­neä­ly – lah­jakku­u­den koko kuva. Suom. Jaakko Kankaan­pää. Helsin­ki: Ota­va.

Gole­man, Daniel (2012). Tun­neä­ly työelämässä. Suom. Jaakko Kankaan­pää. Helsin­ki: Ota­va.

Grau­gaard, Peter (2004). Lis­ten­ing for feel­ings: Iden­ti­fy­ing and cod­ing empath­ic and poten­tial empath­ic oppor­tu­ni­ties in med­ical dia­logues. Patient Edu­ca­tion and Coun­sel­ing, 54(3), 291‒297.

Green, Andre (2005). Key ideas for a con­tem­po­rary psy­cho­analy­sis. Mis­recog­ni­tion and recog­ni­tion of the uncon­scious. Lon­too: Rout­ledge.

Haka­nen, Armi (1993). Objek­tisuhtei­den merk­i­tys yksilön kehi­tyk­sessä: kehi­tysp­sykolo­gian perustei­ta. Turku: Turun yliopis­ton täy­den­nysk­oulu­tuskeskus.

Hari, Riit­ta (2007). Ihmi­saivo­jen peilau­tu­misjär­jestelmät. Duodec­im, 123, 1565‒1573.

Helka­ma, Klaus (2009). Moraalip­sykolo­gia. Hyvän ja pahan täl­lä puolen. Edi­ta: Helsin­ki.

Ihanus, Juhani & Tuo­himet­sä, Mart­ti (2021). Neu­rop­syko­ana­ly­y­sista ja Freud­ista – Mark Solm­sin haas­tat­telu. Psykoter­apia, 40(2),144‒151.

Johans­son, Markus (2023). Elävyy­den alkulähde. Psykoter­apia, 43(1), 72‒76.

Kakko, Kir­si & Riiho­nen, Riik­ka (2023). Poikkea­va ilmev­aste tois­t­en tun­teisi­in vaikut­taa lapsen kaver­i­taito­jen kehi­tyk­seen. Lääkärile­hti, 78(3‒4), 100.

Kallio­pus­ka, Mir­ja (2005). Psykolo­gian sanas­to. Helsin­ki: Ota­va.

Laufer, Moses (1997). Ado­les­cent break­down and beyond. Lon­too: Karnac.

Lehtovuori, Pir­jo (2018). Psykoter­apeutin henkilöko­htais­ten omi­naisuuk­sien merk­i­tys psykoter­api­as­sa ja niiden vaiku­tus tulok­sel­lisu­u­teen iden­ti­teet­ti­haas­tat­telun perus­teel­la. Psykoter­apia, 37(2), 178‒187.

Lind­holm, Dave (1979). Van­ha & uusi romanssi. Musi­ikkikap­pale albu­mil­la Van­ha & uusi romanssi. Johan­na Kus­tan­nus.

Lind­holm, Dave (1982). Pieni ja hen­to ote. Musi­ikkikap­pale albu­mil­la Aino. Johan­na Kus­tan­nus. 

Loula, Pih­la (2023, 8. maalisku­u­ta). Vas­taan­otolle saa­puu täysin lukos­sa ole­via nuo­ria: Psykolo­gi ker­too mitä äly­lait­teet voivat pahim­mil­laan tehdä. Helsin­gin Sanomat.

Mar­ci, Carl D.; Ham, Jacob; Moran, Erin & Orr, Cott P. (2007). Psy­s­i­o­log­ic cor­re­lates of per­ceived ther­a­pist empa­thy and social-emo­tion­al process dur­ing psy­chother­a­py. Jour­nal on Ner­vous and Men­tal Dis­ease, 195(2), 103‒111.

Muta­nen, Annikka (2023, 10. heinäku­u­ta). Botox-pis­tok­set voivat vaikeut­taa tun­tei­den tun­nistamista. Helsin­gin Sanomat.

Par­ton, Dol­ly (2017, 17. heinäku­u­ta). If you see some­one with­out a smile, give ‘em yours! If you aren´t smil­ing today, this one is for you! Postaus Twit­ter-palvelus­sa.

Pel­to­la, Mikko J.; Yrt­ti­a­ho, San­teri & Lep­pä­nen, Juk­ka M. (2018). Infants´ atten­tion bias to faces as an ear­ly mark­er of social devel­op­ment. Devel­op­men­tal Sci­ence, 21(6), e12687.

Rae­vaara, Tiina (2022, 31. jouluku­u­ta). Kohtaa­mat­to­muus tuhoaa mei­dät. Helsin­gin Sanomat.

Rasa, Ris­to (1992). Tuhat pur­jet­ta, kootut runot. Helsin­ki: Ota­va.

Rasinkan­gas, Anu (2007). Tämän­hetk­isyy­det Daniel Stern­in näkökul­mana psykoter­api­apros­es­sis­sa. Psykoter­apia, 26(3), 159‒175.

Rosen­feld, Her­bert (1987). Impasse and inter­pre­ta­tion. Lon­too: Rout­ledge.

Roth­schild, Babette & Rand, Mar­jorie (2010). Apua aut­ta­jalle: Myötä­tun­tou­upumuk­sen ja sijais­trau­ma­ti­soi­tu­misen psyko­fy­s­i­olo­gia. Suom. Paula Hol­län­der & Kirsti Kivi­nen. Helsin­ki: Trau­mat­er­api­akeskus.

Ruon­akos­ki, Eri­ka (2011). Eläi­men tut­tuus ja vier­aus. Fenom­e­nol­o­gisen empa­ti­a­teo­ri­an uudelleen­tulk­in­ta ja sovel­lus vierasla­jisia eläim­iä koske­vaan tutkimuk­seen. Helsin­ki: Tutk­i­jali­it­to.

Segal, Han­na (1988). Intro­duc­tion to the work of Melanie Klein. Lon­too: Rout­ledge.

Solms, Mark (2018). Psyko­ana­lyysin tieteelli­nen perus­ta. Psykoter­apia, 37(2), 136‒140.

Sylvius, Veera (2023). On todel­lakin kul­jet­ta­va kuusikon läpi. Van­taa: Eno­s­tone.

Tuo­himet­sä, Mart­ti (2023). Aiv­ot ja mieli. Psykoter­apia, 42(1), 1‒2.

Tähkä, Veikko (1972). Psykoter­api­an perus­teet psyko­ana­lyyt­tisen teo­ri­an poh­jal­ta. WSOY: Helsin­ki.

Tähkä, Veikko (1993). Mie­len rak­en­tu­mi­nen ja psyko­ana­lyyt­ti­nen hoit­a­mi­nen. WSOY: Helsin­ki.

Win­ni­cott, Don­ald (1971/1991). Play­ing and real­i­ty. Lon­too & New York: Rout­ledge.

Xiao, Bo; Bone, Daniel; Van Seg­broeck, Maarten; Imel, Zac E.; Atkins, David; Geor­giou, Panayi­o­tis & Narayanan, Shrikanth (2014). Mod­el­ing ther­a­pist empa­thy through prosody in drug addic­tion coun­sel­ing. Pro­ceed­ings of Inter­speech, 213‒217.