Erkki Heinonen: Muuttuuko ihminen?

Uutiset ovat kir­jaimel­lis­es­ti masen­tavia ja ahdis­tavia. Koti­maan medi­aa seu­rates­sa mie­len­ter­veysoireilu tun­tuu nykyiseltä nor­maalil­ta. Joka kymmenes suo­ma­lainen syö masen­nus­lääkkeitä. Use­ampi kuin joka kol­mas Kelan kor­vaa­ma sairaus­pois­saolopäivä perus­tuu mie­len­ter­vey­den häir­iöön. Ja koro­nan jälki­main­in­git, ilmas­ton­muu­tos ja äly­lait­teet ovat koetelleet nuori­son mie­len­ter­veyt­tä ympäri maail­man.

Niin ikään on kir­jaimel­lis­es­ti mil­jardin euron kysymys – vain koti­mais­ten tilas­to­jenkin val­os­sa – miten vaikut­taa näin val­tavaan ja mon­isyiseen ongel­maan. Helpo­tus­ta tuskin tuo­vat ter­vey­den­huol­lon säästö­paineet. Käsiä ei voi silti nos­taa pystyynkään. Palvelu­jär­jestelmää myller­retäänkin nyt monel­la tahol­la uuteen uskoon, ter­a­pi­oiden tar­joamisek­si yhä use­am­malle tarvit­se­valle.

Psykoter­api­an arvos­tus tun­tuu kas­va­neen paljon viime vuosi­na. Hyvä onkin, että lääk­i­tyk­sen rin­nalle tuo­daan aidosti vai­h­toe­hto­ja. Toisaal­ta suuri kysyn­tä lisää painet­ta myös ihme­pelas­tuk­sille. Tai ainakin helpoille, halvoille ja nopeille ratkaisuille. Muu­tok­si­in liit­tyy silti riske­jäkin. Tun­net­tui­hin karei­hin kuu­luu laitoshoidon purkami­nen 1980- ja 1990-luvuil­la, ilman vas­taavia sat­sauk­sia avo­hoitoon. Kun laman myötä säästöjä jatket­ti­in, kohtaa­mat­tomat ongel­mat kir­jaimel­lis­es­ti jalka­u­tu­i­v­at kaduille.

Hybristä suit­si­vat myös uudet pitkit­täis­seu­ran­nat mie­len­ter­veysongelmien yleisyy­destä. Esimerkik­si hil­jat­taises­sa, uraau­ur­ta­van kat­tavas­sa kohort­ti­tutkimuk­ses­sa seu­rat­ti­in uusisee­lan­ti­laisen Dunedin-kaupun­gin koko tiet­tynä vuon­na syn­tynyt­tä väestöä. Liki puolen vuo­sisadan seu­ran­nas­sa nähti­in, että jopa vain alle seit­semä­sosa ei täyt­tänyt mie­len­ter­veyshäir­iön kri­teere­itä yhdessäkään mit­taus­pis­teessä. Saatu hoito ei ollut tutkimuk­sen kohteena. Silti ongelmis­taan toipunei­ta oli viimeisim­mässä, 45 vuo­den mit­taus­pis­teessä vain noin kak­si viides­osaa.

Psykoter­api­an tulok­sel­lisu­us­tutkimuk­sen val­os­sakin luvut kuu­losta­vat uskot­tavil­ta. Vaik­ka hoito on keskimäärin vaikut­tavaa, psykoter­apia ei ole ihmelääke. Myös suures­sa suo­ma­laises­sa ver­tail­evas­sa tutkimuk­ses­sa havait­ti­in, että mon­et lyhy­een ter­api­aan sat­un­nais­te­tu­ista pää­tyivät myöhem­min oma-aloit­teis­es­ti pidem­pään psykoter­api­aan. Psykoter­api­an hoito­vas­teen, hoito­tarpeen ja riit­tävän määrän ennustetek­i­jöistä tarvi­taan lisä­tutkimus­ta. Myös diag­nos­ti­ik­ka muut­tuu, ja ”big dataa” on yhä helpom­pi kerätä. Ihanteel­lis­es­ti tämä johtaa alati tarkem­pi­in inter­ven­tioi­hin.

Toisaal­ta väit­te­ly jatkunee teknisen, täs­mälääketi­eteen rajoista ja siitä, mis­sä määrin ter­api­an voima riip­puu yleis­in­himil­li­sistä tek­i­jöistä, kuten läs­nä olev­as­ta ja empaat­tis­es­ta ter­apeutista. Kli­ini­nen psykolo­gia ja psykoter­apia ovat nuo­ria tieteitä. Men­neisyy­teen sijoit­tuvien lääkäris­ar­jo­jen yksi koukku on kauhun herät­tämi­nen kat­so­jas­sa siitä, kuin­ka vähän ennen tiedet­ti­in ja kuin­ka paljon luul­ti­in tiedet­tävän. Psyyken alueen lisähaas­teena on tutkimuk­sen kohteen, ihmisen, muut­tumi­nen kult­tuurin mukana.

Kult­tuuris­es­ta kul­mas­ta onkin kiin­nos­tavaa pohtia, minkälaisia ihmiskäsi­tyk­siä ja tari­noi­ta eri ter­apeut­tiset viiteke­hyk­set tar­joa­vat. Van­hal­la man­tereel­la kehit­tyneen psyko­ana­lyysin näkökul­maa elämään on luon­nehdit­tu traagisek­si tai iro­nisek­si. Kär­simys ja mene­tyk­set ovat väistämät­tömiä. Parhaista pyrkimyk­sistään huoli­mat­ta ihmi­nen pää­tyy tilanteeseen, jota hän tietois­es­ti pyr­ki eniten vält­tämään.

Myöhem­min uudel­la man­tereel­la Amerikas­sa kehit­tyivät val­oisam­mat human­is­tiset ja kog­ni­ti­iviset ter­api­a­su­un­tauk­set. Human­is­tis­ten ter­a­pi­oiden näkökul­maa on luon­nehdit­tu romant­tisek­si. Elämä on luo­va seikkailu, jon­ka arvoina ovat spon­taa­nius, tun­tei­den tun­tem­i­nen ja aidon itsen etsimi­nen. Kog­ni­ti­ivisen ter­api­an visio on puolestaan koomi­nen, sanan klas­sises­sa merk­i­tyk­sessä. Asioil­la on onnelli­nen lop­pu, vaik­ka vas­toinkäymisiä ja esteitä voikin olla matkan var­rel­la.

Miten luon­nehtia nyky­hetkeä? Medi­an ja somen pur­sua­va ”ter­apia-con­tent” ase­moi­nee mei­dät jon­nekin romant­tisen ja koomisen väli­maas­toon. Liki jokaiselle päivälle löy­tyy jut­tua tun­tei­den viesteistä ja viisaud­es­ta. Toisaal­ta niin myös niksipirkka­maisia life hack­se­ja, joil­la jokainen voi tuu­na­ta elämään­sä parem­mak­si.

Kap­i­tal­is­tiseen tehokku­ususkoon toki istu­vat onnel­liset lop­ut parem­min. Lop­pukädessä kaik­ki ongel­mat voidaan selät­tää. Kukin voi psykotekni­ikoil­la paran­taa tuot­tavu­ut­taan. Silti viisaut­ta voi olla myös elämän traag­is­ten ja iro­nis­ten aspek­tien hyväksymi­nen: että kaik­ki muu­tok­set, tai muut­tumat­to­muus, eivät ole omis­sa käsis­sämme.

Mukail­tu Psykolo­gia-kon­gressin kut­su­luen­nos­ta 23.8.2024 ”Muut­tuuko ihmi­nen – näkökul­mia psykoter­apiatutkimuk­ses­ta”