Markus Johansson: Toisen maailman lumo

Mar­raskuisen aamun utuisen val­on ver­hoil­lessa kaupun­gin katu­ja suun­tasi yksi jos toinenkin kulk­i­ja askeleen­sa kohti Helsin­gin keskus­tas­sa sijait­se­vaa Kil­tasalia, joka hil­jalleen täyt­tyi väenkuhi­nas­ta. Kokoon­tu­miseen houkut­teli Ther­a­peia-säätiön sem­i­naari ”Ker­ro, ker­ro kuvastin – tarut mie­len peil­inä”, luen­noit­si­joinaan ja suun­nit­telijoinaan psyko­ana­lyytikko Anna Col­lan­der, koulu­tus­las­tenpsykoter­apeut­ti Kaisa-Maria Lesk­i­nen sekä koulut­ta­jap­sykoter­apeut­ti Niina Rita. Saduno­maiselta esteti­ikaltaan kau­nis ja vaikut­ta­va ohjel­male­hti­nen esit­teli päivän kat­tauk­seen kuu­lu­vak­si myös kir­jail­i­ja Anni Kytömäen esi­in­tymisen haas­tat­teli­janaan psyko­ana­lyytikko Leena Pylkkä­nen. Paikalle saa­pues­sa odotuk­sen virit­tämän ilmapi­irin väreilyssä ris­teili puheen­sori­nas­ta pin­nalle pul­pah­tavia sano­ja, supinaa ja nau­rah­duk­sia. Aal­toil­e­vaa rupat­telua, ajele­htivia kat­sei­ta. Tutut kohta­si­vat, hala­si­vat tai kät­te­liv­ät, kun taas toiset oli­vat vaipuneem­pia miet­teisi­in­sä ja omi­in tun­nelmi­in­sa. Jokaisen löy­det­tyä paikkansa salis­sa ase­tut­ti­in kuule­maan esi­tyk­siä arjen tuolle puolen vievistä maail­moista ja hal­tioi­tu­maan niistä yhdessä.

Täl­lainen asetel­ma on omi­nainen saduille ja sadunker­ronnalle. Kokoon­nu­taan yhteen kuun­tele­maan tari­noi­ta toisen­lai­sista elämistä. Elämistä, jot­ka tapah­tu­i­v­at jos­sain muual­la, kauan sit­ten ja kaukaises­sa paikas­sa, ajat­to­muu­den kätköis­sä mut­ta jot­ka silti puhut­tel­e­vat tun­nis­tet­tavu­udel­laan. Sadut ovat kaut­ta aiko­jen vie­neet kuuli­jansa toisi­in todel­lisuuk­si­in, taikamet­si­in ja salaisuuk­sia kätke­vi­in lin­noi­hin, uneno­maisi­in maisemi­in, magian ja ihmei­den val­takun­ti­in.

Kansan­taru­jen eri­laiset muodot ovat eläneet suullises­sa tra­di­tios­sa niin pitkään, että varsi­nais­ten sat­u­jen alku­perä pysynee tietomme ulot­tumat­tomis­sa. Van­ho­jen tari­noiden juo­nenkään­teet ovat usein suo­ravi­ivaisia, eikä hah­mo­jen sisäistä aja­tus­maail­maa juuri ava­ta, mikä on havait­tavis­sa vaiku­tus­val­tais­ten tari­nankeräil­i­jöi­den muis­ti­in kir­joit­tamis­sa ja sepit­tämis­sä kon­stailemat­tomis­sa saduis­sa, kuten esimerkik­si Charles Perrault’n ja Grim­min vel­jesten tuotan­nos­sa. Use­asti tois­tet­tuina ja ker­rot­tuina niiden peruse­le­men­tit ovat tiivistyneet mieliku­vi­in, jot­ka elävät osana sisäistä kuvas­toamme, ark­ista kie­lenkäyt­töämme ja kult­tuuriym­päristöämme. Tämä lie­nee taustal­la sem­i­naaripäivän herät­tämis­sä kom­menteis­sa, jois­sa on pohdit­tu sat­u­jen aihei­den taipumus­ta hakeu­tua suo­raan läpi kuuli­jan ytimeen. Tietois­t­en taso­jen suo­dat­timet läpäi­sevät tar­i­nat saa­vat uno­hta­maan kon­trol­lin, itsere­flek­tion ja järjestyk­sen eetok­sen, ja yllät­täen ollaankin löy­det­ty omien haavo­jen ääreen, samal­la kun ollaan tari­noiden kan­nat­tele­mas­sa tur­vas­sa.

Anni Kytömä­ki ker­toi sem­i­naaripäivän avauk­ses­sa, miten hän kasvoi aarniomet­sän läheisyy­dessä ja miten met­sä oli hänelle kan­nat­tel­e­va oman rauhan ja aja­tusten tyys­si­ja, mis­sä pystyi koke­maan ole­vansa itse todel­lisu­u­den keskip­iste ja samal­la sulau­tu­maan ympäröivän luon­non rikkau­teen, samais­tu­maan met­sän eri­laisi­in eliöi­hin. Tari­naan eläy­tymisen lumo, mik­sei osaltaan tari­noiden merk­i­tys selviy­tymisellem­mekin, saat­taa löy­tyä niiden anta­mas­ta mah­dol­lisu­ud­es­ta astua toisen olen­non nahkoi­hin. Eläy­tyä tois­es­ta läh­teestä kumpuavi­in tun­teisi­in ja ais­tei­hin, siir­ty­il­lä oman keskip­is­teen ja toisen keskip­is­teen väli­maas­tossa. Eläy­tymäl­lä toisen rajoit­teisi­in ja tarpeisi­in eläy­dym­mekin samal­la omi­in rajoit­teisi­imme ja tarpeisi­imme, ne tule­vat havain­tomme piiri­in. Näi­den jaet­tu­jen koke­musten kaut­ta voimme saa­da myös inhimil­lisen kos­ke­tuk­sen vuo­sisato­jen taakse, joka käy lävitse ja tun­tuu luis­sa asti, ennem­min kuin herooiset ker­to­muk­set sodista ja val­loituk­sista, tai kui­v­at his­to­ri­al­lis­ten tapah­tu­mien läpiluen­nat.

Sat­u­jen keskeis­ten sisältö­jen, sym­bol­ien ja kie­len suo­dattues­sa ajan saatossa ovat ne latau­tuneet merk­i­tyk­sel­lä. Ver­tausku­valli­nen kieli on puhut­tel­e­vaa, ja kuun­nel­lessamme voimme hyväksyä uskot­taviksi mytol­o­giseen maail­maan sisäl­tyvät luon­non­va­s­taisil­ta vaikut­ta­vat ihmeel­lisyy­det. Todel­lisu­u­den ilmi­a­sun takaa pal­jas­tuukin jotain yhteistä ja jaet­tua, samoin kuin klovni pal­jas­taa arkisen käyt­täy­tymisen absur­di­u­den sen nau­ret­tavu­u­den kaut­ta. Mytolo­giat riisu­vat myös epäolen­naisen pois, pyrkien vas­taa­maan ympäristön taus­takankaan takaa kuu­lu­vi­in eksis­ten­ti­aal­isi­in kuiskauk­si­in: keitä olemme, mihin olemme joutuneet ja mikä on yhteytemme luo­makun­taan. Saduis­sa tapah­tu­misen keskip­iste on näyt­tämöl­lä, kun silmiemme eteen loi­hdi­taan tari­noi­ta kaipu­us­ta itsemme toteut­tamiseen, elämän sat­tuman­varaisen epäoikeu­den­mukaisu­u­den häm­men­täessä meitä, jot­ka taaper­ramme eteen­päin vail­la jumalal­lisia kykyjä vas­toinkäymi­sistä selviy­tyäk­semme.

Sat­u­jen val­okeila suun­tau­tuu kesken­eräisyy­dessään hau­raaseen. Tari­noiden päähenkilöt eivät sään­nön­mukaises­ti ole voit­ta­mat­to­mia home­erisia sankare­i­ta, vaan taval­lisia ja epäon­nen kohtaamia, usein puut­teel­lisi­akin tai näkymät­tömi­in jääneitä olen­to­ja. He joutu­vat kohtaa­maan haastei­ta elon­sa tiel­lä saavut­taak­seen halu­a­mansa tai selviy­tyäk­seen pois elämää tukah­dut­tavista olo­suhteista, ole­maan päät­täväisiä ja rohkei­ta, otta­maan vas­taan apua muil­ta. Taikavoimien apua tar­jo­taan ulkop­uolelta, luon­non voimat ja maagiset olen­not aset­tuvat päähenkilön tuek­si hänen pyrkiessään kohti omien haavei­den­sa toteu­tu­mista ja oman itsen täy­den­tymistä. Sadut tar­joa­vat samais­tu­mispin­taa, oival­luk­sia ja lohtua, voidessamme tavoit­taa näitä tun­tei­ta, toivei­ta ja pyrkimyk­siä itsessämme sekä tun­nistaa kuvat­tu­ja suhdeasetelmia ulkoises­sa ja sisäisessä todel­lisu­udessamme, niin kivu­li­aina ja ris­tiri­itaisi­na kuin ne näyt­täy­tyvätkin. Sadut ovat kasvu­tari­noi­ta, kehi­tyk­sen mukanaan tuomien kipu­jen lievit­täjiä, joiden lop­pu on yleen­sä onnelli­nen – halut saa­vat täyt­tymyk­sen­sä, puute tyy­dyt­tyy ja täy­delli­nen kump­pani löy­tyy – ja kuuli­jas­takin se tun­tuu oikeu­den­mukaiselta ja vähin­täänkin kohtu­ulliselta. Kun­pa mekin voisimme ajaa pahan pois silmistämme, löytää per­ille rauhaan ja tyy­tyväisyy­teen ja elää onnel­lise­na elämämme lop­pu­un asti.

Psykoter­apia-lehden tee­manu­mero sai kip­inän­sä mar­raskuis­es­ta ”Ker­ro, ker­ro kuvastin” ‑sem­i­naarista. Sem­i­naarin esitelmät ovat kevään aikana herät­täneet kiin­nos­tus­ta pitkin Suomea, ja näistä esitelmistä koost­e­tut tek­stit sekä Male­na Lah­timiehen kir­joit­ta­ma sem­i­naariku­u­lu­miset löy­tyvät tämän lehden sivuil­ta. Turun Psykoter­api­ay­hdis­tyk­sen kevään sem­i­naar­i­o­hjel­man teema taas on ollut ”Sadut ja hirviöt”, johon liit­tyen Tero Joki­nen ja Sari Sund­vall-Piha esit­televät ja pohti­vat sem­i­naar­i­toim­intaa sekä sem­i­naarien merk­i­tys­tä kevään ohjel­man viitoit­ta­mana. Tämän lisäk­si lehdessä on usei­ta kiehtovia kir­joituk­sia sat­u­jen tem­ati­ikas­ta: Katri Käp­pi syven­tyy van­haan skot­lanti­laiseen kansan­taru­un intrap­syykkisen jungi­laisen tulkin­nan keinoin, Pir­jo Suvile­hto avaa muumien filosofi­aa kir­jal­lisu­uster­apeut­tis­es­ta per­spek­ti­ivistä ja Vesa Talvi­tie raot­taa ver­hoa klovner­ian saloi­hin Pekka Von Cräut­leinin, klovni Bluf­fon, haas­tat­telus­sa. Sat­u­jen aarre ‑kir­jan on arvioin­ut Jan-Chris­ter ja Liisa Wahlbeck. Har­ri Vir­tasen kolum­ni sen sijaan muis­tut­taa todel­lisu­ud­es­ta, jota emme voi pae­ta sat­u­i­hin, mut­ta myös kult­tuurin ekol­o­gis­es­ti kestävästä ja kan­nat­tel­ev­as­ta merk­i­tyk­ses­tä. Eri­ty­is­main­in­nan saakoon taiteli­jat Nan­na Susi ja Jari Sil­jamä­ki, alias klovni Dodo, sekä kuvit­ta­jalah­jakku­udet Niko Bjårs, Vio­la Rita ja Lil­ja Rita, jot­ka teok­sil­laan tuo­vat väriä pain­o­mus­teen tiheikköön. Astukaa sisään ja lumoutukaa!

Markus Johans­son

pää­toimit­ta­ja