Niina Rita: Mielenmaisemia psykodynaamisessa psykoterapiassa Louise Glückin runojen tunnelmissa

Hah­mot­tomas­ta havain­toi­hin

Kuin­ka kielel­lisyys, tar­i­nat ja luovu­us liit­tyvät psykoter­api­aan? Miten muotoutuu mie­len­maise­ma, jos­sa mieliku­vat ja uudet ajatuk­set voivat syn­tyä? Paran­taako mie­len inte­groi­tu­mi­nen hyv­in­voin­tia? Läh­estyn kir­joituk­ses­sani kysymyk­siä psyko­dy­naamisen psykoter­api­an viiteke­hyk­sessä. Psykoter­api­an koke­muk­sel­lisu­ut­ta on vaikea kuva­ta elävästi teo­reet­tisin käsit­tein. Mie­len inte­groi­tu­mis­pros­essin koke­muk­sel­lista eten­e­mistä ja mieliku­vien muu­tok­sia elävöit­tävät tek­stis­säni yhdys­val­ta­laisen esseistin ja runoil­i­jan Louise Glückin runot. Nobelin kir­jal­lisu­us­palkin­non vuon­na 2020 voit­tanut Louise Glück on viiltävän tark­ka hajanaisen, hah­mot­tumas­sa ole­van mie­len kuvaa­ja.

Kir­ja sisältää

resepte­jä vain tal­ven varak­si, jol­loin elämä on kovaa. Kevääl­lä

kuka tahansa pystyy valmis­ta­maan hyvän ater­ian.¹

Yksilö, joka on kokenut kehi­tys­ta­soon­sa näh­den ylivoimaisia tapah­tu­mia, ei aina kykene liit­tämään koke­muk­sia elämän­tari­naansa. Koke­muk­sia voi kut­sua trau­moik­si, katkok­sik­si psyykkisessä jatku­vu­udessa. Tapah­tu­mia ja ajan­jak­so­ja, joista ei muo­toudu ker­rot­tavaa tari­naa, jää joskus jäsen­tymät­tömik­si mie­len ainek­sik­si. Voi olla han­kalaa käsitel­lä sel­l­aista, mitä ei muista tai kykene jäsen­tämään. Koke­mus saat­taa välit­tyä toisille tavas­samme olla vuorovaiku­tuk­ses­sa, kuten pelokkuute­na, vetäy­tymisenä tai ehkä vihaisuute­na. Tun­teina, joille ei löy­dy ymmär­ret­tävää syytä. Trau­maat­tiset koke­muk­set ovat niitä, jot­ka voivat vaikut­taa piilota­juis­es­ti ajanko­htaiseen olemiseemme ja ihmis­suhteisi­imme. Saatamme toimia tavoil­la, joi­ta emme tietois­es­ti ymmär­rä.  

Kuin­ka raskas onkaan mie­leni,

men­neisyy­del­lä täytet­ty.

Vieläkö siel­lä on tilaa

maail­man kulkea läpi?²

Psyykki­nen rak­en­tu­mi­nen ja kasvu ovat voineet jäädä sel­l­aisel­la taval­la kesken, ettei voimakkaiden tun­tei­den sääte­ly ja sen myötä ajat­telu näis­sä tun­netilois­sa onnis­tu. Voimakkaiden tun­tei­den herät­tämä saat­taa usein olla sel­l­aista, ettei mie­len liikkei­den kuvaami­nen jäl­keen­päin täysin onnis­tu. Koemme avut­to­muut­ta ja ahdis­tuneisu­ut­ta emmekä saa riit­tävää yhteyt­tä mie­len­sisäiseen maail­maan päästäk­semme eteen­päin. Voi olla tunne, etteivät lan­gan­pätkät yhdis­ty toisi­in­sa. Näis­sä ylit­sepääsemät­tömis­sä tun­nelmis­sa aloita­mme psykoter­api­an. Joskus ker­toen, että ulkois­es­ti elämä sujuu, mut­ta selit­tämät­tömäl­lä taval­la on paha olla.

Pysyt­te­limme täl­lä tavoin pitkän aikaa.

Saar­roksis­sa, ajat­te­len mielessäni,

kuin myrsky­jen hal­vaan­nut­ta­mat lai­vat.³

Näi­den ainesten kanssa lähdemme sata­mas­ta. Ensin hapuillen, kokeillen, kat­set­ta hakien. Vähitellen löy­dämme yksit­täisiä kohtia, muis­to­jen siru­ja, joista muotoutuu tunne, että tässä on täy­tynyt olla jotain tärkeää. Työ muis­tut­taa salapoli­isin asen­net­ta tavas­sa etsiä johtolanko­jen kaut­ta ymmär­rystä ole­valle ja sano­ja sanat­to­muudelle. Tavas­samme olla ker­romme kehi­tyk­sel­listä tari­naamme.

Ja eivätköhän vain

pil­vet palan­neet, eiköhän vain

taivas muut­tunut synkäk­si ja uhkaavak­si,

kaik­ki oli niin kuin ennen, pait­si että

mene­tyk­set oli­vat kasautu­mas­sa –

Ja silti, het­keä aiem­min

aurinko oli pais­tanut.⁴

Aivan ensik­si on kuitenkin har­joitelta­va itse­havain­noin­tia, jon­ka tarkoituk­se­na on saa­da tiedostam­a­ton­ta itse­havain­noin­nin kohteek­si (Iko­nen 2004, 22). Psykoter­api­aa ennen oman mie­len havain­noin­tia ja tutkimista on usein pyrit­ty vält­tämään, kos­ka jokin tunne on pal­jas­tanut, että pin­nan alla saat­taa olla vaar­al­lista ja jotain vielä pahempaa. Jotakin, mikä saa mie­len ahdis­tu­maan, ja epämääräi­nen tunne pahan tai liian häir­it­sevän tulemis­es­ta esi­in, ken­ties hal­lit­se­mat­toma­l­la taval­la. On parem­pi olla ajat­telemat­ta ja kat­soa toisaalle. Jon­ain päivänä vält­tämi­nen ei enää ole mah­dol­lista. Epämääräiset pahan olon sävyt­tämät tun­nel­mat, affek­tit val­taa­vat oloti­laa, saa­vat ruumi­il­lisia oire­i­ta esi­in, ja se on pelot­tavaa. Louise Glückin runokokoel­ma Talvisia resepte­jä kollek­ti­ivista (2021) kut­suu sel­l­aista luk­i­jaa, jon­ka sisin resonoi elämän sanat­tomien koke­musten kos­ke­tuk­selle.  

TALVINEN MATKA

No, oli juuri niin kuin olin arvel­lutkin,

polku

kaikkea muu­ta kuin poispyy­hit­ty –

tässä on rajal­in­ja,

se muis­tut­taa

lin­jaa jos­ta sanamme saa­vat alkun­sa:

kuun­va­lo muun­tau­tuu läpi.

Lumen män­ty­jen

heit­tämät var­jot.⁵

”Talvi­nen mat­ka” ‑runos­sa on jo viipy­ilevä toi­vo. Aave­maisu­us on aset­tumas­sa yön ensim­mäis­ten kuun­sätei­den sisään. Polkua ei poispyy­hit­ty lop­ullis­es­ti, vaan siitä löy­tyy merkke­jä. Siitä oli men­ty, ja hen­not jalan­jäl­jet kuul­ta­vat painau­tu­mi­na men­neestä. Runos­sa on tun­tu, että tavoit­telemme tun­nistamista, tut­tua, tietoa siitä, mis­tä olemme kulke­neet ja kenen kanssa. Miten polul­la olemme tulleet koh­da­tuik­si. Hapuil­e­va kos­ke­tus men­neeseen, uno­hdet­tuun, tavoit­taa toivon. Ojen­taudumme val­oa kohti luon­teeno­mais­es­ti kuin kallioiden välistä maaperän­sä löytänyt yksinäi­nen var­jos­sa elävä kasvi. Kestän­hän vielä pystyssä ja saan­han rav­in­toa huomen­nakin.

Kuin hyvässä tari­nas­sa on psykoter­api­as­sakin yllät­täviä kään­teitä. Työn lop­putu­los ei piir­ry alus­sa suo­ravi­ivaise­na jatku­mona, vaik­ka tavoit­teet ovat etukä­teen mietit­tyjä. Mitä seu­raavak­si tapah­tuu? Hen­to kasvi on selvin­nyt huomiseen, mut­ta entä sen jäl­keen? Voiko luot­taa elämän jatku­vu­u­teen ja tur­val­liseen olemiseen, kun sitä ei ennenkään ole ollut? Psykoter­api­as­sa kävi­jälle luot­ta­mi­nen toiseen ihmiseen voi tun­tua riskiltä, läh­es ylivoimaiselta. Parhaim­mil­laan kävi­jän mielessä on toi­vo, joka ensin hau­raasti, mut­ta tur­val­lisu­u­den koke­muk­sen lisään­tyessä, on vahvem­min läs­nä.

Oival­lus, siskoni sanoi.

Nyt se on tässä.

Mut­ta pimey­dessä on vaikea nähdä.⁶

Mat­ka kak­si­u­lot­teisu­ud­es­ta moni­u­lot­teisu­u­teen

Psykoter­api­an matkalla joudumme yhdessä kestämään ääripäi­hin luisu­vaa ajat­telua, näköalat­to­muut­ta, tyhjyyt­tä, eikä horison­tis­sa näy vält­tämät­tä ajoit­tain mitään. Sil­loin muis­telemme pol­un hen­to­ja askelei­ta ja luomme uskoa, että polku on ole­mas­sa, vaik­ka emme sitä näk­isi. Vähitellen voimme alkaa kuvitel­la sitä. Kuvitel­la yhdessä – ehkä se on ole­mas­sa, se on ollut ole­mas­sa. Ajoit­tain sen uno­htaa, mut­ta kun muis­telemme ja muis­tu­tamme yhä uud­estaan, pol­un ole­mas­sao­lo piir­tyy selvem­min mieleemme. Yhteisen työn edis­tyt­tyä asi­akkaan itse- ja objek­tikon­stanssi muotoutuu vahvem­mak­si, mikä mah­dol­lis­taa pysyvyy­den koke­muk­sen sil­loinkin, kun on vaikei­ta tun­tei­ta (Tähkä 1997). Itse- ja objek­tikon­stanssil­la tarkoite­taan sitä, että koke­mus itses­tä ja toi­sista ei hor­jah­da voimakkaiden tun­netilo­jen koke­muk­sis­sa alati ääripäi­hin, vaan kestää heilahtelui­ta aiem­paa parem­min. Vahvis­tu­mi­nen vähen­tää pää­tymistä lohdut­to­muu­teen ja psyykkisen putoamisen koke­muk­si­in. Löy­dämme vähitellen sisäistä tur­val­lisu­u­den tun­net­ta. Olemme matkalaisia, joil­la on määrän­pää ja näkymiä. Saatamme tava­ta toisi­akin matkalaisia, mut­ta sen aika ei ole vielä.

Kuin­ka virit­täy­dymme asi­akkaan koke­muk­sen ja toiseu­den äärelle? Mitä me lähdemme havait­se­maan? Kuun­telemme jotain, mille ei ole vielä muo­toa, kuin pienen lapsen äärel­lä. Tutkimme ja kestämme epä­var­muut­ta.

…mon­et syväl­liset löy­döt

odot­ti­vat meitä, toivoen samal­la ettei min­ua vaa­dit­taisi

nimeämään niitä. Sil­lä en pystynyt nimeämään niitä. Mut­ta usko siihen että ne

oli­vat ole­mas­sa⁷

Kohti muu­tos­ta

kaik­ki on muu­tos­ta, hän sanoi, ja kaik­ki on yhtey­dessä kaik­keen.

Kaik­ki myös palaa takaisin, mut­ta ei samana

kuin lähti –⁸

Ensin oli kauhun sävyt­tämä tyhjyys, ja paljon myöhem­min säkeet, jot­ka antoi­vat koke­muk­selle muodon. Pirkko Sil­ta­la (1993) virit­tää mie­lenki­in­non koke­muk­si­in, joille ei ollut löy­tynyt sanal­lista muo­toa. Hän kuvaa abjek­tin käsitet­tä, jos­sa sana­ton koke­mus saa taiteel­lisen muodon, tari­nan, joka jäsen­tää trau­maat­tisen koke­muk­sen. Elävät tar­i­nat anta­vat ymmär­ryk­sen sille, mikä on ihmisenä olemisen vaikeut­ta, hau­raut­ta, ja miten se johtaa luomiseen, uuteen muo­toon, jaet­tavaankin. Daniel Siegel (2010) liit­tää mie­len­ter­vey­den kykyyn inte­graa­tioon, jäsen­tymiseen ja aihioiden yhdis­tämiseen. Yhdis­tämisel­lä läh­estymme vähitellen tari­naa.

Sin­ulle, joka ei muista

kulkure­it­tiä tois­es­ta maail­mas­ta

ker­ron, että pystyin taas puhu­maan: mikä tahansa

palaakin uno­hduk­ses­ta, palaa

löytämään äänen…⁹

Jaet­tavis­sa ole­vaan voi eläy­tyä, ja siitä voi puhua. Se on helpot­tavaa, että löytää sanat, ja sil­loin voi parhaim­mil­laan vapau­tua psyykki­sistä oireista (Makari 2008). Työsken­te­ly vaatii epä­var­muu­den kestämistä, epäti­etoisu­u­den äärel­lä olemista. Miten kestää sitä, ettei havain­not muo­toudu ratio­naal­is­ten käsit­tei­den alaisu­u­teen nopeasti ja jär­jen aikataulun sanele­m­ana. Tämän hitaan työn äärel­lä joutuu kohtaa­maan epä­var­muu­den. Miten säi­lyt­tää herkkyys, sen­si­ti­ivisyys ja havain­noin­tikyky kaiken äärel­lä.

Luovu­u­den löytämis­es­tä

Luovu­u­den kaut­ta työstämme elämänkol­hu­ja sure­mal­la sekä yksin että yhdessä tois­t­en kanssa (Häg­glu­nd 2000). Työsken­te­lyl­lä luo­daan uut­ta mene­tyk­sen tilalle. Luovu­u­den keinoin mate­ri­aalia läh­estytään ensin mie­len­sisäis­es­ti ja sijoite­taan ne tämän jäl­keen taiteel­liseen muo­toon. Sil­loin ne ovat jaet­tavia, ja niiden väl­i­tyk­sel­lä voidaan olla yhtey­dessä toisi­in ihmisi­in. Pros­es­sis­sa onnis­tunein­ta on mah­dol­lisu­us käsitel­lä tun­tei­ta, jot­ka liit­tyvät mene­tyk­si­in ja vaikeisi­in koke­muk­si­in. Työn avul­la voidaan parhaim­mil­laan löytää uusi tapa olla. Näi­den moni­u­lot­teis­ten kehi­tyspolku­jen kaut­ta kuro­tamme löytämiemme sano­jen kaut­ta tari­noi­hin, joi­ta voimme ker­toa. 

Heräsin tietämät­tömänä met­sässä;

vielä het­ki sit­ten en tun­tenut ään­täni,

jos sel­l­ainen olisi annet­tu min­ulle

ja se olisi ollut tul­vil­laan surua, lauseeni

kuin yhteen­solmit­tu­ja huu­to­ja.

En edes tien­nyt tun­te­vani surua

ennen kuin se sana tuli, ennen kuin tun­sin

sateen vir­taa­van minus­ta.¹⁰

Yhtey­destä tari­noi­hin

Psykoter­apeut­ti­na oman elävyy­den ylläpi­to on ensisi­jaista. Toiv­ot­to­muu­den kuilu­un ei ole molem­pi­en hyvä pudo­ta. Näi­den tun­nelmien siivit­tämänä meil­lä on nuorisop­sykoter­apeut­tien kir­jal­lisu­us­pi­iri, jos­sa luemme kaunokir­jal­lisia teok­sia, ja täl­löin työn kuor­ma tun­tuu hie­man kestet­täväm­mältä. Analysoimme teok­sia, ja maail­ma näyt­täy­tyy aina kohtaamis­temme jäl­keen toiveikkaam­mal­ta, ikään kuin kaik­ki olisi hie­man toisin. Psykoter­apeut­ti­na tois­t­en kanssa yhdessä miet­timi­nen ja kaunokir­jal­lisu­u­den tari­noi­hin eläy­tymi­nen aut­taa omaa mieltä pysymään liik­keessä ja sisäl­löltään rikkaana. Kaunokir­jal­lisu­udessa näyt­täy­tyvät myös sel­l­aiset elämänkoke­muk­set, joi­hin psykoter­apeut­ti­na ei ole ollut pääsyä.

Ah, hän sanoo, taas sinä unek­sit

Ja sit­ten minä sanon olen iloinen että uneksin

tuli on vieläkin hengis­sä¹¹

Kah­denkeskisessä psykoter­api­as­sa kaunokir­jal­lisu­u­den tar­i­nat aset­tuvat niin san­otuk­si kol­man­nek­si osa­puolek­si. Täl­löin tar­i­nat paikan­tu­vat ulkop­uolisek­si tarkasteltavak­si kohteek­si, jon­ka avul­la aset­taudu­taan sopi­vasti etääm­mälle oman elämän kipuko­hdista. Toisaal­ta Man­nisen (2022, 156) mukaan kir­jal­lisu­u­den avul­la voidaan tul­la tietoisem­mak­si omista sisäi­sistä vuorovaiku­tusasetelmista, joi­ta on siir­ret­ty luet­tuun, sekä siitä, mil­laiseen vas­taan­ot­ta­jan ase­maan tari­na luk­i­jan saat­taa. Tari­noiden avul­la yhteys omi­in tun­teisi­in voi löy­tyä. Paha olo ja sietämät­tömät tun­teet parhaim­mil­laan inhimil­listyvät. On huo­jen­tavaa huo­ma­ta, että ihmisyy­den ytimessä on meille kaikille yhteistä kasvun tuskallisu­ut­ta. Esimerkik­si runous voi tar­jo­ta lohtua eksis­ten­tial­is­tis­ten ydinkysymys­ten myrskyn­silmään (Pet­ters­son 2022, 163–181). Kir­jo­jen äärelle asettues­samme saatamme eläy­tymisen kaut­ta ymmärtää asi­akkaan elämän kohtia uusista näkökul­mista. Psykoter­apia­matkan per­ille pääsyn tun­nistaa usein siitä, että asi­akkaan on helpom­paa kuva­ta mielessä tapah­tu­vaa, ker­to­muk­si­in yhdis­tyy tunne, vuorovaiku­tuk­ses­sa on vas­tavuoroista eloisu­ut­ta ja huumori pilk­istää tari­noiden lomas­ta esi­in. Yhteinen mat­ka on tulos­sa päätök­seen. Elämän­ta­ri­na on inte­groituneem­pi itse­havain­noin­nin vahvis­tu­misen kaut­ta ja aiem­min sir­paleina ollut on saanut muodon. 

Ystäväni, kokenut psykolo­gi ja koulut­ta­jap­sykoter­apeut­ti kuvaa kir­jo­jen merk­i­tys­tä psykoter­api­as­sa seu­raavasti:

Kir­jan mukana olem­i­nen psykoter­api­as­sa on kuin sil­ta ter­api­a­suh­teen maise­mas­sa. Kak­si ihmistä kat­soo tätä sil­ta­maise­maa, sil­lalle voidaan ehkä kulkea ja mah­dol­lis­es­ti koh­datakin, mut­ta jo yhdessä kat­somi­nen riit­tää. Kuten muu­toinkin yhteisen maise­man äärel­lä toisi­naan siitä puhutaan tai sen herät­tämiä ajatuk­sia ja tun­tei­ta tun­tuu merk­i­tyk­sel­liseltä jakaa – toisi­naan kuitenkin vain koke­mus siitä, että olemme kat­soneet samaa maise­maa, luo jo sinäl­lään yhtey­den. Vaik­ka en täs­mälleen tiedä, mitä sinä näit, tun­sit ja ajat­telit, tiedän että olemme kumpikin olleet siel­lä. Kir­ja on kohtaamisen paik­ka, se luo yhtey­den.

Viit­teet

¹ Glück 2021, 19.

² Glück 2021, 38.

³ Glück 2021, 31.

⁴ Glück 2021, 35.

⁵ Glück 2021, 23.

⁶ Glück 2021, 39.

⁷ Glück 2014, 9.

⁸ Glück 2021, 13.

⁹ Glück 2022, 12.

¹⁰ Glück 2022, 16.

¹¹ Glück 2021, 53.

Kir­jal­lisu­us

Glück, Louise (2014). Uskolli­nen ja hyveelli­nen yö. Suom. Anni Sumari. Turku: Eno­s­tone.

Glück, Louise (2021). Talvisia resepte­jä kollek­ti­ivista. Suom. Anni Sumari. Turku: Eno­s­tone.

Glück, Louise (2022). Vil­li iiris. Suom. Anni Sumari. Turku: Eno­s­tone.

Häg­glu­nd, Tor-Björn (2000). Taiteen ja tieteen luovu­us mie­len­ter­vey­den peil­inä. Suomen lääkärile­hti, 55(7), 692.

Iko­nen, Pent­ti (2004). Psyko­ana­lyyt­tisia tutkielmia 2. Helsin­ki: Yliopistopaino.

Man­ni­nen, Paa­vo (2022). Luk­i­ja, tunne itsesi: trans­fer­enssi ja lukemisen näyt­tämö. Teok­ses­sa Koso­nen, Päivi & Ihanus, Juhani (toim.), Hoita­va lukem­i­nen: teo­reet­tisia ja käytän­nöl­lisiä näkökul­mia lukemistyöhön, 141–159. Tam­pere: Vastapaino.

Makari, George (2008). Rev­o­lu­tion in mind. The cre­ation of psy­cho­analy­sis. New York: Harp­er Peren­ni­al.

Pet­ters­son, Torsten (2022). Jaet­tu koke­mus – jaet­tu lohtu? Fik­tion näkökul­man omak­sum­i­nen ja eksis­ten­ti­aaliset näkökul­mat kir­jal­lisu­udessa. Teok­ses­sa Koso­nen, Päivi & Ihanus, Juhani (toim.), Hoita­va lukem­i­nen: teo­reet­tisia ja käytän­nöl­lisiä näkökul­mia lukemistyöhön, 163–181. Tam­pere: Vastapaino.

Siegel, Daniel (2010). Mind­sight. The new sci­ence of per­son­al trans­for­ma­tion. New York: Ran­dom House.

Sil­ta­la, Pirkko (1993). Haen sano­jani kaukaa.  Helsin­ki: Yliopistopaino.

Tähkä, Veikko (1997). Mie­len rak­en­tu­mi­nen ja psyko­ana­lyyt­ti­nen hoit­a­mi­nen. Helsin­ki: WSOY.

Julka­istu aiem­min teok­ses­sa Sanataidet­ta on enem­män! Sanataide hyv­in­voin­tia rak­en­ta­mas­sa. (2023.) Toim. Han­na Duf­va, Min­ka Salmirinne, Jen­ni Turun­lahti & Jas­mine West­er­lund. s. 199‒208. Turku: Kita.