Mikael Leiman: Semioottinen objektisuhdeteoria kognitiivis-analyyttisen terapian teoriana

Vuon­na 2001 Antho­ny Ryle esit­ti ajatuk­sen semi­oot­tis­es­ta objek­tisuhde­teo­ri­as­ta (engl. semi­otic object rela­tions the­o­ry, SORT) Iso-Bri­tann­ian kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tisen psykoter­apeut­tiy­hdis­tyk­sen vuosikon­gres­sis­sa. Hän tarkoit­ti sil­lä sel­l­aista käsi­tys­tä psyykkises­tä kehi­tyk­ses­tä, joka selit­tää psyykkisten toim­into­jen muo­dos­tu­misen merkkien välit­tämän sosi­aalisen vuorovaiku­tuk­sen avul­la.

Rylen ehdo­tus avasi kiehto­van näköalan kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tisen ter­api­an teo­reet­tiselle kehit­tämiselle. Aja­tus oli kuitenkin ennenaikainen kahdessa mielessä. Ensin­näkin merkkivälit­teisen toimin­nan idea edel­lyt­tää merkin käsitet­tä, joka sal­lii psyykkisten toim­into­jen kat­ta­van ana­lyysin. Tämä tarkoit­taa sitä, että käsit­teen pitää toimia sekä yksinker­tais­ten ais­ti­toim­into­jen että kehit­tynei­den sisäis­ten toim­into­jen ja kom­mu­nikaa­tion ana­ly­y­sis­sa. Vuosi­tuhan­nen tait­teessa täl­laista merkin käsitet­tä ei vielä ollut käytet­tävis­sä.

Lev Vygot­s­ki on merkkien välit­tämän toimin­nan teo­ri­an kan­taisä. Hän olet­ti merkin perus­muodok­si puhutun sanan. Se sai hänet erot­ta­maan ”korkeam­mat psyykkiset toimin­not” yksinker­taisem­mista toimin­noista kuten ais­timis­es­ta ja tahat­tomas­ta muis­tamis­es­ta, joi­ta hän tarkasteli ärsyk­keen ja reak­tion teo­ri­an val­os­sa. Tämä johti kohtalokkaisi­in seu­rauk­si­in hänen kuole­mansa jäl­keen. Vygot­skia syytet­ti­in intellek­tu­al­is­mista, ja venäläisen psykolo­gian perus­par­a­dig­mak­si tuli vuosikym­me­nien ajak­si ärsyke‒reaktiomalliin nojau­tu­va tutkimus.

Vygot­skin omak­sumas­sa merkin käsit­teessä oli toinenkin ongel­ma. Se sovel­tui vain kog­ni­ti­ivis­ten toim­into­jen erit­te­lyyn. Elämän­sä lop­pu­vai­heessa hän tiedosti tämän rajoit­tuneisu­u­den ja omak­sui pereši­vanie-käsit­teen ihmisen emo­tion­aalis­es­ti värit­tynei­den koke­musten ana­lyy­sivä­li­neek­si. Käsitet­tä on vaikea suo­men­taa, mut­ta lähim­mät vasti­neet ovat ”elämys” tai ”koke­mus”.

Toisek­si sitkeä ris­tiri­ita kog­ni­ti­ivis­ten sekvenssien ja vas­tavuorois­t­en asetelmien välil­lä oli kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tisen teo­ri­an puit­teis­sa edelleen ratkaise­mat­ta. Se oli alun perin seu­raus­ta Rylen tavas­ta olet­taa, että psyko­ana­lyyt­ti­nen objek­tisuhde­teo­ria voitaisi­in selit­tää kog­ni­ti­ivisen sekvenssi­mallin (engl. pro­ce­dur­al sequence mod­el) avul­la (Ryle 1982).

Kog­ni­ti­ivi­nen sekvenssi ei sisäl­lä kohteen käsitet­tä

Psyko­ana­lyysi on his­to­ri­ansa kulues­sa yrit­tänyt tois­tu­vasti kolkutel­la aka­teemisen psykolo­gian ovea. 1940-luvul­la psyko­ana­lyysin käsit­teitä pyrit­ti­in tulk­it­se­maan behav­ior­is­min näkökul­mas­ta. 1970-luvul­la kog­ni­ti­ivis­es­ta psykolo­gias­ta tuli aka­teemisen psykolo­gian val­tavir­ta, ja sil­loin kokeilti­in psyko­ana­lyysin kog­ni­ti­ivista luku­ta­paa. Rylen sekvenssi­malli oli osa tätä teo­reet­tista keskustelua. 2000-luvul­la neu­rop­syko­ana­lyysi edus­taa samaa iki­aikaista pyrkimys­tä.

Kog­ni­ti­ivisen ja psyko­ana­lyyt­tisen teo­ri­an yhteen­sopi­mat­to­muus palau­tuu yhteen olen­naiseen eroon: psyykkisten toim­into­jen kog­ni­ti­ivi­nen kuvaus ei sisäl­lä kohteen käsitet­tä. Se taas on psyko­ana­lyyt­tisen teo­ri­an perus­lähtöko­h­ta.

Sisäis­ten toim­into­jen kohteel­lisu­us perus­tuu Franz Brentanon (1874/1995) ajatuk­seen, jon­ka mukaan jokaisel­la mie­len­toimin­nol­la on kohde. Brentano väit­ti myös, että toim­i­jan suh­tau­tu­mi­nen mie­len­sä kohteisi­in on mukana psyykki­sis­sä toimin­nois­sa. Halu­amme, rakas­tamme, vihaamme, pelkäämme, ide­al­isoimme, mitätöimme jne. kohtei­ta, joiden yhtey­teen olemme mielessämme aset­tuneet.

Kog­ni­ti­ivisen psykolo­gian lähtöko­htana on Aris­toteleelta periy­tyvä infor­maa­tion käsite: ulkois­t­en kap­palei­den muo­to siir­tyy sielu­un vail­la aineel­lisu­ut­taan. Psyyke saa alkun­sa ais­timuk­sista, jot­ka jäsen­tyvät psyykkisten perus­funk­tioiden väl­i­tyk­sel­lä rep­re­sen­taa­tioik­si. Kog­ni­ti­iviset mie­len­toim­into­jen kuvauk­set ovat for­maale­ja pros­es­siku­vauk­sia, jot­ka alka­vat ärsykkei­den syn­nyt­tämistä ais­timuk­sista ja pää­tyvät toim­intaan, joka hah­mot­tuu reak­tiok­si.

Kehitel­lessään kog­ni­ti­ivista sekvenssi­malli­aan Ryle väit­ti, että se on sovel­let­tavis­sa sekä yksinker­taisi­in että mutkikkaisi­in toim­intoi­hin (Ryle 1982, 12). Tavoit­teel­lis­ten toim­into­jen toteut­ta­mi­nen sisältää sar­jan skripte­jä tai skeemo­ja. Niiden avul­la voidaan kuva­ta ham­paiden har­jaamista yhtä hyvin kuin min­u­u­den määri­tyk­siä, jot­ka säätelevät itsear­vos­tus­ta ja elämän­päämääriä. Tämä on mah­dol­lista, kun toimin­nan kohde pois­te­taan ana­ly­y­sista.

Yri­tys istut­taa objek­tisuhde kog­ni­ti­iviseen sekvenssi­in

Ryle oli omak­sunut 1970-luvul­la vas­tavuoroisen asetel­man (engl. rec­i­p­ro­cal role) käsit­teen kuvaa­maan ihmisen suhdet­ta itseen­sä ja toisi­in. Käsit­teen lähtöko­h­ta oli psyko­ana­lyysin brit­tiläisessä objek­tisuhde­teo­ri­as­sa, eri­tyis­es­ti Melanie Kleinin, Ronald Fair­bairnin ja Har­ry Gun­tripin kir­joituk­sis­sa.

Ryle johti 1970-luvul­la Sus­sex­in yliopis­ton opiske­li­jater­vey­den­huoltoa. Hänen työno­h­jaa­janaan oli kleini­lainen psyko­ana­lyytikko Isca Salzberg­er-Wit­tem­berg (1970), joka tapasi ohjauskäyn­tien­sä lomas­sa klinikan opiske­li­ja-asi­akkai­ta. Hän teki parin arvioin­tikäyn­nin kulues­sa psyko­dy­naamisen for­mu­loin­nin, jota Ryle sovel­si asi­akastyössään. Menet­te­ly periy­tyi seu­raa­van vuosikymme­nen puolel­la kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tisen ter­api­an refor­mu­loin­tikäytän­töön.

Ryle alkoi seu­ra­ta Sus­sex­in opiske­li­jater­vey­den­huol­lon tar­joamien lyhyi­den ter­a­pi­oiden tulok­sel­lisu­ut­ta George Kel­lyn Reper­to­ry grid ‑menetelmän avul­la. Se sovel­tui tehtävään hyvin, sil­lä menetelmä kar­toit­taa henkilön yksilöl­listä suh­tau­tu­mista hänelle tärkeisi­in mie­len kohteisi­in. Niitä kut­su­taan menetelmässä ele­menteik­si. Yksilöl­listä suh­tau­tu­mista kohteeseen kut­su­taan kon­struk­tiok­si. Kon­struk­tiot tuote­taan haas­tat­telus­sa, jos­sa ele­ment­te­jä ver­tail­laan keskenään ja etsitään niiden samankaltaisu­ut­ta tai vas­takkaisu­ut­ta.

Ryle kehit­ti grid-menetelmästä dyadis­en ver­sion (Ryle & Lunghi 1970), jos­sa ele­men­tit muo­dos­tu­i­v­at tutkit­ta­van itselleen merk­i­tyk­sel­li­sistä objek­tisuhteista. ”Min­un suh­teeni äiti­i­ni”, ”äidin suhde min­u­un”, ”min­un suh­teeni kump­pani­i­ni”, ”kump­panin suhde min­u­un” ja ”min­un suh­teeni itseeni” ovat esimerkke­jä ele­menteistä, jot­ka syn­nyt­tivät alku­peräisen vas­tavuoroisen asetel­man käsit­teen. 

Vas­tavuoroinen asetel­ma sisäl­si myös ajatuk­sen pro­jek­tios­ta, joka saa henkilön näkemään tois­t­en toimin­nan omien suh­tau­tu­mistapo­jen­sa värit­tämänä. Dis­sosi­aa­tion ja osaob­jek­tien ideat sisäl­tyivät alun perin Rylen vas­tavuoroisi­in asetelmi­in (Ryle 1975).

Vas­tavuoroista asetel­maa voi tarkastel­la psyko­ana­lyyt­tisen objek­tisuh­teen hah­mot­tamise­na Kel­lyn kon­struk­tio­teo­ri­an ja grid-menetelmän väl­i­tyk­sel­lä. Psyko­ana­lyyt­tisessä teo­ri­as­sa olen­nainen kohteen käsite on säi­lynyt mut­ta kapeu­tunut kat­ta­maan vain henkilölle tärkeät ihmis­suh­teet ja kon­struk­tioiden määrit­tämän suh­tau­tu­misen itseen­sä. Melanie Kleinin ajat­telus­sa tärkeät tiedosta­mat­tomien fan­ta­sioiden kohteet jäivät tarkastelun ulkop­uolelle.

Kun Ryle omak­sui kog­ni­ti­ivisen sekvenssi­mallin vas­tavuoroisia asetelmia selit­täväk­si yleisek­si peri­aat­teek­si, hän ei havain­nut kohteen käsit­teen katoamista psyykkisten toim­into­jen ana­ly­y­sis­sa. Kog­ni­ti­ivis­es­ta psykolo­gias­ta puut­tu­va toimin­nan kohteel­lisu­u­den idea kuitenkin estää sen pros­es­siku­vausten inte­groimisen psyko­ana­lyyt­tiseen teo­ri­aan.

Ryle havait­si muu­ta­man vuo­den kulues­sa, että vas­tavuorois­t­en asetelmien sijoit­ta­mi­nen sekvenssi­malli­in oli ongel­mallista. Hän ratkaisi ongel­man ter­mi­nol­o­gis­es­ti. Vas­tavuoroisen asetel­man perään lisät­ti­in sana ”prose­du­uri”. Näin syn­tyi ”rec­i­p­ro­cal role pro­ce­dure” (Ryle 1985). Ratkaisuyri­tys ei ollut aito teo­reet­ti­nen syn­teesi. Ter­miä oli vaikea suo­men­taa järkevästi. Kokeilin ”vas­tavuoroista rooli­toim­intat­a­paa”, mut­ta sen tarkoitet­ta oli mah­do­ton­ta artiku­loi­da selväsanais­es­ti. Suomenkieliseen KAT-teo­ri­aan vaki­in­tui vas­tavuoroinen asetel­ma sel­l­aise­naan kuvaa­maan henkilön suhdet­ta toisi­in ja itseen­sä. ”Toim­intat­a­pa” puolestaan viit­tasi alku­peräiseen ”pro­ce­dur­al sequence” ‑ter­mi­in. Tämä ter­mi­nologi­nen ratkaisu johti suo­ma­laisen KAT-käytän­nön vähit­täiseen, huo­maa­mat­tomaan eriy­tymiseen brit­tiläis­es­tä.

Bri­tan­ni­as­sa yri­tys sisäl­lyt­tää objek­tisuh­teen käsite kog­ni­ti­ivisen sekvenssin puit­teisi­in ilmeni 1980-luvun lop­ul­ta asti jatku­vana väit­te­lynä kog­ni­ti­ivis­ten sekvenssien ensisi­jaisu­ut­ta korostavien ter­apeut­tien ja objek­tisuhtei­ta pain­ot­tavien ter­apeut­tien välil­lä. Käsit­teelli­nen yhteen osumat­to­muus pakot­ti psykoter­apeu­tit hah­mot­ta­maan asi­akkaiden ongelmia joko kog­ni­ti­ivisi­na toim­intaketjuina tai kohteel­lisi­na vas­tavuoroisi­na asetelmi­na.

Käytän­nön psykoter­apeut­tises­sa työssä on mah­dol­lista vai­hdel­la käsit­teel­lisiä näkökul­mia. Psykoter­apeu­tit saat­ta­vat liikkua joko kog­ni­ti­ivis­ten sekvenssien tai objek­tisuhde­te­o­reet­tisen näkökul­man välil­lä koke­mat­ta sen suurem­paa ris­tiri­itaa. Koke­neet ter­apeu­tit val­it­se­vat näkökul­mansa jous­tavasti asi­akkaiden ongelmien ja ter­apeut­tisen yhteistyön kul­lois­t­enkin haastei­den mukaan. Käsit­teel­liset epäjo­hdon­mukaisu­udet eivät sik­si ole suurem­min häirin­neet ter­apeut­tien käytän­nön työtä.

Kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tisen ter­api­an vahvu­us on sen tavas­sa pyrk­iä asi­akkaan ongelmien yhteiseen for­mu­loin­ti­in, joka antaa ter­apeut­tiselle yhteis­toimin­nalle tavoit­teen ja suun­tavi­ivat. Osu­va refor­mu­laa­tio aut­taa tun­nista­maan, kuin­ka asi­akkaan tois­tu­vat toim­intata­vat ilmenevät ter­apeut­tises­sa vuorovaiku­tuk­ses­sa. Ter­api­a­su­un­tauk­sen kehit­tymisen myötä on syn­tynyt monia uusia for­mu­loin­nin tapo­ja, mut­ta kaikkien tavoit­teena on tuot­taa ter­api­an ensi het­k­istä alka­en yhteinen näke­mys asi­akkaan oire­i­ta ylläpitävistä toim­intatavoista.

Suo­ma­laises­sa ter­api­akäytän­nössä toim­intat­a­paa ja vas­tavuoroista asetel­maa ei pakotet­tu kog­ni­ti­ivisen sekvenssi­mallin puit­teisi­in, kos­ka ”vas­tavuoroinen rooli­toim­intat­a­pa” ei ollut ymmär­ret­tävä ter­mi. Ter­apeuteille oli luon­te­vaa vali­ta kuvaustapa sen mukaan, mikä asi­akkaan prob­lemati­ikas­sa näyt­ti tem­a­ti­soitu­van ensisi­jaisek­si. Tästä tosin seurasi se, että sekvenssi­mallin ja vas­tavuoroisen asetel­man teo­reet­ti­nen yhteen osumat­to­muus jäi tun­nista­mat­ta 2010-luvun puo­liväli­in asti.

Vuosikym­menten kulues­sa vas­tavuoroisen asetel­man käsite on kokon­aan irtau­tunut psyko­ana­lyyt­tis­es­tä objek­tisuhde­teo­ri­as­ta. KAT-ter­apeu­tit hah­mot­ta­vat sen nyky­isin vuorovaiku­tuk­sen sisäistyneenä mal­li­na (engl. rela­tion­ship tem­plate) varsin samaan tapaan kuin inter­per­soon­al­lisen ter­api­an ja skee­mat­er­api­an teo­ri­ois­sa.

Merk­ki-käsit­teen imple­men­toin­ti teo­ri­aan lisää sekaan­nus­ta

Sekvenssien ja asetelmien suhde KAT-teo­ri­as­sa säi­lyi jän­nit­teisenä Rylen (1985) ter­mi­nol­o­gis­es­ta inte­groin­tiehdo­tuk­ses­ta huoli­mat­ta koko 1980-luvun lop­pupuolen. Vuosikymme­nen lop­pu­vu­osi­na yritin yhdessä Rylen kanssa ratkaista tätä jän­nitet­tä Vygot­skin kult­tuuri­his­to­ri­al­lisen toimin­nan teo­ri­an avul­la.

Ymmär­simme syn­teesite­htävän kuitenkin eri lail­la. Ryle ajat­teli, että kog­ni­ti­ivi­nen sekvenssi­malli voisi toimia Vygot­skin merkkivälit­teis­ten toim­into­jen teo­ri­an ja psyko­ana­lyyt­tisen objek­tisuhde­teo­ri­an inte­groivana lähtöko­htana (Ryle 1991). Hän piti sekvenssi­malli­aan edelleen yleisenä psyykkisiä ilmiöitä selit­tävänä peri­aat­teena.

Minä halusin kor­va­ta sekvenssi­mallin kult­tuuri­his­to­ri­al­lisen toimin­nan teo­ri­al­la. Tätä lähtöko­h­tien eroa emme kuitenkaan tuol­loin tun­nista­neet. Kätketys­tä näke­my­seros­ta syn­tyi teo­reet­ti­nen dialo­gi, jon­ka sisäl­löt tiivistyivät 1990-luvun alkupuolen julka­isu­is­sa (Leiman 1992; Ryle 1994; Leiman 1994). Selvyyt­tä kog­ni­ti­ivisen ja psyko­ana­lyyt­tisen teo­ri­an yhteis­mi­tat­to­muu­teen se ei kuitenkaan tuonut. Päin­vas­toin.

Olin aiem­mas­sa tutkimustyössäni havain­nut, että kult­tuuri­his­to­ri­al­lista toimin­nan teo­ri­aa ja psyko­ana­lyysiä yhdis­tää kohteen käsite. Alek­sei Leon­tievin kohteel­lisen toimin­nan teo­ri­an (Leon­tiev 1977, 3) lähtöko­htana on Karl Marx­in käsi­tys toimin­nas­ta, jon­ka avul­la ihmi­nen tyy­dyt­tää tarpeitaan muokkaa­mal­la elinympäristöään yhteis­toimin­nas­sa tois­t­en kanssa. Toimin­nalle on omi­naista, että muokkaami­nen tapah­tuu kohtei­den omi­naispi­irteitä huomioivien työvä­linei­den avul­la.

Leon­tiev hah­mot­ti toimin­nan ihmisen ja ympäröivän maail­man välisek­si yhtey­dek­si, jon­ka puit­teis­sa psyykkiset toimin­nat muotoutu­vat. Toimin­nas­ta tuli selitet­tävän reak­tion ase­mes­ta elävien organ­is­mien, myös ihmisen, ole­mas­saolon ja psyykkisen kehi­tyk­sen selit­tävä peri­aate.

Leon­tievin esit­tämä toimin­nan käsite sovel­tuu eri­tyis­es­ti aineel­lisi­in kohteisi­in suun­tau­tu­vien, instru­men­taal­is­ten toim­into­jen ana­lyysi­in. Ihmis­ten välistä vuorovaiku­tus­ta ja hei­dän psyykkisiä toim­into­jaan välit­tävät työkalu­jen ase­mes­ta merk­it. Leon­tiev ei kuitenkaan kehitel­lyt merkin käsitet­tä, joka olisi ratkaissut Vygot­skin merkkikäsit­teeseen sisäl­tyvät rajoituk­set. Sen vuok­si hänen teesiän­sä toimin­nan kohteel­lisu­ud­es­ta ja välit­tyneisyy­destä oli mah­do­ton­ta soveltaa sel­l­aise­naan ihmisen psyykkisten toim­into­jen ana­ly­y­sis­sä.

Tämä päätelmä oli lähtöko­htana pyrkimyk­sel­leni löytää vai­h­toe­hto Vygot­skin merkkikäsi­tyk­selle (Leiman 1992), ja ehdotin vai­h­toe­hdok­si Mihail Bah­tinin dial­o­gista merkkiä. Oletin, että se olisi Vygot­skin käsitet­tä parem­pi psyykkisten toim­into­jen erit­telyssä. Se näyt­ti val­ot­ta­van eri­tyisen hyvin psykoter­apeut­tisen keskustelun dynami­ikkaa ja sitä, kuin­ka ihmisen sisäiset koke­muk­set ilmenevät ter­apeut­tises­sa vuorovaiku­tuk­ses­sa.

Pyrkimyk­seni istut­taa merkkivälit­teisyy­den idea ratkaise­maan kog­ni­ti­ivis­ten sekvenssien ja vas­tavuorois­t­en asetelmien ris­tiri­itaa oli virhe. Ensik­sikin sen enem­pää kog­ni­ti­ivi­sis­sa sekvens­seis­sä kuin vas­tavuoroi­sis­sa asetelmis­sa ei ollut mitään semi­oot­tisu­ut­ta. Toisek­si kohteel­lisen, välit­tyneen toimin­nan käsite ei mah­tunut vas­tavuoroisen asetel­man sisälle, sil­lä asetel­ma hah­motet­ti­in välit­tömäk­si, vas­tavuoroisek­si inter­ak­tioma­llik­si.

Ryle ei eri­tyisem­min välit­tänyt Bah­tinin merkkikäsi­tyk­ses­tä, mut­ta Vygot­skin kehi­tysp­sykol­o­giset kir­joituk­set inspiroi­vat hän­tä. Siten kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tiseen teo­ri­aan muotou­tui 1990-luvun kulues­sa vygot­ski­lainen ker­rostu­ma, joka perusteli yleis­es­ti ihmisen yksilöl­lisen kehit­tymisen sosi­aal­ista perus­taa (Ryle & Kerr 2002). Käytän­nön ter­apeut­tisen työn käsit­teel­lisenä työvä­li­neenä sil­lä ei ollut käyt­töä.

Dialogi­nen sekvenssi­ana­lyysi

Bah­tinin dial­o­gis­es­ta merkkikäsit­teestä ei ollut ratkaise­maan kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tisen teo­ri­an jän­nitet­tä sekvenssien ja vas­tavuorois­t­en asetelmien välil­lä. Se löysi kuitenkin sille sopi­van paikan asi­akkaiden ilmaisun sisäl­lön hah­mot­tamises­sa.

Vuosi­na 1986‒1988 toteutin yhteistyössä Rylen kanssa Kansaneläke­laitok­sen rahoituk­sel­la kokeiluk­oulu­tuk­sen, johon osal­lis­tui 8 mie­len­ter­veystoimis­ton psykolo­gia Uuden­maan alueelta. Ensim­mäiset rek­isteröi­dyn psykoter­apeutin pätevyy­teen johta­vat koulu­tuk­set käyn­nistyivät vuon­na 1992. Toimin koulu­tusten pääopet­ta­jana mut­ta myös työno­h­jaa­jana. Ohjaus perus­tui ohjat­ta­van vapaan selon­teon ohel­la ter­api­anauhoi­tusten ja niistä lit­teroitu­jen oto­sten tarkastelu­un.

Kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tiselle ter­api­alle omi­nainen pyrkimys tuot­taa ensim­mäis­ten käyn­tien kulues­sa yhdessä asi­akkaan kanssa hänen ongelmi­aan provosoivia ja ylläpitäviä toim­intat­apo­ja kuvaa­va for­mu­loin­ti aiheut­ti koulutet­taville suuria vaikeuk­sia koulu­tuk­sen alku­vai­heessa. Kuun­nel­lessamme nauhoi­tus­ta ohjat­ta­vat kysyivät tavan takaa, kuin­ka minä tun­nistin asi­akkaan puhe­vir­ras­ta hänen tois­tu­via, ongel­mallisia toim­intat­apo­jaan.

Kahdek­san vuo­den koke­mus oli sisäistänyt hah­mo­tus­ta­van käsit­teel­liset työvä­li­neet niin, että minä ”kuulin ja näin” toim­intat­apo­jen äärivi­ivat asi­akkaan vapaan ilmaisun sisäl­lä. Koke­mus­ta ei kuitenkaan voi siirtää toisen omaisu­udek­si. Oli siis artiku­loita­va asi­akkaiden ilmaisun ja hei­dän käyt­täy­tymistään säätele­vien, usein tiedosta­mat­tomien sisäis­ten toim­intat­apo­jen väli­nen yhteys. Bah­tinin ilmaisu­teo­ria, joka oli olen­nainen osa dial­o­gisen merkkikäsit­teen sisältöä, antoi tehtävään hyvän käsit­teel­lisen työvä­lineistön.

Ilmaisuille on tun­nu­so­maista se, että niil­lä on kak­si kohdet­ta – ilmaisun viit­tausko­hde ja vas­taan­ot­ta­ja. Tämä on ilmaisu­teo­ri­an perus­teesi, jon­ka Bahtin omak­sui sak­salaiselta psykologilta, Karl Büh­ler­iltä ja kehit­teli sitä dial­o­giseen suun­taan.

Avainkäsit­teek­si osoit­tau­tui semant­ti­nen posi­tio, puhu­jan suhde ilmaisun­sa viit­tausko­hteeseen.

Dial­o­gisia suhtei­ta ei voi pelk­istää loogisik­si suhteik­si eikä kohtei­den rep­re­sen­taa­tioik­si, jot­ka sel­l­aise­naan eivät sisäl­lä mitään dial­o­gisu­ut­ta. Ne pitää luo­da sanoik­si, niiden pitää tul­la ilmaisuk­si, eri toim­i­joiden posi­tioi­ta koske­viksi lausumik­si, jot­ta niiden välille voisi syn­tyä dial­o­gisia suhtei­ta. (Bakhtin 1984, 183.)

Itseään ilmaistes­saan ihmi­nen ase­moituu aina taval­la tai toisel­la puheen­sa viit­tausko­hteeseen näh­den. Kätket­tyä polemi­ikkia koskevas­sa totea­muk­ses­sa Bahtin täy­den­tää tätä perusväit­tämään­sä. Elävässä dial­o­gis­sa toisen ihmisen kanssa puhu­jan ilmaisu suun­tau­tuu viit­tausko­hteen­sa ohel­la aina hänen ole­tuk­seen­sa vas­taan­ot­ta­jan semant­tis­es­ta posi­tios­ta; siihen, kuin­ka tämä näyt­tää suh­tau­tu­van yhteisen havain­noin­nin käsil­lä ole­vaan kohteeseen. Se, kenelle puhuu, määrää sen, miten puhu­ja sanansa aset­taa.

Semant­tiset posi­tiot näyt­täy­tyvät ilmaisun muo­toilu­tavois­sa, kuten sanavalin­nois­sa, joiden avul­la puhu­ja viit­taa ilmaisun­sa kohteeseen. Puheen proso­di­al­la, johon sisäl­tyvät inton­aa­tio, ryt­mi ja äänen­voimakku­us, hän myös ilmen­tää suh­tau­tu­mis­taan niin kohteeseen kuin vas­taan­ot­ta­jaankin.

Bah­tinin ilmaisu­teo­ria ja semant­ti­nen posi­tio sen ydinkäsit­teenä tule­vat hyvin lähelle psyko­ana­lyyt­tisen objek­tisuhde­teo­ri­an näke­mys­tä trans­fer­enssin merk­i­tyk­ses­tä poti­laan ilmais­us­sa. Ter­api­as­sa kävi­jä ottaa aina, tietois­es­ti tai tietämät­tään, huomioon sen, kenelle hän olet­taa puhu­vansa, ja ennakoi mielessään ter­apeutin suh­tau­tu­mista. Semant­tiset posi­tiot ovat myös psyko­ana­lyytikon havain­noin­nin kohtei­ta. He kuun­tel­e­vat aina analysoita­van suh­tau­tu­mista puheen­sa viit­tausko­hteisi­in (Bol­las 1987).

Bah­tinin ilmaisu­teo­ri­an ilmeinen yhteys objek­tisuhde­teo­ri­aan herät­ti kysymyk­sen siitä, voisiko sekvenssien ja asetelmien yhteen osumat­to­muu­den ylit­tää tarkastele­mal­la ihmisen tois­tu­via toim­intat­apo­ja sisäis­ten objek­tisuhtei­den ulkoisi­na ratkaisuyri­tyksinä, joil­la on ulkoinen kohde. Mitä jos kog­ni­ti­ivi­nen sekvenssi hah­motet­taisi­in dial­o­gise­na, toim­i­jan ja kohteen ajas­sa etenevänä sekvenss­inä?

Tämä oli lähtöko­htana dial­o­gisen sekvenssin käsit­teelle. Tois­tu­vien toim­intat­apo­jen hah­mot­ta­mi­nen ulkoisi­na objek­tisuhtei­den muun­nelmi­na sai nimek­seen dialogi­nen sekvenssi­ana­lyysi (Leiman 1997).

Ratkaisue­hdo­tus ei koskaan juur­tunut kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tiseen teo­ri­aan. Sekvenssi­ana­lyysi hah­motet­ti­in käytän­nöl­lisen alku­perän­sä mukaises­ti työno­h­jauk­sen työvä­li­neenä. Ennen pitkää sitä ryhdyt­ti­in sovelta­maan ter­api­a­tran­skrip­tioiden ana­ly­y­sis­sä, ja vuosien kulues­sa siitä tuli tapaus­tutkimusten ana­lyysimenetelmä (Savolainen 2020).

Semi­oot­tisen objek­tisuhde­teo­ri­an äärivi­ivat hah­mot­tuvat

2000-luvun ensim­mäisel­lä vuosikymmenel­lä dialogi­nen sekvenssi­ana­lyysi (DSA) osoit­ti hyödyl­lisyyten­sä asi­akkaiden ilmaisun ja psykoter­api­apros­essien tutkimuk­ses­sa. Kun työvä­linet­tä sovel­letaan sisäl­löltään vähitellen toi­sis­taan eroavis­sa kon­tek­steis­sa, sen rajoituk­set alka­vat tul­la näkyvi­in. DSA oli hyvä puheil­maisun mikro­ana­lyyt­ti­nen menetelmä, mut­ta Bah­tinin dialogi­nen merkkikäsite ei sovel­tunut varhaisen vuorovaiku­tuk­sen tutkimiseen, sil­lä se ei perus­tu sano­jen käyt­töön.

Kun vau­va ilmaisee tarpeitaan ja suh­tau­tu­misi­aan, hoita­vat aikuiset kyl­lä tulk­it­se­vat merkke­jä, mut­ta ne eivät nou­da­ta Bah­tinin dial­o­gisen merkin raken­net­ta. Aikuinen antaa vau­van ilmaisulle merk­i­tyk­sen, ja vähitellen siitä tulee varhaisen vuorovaiku­tuk­sen jaet­tu merk­ki.

Vuon­na 2010 paneuduin tämän havah­dut­ta­mana uudelleen merkin käsit­teen anato­mi­aan. Palasin Don­ald Win­ni­cot­tin tran­si­tioilmiöi­den teo­ri­aan (Win­ni­cott 1971), jon­ka merkkikäsitet­tä olin tarkastel­lut 1990-luvun alus­sa. Tiivistin teo­reet­tisen uudelleenarvioin­nin artikke­li­in (Leiman 2011), joka sisäl­si ajatuk­sen ihmisen kahdes­ta merkki­jär­jestelmästä.

Ensim­mäisen merkki­jär­jestelmän jaamme kaikkien elol­lis­ten olen­to­jen kanssa, toinen on omi­nainen vain meille. Ensim­mäiset merk­it syn­tyvät kohteel­lises­sa toimin­nas­sa. Toinen merkki­jär­jestelmä muotoutuu ihmis­ten välisessä kom­mu­nikaa­tios­sa. Sekin on toim­intaa, mut­ta kom­mu­nikaa­tios­sa syn­tyvien ja merk­i­tyk­seltään kehit­tyvien merkkien rakenne poikkeaa kohteel­lis­ten toim­into­jen kulues­sa muo­dos­tu­vista merkeistä ja niiden merk­i­tys­sisäl­löistä.

Merkkiä ei ole ilman toim­intaa, joka merkin syn­nyt­tää. Psyykkiset merk­it syn­tyvät toimin­nas­sa, ja ker­ran syn­nyt­tyään ne alka­vat välit­tää toim­intaa.

Toim­inta semi­oot­tisen objek­tisuhde­teo­ri­an peruskäsit­teenä

Adri­ano Milani Com­paret­ti, ital­ialainen neu­rolo­gi, on esit­tänyt ensim­mäisen empi­irisen havain­non tämän peri­aat­teen varhais­es­ta ilmen­tymästä (Com­paret­ti 1981). Hän tut­ki sik­iön liikkei­den kehit­tymistä raskau­den kahdek­san­nelta viikol­ta eteen­päin. Niiden havait­sem­i­nen tuli mah­dol­lisek­si 1970-luvun lop­pupuolel­la kehite­tyn dynaamisen ultra­ääniku­van­tamisen myötä.

Com­paret­ti havait­si, että kahdek­san­nel­la viikol­la, pain­on­sa lisään­tyessä sik­iö kos­ket­taa ajoit­tain kohdun seinämää. Nämä ensim­mäiset kohtaamiset ”jonkin” kanssa muut­ta­vat välit­tömästi sik­iön liikkei­den luon­net­ta. Ne jäsen­tyvät vai­htele­viksi liike­hah­moik­si ja alka­vat havain­noit­si­jan näkökul­mas­ta muun­tua tarkoituk­sel­lisik­si. Kah­den­nenkymme­nen­nen raskausvi­ikon aikoi­hin sik­iön liik­keet ovat vaki­in­tuneet yksilöl­lis­es­ti vai­htele­viksi, monipuolisik­si liike­sar­joik­si. Com­paret­ti tote­si, että ne näyt­tivät saman­laisil­ta kuin aikuis­ten voimis­telijoiden hyvin muo­dos­tuneet perus­li­ik­keet.

Kohdun seinämän kos­ket­ta­mi­nen on kehit­tyvän sik­iön ensim­mäi­nen kohtaami­nen ulko­maail­man kanssa. Se syn­nyt­tää jäl­jen, jota taval­lis­es­ti kut­su­taan ais­timuk­sek­si. Kohtaamisen jälkenä tuo ais­timus viit­taa kohteeseen, jon­ka yhtey­teen sik­iö on omien liikkei­den­sä voimas­ta aset­tunut. Toim­inta on psyykkisen merkin kehto.

Teo­reet­tise­na käsit­teenä toim­inta sisältää viisi toisi­in­sa kietoutu­vaa näköko­htaa:

1) Jokaisel­la toimin­nal­la on kohde. Instru­men­taal­is­ten toim­into­jen kohteet ovat ulkoisia, esineel­lisiä kohtei­ta. Kom­mu­nikaa­tios­sa ihmiset aset­ta­vat toisen­sa kohteek­seen. Myös psyykkiset toimin­nat ovat kohteel­lisia: aistin jotakin, ajat­te­len jotakin, tun­nen jotakin tai muis­tan jotakin.

2) Toim­inta on välit­tynyt­tä. Instru­men­taal­isia toim­into­ja välit­tävät työka­lut, kuten havain­tovä­li­neet ja kohdet­ta muokkaa­vat koneet. Kom­mu­nikaa­tio­ta ja psyykkisiä toim­into­ja välit­tävät merk­it.

3) Toim­i­jan ja kohteen välit­tynyt yhteys on molem­min­puo­li­nen voima­suhde.

4) Kohteelli­nen toim­inta on ajas­sa etenevää liiket­tä.

5) Ei ole toim­intaa ilman toim­i­jaa.

Toimin­nan käsit­teen sanas­to näyt­tää varsin eri­laiselta kuin per­in­teisen KAT-teo­ri­an ”prose­du­raa­li­nen sekvenssi” (Ryle 1982). Kohteel­lisen toimin­nan teo­ri­as­sa ei ole kog­ni­ti­ivisia sekvensse­jä eikä psykolo­gias­sa tavanomaista jakoa ais­timuk­si­in, havain­toi­hin, muis­ti­jälki­in, ajatuk­si­in ja tun­teisi­in. Nämä eivät ole sekvenssien osia, funk­tioi­ta, vaan kohteel­lisia, toisi­in­sa tahdis­tu­via psyykkisiä perus­toim­into­ja.

Vas­tavuoroiset asetel­mat kätkey­tyvät uudessa teo­ri­as­sa toimin­nan käsit­teen kol­man­teen näköko­htaan: toim­i­jan ja kohteen välil­lä val­lit­see molem­min­puo­li­nen voima­suhde. Se ei kuitenkaan rajoitu ihmis­ten väliseen vuorovaiku­tuk­seen kuten per­in­teisessä KAT-teo­ri­as­sa on ajatel­tu. Pari esimerkkiä valais­see asi­aa.

Puiden pilkkomi­nen on kirveen välit­tämää, instru­men­taal­ista toim­intaa. Sen vas­tavuoroiset voimat voidaan kuva­ta New­tonin kol­man­nen liike­lain avul­la: kun kak­si kap­palet­ta on vuorovaiku­tuk­ses­sa keskenään, ne kohdis­ta­vat toisi­in­sa yhtä suuret mut­ta suun­nil­taan vas­takkaissu­un­taiset voimat.

Voima­suh­teen välit­täjänä on kirves. Sen muo­to kuvas­taa toim­i­jan ja kohteen, siis halon­hakkaa­jan ja halon voima­suhdet­ta. Kirveen var­si laa­jen­taa käsi­var­ren liik­er­ataa, mikä lisää pilkko­jan liike-ener­giaa. Kirveen terä on muo­toil­tu niin, että se jakaa tämän voiman kah­teen vek­tori­in. Toinen suun­tau­tuu alaspäin ja toinen sivulle. Voimavek­to­rien yhteis­vaiku­tuk­ses­ta puu halkeaa.

Molem­min­puo­li­nen voima­suhde kas­vaa pis­teeseen, jos­sa puun raken­net­ta ylläpitävä solukko alkaa antaa perik­si. Kohteen vas­tavoiman vaiku­tuk­set ilmenevät aikaa myöten halon­hakkaa­jan väsymisenä ja kirveen­terän tyl­sistymisenä.

Välit­täessään toim­i­jan ja kohteen välistä voima­suhdet­ta instru­men­taalisen toimin­nan työka­lut viit­taa­vat aina kah­teen suun­taan, toisaal­ta toim­i­jan, toisaal­ta kohteen omi­naisuuk­si­in.

Toinen esimerk­ki val­ot­taa sitä semi­oot­tista ener­giaa, jon­ka merk­it saa­vat kom­mu­nikaa­tios­sa sen osa­puolten vas­tavuorois­t­en voimien välit­täjinä.

Autoil­i­ja oli vai­h­tanut äkil­lis­es­ti kaistaa pyöräil­i­jän eteen ja pakot­tanut tämän jar­rut­ta­maan. Pyöräil­i­jä ärtyi ja ilmaisi sen näyt­tämäl­lä autoil­i­jalle keskisormea. Seu­raavis­sa liiken­neval­ois­sa pyöräil­i­jä odot­ti auton perässä, mut­ta val­o­jen vai­htues­sa hän ohit­ti hitaam­min liik­keelle lähtevän auton. Autoil­i­ja kiihdyt­ti ja koukkasi oikealle niin, että auton takakul­ma osui polkupyörän pyörään. Pyöräil­i­jä kaa­tui tör­mäyk­sen voimas­ta ja kuoli myöhem­min vam­moi­hin­sa.

Keskisor­men näyt­tämi­nen on vah­va merk­ki, joka on saanut voimansa ihmis­ten välisessä vuorovaiku­tuk­ses­sa. Se on toisen ihmisen häpäisyn ilmaisu. Voimakkaat merk­it voivat saa­da niin ihmisen pois tolal­taan, että hän yrit­tää pois­taa häir­iön raivol­la. Esimerkissä auto on raivon instru­ment­ti­na. Vas­tavuoroisia asetelmia välit­tävät siis sekä merk­it että aineel­liset väli­neet.

Kol­mas esimerk­ki on psyykkisen itsesääte­lyn piiristä: sanamerk­it voivat muo­va­ta toim­i­jan ja esineel­lisen kohteen välistä suhdet­ta.

Stephens ym. (2009) tutki­vat kiroilun vaiku­tuk­sia kivun ais­timiseen. Kokeessa epämiel­lyt­tävä ais­timus tuotet­ti­in upot­ta­mal­la koe­henkilön käsi jääkylmään veteen. Koeryh­män jäseniä pyy­det­ti­in kiroile­maan. Ver­tail­uryh­män jäseniä pyy­det­ti­in tois­ta­maan jotakin neu­traalia sanaa. Koe­sar­ja osoit­ti, että kiroilem­i­nen paran­si kivun­si­etoa heiken­tämäl­lä kipuais­timuk­sen havait­semista.

Semi­oot­tisen ener­gian esimerk­it näyt­tävät sen, kuin­ka tun­teet välit­tävät tapah­tu­mien kulkua sosi­aalises­sa vuorovaiku­tuk­ses­sa ja itsesäätelyssä. Kog­ni­tiot ja emootiot eivät ole eril­lisiä mie­len ilmiöitä. Ne sisäl­tyvät merkkien viitev­erkon, sen merk­i­tyk­sen rak­en­teeseen. Voimasanoil­la on todel­la voimia, joi­ta ne ovat kiteyt­täneet merk­i­tyk­seen­sä ihmis­ten yhteis­toimin­nas­sa.

Merk­it kohtaamisen jälk­inä

Kun kak­si olio­ta kohtaa, kohtaami­nen jät­tää jäl­jen molem­pi­in. Näin tapah­tuu luon­non­ilmiöis­sä, elävien olen­to­jen kohtaami­sis­sa ja ihmi­sis­sä, jot­ka kohtaa­vat heitä ympäröivän aineel­lisen maail­man kohtei­ta ja toisi­aan sosi­aal­isi­na olen­toina. Kohtaamises­sa syn­tyvä jäl­ki viit­taa kohtaamisen voimi­in ja osa­puolien yksilöl­lisi­in omi­naisuuk­si­in. Mon­et luon­non­ti­eteet ovat kehit­täneet tietope­rus­tansa vain tutki­mal­la kohtaamis­ten jälk­iä, merkke­jä.

Geolo­gia on tiede, joka tutkii luon­non­ilmiöi­den syn­nyt­tämiä merkke­jä kalliop­erässä ja maak­er­rostu­mis­sa. Ne viit­taa­vat toisi­aan seu­ran­neisi­in poimuun­tu­misen ja eroo­sion voimi­in luon­non­his­to­ri­as­sa. Pelkästään näitä merkke­jä ja niiden välisiä yhteyk­siä tutki­mal­la geolog­it ovat kyen­neet rekon­struoimaan kivipla­neet­tamme neljän mil­jardin vuo­den kehi­tyshis­to­ri­an.

Lääketiede on hip­pokraat­tis­es­ta syntya­jas­taan läh­tien ollut semi­oot­ti­nen tiede. Nykyaikaiset ruumi­il­lis­ten muu­tosten havain­noin­timenetelmät ovat sairauk­sien tutkimises­sa toki paljon hienos­tuneem­pia kuin anti­ikin Kreikas­sa. Käytössämme on monipuolisia lab­o­ra­to­riokokei­ta ja kuvan­tamis­menetelmiä. Lääketi­eteel­lisen päät­te­lyn logi­ik­ka on kuitenkin säi­lynyt samana: merkkien kudel­mat, joi­ta kut­su­taan oireik­si, viit­taa­vat taudin syn­nyt­tämi­in kehon biol­o­gisi­in tapah­tu­mi­in ja solu­muu­tok­si­in.

Lääketi­eteen his­to­ria on vaikut­ta­va esimerk­ki merkkien tulk­in­takeino­jen kehit­tymis­es­tä. Jäämies Ötzin muumioitunut ruumis sisältää merkki­aarteis­ton, joka nyky­tutk­i­joille pal­jas­taa, kuin­ka hän kuoli, mitä hän oli syönyt juuri ennen kuole­maansa, kuin­ka van­ha hän oli ja mil­laisia sairauk­sien merkke­jä hänen ruumi­is­saan oli. Tiedämme myös, että hänel­lä oli geneet­ti­nen alt­tius val­timokovet­tumatau­ti­in.

Nykylääketi­eteessä puhutaan markkereista. Ne ovat merkke­jä, joiden viit­tausko­hteet on kyet­ty pal­jas­ta­maan kokeel­lisen tutkimuk­sen avul­la. Perusv­erenku­van veri­ar­vot ovat tämän päivän ark­isia merkke­jä, joiden avul­la ihmisen ter­vey­den­ti­lan ja hyv­in­voin­nin kehi­tys­tä seu­rataan. Ne näyt­tävät selvästi, ettei merkin aineel­lisel­la muodol­la tarvitse olla mitään väl­itön­tä yhteyt­tä kohteeseen­sa. Viit­taus­suh­teet on raken­net­tu lääketi­eteel­lisessä tutkimuk­ses­sa.

Psykolo­gia ei ole merkki­tiede. Se on edelleen tiukasti sidok­sis­sa aris­to­teeliseen sielunkäsi­tyk­seen, joka aloit­taa psyykkisten ilmiöi­den erit­te­lyn ais­timuk­sista. Sisäiset, sielulliset pros­es­sit muo­vaa­vat ais­ti­hah­moista havain­to­ja, mieliku­via ja muis­ti­jälk­iä, jot­ka toimi­vat ajat­telun raa­ka-aineina ja toim­into­jen ohjaa­ji­na. Toim­inta ymmär­retään tässä ajat­teluke­hyk­sessä reak­tiona, jota sitä edeltävät pros­es­sit selit­tävät.

Aka­teem­i­nen psykolo­gia, kog­ni­ti­ivi­nen neu­rotiede mukaan luet­tuna, läh­estyy psyykkisiä toim­into­ja muodol­lis­ten pros­essien näkökul­mas­ta, jon­ka Wil­helm Wundt ja hänen aikansa kokeel­liset psykolog­it omak­sui­v­at Immanuel Kan­tin inspiroim­i­na 1800-luvun lop­ul­la. Psyykkisten toim­into­jen kohteel­lisu­us ei edelleenkään sisäl­ly yleisen psykolo­gian teo­ri­aan, eikä ärsyket­tä tun­nis­te­ta kohteeseen viit­taa­vana merkkinä, kohtaamisen jälkenä.

Psyko­ana­lyysi sen sijaan omak­sui Brentanon ajatuk­sen mie­len kohteista. Freud tut­ki vapaan assosi­aa­tion avul­la psyykkisten häir­iöi­den merkke­jä poti­laiden sanal­li­sis­sa ja non­ver­baaleis­sa ilmaisu­is­sa. Siinä hän nojau­tui lääketi­eteen metodol­o­giseen par­a­dig­maan. Vapaa assosi­aa­tio osoit­tau­tui toimi­vak­si menetelmäk­si sisäis­ten merkkien merk­i­tys­rak­en­teen havain­noin­nis­sa. Sen ter­apeut­ti­nen arvo oli siinä, että poti­las itse oli havain­to­jen tek­i­jänä.

Aka­teemises­sa psykolo­gias­sa tätä pidet­ti­in epäti­eteel­lisenä, sil­lä poti­laan puheil­mais­us­sa syn­tyvän merkki­aineis­ton vai­htelua ei voin­ut kon­trol­loi­da. Tämä esti kokeel­liselle menetelmälle olen­naisen tois­tet­tavu­u­den ja yksilöistä riip­pumat­toman yleistämisen, joi­ta pidet­ti­in tieteel­lisyy­den perusedel­ly­tyk­senä. Niin­pä psyko­ana­lyysi jäi aka­teemisen val­tavir­ran ulkop­uolelle.

Kohtaamisen jälkenä merk­ki viit­taa tapah­tu­man kumpaankin osa­puoleen ja voimi­in, joi­ta kohtaamises­sa vir­iää. Merkin kohde­vi­it­teet ilmai­se­vat kohteesta sen, mil­laise­na se kohtaamistapah­tu­mana näyt­täy­tyy toim­i­jalle. Kant oli terävänäköi­nen, kun hän väit­ti, ettemme koskaan tavoita havain­nois­samme ”kohdet­ta sinän­sä”. Kohde avau­tuu toim­i­jalle sel­l­aise­na kuin hän sen toim­into­jaan muun­tele­mal­la kohtaa. 

Toim­i­jan ja kohteen molem­min­puo­li­nen voima­suhde tekee kohtaamis­es­ta dynaamisen tapah­tu­man. Sen laadus­ta ker­to­vat merkin suhde­vi­it­teet. Tämä kaksi­naisu­us merkin merk­i­tys­rak­en­teessa on tun­nu­so­maista kaikille merkeille, sekä luon­non­ilmiöi­den yhtey­dessä syn­tyville jäljille että ihmis­ten välistä vuorovaiku­tus­ta välit­täville merkeille. Merk­ki on kohde- ja suhde­vi­it­tei­den ykseyt­tä.

Luon­non ilmiöis­sä syn­tyvät kohtaamis­ten jäl­jet tal­len­tu­vat eri­laisi­na kumpaankin kohtaamisen osa­puoleen niiden omi­naispi­irtei­den mukaises­ti. Lumeen painu­va kenkä jät­tää jäl­jen lumeen, joka on kenkää paljon pehmeäm­pää. Kenkien kulu­mi­nen on kuitenkin merk­ki tois­tu­vien kohtaamis­ten voimas­ta eri­lais­ten kulkualus­to­jen kanssa. Ulkosyr­jältään madal­tunut kan­ta on suhde­vi­ite, joka ker­too käveli­jän askel­lus­tavas­ta. Saviset kengän­po­h­jat puolestaan sisältävät kohde­vi­it­teenään keväisen niityn, jon­ka kaut­ta käveli­jä oikaisi bus­sipysäkille. Kohde- ja suhde­vi­it­teet pain­ot­tuvat merkeis­sä eri tavoin, mut­ta molem­pia sisäl­tyy aina niiden viitev­erkos­toon.

Myös psyykkiset merk­it ovat kohde- ja suhde­vi­it­tei­den muo­dos­tu­mia. Psyykkiset merk­it tal­tioitu­vat her­moverkkoi­hin. Elävien organ­is­mien her­mosto on ehkä jous­tavin­ta ja mukau­tu­vin­ta mate­ri­aa, jota maail­mankaikkeus on kehi­tyk­sen­sä kulues­sa syn­nyt­tänyt.

Kog­ni­ti­ivises­sa neu­roti­eteessä kohde- ja suhde­vi­it­tei­den muo­dosta­maa psyykkisen merkin viitev­erkos­toa kut­su­taan her­moverkok­si. Jo varsin alkukan­tais­ten elävien olen­to­jen her­mosto on muotoutunut erot­tele­maan kohteisi­in viit­taa­vat havain­not niiden mah­dol­li­sista vaiku­tuk­sista eläi­men elin­toim­intoi­hin ja elos­sa pysymiseen. Tämä eriy­tymi­nen ilme­nee myös ihmi­saivo­jen rak­en­teessa. Aivokuoren alueet ovat erikois­tuneet käsit­telemään kohde­vi­it­teitä ja syvem­mät rak­en­teet, kuten lim­bi­nen jär­jestelmä, suhde­vi­it­teitä. 

Itse merkissä, kohtaamisen jäl­jessä, ne muo­dosta­vat kuitenkin sen viitev­erkos­ton sisäl­lön. Neu­roti­eteessä nykyään sovel­let­ta­vat kuvan­tamis­tutkimuk­set osoit­ta­vat, että aivoalueet ovat erit­täin verkos­toitunei­ta ja että verkos­to­jen akti­ivi­su­us vai­htelee kohteel­lis­ten toim­into­jen mukaises­ti. Psyykkiset merk­it ilmenevät her­moverkko­jen aktivoitu­misi­na, joi­hin sään­nön­mukaises­ti osal­lis­tuu usei­ta aivoaluei­ta. 

Seu­raa­van sivun kaavio kuvaa psyykkisen merkin viit­er­ak­en­teen muo­dos­tu­mista toimin­nas­sa.

Toim­inta on toim­i­jan ja kohteen molem­min­puolista, välit­tynyt­tä yhteyt­tä. Sen kuvaus on sijoitet­tu kaavion yläosaan. Toim­i­ja on vasem­mal­la, kohde oikeal­la ja keskel­lä niiden kohtaamista säätelevä väline, kolmion muo­dos­sa kuvat­tuna. Instru­men­taal­i­sis­sa toimin­nois­sa se on työkalu, kom­mu­nikaa­tios­sa se voi olla ilme, ele, sana tai lausuma. 

Merk­it ovat jälk­iä, joi­ta ajas­sa etenevä toim­inta syn­nyt­tää. Instru­men­taalises­sa toimin­nas­sa syn­tyvät merk­it ovat aineel­lisia jälk­iä, jot­ka viit­taa­vat syn­ty­ta­pah­tu­maansa. Puiden pilkkomises­sa syn­tyy las­tu­ja, tikku­ja ja kaar­nan­palo­ja. Kom­mu­nikoin­nis­sa väli­neet ovat ulkoisia merkke­jä, jot­ka sisältävät kohde- ja suhde­vi­it­tei­den verkos­ton. Ne ovat ihmis­ten välisen vuorovaiku­tushis­to­ri­an kitey­tyneitä, yhteisiä välineitä.

Merkin olen­naisin omi­naisu­us on se, että se viit­taa kohteeseen. Kohtaamisen jäl­jen aineel­lisen muodon ei tarvitse lainkaan muis­tut­taa kohdet­ta, joka on ollut kohtaamisen osa­puole­na. Savu ei näytä tulelta, mut­ta se viit­taa palamisen tapah­tu­maan. Merk­it eivät ole rep­re­sen­taa­tioi­ta.

Kaavion ydi­na­ja­tus on se, että kohtaamisen jälkenä merkki­in aina sisäl­tyy viit­teitä sekä kohteesta että kohtaamisen tapah­tu­mas­ta. Merkin viit­tausko­hteen tun­nist­a­mi­nen edel­lyt­tää sitä, että tiedämme jotakin kohtaamistapah­tu­maan sisäl­tyvistä vuorovaiku­tusilmiöistä sen osa­puolten välil­lä.

Kun kohtaamisen jäl­ki on syn­tynyt, se ei aistine­lim­ien ulot­tuville tul­lessaan kohtaa ”tyhjää taulua”. Com­paret­tin havain­to­jen perus­teel­la ensim­mäiset psyykkiset merk­it tal­len­tu­vat her­moverkoik­si heti, kun sik­iön keskush­er­mosto on anatomis­es­ti muo­dos­tunut. Syn­tyessään vau­val­la on hal­lus­saan rikas merkki­varas­to, jon­ka turvin hän kohtaa kohdun ulkop­uolisen maail­man.

Hoita­van yhteis­toimin­nan jäl­jet osu­vat tähän merkki­varas­toon, jon­ka sisäiset yhtey­det ja merkkikudelmien kul­loinenkin verkot­tumi­nen riip­pu­vat vau­van sen­hetkises­tä tilas­ta. Nälkäi­nen vau­va havait­see ja kokee rin­nan tai tut­tip­ul­lon sen mukaan, kuin­ka nälkäi­nen tai kyl­läi­nen hän on.

Kaavios­sa merk­i­tys tarkoit­taa merkin viitev­erkos­toa, jon­ka kohtaamisen jäl­ki saa osues­saan jo ole­mas­sa ole­vi­in ja sisäistä tilaa ilmen­tävi­in viitev­erkos­toi­hin. Bahtin havait­si, että sano­jen merk­i­tys­rakenne on dialogi­nen. Myös ensim­mäisen jär­jestelmän merk­it ovat ”dial­o­gisia” siinä mielessä, että merkin viitev­erkos­tossa ulkoisen kohtaamisen jäl­ki osuu sisäis­ten merkkien alati vai­htel­e­vaan kudok­seen. Tämä merk­i­tys­ten kudos muo­dostaa tulk­in­take­hyk­sen aistinelin­ten kaut­ta välit­tyneille kohde- ja suhde­vi­it­teille.

Sisäiset kohteet ovat merkkien kudelmia

Psykolo­gian semi­oot­tisen näkökul­man tärkein teo­reet­ti­nen anti kos­kee sisäis­ten kohtei­den luon­net­ta. Ne eivät ole pitkäaikaiseen muis­ti­in tal­tioitunei­ta rep­re­sen­taa­tioi­ta, vaan sisäistynei­den merkkien kudelmia. Kun jo yksit­täi­nen merk­ki sisältää kohde- ja suhde­vi­it­tei­den muo­dosta­man verkos­ton, sisäis­ten kohtei­den merk­i­tysverkos­tot ovat käytän­nössä päät­tymät­tömiä.

Psyykkisten merkkien tulk­it­sem­i­nen aset­taa eri­tyisen haas­teen, sil­lä niiden merk­i­tys­sisältö elää ja kehit­tyy jatku­vasti ihmisen koke­musten myötä. Kun Mihail Bahtin väit­ti, että sana on lop­u­ton, hän viit­tasi täl­lä sisäis­ten merkkiverkos­to­jen rajat­to­muu­teen. Ulkop­uo­li­nen havain­noit­si­ja ei voi päätel­lä, mil­laisia merk­i­tyk­siä ihmi­nen sisäl­lyt­tää sanoi­hin, joi­ta hän käyt­tää vuorovaiku­tuk­ses­sa muiden kanssa. Merk­i­tys­ten kul­loisenkin tulkin­nan rajan voi aset­taa vain ihmi­nen itse. Sen hän tekeekin, ja tuo­ta rajaa kut­summe itse­havain­noin­nin rajak­si.

Yllä olevas­sa yksinker­taises­sa kuvios­sa sana ”äiti” on merkit­ty tum­men­net­tuna viisikul­miona. Se on sanan kohde- ja suhde­vi­it­tei­den muo­dosta­ma kokon­aisu­us. Kohde­vi­ite on yksiselit­teinen. Mor, moth­er, mama ja Mut­ter viit­taa­vat samaan kohteeseen kuin suomenkieli­nen ”äiti”. Sanan suhde­vi­it­teet ovat sen sijaan yksilöl­lisiä. Ne sisältävät kohtaamis­ten his­to­ri­an, joka ulot­tuu syn­tymää edeltävään aikaan.

Sisäisenä objek­ti­na ”äiti” ei kuitenkaan rajoitu sanan viitev­erkos­toon. Kohtaamiseni äidin kanssa sisältää tapah­tu­mia, toisia ihmisiä ja ympäristöjä, joi­ta äiti tulk­it­see ja joi­hin hän suh­tau­tuu oman koke­mushis­to­ri­ansa perus­teel­la. ”Äiti” sisältää havain­to­jani äidin ja isän välis­es­tä suh­teesta ja koke­muk­sia äidin suh­tau­tu­mis­es­ta mitä eri­laisimpi­in asioi­hin.

Kuvios­sa ole­va pak­su vii­va ker­too siitä, että ”äiti­in” kuu­luu myös sel­l­aisia kudel­man osia, jot­ka ovat lohk­outuneet erilleen toi­sis­taan. Ne kan­nat­tel­e­vat merkkiverkos­to­ja, joista en ole tietoinen mut­ta joista on tul­lut min­unkin omaisu­ut­tani äidin välit­tämänä. Ylisukupolviset trau­mat ovat täl­laisia vuorovaiku­tuk­ses­sa tapah­tu­via merkkiverkos­to­jen siir­tymisiä.

Psyykkisten merkkien ker­rostuneisu­us

Psyykkisten merkkien viitev­erkos­tot ovat äärim­mäisen mon­imutkaisia his­to­ri­al­lisuuten­sa vuok­si. Merk­it varas­toi­vat kohde- ja suhde­vi­it­teitä tois­tu­vis­sa, vai­htele­vis­sa kohtaami­sis­saan ulkois­t­en kohtei­den kanssa. Ker­ran syn­nyt­tyään nämä merk­it välit­tävät myöhempiä kohtaamisia, mikä muo­vaa niiden viitev­erkos­to­ja edelleen.

Melanie Klein havait­si pieniä lap­sia tutkies­saan, että sisäiset kohteet ovat voimaperäisiä. Ne sävyt­tävät lapsen vuorovaiku­tus­ta tois­t­en ihmis­ten kanssa monin tavoin. Vuorovaiku­tus myös muokkaa sisäisiä kohtei­ta. Tähän perus­tu­vat niin kas­va­tus kuin psyykki­nen val­men­nus ja psykoter­apia.

Sisäiset objek­tit, merkkien kudel­mat, voivat muun­tua myös, kun niiden viitev­erkos­tot osu­vat tois­t­en, ulkois­t­en kohtei­den verkos­toon. Koke­muk­seni isän kanssa vaikut­ta­vat siihen, kuin­ka suh­taudun äiti­in ja kuin­ka havait­sen hei­dän vuorovaiku­tus­taan. Myös tietoisu­u­den piiri­in tule­vat muut sisäiset kohteet voivat muoka­ta sisäisen kohteen viitev­erkos­toa. Käyn­ti lap­su­u­den kotikaupungis­sa voi herät­tää muis­ton, joka keikaut­taa tietoisen käsi­tyk­sen äidis­tä kokon­aan uuteen asen­toon.

Sisäi­nen ja ulkoinen kohde­maail­ma ovat ali­tuises­sa yhtey­dessä toisi­in­sa. Ulkoinen kohde voi jät­tää pahan sisäisen jäl­jen, jos kohtaami­nen uhkaa henkeä tai on psyykkiselle itsesääte­lylle vahin­golli­nen. Ulkoisen kohteen määrit­tymi­nen pahak­si voi myös johtua sisäis­es­tä tilas­ta. Kleinin esimerk­it hyvästä ja pahas­ta rin­nas­ta kuvaa­vat tätä mah­dol­lisu­ut­ta.

Sisäis­ten paho­jen objek­tien voimat pakot­ta­vat suo­jau­tu­maan. Antho­ny Ryle (1975) omak­sui Kleinil­ta pro­jek­ti­ivisen iden­ti­fikaa­tion ja lohkomisen käsi­teet ihmisen psyykkisinä suo­jau­tu­mistapoina. Kumpikin kuvaa ihmisen yri­tys­tä tul­la toimeen sisäis­ten kohtei­den ja niiden voimien kanssa. Lohkomi­nen on psyykki­nen suo­jau­tu­miskeino, jol­la hyvä ja paha pyritään pitämään sisäisessä maail­mas­sa eril­lään toi­sis­taan. Pro­jek­ti­ivi­nen iden­ti­fikaa­tio puolestaan ilmen­tää ihmisen pyrkimys­tä sijoit­taa han­kala sisäi­nen kohde toiseen ihmiseen vuorovaiku­tuk­sen avul­la ja kon­trol­loi­da sitä. Sisäisen kohteen ymmärtämi­nen kog­ni­ti­ivise­na rep­re­sen­taa­tiona johti siihen, että nämä sisäiset suo­jau­tu­mis­toimin­nat menet­tivät yhtey­den kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tisen ter­api­an teo­ri­a­pe­rus­taan. Ne jäivät riip­pumaan ilmaan, mut­ta kli­inisen hyödyl­lisyyten­sä vuok­si ne ovat säi­lyneet ter­apeut­tien käsit­teel­lis­inä työvä­lineinä.

Tärkeät elämän­ta­pah­tu­mat, niin onnel­liset kuin ahdis­ta­vat, sisäistyvät alati laa­jenevi­in merkkien kudelmi­in ja niiden viitev­erkos­toi­hin, merk­i­tys­sisältöi­hin, joista olemme vain osit­tain per­il­lä. Trau­maat­tiset koke­muk­set voivat kokon­aan lohk­outua erilleen tietoi­sista muis­toista, mut­ta ne sisältävät voimaperäisiä viitev­erkko­ja, jot­ka tule­vat näkyvi­in oireina. Merkkien viit­taus­suh­teet ovat muun­tuneet. Ne tule­vat ilmi ulkoi­sis­sa kohteel­li­sis­sa toimin­nois­sa, joil­la ei aluk­si näytä ole­van mitään tekemistä trau­maat­tisen koke­muk­sen kanssa.

Seu­raa­va lain­aus Freudin luen­noista (1916) val­ot­taa, kuin­ka mutkikkai­ta trau­maat­tisen tapah­tu­man ja sen merkin väliset viit­taus­suh­teet voivat olla.

Läh­es kolmekym­men­tävuo­tias nainen, joka kär­si mitä vakav­im­mista pakko-oireista ‒ ‒ toteut­ti eri­tyisen pakko­toimin­non usei­ta ker­to­ja päivässä.

Hän rien­si huoneestaan viereiseen huoneeseen, aset­tui sei­so­maan pöy­dän viereen, joka oli keskel­lä huonet­ta, kut­sui koti­a­pu­laista, antoi tälle jonkin yhden­tekevän tehtävän tai antoi tämän men­nä anta­mat­ta mitään, ja rien­si sen jäl­keen takaisin omaan huoneeseen­sa. Oire ei ollut mitenkään ahdis­ta­va, mut­ta se herät­ti erikoisu­udessaan huomio­ta ‒ ‒.

Kun kysyin poti­laal­ta ”Mik­si teette noin? Mitä mieltä siinä on?”, hän vas­tasi: ”En tiedä.” Mut­ta eräänä päivänä, kun olin onnis­tunut häl­ven­tämään erään merkit­tävän epäi­lyn, hän pääsi äkil­lis­es­ti per­ille vas­tauk­ses­ta ja ker­toi min­ulle, mitä pakko­toim­intoon liit­tyi.

Nainen oli yli kymme­nen vuot­ta aiem­min men­nyt naimisi­in hän­tä paljon van­hem­man miehen kanssa. Hääyönä mies oli ollut impo­tent­ti. Mies oli yön kulues­sa uudelleen ja uudelleen juos­sut omas­ta huoneestaan hänen huoneeseen­sa yrit­tääk­seen yhdyn­tää, mut­ta tulok­set­ta. Aamul­la mies sanoi vihais­es­ti: ”Joudun häpeämään sisäkön edessä, kun hän tulee lait­ta­maan säng­yn.” Mies otti pul­lon punaista mustet­ta, joka sat­tui ole­maan huoneessa, ja kaa­toi sen sisäl­lön lakanaan mut­ta ei ihan siihen paikkaan, jos­sa sen olisi pitänyt olla.

En aluk­si ymmärtänyt, mikä yhteys täl­lä muis­tol­la oli pakko­toim­intoon. Ain­oa yhteys, joka tuli mieleeni, oli se, että se muis­tut­ti tois­tu­vaa ryn­täämistä huoneesta toiseen ja ken­ties koti­a­pu­laisen saa­pumista. Poti­laani vei min­ut sil­loin toisen huoneen pöy­dän luo ja näyt­ti ison tahran sitä peit­tävässä pöytäli­inas­sa. Hän ker­toi myös, että hän aset­tui pöy­dän viereen sil­lä taval­la, että hänen kut­sumansa koti­a­pu­lainen ei voin­ut olla sitä näkemät­tä.

Luen­nos­saan Freud huo­maut­taa, ettei hän olisi ikinä voin­ut arva­ta, kuin­ka oire liit­tyi naisen his­to­ri­aan, ellei tämä olisi sitä itse pal­jas­tanut. Freudin tiivis­telmä oireen eri merk­i­tysy­hteyk­sistä on kuvaa­va:

On ilmeistä, että pakko­toimin­nol­la oli mieli; se näyt­ti viit­taa­van merk­it­sevään kohtauk­seen, jota se toisti. Mut­ta mei­dän ei ole syytä pysähtyä tähän. Jos tutkimme toimin­non ja muis­ton yhteyk­siä lähem­min, saamme ehkä tietää jotakin, joka vie pidem­mälle – jotakin pakko­toimin­non inten­tios­ta. Sen ydin oli ilmeis­es­ti kut­sua apu­lainen, jon­ka kat­sot­tavak­si poti­las näyt­ti tahraa, vas­toin hänen puolison­sa huo­mau­tus­ta, että hän jou­tu­isi häpeämään apu­laisen silmien edessä. Nainen esit­ti miehen­sä osaa, jon­ka ei nyt tarvin­nut hävetä apu­laisen kat­set­ta; tahra oli oikeal­la paikallaan. Havait­semme siis, ettei hän vain tois­tanut tapah­tu­maa. Hän ker­tasi toim­intoa samal­la kor­jat­en sitä. Hän pani asi­aa kohdalleen. Mut­ta hän oikoi myös toista, hän­tä tuona yönä niin suuresti ahdis­tavaa asi­aa, joka oli tehnyt punaisen mus­teen tarpeel­lisek­si – miehen impotenssin.

Emme ehkä yhdy kaikki­in Freudin päätelmi­in, joi­ta hän teki analysoidessaan tahran viitev­erkos­toa. Eikä hänen kuvauk­sen­sa sisäl­lä kaikkia viit­taus­suhtei­ta, joi­ta tilanteessa saat­toi olla. Esimerkik­si ehkä mustepul­lo ei ollut vai­mon maku­uhuoneessa sat­tumal­ta. Mies oli melko toden­näköis­es­ti per­il­lä ongel­mas­taan. Hänen häpeään­sä saat­toi myös sekoit­tua aja­tus siitä, että sisäkkö alka­isi epäil­lä vai­mon neit­syyt­tä. 1900-luvun alun Wienis­sä naisen koske­mat­to­muus oli kyseenalais­tam­a­ton nor­mi. Punaisen mus­teen syn­nyt­tämä merk­ki suo­jeli vas­ta vihit­tyä vaimoa.

Speku­lati­ivi­su­ud­estaan huoli­mat­ta Freudin kuvaus val­ot­taa varsin hyvin merkin viit­taus­suhtei­den mon­imutkaisu­ut­ta ja his­to­ri­al­lista ker­rostuneisu­ut­ta. Näkyvä merk­ki oli tälle poti­laalle ”työkalu”. Sen avul­la hän saat­toi aset­tua yhtey­teen hääyön tuskallisen tapah­tu­man kanssa, jota ei saanut tekemät­tömäk­si. Naisen pakko­toim­into muis­tut­taa trau­ma­ti­soitunei­den poti­laiden tois­tu­via unia, jot­ka myös saat­ta­vat olla pyrkimys­tä kor­ja­ta trau­maat­tisen koke­muk­sen vau­ri­oit­tamia viitev­erkos­to­ja.

Psykoter­apia on yhteis­toim­intaa itse­havain­noin­nin työkalu­jen kehit­tämisek­si

Merk­it ovat psyykkisten toim­into­jen ja kom­mu­nikoin­nin välineitä. Sisäiset kohteet ovat merkkikudelmia, joiden viitev­erkos­tot ovat käytän­nössä rajat­to­mia. Kom­mu­nikoin­nin välineil­lä, sanamerkeil­lä taas on sosi­aalis­es­ti jaet­tu, varsin rajat­tu merk­i­tys.

Tämä syn­nyt­tää psykoter­api­as­sa kävi­jälle haas­teen: hänen on muun­net­ta­va sisäis­ten toim­into­jen­sa kohteelli­nen sisältö puhut­tu­jen sano­jen tavan­mukaisik­si merk­i­tyk­sik­si. Unen kuvaami­nen val­ot­taa tehtävän haas­teel­lisu­ut­ta. Jotkut unet sisältävät vuorop­uhelua. Sen ker­tomi­nen psykoter­apeu­ti­lle on suo­ravi­ivaista. Unis­sa on kuitenkin usein tapah­tu­mia, joiden ajalli­nen kulku on polveil­e­va, jopa kään­teinen, ja avaru­udel­liset puit­teet ovat vääristyneitä. Unen ihmiset, tilat ja esineistö on koost­et­tu eri paikoista ja eri ajoil­ta. Real­is­tisen muo­ton­sa ohel­la ne sisältävät yksi­tyisko­htia, jot­ka laa­jen­ta­vat niiden ilmeisen sisäl­lön viit­taus­suhtei­ta toisi­in tapah­tu­mi­in ja tiloi­hin.

Amalia X (Kivikkokan­gas ym. 2020) on paljon tutkit­tu poti­lastapaus, jon­ka psyko­ana­lyysi-istun­not nauhoitet­ti­in 1970-luvul­la. Aineis­toa ker­tyi yli 500 tun­nin ver­ran. Seu­raavas­sa on esimerk­ki Amalian unes­ta tun­nin 152 alus­sa.

Amalia: hhh­h­hh (7) viime yönä näin unta tänä aamu­na (2) (1) kel­lo oli juuri soin­ut (1,4) min­ut oli murhat­tu tikar­il­la

Ana­lyytikko: hm

Amalia: mut­ta se oli tosin (0,7) kuin filmis­sä (2,2) min­un piti maa­ta aika pitkään (1) mahal­lani ja tikari oli selässä ja (2,2) sit­ten tuli aika paljon ihmisiä (5) ja (2) en enää tiedä mitä varten (-) pitää käsiä aloil­laan jotenkin niin kuin kuol­lut

Ana­lyytikko: hm

Amalia: min­ulle oli hyvin noloa että hame oli luiskah­tanut niin ylös (1) takaa 

Ana­lyytikko: hm

Amalia: ja sit­ten tuli (1) kol­le­ga hyvin selvästi nähtävis­sä XY:stä se oli kaikkein ensim­mäi­nen työ­paikkani (1) hän veti tikarin selästäni ja otti sen mukaansa en tiedä se oli ikään kuin matka­muis­to (2) ja sit­ten tuli nuori pari tiedän vain, että mies oli neek­eri  ja sit­ten he leikka­si­vat pois tukkani ja aikoi­vat tosi­aan tehdä siitä peruukin, luul­lak­seni (2) ja se oli minus­ta todel­la kauheaa (2) ja he alkoi­vat sit­ten leikkaa­maankin (3) ja (2) sit­ten nousin ylös (2) ja menin (kevyt nau­rah­dus) kam­paa­jalle (3) (nielaisee) tarkoi­tan että herä­tyskel­lo soi juuri sil­loin (1) (nielaisee) soin­ut (3) ja heräsin

Uni val­ot­taa merkkien välit­tämän toimin­nan teo­ri­an viit­tä näköko­htaa ihmisen sisäi­sis­sä toimin­nois­sa. Unel­la on toim­i­ja, minä, joka on yhtey­dessä mon­en­laisi­in kohteisi­in. Niistä ensim­mäi­nen on tikari, joka välit­tää Amalian outoa tun­net­ta olla murhat­tu ja elävä, kuin kat­soisi itseään eloku­vas­sa. Unen tapah­tu­mat etenevät ajas­sa, joskin sen neljä kohtaus­ta eri ihmis­ten kanssa vai­htel­e­vat.

Ana­lyysi­tun­nil­la Amalia ei juuri pystynyt pohti­maan untaan. Hänen suh­teen­sa siihen oli mil­tei dis­sosi­ati­ivi­nen, samaan tapaan kuin unen päät­tänyt herä­tyskel­lon pärähdys. Amalia ei halun­nut miet­tiä, mitä merk­i­tysy­hteyk­siä tikar­il­la, tai kol­le­gal­la ja nuorel­la­paril­la, joka ryhtyi leikkaa­maan hänen hiuk­si­aan, mah­toi olla.

Unen kohtei­den merk­i­tys­suh­teet jäivät salaisu­udek­si. Sen tapah­tu­mat oli­vat niin sietämät­tömiä, ettei Amalia pystynyt läh­estymään niitä. Vas­ta kol­men käyn­nin jäl­keen hän saat­toi yhdis­tel­lä niiden sisältöä nyky­isyyten­sä ja men­neisyyten­sä tapah­tu­mi­in, ja myös psyko­ana­lyytikon osu­u­teen uni­hah­mo­jen joukos­sa.

Vaik­ka Amalian unen sisäis­ten kohtei­den merkkikudelmia ei tavoite­ta, hänen molem­min­puo­li­nen voima­suh­teen­sa unen muiden toim­i­joiden kanssa ilmen­tää tois­tu­vu­ut­ta, joka mah­dol­lis­taa KAT-teo­ri­an ter­mein vas­tavuoroisen asetel­man tun­nistamisen. Jokaises­sa unen kohtauk­ses­sa Amalia näyt­tää lamaan­tuneelta uhril­ta. Muut unen hah­mot suh­tau­tu­vat hänen avut­to­muu­teen­sa välin­pitämät­tömästi. Ihmiset kulke­vat ohi, kun hän makaa taka­puoli pal­jaana kadul­la. Kol­le­ga on kiin­nos­tuneem­pi tikarista kuin Amalias­ta, ja nuori­pari kiire­htii leikkaa­maan hänen hiuk­si­aan tehdäk­seen niistä peruukin.

Kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tisen teo­ri­an klassi­nen refor­mu­loin­ti (Ryle 1979) nimit­täisi Amalian tois­tu­vaa asetel­maa jumik­si (engl. snag). Hän ei pysty toim­i­maan aloit­teel­lis­es­ti. Estyneet vai­h­toe­hdot oli­si­vat joko pae­ta tilanteesta tai puo­lus­taa itseään.

Täl­laiset yksinker­taiset for­mu­loin­nit kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tisen ter­api­an alkuaikoina oli­vat asi­akkaan ja ter­apeutin yhteis­es­ti tiivistämiä semant­tisia työkalu­ja, jot­ka tavoit­ti­vat asi­akkaan oireilua ylläpitäviä tois­tu­via toim­intat­apo­ja. Ryle kir­joit­ti varhaises­sa artikke­lis­saan, että psykoter­apeut­ti kuvaa vähän toisin sanoin sen, mitä asi­akas on hänelle tun­nil­la ilmais­sut. Ter­apeutin teo­reet­tiset käsit­teet ovat hänen havain­nointin­sa ja ajat­telun­sa työvä­lineitä, joiden avul­la hän tun­nistaa asi­akkaan ilmais­us­sa läs­nä ole­vat toim­intata­vat. Refor­mu­loin­nit oli­vat havain­to­jen yksinker­taisia, usein metaforisia sanoituk­sia.

Kaikkien psykoter­api­a­su­un­tausten ter­apeu­tit sovelta­vat tätä yksinker­taista menet­te­lyä. Erot syn­tyvät käsit­teistä, teo­ri­as­ta, joiden varas­sa he havain­noi­vat ja jäsen­tävät asi­akkaansa ilmaisua. Sen mukaises­ti psykoter­apeu­tit kiin­nit­tävät huomion­sa ilmaisun viit­taus­suhtei­den eri­laisi­in puoli­in. Kog­ni­ti­ivisen kään­teen jälkeinen KAT-refor­mu­loin­ti toden­näköis­es­ti nimeäisi tois­tu­van vas­tavuoroisen asetel­man sana­paril­la ”kohtelee kaltoin – lamaan­tunut”.

Ter­api­a­su­un­tausten teo­ri­at eroa­vat siinä, kuin­ka ne hah­mot­ta­vat asi­akkaan haas­teel­lisen tehtävän ilmaista sisäisen maail­mansa ja sen kohtei­den viitev­erkos­to­ja sanoin, joi­ta ter­apeut­ti voi ymmärtää. Kog­ni­ti­ivisille suun­tauk­sille on omi­naista varsin suo­ra­sukainen käsi­tys ajat­telun ja puheen välis­es­tä yhtey­destä. Psyko­ana­lyytikko taas olet­taa, että jokaisen puhutun sanan sisäl­lä on laa­ja assosi­ati­ivis­ten merk­i­tysy­hteyk­sien verkos­to.

Asi­akkaan sub­jek­ti­iviset, havain­to­jen välit­tämät kohteet ovat merkkikudelmi­na. Tämä pätee niin ulkoisi­in kuin sisäisi­in kohteisi­in. Jokainen havain­to sisältää kohtaamisen jälkenä merkin, joka tal­len­tuu muis­ti­jäl­jek­si. Sen viitev­erkos­tot ker­rostu­vat ja punoutu­vat merkkien kudelmik­si, joi­ta psyko­ana­lyyt­tisessä objek­tisuhde­teo­ri­as­sa kut­su­taan sisäisik­si objek­teik­si.

Psykoter­api­as­sa asi­akas pyrkii ilmaise­maan sisäistä kohde­maail­maansa. Puhutut sanat ovat päävä­lineitä, mut­ta kun sanat eivät riitä, kuvat, musi­ik­ki, ele- ja liikeil­maisut voivat olla apuna. Ilmaisun merkkivä­lineistö vai­htelee, mut­ta asi­akas sijoit­taa niiden viitev­erkos­toi­hin sisäis­ten merkkien­sä viitev­erkos­ton.

Niin­pä psykoter­apeut­ti voi aina havain­noi­da ilmaisun viit­tausko­htei­ta ja samanaikaises­ti asi­akkaan suh­tau­tu­mista kohteeseen. Kohde- ja suhde­vi­it­teet muo­dosta­vat yksey­den myös ilmaisun merkkivä­lineistössä.

Viit­tausko­hteet ovat sitä, mis­tä asi­akas ker­too. Merkkien viite­sisäl­lössä ne edus­ta­vat kohde­vi­it­teitä. Vaik­ka sano­jen ”äiti”, ”juna” tai ”sairaala” henkilöko­htainen merk­i­tys vai­htelee yksilöstä toiseen, sano­jen kohde­vi­it­teet aut­ta­vat keskustelun osa­puo­lia ymmärtämään sen, mis­tä puhutaan.

Suhde kohteeseen ilmen­tää yksilön sub­jek­ti­ivista koke­mus­ta kohteesta. Siihen sisäl­tyvät kohde­vi­it­teisi­in kietoutu­vat, kohtaamisen jäl­jen sisältämät suhde­vi­it­teet. Ihmisil­lä suhde­vi­it­teet ilmenevät kohteen tun­nesävy­inä. Näitä yksilöl­lisiä suhde­vi­it­teitä kie­len sanat eivät voi sisältää. Sik­si puhu­jan on etsit­tävä ilmaisu­ja, joil­la hän val­ot­taa, mitä ”äiti”, ”juna” tai ”sairaala” hänelle merk­it­sevät, miltä ne tun­tu­vat.

Vaik­ka puhu­ja ei yksi­tyisko­htais­es­ti ilmai­sisi suhdet­taan johonkin mielessään ole­vaan kohteeseen, suh­tau­tu­mi­nen ilme­nee hänen tavois­saan ilmaista itseään. Se ilme­nee puheen proso­di­as­sa, toisin sanoen inton­aa­tios­sa, puheen voimakku­u­den vai­htelus­sa ja yksit­täis­ten sano­jen pain­o­tuk­sis­sa. Se voi myös ilmetä sanavalin­nois­sa ja kohtei­den erikoi­sis­sa kuvailu­tavois­sa sekä puheil­maisua tahdis­tavis­sa ilmeis­sä ja eleis­sä. Niin­pä vain kuun­tele­mal­la ja havain­noimal­la asi­akkaan ilmaisua pääsemme vähitellen per­ille hänen sisäis­es­tä kohde­maail­mas­taan ja hänen suh­teestaan sen kohteisi­in.

Voiko semi­oot­tis­es­ta objek­tisuhde­teo­ri­as­ta tul­la kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tisen ter­api­an teo­ria?

Irtau­tu­mi­nen KAT-teo­ri­an käsit­teistä tapah­tui 2010-luvul­la kahdessa vai­heessa. Ensim­mäi­nen vai­he oli uuden merkkikäsit­teen artiku­loimi­nen: merk­ki oli kohde- ja suhde­vi­it­tei­den ykseyt­tä. Se vapaut­ti näkemään Bah­tinin dial­o­gisen merkin ole­van kom­mu­nikati­ivis­ten merkkien raken­net­ta kuvaa­va eri­ty­istapaus, toki tärkeä, mut­ta se ei sovel­tunut yleis­es­ti psykol­o­giseen ana­lyysi­in.

Uusi merkkikäsite aut­toi muu­ta­man vuo­den kulues­sa huo­maa­maan, ettei kog­ni­ti­ivises­sa sekvenssi­mallis­sa eikä vas­tavuoroisen asetel­man käsit­teessä ollut paikkaa merkkien välit­tämille toimin­noille. Vuo­teen 2015 tul­taes­sa oli myös selvin­nyt, ettei KAT-teo­ri­as­sa ole toimin­nan kohteen ideaa. Teo­ri­an rajoit­tuneisu­ut­ta oli mah­do­ton­ta kor­ja­ta yrit­tämäl­lä työn­tää kohteel­lisu­u­den ja merkkivälit­teisyy­den näkökul­mia sen osak­si. Sen yrit­tämi­nen oli tuot­tanut vain lisää käsit­teel­listä sekaan­nus­ta.

Oli siis tehtävä käsit­teelli­nen suur­si­ivous ja otet­ta­va kohteelli­nen toim­inta uuden teo­ri­an peruskäsit­teek­si. Sen sisäl­lä van­han teo­ri­an kog­ni­ti­iviset sekvenssit kuvaa­vat toimin­nan yleistä, ajas­sa etenevää omi­naisu­ut­ta, ja vas­tavuoroiset asetel­mat toim­i­jan ja kohteen molem­min­puolista voima­suhdet­ta. Van­ha teo­ria on mukana, mut­ta sen käsit­teet ovat siir­tyneet uusi­in asemi­in.

Merkkien välit­tämän toimin­nan käsite on oikeas­t­aan varsin yksinker­tainen. Sen vaikeus ajat­telun työvä­li­neenä syn­tyy siitä, että sen viit­tä näköko­htaa on vaikeaa pitää samanaikaises­ti mielessä. Toinen vaikeus on siinä, että olemme tot­tuneet hah­mot­ta­maan toimin­nan reak­tiona. Se näyt­täy­tyy päivit­täin sanomale­hdis­sä ja medi­as­sa julka­istavis­sa, arjen eri­laisia ilmiöitä tarkastele­vis­sa asiantun­ti­joiden puheen­vuorois­sa.

”Mik­si joku ahdis­tuu ja mik­si toinen ryhtyy leipo­maan juurileipää koron­a­pan­demi­an olois­sa?”; ”Mikä altistaa nuoret peliri­ip­pu­vu­udelle?”; ”Mikä saa puoli­son muut­tumaan väki­val­taisek­si, kun pap­pi on sanonut aame­nen?” Vas­tauksi­na esitetään eri­lais­ten tek­i­jöi­den luet­teloi­ta, joista perin­nöl­lisyys, aivo­jen välit­täjäainei­den pitoisu­udet ja varhais­lap­su­u­den kiin­tymys­suh­teet ovat eri­tyisen suosit­tu­ja.

On myös haas­teel­lista tavoit­taa käsit­teel­lisil­lä työvä­lineil­lä liikku­vaa ilmiötä, jos­sa toim­i­jan ja kohteen välit­tynyt yhteys jatku­vasti muun­tuu välit­täjästä ja molem­min­puolis­es­ta voima­suh­teesta riip­puen. Kult­tuurimme on vielä monil­ta osil­taan aris­to­teelisen ajat­te­lu­ta­van kahleessa. Sille on tun­nu­so­maista olioiden nimeämi­nen ja kuvaami­nen omi­naisuuk­sien avul­la. Suh­teel­lisu­us­teo­ri­an suuri oival­lus tuo­da aika mukaan avaru­udel­lis­ten suhtei­den ja liikkei­den ana­lyysi­in on fyysikoille arkipäivää. Psykolo­gia ja psyki­a­tria lep­äävät edelleen tyypit­te­ly­jen (kuten kiin­tymystyylit), piirtei­den (esimerkik­si Big Five ‑per­soon­al­lisu­u­den teo­ria) ja luokkia erot­tele­vien kri­tee­rien (ICD-10 diag­nos­tiset kuvauk­set) varas­sa.

Olemme oppi­neet pysäyt­tämään tutkit­ta­van kohteen liik­keen tyypit­telemäl­lä tai for­mal­isoimal­la se tois­tu­vak­si, kuten nimetessämme vas­tavuoroisia asetelmia. Toimin­nan teo­ri­an keskenään jatku­vasti liikku­vien näkökul­mien omak­sum­i­nen edel­lyt­tää van­has­ta ajat­te­lu­tavas­ta pois oppimista. Se vaatii paljon työtä, ja estää koulutet­tua kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tistä ter­apeut­tia omak­sumas­ta uut­ta teo­ri­aa.

Toinen este sisäl­tyy psykoter­apeut­tien taipumuk­seen rak­en­taa ter­apeut­ti­nen iden­ti­teet­tin­sä suun­tauk­sen­sa käsit­tei­den ja menet­te­ly­tapo­jen varaan. Samas­tu­mi­nen oman suun­tauk­sen teo­ri­aan ja menetelmi­in on omi­naista kaikille ter­api­a­su­un­tauk­sille. Tämä ruokkii dog­maat­tisu­ut­ta ja suun­tausten välisiä koulukun­taki­is­to­ja. Olem­meko vielä KAT-ter­apeut­te­ja, ellei meil­lä ole toim­intata­van ja vas­tavuoroisen asetel­man käsit­teitä? Tai refor­mu­laa­tiokir­jeitä ja ”mäp­päys­tä” – visuaal­is­ten dia­gram­mien piirte­lyä yhdessä ter­api­as­sa kävi­jän kanssa?

Entä kuin­ka uusi teo­ria voidaan inte­groi­da kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tisen ter­api­an koulu­tuk­seen? Käytän­nössä ain­oa mah­dol­lisu­us on aloit­taa koulu­tus semi­oot­tisen objek­tisuhde­teo­ri­an opiskelul­la. Vas­ta sen omak­sumisen jäl­keen voitaisi­in nyky­istä KAT-teo­ri­aa tarkastel­la teo­ri­ahis­to­ri­al­lisen kehi­tyk­sen näkökul­mas­ta. Tämä pitää sisäl­lään psyko­ana­lyyt­tisen objek­tisuhde­teo­ri­an ja Kel­lyn kon­struk­tio­teo­ri­an inte­groin­nin 1970-luvul­la, kog­ni­ti­ivisen kään­teen ja siitä seu­ran­nei­den teo­reet­tis­ten jän­nit­tei­den tarkastelun, ja dis­sosi­ati­ivis­ten ilmiöi­den tulemisen KAT-teo­ri­an osak­si 1990-luvul­la.

Psykoter­apeut­tiseen käytän­töön uusi teo­ria tuo dial­o­gisen sekvenssi­ana­lyysin for­mu­loin­nin työkaluk­si entis­ten rin­nalle. Niistä ei tarvitse hylätä mitään. Työvä­linei­den jous­ta­va käyt­tö on ollut kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tiselle ter­api­alle tun­nu­so­maista alus­ta alka­en. Kaik­ki, mikä tukee asi­akkaan itse­havain­noin­nin kehit­tymistä ja ajoit­tuu hänen lähike­hi­tyk­sen­sä vyöhyk­keelle, on sal­lit­tua.

Onko semi­oot­ti­nen objek­tisuhde­teo­ria nyt valmis? Ei. Kohteel­lisen toimin­nan ja merkin käsit­teet aut­ta­vat ratkaise­maan kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tisen teo­ri­an käsit­teel­lisen ris­tiri­idan psyykkisten sekvenssien ja vas­tavuorois­t­en asetelmien välil­lä. Ne avaa­vat myös mah­dol­lisu­u­den hyö­dyn­tää täysimääräis­es­ti psyko­ana­lyysin klas­sikoiden kli­in­isiä havain­to­ja ihmisen sisäis­ten objek­tien dynami­ikas­ta.

Molem­min­puolisen voima­suh­teen idea pakot­taa kuitenkin aset­ta­maan seu­raa­van kysymyk­sen: miten syn­tyy ja kehit­tyy toim­i­jan voima, joka ilme­nee hänen kohteeseen suun­tau­tu­vas­sa toimin­nas­saan?

Mikään käsit­teelli­nen tapa ottaa jokin ilmiökent­tä hal­tu­un ei ole tyh­jen­tävä, saati sit­ten lop­ulli­nen. Käsit­teet kehit­tyvät murtues­saan joko sisäisen ris­tiri­itaisuuten­sa jän­nit­teis­sä tai käytän­nössä, joka alati tuo niiden sisälle uusia merk­i­tysker­rostu­mia. Myös teo­reet­tiset käsit­teet ovat merkke­jä, ja sel­l­aisi­na ne nou­dat­ta­vat merkkien kehit­tymisen sään­nön­mukaisu­ut­ta.

Viit­teet

¹Aineis­tonkeru­un aikoi­hin 1970-luvul­la tätä ter­miä käytet­ti­in tum­mai­hoi­sista.

Kir­jal­lisu­us

Bakhtin, Mikhail (1984). Prob­lem of Dostoevsky’s poet­ics. Mach­ester, UK: Man­ches­ter Uni­ver­si­ty Press.

Bol­las, Christo­pher (1987). The shad­ow of the object. Lon­too: Free Asso­ci­a­tion Books.

Brentano, Franz (1874/1995). Psy­chol­o­gy from an empir­i­cal stand­point. Lon­too & New York: Rout­ledge.

Com­paret­ti, A. Milani (1981). The neu­ro­phys­i­o­log­ic and clin­i­cal impli­ca­tions of stud­ies on fetal motor behav­iour. Sem­i­nars in Peri­na­t­a­l­o­gy, 5, 183‒189.

Freud, Sig­mund (1916). Intro­duc­to­ry lec­tures. Luet­tavis­sa osoit­teessa https://freudianassociation.org/en/wp-content/uploads/Sigmund_Freud_1920_Introductory.pdf, 3342.

Kivikkokan­gas, Sami; Leiman, Mikael & Enck­ell, Hen­rik (2020). Itse­havain­noin­nin kehit­tymi­nen edel­ly­tyk­senä itseana­lyyt­tiselle funk­ti­olle. Psykoter­apia, 39(3), 196–216.

Leiman, Mikael (1992). The con­cept of sign in the work of Vygot­sky, Win­ni­cott and Bakhtin: Fur­ther inte­gra­tion of object rela­tions the­o­ry and activ­i­ty the­o­ry. British Jour­nal of Med­ical Psy­chol­o­gy, 65, 209‒221.

Leiman, Mikael (1994). Pro­jec­tive iden­ti­fi­ca­tion as ear­ly joint action sequences: A Vygot­skian adden­dum to the pro­ce­dur­al sequence object rela­tions mod­el. British Jour­nal of Med­ical Psy­chol­o­gy, 67, 97–106.

Leiman, Mikael (1997). Pro­ce­dures as dia­log­i­cal sequences: A revised ver­sion of the fun­da­men­tal con­cept in cog­ni­tive ana­lyt­ic ther­a­py. British Jour­nal of Med­ical Psy­chol­o­gy, 70, 193‒207.

Leiman, Mikael (2011). Mikhail Bakhtin’s con­tri­bu­tion to psy­chother­a­py research. Cul­ture & Psy­chol­o­gy, 17, 441‒461.

Leon­tiev, Alex­ei Niko­lae­vich (1977). Toim­inta, tietoisu­us, per­soon­al­lisu­us. Suom. Pent­ti Hakkarainen. Helsin­ki: Kansankult­tuuri.

Ryle, Antho­ny (1975). Frames and cages. The reper­to­ry grid approach to human under­stand­ing. Lon­too: Sus­sex Uni­ver­si­ty Press.

Ryle, Antho­ny (1979). The focus in brief inter­pre­tive psy­chother­a­py: Dilem­mas, traps and snags as tar­get prob­lems. The British Jour­nal of Psy­chi­a­try, 134, 46–54.   

Ryle, Antho­ny (1982). Psy­chother­a­py. A cog­ni­tive inte­gra­tion of the­o­ry and prac­tice. Lon­too: Aca­d­e­m­ic Press.

Ryle, Antho­ny (1985). Cog­ni­tive the­o­ry, object rela­tions, and the self. British Jour­nal of Med­ical Psy­chol­o­gy, 58, 1‒7.

Ryle, Antho­ny (1991). Object rela­tions the­o­ry and activ­i­ty the­o­ry: A pro­posed link by way of the pro­ce­dur­al sequence mod­el. British Jour­nal of Med­ical Psy­chol­o­gy, 64, 307–316.

Ryle, Antho­ny & Kerr, Ian B. (2002). Intro­duc­ing cog­ni­tive ana­lyt­ic ther­a­py: Prin­ci­ples and prac­tice. Chich­ester, UK: Wiley.

Ryle, Antho­ny & Lunghi, Mar­tin (1970). The dyad grid: A mod­i­fi­ca­tion of reper­to­ry grid tech­nique. The British Jour­nal of Psy­chi­a­try, 117, 323‒327.

Salzberg­er-Wit­tem­berg, Isca (1970). Psy­cho­an­a­lyt­ic insight and rela­tion­ships: A Klein­ian approach. Lon­too & New York: Rout­ledge.

Savolainen, Juha (2020). Dialogi­nen sekvenssi­ana­lyysi. Teok­ses­sa Haan­pää, Pirk­ka & Tikka­nen, Soile (toim.), Kat­sei­ta, 42‒70. Helsin­ki: Kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­ti­nen psykoter­api­ay­hdis­tys ry.

Stephens, Richard; Atkins, John & Kingston, Andrew (2009). Swear­ing as a response to pain. Neu­rore­port, 20, 1056‒1060.

Win­ni­cott, Don­als Woods (1971). Play­ing and real­i­ty. Lon­too: Tavi­s­tock.