Jukka Aaltonen: Psykoterapioitten yksinäisyys ja salutogeneesi

Main­ios­sa esseekir­jas­saan Fan­tas­ma Tan­ja Tiek­so (2022) ker­too, miten renes­sanssin aikana virin­neen kasvi­ti­eteel­lis­ten puu­tarho­jen perus­tamisen merk­i­tys ei ollut ran­skalaisen filosofi Michel Fou­caultin mukaan ensisi­jais­es­ti siinä, mitä ne sal­li­vat nähdä, vaan siinä, mitä ne peit­tivät. Tiek­so jatkaa: “Toisin sanoen, siinä mitä ne mitätöimisel­lään nos­ta­vat esi­in. Luon­non­his­to­ri­as­sa vas­tuu havain­noista annet­ti­in yksi­no­maan silmälle, ääni, haju ja maku rajat­ti­in pois tieteel­lisen tarkastelun piiristä.”

Tosi­asi­as­sa ne eivät siis ilmen­täneet mitään uut­ta; vain se tila, jos­sa kasvit ja eläimet voiti­in nähdä, muut­tui. No, tämä on tietysti renes­sanssi­aikaan liit­tyvää. Mut­ta sil­lä voi olla myös ajatuk­selli­nen tai kult­tuuri­nen yhteys joi­hinkin psykoter­api­an fokuk­si­in.

Kun usein käyn pyöräi­lyretkel­läni Turun Ruissa­los­sa yliopis­ton kasvi­ti­eteel­lisessä puu­tarhas­sa juo­mas­sa kaakaon, kasvi­huoneen läm­pö on mukavaa. Se ei kuitenkaan vaiku­ta renes­sanssil­ta vaan tieteel­liseltä tutkimusym­päristöltä.

Lisäk­si se tuo muka­van, aivan eri­tyisel­lä taval­la lämpimän tuok­sumuis­ton lap­su­ud­es­ta: van­hempani oli­vat puu­tarhure­i­ta, ja meil­lä oli kasvi­huonei­ta. Varsinkin kesäisin niis­sä oli paahteisen kuumaa; siihen sekoit­tui sekä kukkien että tomaatin­le­htien ain­ut­laa­tu­inen tuok­su.

Eikä sana “tuok­su” kuvaa sitä elämys­tä. Mikään tun­te­mani sana ei kuvaa sitä. Ain­oas­taan jos menisi sinne uud­estaan jonkun tutun kanssa, voisi hänelle sanoa: tätä se tuok­su on. Mut­ta van­hempiani ja kasvi­huonei­ta ei enää ole. On vain tämä sisäi­nen var­muus siitä, että se tuok­su on minus­sa. Samanaikaises­ti pois­sa ja läs­nä.

Mitä tekemistä täl­lä voisi olla psykoter­api­an ja psykoter­apiatutkimuk­sen kanssa?

Psyki­a­tri­an ‒ ja myös psykoter­api­an ‒ tutkimuk­sen val­tavir­taa on pitkään ollut aiv­o­tutkimus eri muodois­saan. Löy­dök­set ovat tuoneet aivan uut­ta monipuolista kuvaa tästä osas­ta ihmistä. Eri­tyis­es­ti juuri “kuvaa”, kos­ka tutkimus­menetelmien val­lit­se­va nimi on kuvan­tamis­menetelmät. Aivo­jen toim­intaa kuvan­netaan. Mut­ta ain­oas­taan minä voisin sanoa aiv­o­tutk­i­jalle sil­loin, kun aivo­jani kuvan­net­taisi­in, ja minä mielessäni tun­tisin kasvi­huoneen tuok­sun: “Nyt tun­nen nenässäni lap­su­u­den kasvi­huoneen tuok­sun.” Sitä tuok­sua ja sitä muis­toa hän ei ymmärtääk­seni saisi van­gi­tuk­si aivoku­vaan.

Jos tämän siirtää psyko­ana­lyysin ja yleen­sä psykoter­api­an kent­tään, siinä voi käsit­tää (ei siis pelkästään “nähdä”) kri­ti­ikin sel­l­aista, sinän­sä tärkeää, psyko­ana­lyyt­tista tutkimus­ta kohtaan, joka nos­taa kuvan­tamis­menetelmät eri­tyisen tärkeään ase­maan. Näin varsinkin, jos kuvan­t­a­mi­nen ei samal­la ota huomioon tutkit­ta­van mie­len sisältöjä, muis­to­ja, fan­ta­sioi­ta, tule­vaisu­u­den suun­nitelmia ja samanaikaisia mui­ta kokemisen aluei­ta. Ilman tätä neu­rop­syko­ana­lyysi on neu­rolo­giaa.

Negati­ivi­nen kyvykkyys

En tiedä, tavoit­taako psyko­ana­lyysin neu­rologi­nen kuvan­tamis­tutkimus myöskään runoil­i­ja John Keatsin vuon­na 1817 (Rejack 2020) eräässä kir­jeessään veljilleen ohi­men­nen mainit­se­maa negati­ivista kyvykkyyt­tä (engl. neg­a­tive capa­bil­i­ty). Arve­len, ettei tavoita.

Wil­fred Bion jalosti sen sit­tem­min hedelmäl­lisek­si ja psyko­ana­lyysin kannal­ta tärkeäk­si löy­dök­sek­si ja käsit­teek­si: ter­apeutin, mut­ta eri­tyis­es­ti poti­laan, kyky on sietää epä­var­muut­ta, elää ja selviy­tyä epä­var­muudessa. Tämä psyko­ana­lyysia jalosta­va löy­dös tapah­tui siis runout­ta luke­mal­la, ei aivo­jen kuvan­tamisel­la tai oiremittareil­la. Se oli ‒ hempeän runol­lis­es­ti sanoen ‒ kuin runouden ome­na­pu­un oksan vart­tamista psyko­ana­lyysin jyhkeään runk­oon.

Psykoter­api­aan ihmi­nen useim­miten tulee tilanteessa, jos­sa on vaikeaa tai mah­do­ton­ta selviy­tyä epä­var­muud­es­ta tai epä­var­muudessa. Kum­mal­lakin, ter­apeu­ti­l­la ja poti­laal­la, lisään­tyy hoidon myötä kyky sietää epä­var­muut­ta ja odot­taa uut­ta luo­van syn­tymistä.

En myöskään tiedä, voiko sel­l­ais­es­ta kyvys­tä ja sen odot­tamis­es­ta jäädä neu­romenetelmil­lä löy­det­tävis­sä ole­va viite tai sisältö, siis itse asi­as­sa biologi­nen jäl­ki tapah­tu­mat­ta jääneestä. Aiv­o­tutkimus ja siitä johdet­tu neu­rop­syko­ana­lyysi rajoit­tunee psyko­ana­lyysin biol­o­gisi­in ulot­tuvuuk­si­in. Se ei ker­ro mitään mie­len sisäl­löistä, kuten esimerkik­si Blass ja Carmeli (2007) totea­vat artikke­lis­saan, jos­sa he muun muass­sa pohti­vat neu­rop­syko­ana­lyysin viimeisiä tieteel­lisiä tren­de­jä ja jopa niit­ten kiel­teisiä vaiku­tuk­sia psyko­ana­lyyt­tiseen diskurssi­in. Lastin (2021) mukaan on myös oletet­tavis­sa, että neu­rop­syko­ana­lyysil­la ei tavoite­ta pois­saolon muo­to­ja ja sisältöjä. Tämä ongel­ma ulot­tuu jopa filosofiseen deter­mi­naa­tio- ja inde­ter­mi­naa­tiokysymyk­seen.

Keskeistä siis lie­nee kysymys sub­jek­ti­ivi­su­ud­es­ta. Neu­rotiede määrit­telee diskurssin­sa suh­teessa aivo­jen mate­ri­aal­isu­u­teen – johonkin, joka on läs­nä. Mut­ta vaik­ka voisi kuvitel­la tule­vaisu­u­den aivoku­van­tamisen tavoit­ta­van myös mie­len sisältöjä tai viit­teitä niistä, se ei tavoit­tane Win­ni­cot­tia: luo­vaa tran­si­tion­aal­i­ti­laa itsen ja toisen välil­lä, siis vuorovaiku­tuk­ses­sa. Sitä, jos­ta Win­ni­cot­tin mukaan syn­tyy myös kult­tuuri. Levi-Strauss (1962, 26‒27) on käsitel­lyt samankaltaista ilmiötä brico­lage-käsit­teen avul­la: kyse on siitä, että “työn­tek­i­jä [tässä tapauk­ses­sa psykoter­apeut­ti] sopeu­tuu aina siihen ´mitä välineitä on käsil­lä´”, siis myös psykoter­api­ati­lanteen kokon­aisu­u­den koos­t­u­mus on tilan­nesi­don­naista tai jopa sat­tuman­varaista koos­t­u­mus­ta eri osatek­i­jöit­ten pain­ot­tumis­es­ta eri määrin.

Itse asi­as­sa sama kuul­taa Pent­ti Ikosen (2014) ajat­telus­sa psyko­ana­lyysi­ta­pah­tu­mas­ta, jos­sa lähtöko­htana ei ole teo­ria vaan itse­havain­noin­nin tarken­t­a­mi­nen ja itse­havain­to­jen keräämi­nen välit­tömään teo­reet­tiseen ymmärtämiseen tähtäämät­tömän vapaan asso­sioin­nin avul­la. Tästä näkökul­mas­ta biol­o­giset löy­dök­set eivät ole jotain “todel­lisem­paa”, ilmiö­maail­man “takana”, “varsi­naista ole­mas­sa ole­vaa”. Tämä ei kuitenkaan tarkoi­ta neu­ro­tutkimuk­sen tor­ju­mista, ain­oas­taan sen ase­maa vain yht­enä ‒ eikä edes tärkeim­pänä ‒ psykoter­apiatutkimuk­sen ulot­tuvuuk­sista; edel­lyt­täen että se mukau­tuu psyko­ana­lyysin ja yleen­sä psykoter­api­an keskeisim­pään ulot­tuvu­u­teen: tutkit­ta­van ja hoidet­ta­van esille tuo­maan koke­muk­seen itses­tään ja ympäristöstään.

Vain täl­lä taval­la avau­tuu myös salu­to­ge­neesin ter­veyspo­ten­ti­aali: myön­teisen psyykkisen hyv­in­voin­nin tutkimi­nen, mit­taami­nen ja toteut­ta­mi­nen psyki­a­trisen sairas­tavu­u­den tai oire­it­ten lisäk­si ja sijas­ta (Antonovsky 1979). Mut­ta toisaal­ta, samanaikaises­ti ter­veyspo­ten­ti­aalin ja salu­to­ge­neesin lisäk­si, on korostet­ta­va ihmisen oikeut­ta olla heikko ja tarvit­se­va (Par­sons 1964; Aho­nen 2022).

Kir­jal­lisu­us

Aho­nen, Karoli­ina (2022). Miten poti­laan toim­i­ju­us rak­en­tuu. Teok­ses­sa Honkasa­lo, Mar­ja-Liisa; Jyl­hänkan­gas, Leila & Lep­po, Anna (toim.), Haavoit­tu­va toim­i­ju­us. Sairas­t­a­mi­nen ja hoi­va hyv­in­voin­ti­val­tion laita­mil­la, 47‒80. Tam­pere: Vastapaino.

Antonovsky, Aron (1979). Health, stress and cop­ing. San Fran­cis­co: Jossey-Bass Pub­lish­ers.

Blass, Rachel B. & Carmeli, Zvi (2007). The case against neu­ropsy­cho­analy­sis: On fal­lac­i­es under­ly­ing psy­cho­analy­sis’ lat­est sci­en­tif­ic trend and its neg­a­tive impact on psy­cho­an­a­lyt­ic dis­course. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 88, 19‒40.

Iko­nen, Pent­ti (2014). Ymmärtämisen paine psykoter­api­as­sa. Teok­ses­sa Iko­nen, Pent­ti, Mayan huntu ja mui­ta kir­joituk­sia, 47‒52. Helsin­ki: Helsin­gin Psykoter­api­ay­hdis­tys.

Last, Cadell (2021). The dif­fer­ence between neu­ro­science and psy­cho­analy­sis: Irre­ducibil­i­ty of absence to brain states. Neu­ropsy­cho­analy­sis, 23, 27‒38.

Levi-Strauss, Claude (1962). The sav­age mind. Lon­too: Wei­den­feld & Nichol­son.

Par­sons, Tal­cott (1964). Social struc­ture and per­son­al­i­ty. Lon­too: Free Press.

Rejack, Bri­an (2020). John Keats´s Jeffrey´s neg­a­tive capa­bil­i­ty; or acci­den­tal­ly under­min­ing Keats. Teok­ses­sa Rejack, Bri­an & The­une, Michael (toim.), Keats´s neg­a­tive capa­bil­i­ty. New ori­gins and after­lives, 21‒46.  Cam­bridge, UK: Cam­brindge Uni­ver­si­ty Press.

Tiek­so, Tan­ja (2022). Fan­tas­ma: essee. Helsin­ki: S&S.