Marja Lindqvist: Pirkko Siltala 90 vuotta

Koulu­tusp­syko­ana­lyytikko Pirkko Sil­ta­la täyt­tää 90 vuot­ta lokaku­un 30. päivä. Lämpimät onnit­te­lut Pirkolle!

Psykoter­apia-lehti on julkaissut Pirkko Sil­ta­lan 70- ja 80-vuo­tis­syn­tymäpäivähaas­tat­te­lut numerois­sa 3/2002 ja 2/2013 (Lei­jala-Mart­ti­la 2002; 2013). Näistä haas­tat­teluista ensim­mäisessä Mervi Lei­jala-Mart­ti­la keskit­tyy Pirkko Sil­ta­lan elämän ja ammatil­lisen uran kulku­un, ja jälkim­mäi­nen val­ot­taa hänen psyko­ana­lyyt­tistä ajat­telu­aan ja kir­joituk­si­aan.

Nyt onkin aihet­ta julka­ista jut­tu Pirkko Sil­ta­lan 90-vuo­tispäivän kun­ni­ak­si. Asia tuli puheek­si, kun kävin tapaa­mas­sa Pirkkoa espoolaises­sa hoivakodis­sa ja vein hänelle Mart­ti Siiralan 100-vuo­tisjuh­lassem­i­naarin ohjel­man. Tässä yhtey­dessä hän ker­toi myös, että hän oli ollut Mart­ti Siiralan analysan­di, oppi­las ja myöhem­min työ­toveri ja työn jatka­ja.

Pirkko Sil­ta­la on julkaissut yhdek­sän kir­jaa ja ollut mukana kir­joit­ta­mas­sa ja toimit­ta­mas­sa tois­takym­men­tä kir­jaa, lisäk­si hän on julkaissut tois­tasa­taa artikke­lia. Vuo­den 2013 jäl­keen hän on julkaissut seu­raa­vat teok­set: Van­hu­us ‒ elämä halu­aa tul­la ele­tyk­si (2013), Taakkasi­ir­tymä ‒ trau­man siir­to yli sukupolvien (2016) ja Elämän päät­tyessä ‒ mat­ka kohti kuole­maa (2017), joka jäi hänen viimeisek­si kir­jak­seen.

Tässä jutus­sa tuon esille Pirkko Sil­ta­lan ajat­telua näi­den kol­men teok­sen poh­jal­ta. Väli­in lai­tan joitakin Pirkon omia sano­ja tai tun­nelmia viime vuosil­ta.

Taakkasi­ir­tymä

Mart­ti Siirala loi taakkasi­ir­tymä-käsit­teen 1960-luvul­la. Hän kiteyt­ti sen näin: ”Se, mikä ei tule yhdessä jae­tuk­si, tulee jonkun kan­net­tavak­si ‒ taakkasi­ir­tymäk­si.”

Taakkasi­ir­tymäk­si kut­su­taan vaimen­net­tu­jen ja työstämät­tömien trau­maat­tis­ten koke­musten siir­tyvää per­in­töä sukupolves­ta toiseen. Nyky­isin samaa ilmiötä kuvataan ylisukupolvisi­na trau­moina.

Taakkasi­ir­tymä-ilmiö sisältää ajan moni­u­lot­teisu­u­den: ympäril­lämme on nyky­isyys, men­neisyys, tule­vaisu­us. Tämä merk­it­see myös mah­dol­lisu­ut­ta muu­tok­seen, taakkasi­ir­tymän katkeamiseen ‒ tois­tos­ta pois. Yhteinen koke­musti­eto johtaa ylisukupolvis­ten trau­mo­jen uudelleen­jakamiseen ja antaa toivon per­spek­ti­ivin.

Taakkasir­tymä-kir­jansa esseis­sä Pirkko Sil­ta­la pohtii ilmiötä eri näkökul­mista ja mon­es­ta eri ulot­tuvu­ud­es­ta. Ydi­na­jatuk­se­na on esit­tää yksis­sä kan­sis­sa näke­mys siitä, mitä kaikkea taakkasi­ir­tymä pitää sisäl­lään. 

Sil­ta­la tarkastelee taakkasi­ir­tymää yhteiskun­nal­lisel­la ja yksilön tasol­la, his­to­ri­as­sa, kir­jal­lisu­udessa ja myyteis­sä. Keskeisenä on myös psykoter­apia eri muodois­saan taakkasi­ir­tymien vas­taan­ot­ta­jana ja työstäjänä. Myös myytit, kuten Oidi­pus ja Kuller­vo, ovat taakkasi­ir­tymän kan­ta­jia ja ilmaisi­joi­ta. Samoin kir­jal­lisu­us ja sen muisti avaa­vat uusia näkymiä aiheeseen.

Sil­ta­la kuvaa myös saame­lais­ten kohtaloa, joka ker­too syväl­lis­es­ti ja moni­u­lot­teis­es­ti taakkasi­ir­tymään sisäl­tyvistä yhteisöl­li­sistä ja yksilöl­li­sistä koke­muk­sista.

Tuodessaan esi­in Mart­ti Siiralan ajat­telua Pirkko Sil­ta­la kir­joit­taa siitä, miten trans­fer (taakkasi­ir­tymä) muun­tuu trans­fer­enssik­si (tun­teen­si­ir­tymäk­si) psyko­ana­lyyt­tisessä hoi­dos­sa. Juuri trans­fer­enssis­sa tapah­tuu eheyt­tävä muu­tos.

Näk­isin tärkeäk­si sen, että nykyp­sykoter­apeut­tisukupolville avataan Pirkko Sil­ta­lan essei­den kaut­ta Mart­ti Siiralan ajat­telua, joka oli monel­la tavoin aikaansa edel­lä. Taakkasi­ir­tymä on osoit­tau­tunut tärkeäk­si käsit­teek­si mon­en eri­ty­isalan käyt­töön.

Van­hu­us

Pirkko Sil­ta­la on kir­joit­tanut kir­jan Van­hu­us ‒ elämä halu­aa tul­la ele­tyk­si (2013). Olen koon­nut alle joitakin keskeisiä ajatuk­sia teok­ses­ta.

Van­hen­e­m­i­nen on elinikäi­nen pros­es­si. Se alkaa jo elämän alus­sa. Van­hu­us on sub­jek­ti­ivi­nen koke­mus. Jokainen van­he­nee itse ja luo van­hu­udelle omat merk­i­tyk­sen­sä. Van­hu­us sisältää ja sal­lii eri­laisia vai­h­toe­hto­ja ja muun­nelmia.

Van­huk­sen perus­tarpei­ta on tul­la kuul­luk­si ja nähdyk­si sekä kuu­lua laa­jem­paan yhteisöön. Yhteisöl­lisyys on van­hu­u­den ytimessä. Se tukee van­hus­ta hänen tämän­hetkisen elämän­sä, tule­vaisuuten­sa ja koko elämänkulkun­sa hah­mot­tamises­sa ja ymmärtämisessä.

Van­hu­udessa kehit­tyy laa­jene­va tietoisu­us: elämänker­ral­liset muis­tot tul­vah­ta­vat mieleen, ja van­hus tutkiskelee itseään ja elämään­sä. Hän pyrkii hyväksymään elämän sel­l­aise­na kuin se oli, rikkaana ja puut­teel­lise­na.

Van­hu­us kehit­tyy ajal­lis­es­ta jatku­vu­u­den tun­teesta. Van­hus tarvit­see tutkimus­matkoil­laan vierelleen kanssakulk­i­jan ja kuun­teli­jan. Vuorovaiku­tus voimis­taa ja sävyt­tää muis­telemista.

Eräässä lehti­haas­tat­telus­sa (Mus­tavuori 2018) ollessaan 85-vuo­tias Pirkko Sil­ta­la ker­toi, että hän oli alka­nut vuot­ta aikaisem­min tun­tea itsen­sä van­hak­si. ”Muisti huononee, väsyt­tää eivätkä ruumi­in­li­ik­keet ole enää niin jous­tavia. Halu­an silti jatkaa elämää mah­dol­lisim­man rikkaasti ja monipuolis­es­ti.” Eräässä yhtey­dessä pari vuot­ta sit­ten hän tote­si min­ulle: ei van­hu­us olekaan sel­l­aista, mis­tä olen kir­joit­tanut, vaan siinä on myös paljon kur­jaa ja ikävää puol­ta. Tämä tapah­tui sen jäl­keen, kun vakavam­mat fyy­siset ongel­mat oli­vat alka­neet vai­va­ta hän­tä. Pirkko huo­masi kir­joit­ta­neen­sa van­hu­u­den alku­vai­heista, mut­ta ihmisen eläessä pidem­pään van­hu­us saa uusia sävyjä.

Van­hu­us on myös mene­tys­ten ja muu­tosten aikaa. Ne koske­vat omaa ruumi­il­lista ja psyykkistä min­u­ut­ta. Läheiset ihmiset sairas­tu­vat ja kuol­e­vat. Pirkko on kokenut puoli­toista vuot­ta sit­ten puolison­sa Veikon kuole­man. Pitkän avi­o­li­iton päät­tymi­nen toisen kuole­maan on ollut Pirkolle suuri suru ja mene­tys, ja se on vaikut­tanut hänen elämän­halu­un­sa.

Van­hu­us on hyvin yksilölli­nen koke­mus, ja kukin van­he­nee oma­l­la ain­ut­laa­tuisel­la taval­laan. Van­hu­us on siir­tymä­vai­he elämän ja kuole­man välis­sä. Siinä jokaisel­la on oma aikansa. Elämän tie on myös kuole­man tie.

Kuolem­i­nen ja kuole­ma

Pirkko Sil­ta­la viimeisek­si on jäänyt kir­ja Elämän päät­tyessä ‒ mat­ka kohti kuole­maa (2017). Seu­raavas­sa tuon esille joitakin keskeisiä kohtia tästä teok­ses­ta.

Ihmisen elämä alkaa ja lop­puu. Syn­tymä ja kuole­ma rajaa­vat ole­mas­saoloamme, kuole­ma sisäl­tyy elämäämme. Kuole­ma on peru­ut­tam­a­ton, valmis­tau­tu­mi­nen siihen kestää läpi elämän.

Ihmi­nen muo­dostaa suh­teen kuole­maansa monin tavoin, jot­ka vai­htel­e­vat ja muut­tuvat hänen elämän­sä aikana, hänen elämänkoke­musten­sa, elämän­ti­lantei­den­sa ja per­soon­al­lisuuten­sa mukaan. ”Puhues­sani kuolemis­es­ta ja kuole­mas­ta tarkoi­tan kuolemisel­la tapah­tu­maa, jos­sa olem­i­nen sisältää oloti­lan ja valmis­tau­tu­misen kuole­maan”, kir­joit­taa Pirkko Sil­ta­la.

Kuole­ma on moniselit­teinen. Ihmi­nen läh­estyy sitä eri suun­nista usei­ta reit­te­jä pitkin. Kuole­ma pak­e­nee ymmär­rystämme. Se ei ole täysin jär­jen eikä tietoisu­utemme tavoitet­tavis­sa.

Ihmiselle on tärkeää avau­tua kuole­man todel­lisu­u­teen, sen vääjäämät­tömyy­teen. Se herät­tää ahdis­tus­ta, mut­ta sen avul­la voi löy­tyä tyyn­tymys: oikeus ja mah­dol­lisu­us kuol­la.

Kuole­man koke­mus on sidot­tu siihen elämään, jon­ka ihmi­nen on elänyt. Kuolem­i­nen ja kuole­ma ovat inhimil­li­sistä koke­muk­sista henkilöko­htaisim­mat.

Tietoisu­us kuole­mas­ta on edel­ly­tys elämän ymmärtämiselle ja port­ti tule­vaan, kuole­man jäl­keen, jos­ta jokaisel­la on omat mieliku­vansa.

Pirkko Sil­ta­la kir­joit­taa: ”Oma ammatill­i­nen työni psyko­ana­lyytikkona on luon­nol­lis­es­ti vaikut­tanut siihen, mitä kuole­mas­ta ajat­te­len.”

Alkukesästä 2022 kun käyn Pirkkoa tapaa­mas­sa, jak­saa hän olla kiin­nos­tunut Ther­a­peian asioista, kuten alka­v­ista koulu­tuk­sista. Toisaal­ta hän tuo usein esi­in sen, miten kokee eläneen­sä elämän­sä valmi­ik­si ja ole­vansa valmis kuole­maan. 

Kir­jal­lisu­us

Lei­jala-Mart­ti­la, Mervi (2002). Koulu­tusp­syko­ana­lyytikko Pirkko Sil­ta­la 70 vuot­ta. Psykoter­apia, 21(3), 224‒230.

Lei­jala-Mart­ti­la, Mervi (2013). Pirkko Sil­ta­la 80 vuot­ta. Elämä halu­aa tul­la ele­tyk­si. Psykoter­apia, 32(2), 143–149. 

Mus­tavuori, Jaana-Mir­jam (2018). Psyko­ana­lyytikko Pirkko Sil­ta­la: ”Kuole­man jäl­keen tulee hil­jaisu­us”. Eeva, 85(5). 

Sil­ta­la, Pirkko (2013). Van­hu­us ‒ elämä halu­aa tul­la ele­tyk­si. Helsin­ki: Kir­japa­ja

Sil­ta­la, Pirkko (2016). Taakkasi­ir­tymä ‒ trau­man siir­to yli sukupolvien. Helsin­ki: Ther­a­peia-säätiö.

Sil­ta­la, Pirkko (2017). Elämän päät­tyessä ‒ mat­ka kohti kuole­maa. Helsin­ki: Kir­japa­ja.