Martti Siirala: Skitsofrenian puhuteltavana

Mart­ti Siiralan käsikir­joi­tus ”Näkemis­es­tä ja kuulemis­es­ta jakomieli­tautisen kohtaamises­sa” (päivät­ty 14.2.1955 Zürichissä)

Jakomieli­tau­ti­in sisäl­tyvän kär­simyk­sen luonne on erikoinen. Neu­roo­seis­sa asianomais­ten val­i­tus ja avun tarve sen­tään kan­tau­tuu ymmär­ret­tävänä kans­saih­mis­ten korvi­in, vaik­ka sekä sairaan val­i­tus, että useim­miten hänen osak­seen tule­va ymmärtämys eivät tavoitakaan käyn­nis­sä ole­van kri­isin oleel­lista luon­net­ta ja sisältöä. Mut­ta mieli­sairauk­sien piiris­sä, esim. jakomieli­taud­is­sa l. skit­sofre­ni­as­sa, mieli­taudeista keskeisim­mässä, sairas­tamiseen kätkey­tyvä inhimil­lisen hädän mit­ta ja luonne on asianomaiselle itselleen täysin peitossa ja ympäristöllekin usein aivan arvoituk­selli­nen.

Lääketi­eteenkin osalta on täl­laisen sairas­tamisen kohtalon his­to­ria varsin ihmeelli­nen – mut­ta samal­la myös jakomieli­taudin kär­simyk­sen luon­teesta kuvaa anta­va. Onpa näet jakomieli­tautisen sairas­tamises­sa sit­ten nähty elimelli­nen keskush­er­moston sairaus, sisäerite­häir­iö, periy­tyvän sielullisen puu­tok­sen ilmen­tymi­nen tai lop­putu­los sielulli­sista ris­tiri­idoista, yhteistä on näkökul­mien per­in­ju­uris­es­ta eri­laisu­ud­es­ta huoli­mat­ta pyrkinyt ole­maan eräs lähtöko­hdan luon­teen keskeinen piirre: Sairaan ”mielet­tömän” olemisen ei ole annet­tu primääris­es­ti esi­in­tyä täy­den ihmisyy­den vaa­timuksin. Sairas­ta ei sel­l­aise­naan, primääris­es­ti ole otet­tu ”täy­destä” [Mart­ti Siiralan alle­vi­ivauk­set kur­sivoitu] hänen raivoamises­saan tai myk­istymisessään, muit­ten tai itsen­sä syyt­tämisessään, vain­oamisen, ehkä myrkyte­tyk­si jou­tu­misen pelkäämisessään jne. Hänen käyt­täy­tymiseltään, meille kohdis­tuneelta, vaikkakin kier­outuneena meiltä useim­miten ymmärtämät­tä jäämältä – kans­saih­misyy­teen liit­tyvältä vetoomuk­selta – on primääris­es­ti riis­tet­ty sen ”syyn­takeisu­us”. Toisin sanoen: Asianomaiseen on alun perin suh­taudut­tu kuin jonkin muit­ten ihmisyy­delle aivan vier­aan seikan val­las­sa ole­vaan – hänet on sairas­tamises­saan käsitet­ty ikään kuin kaikkia muu­toin sito­vas­ta ja yhteen liit­tävästä mielekkyy­destä irronneek­si. On lähdet­ty siitä, että sairaan ja oman olemisemme erot­taisi toi­sis­taan ker­takaikki­nen kuilu, ja ettemme välit­tömästi lainkaan siten voisi hänen kanssaan olla, että ottaisimme hänet yhdessäolos­samme ”täy­destä”.

Mut­ta täten on taval­laan hävitet­ty poh­ja tuon sairau­den todel­liselta kohtaamiselta, mikä kohtaami­nen puolestaan on oleel­lisim­man mielessään pitävän tutkimuk­sen edel­ly­tyk­senä. Sil­lä ilmeistä on, että esim. jakomieli­taudin ole­mus saat­taa puolestaan puhua vain, jos sitä on kan­ta­mas­sa täysin vakavasti, ”täy­destä” otta­va inhimil­lisen ymmärtämisen valmius kohtaa­jan tahol­la. Emme­hän voi kuvitel­la, että esim. kah­den ihmisen välille syn­tynyt­tä katkeru­ut­ta lien­tämään pyrkivä voisi todel­la saavut­taa jotain, ellei hän ottaisi molem­pia asiano­saisia vakavasti hei­dän syyt­teis­sään ja vaa­timuk­sis­saan. Hänen val­las­saan voisi ken­ties olla saat­taa mahtikäskyl­lä tuon katkeru­u­den ulkon­aiset ilmauk­set häviämään, mut­ta itse siihen kätkey­tyvää inhimil­listä taakkaa hän ei siten pois­taisi. – Jakomieli­tau­tia voisikin ver­ra­ta eräässä mielessä tuo­hon kah­den ihmisen väliseen katkeru­u­teen. Jakomieli­taud­is­sa on vain tuo välien mur­tu­mi­nen niin per­in­po­h­jainen, että se vie tuol­ta sairas­tu­val­ta ihmiseltä poh­jan ja samal­la tilanteen tajun. Mut­ta myös toisen osa­puolen, omaiset, myöhem­min hoito­henkilökun­nan – yleen­sä ympäröivät ihmiset – tekee alus­sa kuvaa­mani itses­tään­selvänä omak­sut­tu lähtöko­h­ta usein kuuroksi ja sokeak­si, kyken­emät­tömäk­si tuo­ta sairas­ta ja hänen sairas­tamis­taan hedelmäl­lis­es­ti ymmärtämään. Tuon ihmisen sairas­tamiseen sisäl­tyvä inhimilli­nen syyverkko ja hätä pide­tään loitol­la – sen väl­itön inhimilli­nen vaade tor­ju­taan vier­aana, ennekuin se on keren­nyt artiku­loi­tu­maankaan. Siten syn­tyy tilanne, jos­sa molem­mil­ta osa­puo­lil­ta puut­tuu poh­ja todel­liselle suo­raan ja hänen sairas­tamisen­sa kohtaamiselle.

On ilmeistä, että jakomieli­taud­is­sa ihmisen olem­i­nen, so. muun muas­sa kas­vami­nen ihmis­ten keskel­lä osal­lisu­u­teen yhteis­es­tä ravin­nos­ta, kehit­tymisti­las­ta (Raum), oikeud­es­ta omaan sukupuoleen, oman erikois­laadun toteut­tamiseen, yhteiseen järjestyk­seen jne. – tämä kaik­ki on sairaal­la jäänyt puoli­tiehen tai kokon­aan toteu­tu­mat­ta. Paljon sel­l­aista, mikä ihmisen elämään, ihmisyy­teen ole­muk­sen mukaises­ti kuu­luu, on kan­nat­tavien edel­ly­tys­ten (ympäröivät ihmiset, ensin van­hem­mat, sit­ten muut vas­taan­ot­ta­ji­na, hei­dän välit­tämän­sä ilmapi­iri, per­in­teet jne., ”taipumu­sai­heet” määrä­tyn tilanteen haas­teessa ym.) puut­teel­lisu­udessa siinä vään­tynyt ja vähitellen tai ken­ties kri­isi­no­mais­es­ti ajau­tunut lop­ul­ta kaaok­seen.

On luon­nol­lis­es­ti hyvin ratkai­se­vaa, minkälaisek­si kans­saih­mis­ten tälle kaaok­selle valmis­ta­ma kohtaami­nen kul­loinkin muo­dos­tuu – mm. sairaalan ja lääkärien osalta, ts., miten siihen sisäl­tyvää inhimil­listä ”Anliegeni’iä” [asi­aa, toivo­mus­ta] kuul­laan. Jokin tieteelli­nen kaa­va saat­taa olla kohtaa­jal­la välit­tömästi kahle­hti­mas­sa. Hän ken­ties sijoit­taa poti­laas­saan kohtaa­mansa ongel­man ja tehtävän heti mielessään joit­tenkin vaikka­pa fys­i­ol­o­gis­ten tai patol­o­gis-anatomis­ten teemo­jen joukkoon. Tai ken­ties hän kohtaa sairaas­sa hetimiten sen tai tämän luon­teeno­maisen käyt­täy­tymis­ta­van. Tai ehkä hän pom­mit­taa sairas­ta kysymyk­sil­lä kaivaak­seen tästä jonkin sielu­ti­eteel­lis­es­ti ymmär­ret­tävän kuvan itselleen sairau­den kehit­tymis­es­tä. Kaikessa tässä on hel­posti tar­jona se vaara, ettei jakomieli­taudin kul­loinenkin ”Anliegen” pääse puhu­maan puolestaan. Tem­a­ti­soimme huo­maa­mat­ta ongel­mamme, ennen kuin se perusti­lanne on päässyt syn­tymään, jos­ta käsin vas­ta eri ongelmil­la ja per­spek­ti­iveil­lä on oikea paikkansa, tehtävän­sä ja suh­teel­lisuuten­sa.

Ilmeistä on, että jakomieli­taudin ”todel­liset kasvot” näyt­täy­tyvät vain sairaan täy­dessä inhimil­lisessä kohtaamises­sa. N. kymme­nen viime vuo­den aikana on yhä use­ampia jakomieli­tautisia voitu pelas­taa todel­liseen ihmise­nar­voiseen paran­tu­miseen täl­laisen kohtaamisen tietä. (Täl­lainenkin kohtaami­nen kul­kee ”psykoter­api­an” nimik­keen alla, minkä puit­teisi­in mah­tuu tietenkin mil­tei mitä vain. Se, että jotaku­ta on psykoter­apeut­tis­es­ti hoidet­tu, ei vielä sano asi­as­ta juuri mitään.) Äsket­täin kuulin selostuk­sen eräästä täl­lais­es­ta paran­tu­miseen johta­neesta kamp­pailus­ta. Poti­las oli hoidon alka­es­sa 55-vuo­tias ja oli hän viet­tänyt 19 viime vuot­taan mieli­sairaalan rauhat­toma­l­la osas­tol­la. Parhaat miehuuten­sa vuodet hän oli, kaik­ista aikamme tar­joamista hoitokeinoista ja kuureista huoli­mat­ta, raiv­oten ja erit­teis­sään kylpi­en elänyt epäin­himil­listä, kaaok­seen sor­tunut­ta ja destruk­ti­ivista elämää. Yhden lääkärin puo­len­toista vuo­den pon­nis­telu­jen jäl­keen – hoidon kestäessä keskimäärin pari tun­tia päivit­täin – on tuos­ta kaaok­ses­ta sukeu­tunut järjestynyt eksis­tenssi – mies on paran­tunut elämään elämän­sä ilta­puol­ta omana ja ihmisen arvoise­na.

Tuol­laisen, jopa paran­tu­miseen saak­ka myötäkan­ta­van kohtaamisen puit­teis­sa joutuu kaik­ki se aivan uuteen val­oon, mitä aiem­min on todet­tu niinä tai näinä mieli­sairau­den, ”vier­au­den” oireina. Eikä ain­oas­taan ole näin; ei, vaan koko tuo meille vieras ja käsit­tämätön, vään­tynyt olem­i­nen ja käyt­täy­tymi­nen tuos­sa kohtaamises­sa askel askeleelta artiku­loituu. Sitä kuun­neltaes­sa, siitä käsin inhimil­lisen elämän ”Anliegen’iä” kuroteltaes­sa ja odotet­taes­sa kehit­tyvät eri­laiset ”oireet” ja ilmauk­set asteet­tain kohti yhä käsitet­tävämpiä yhteyk­siä. Sairaan oma olem­i­nen saa yhä enem­män inhimil­lisiä piirteitä. Mut­ta nuo piir­teet ovat juuri noit­ten aiem­pi­en vään­tymien dif­fer­en­tioi­tu­misia. Tämän dif­fer­en­tioi­tu­misen, inhimil­lisen muodon saami­nen taas on vain mah­dol­lista kuul­luk­si tulemisen kasvuil­mas­sa, joka ilma on kuin auringonva­lo ja vesi kasville.

Siis tässä näyt­täikse, ettei mitään ”staat­tista” totu­ut­ta jakomieli­taud­ista olekaan – että se esim. olisi sitä tai tätä tilaa. Tuol­laisen kuvan etsimi­nen on ollut syvä väärinkäsi­tys – se on ollut putoamista pois inhimil­lis­es­tä elämis­es­tä, abstra­hoimista kans­saih­misyy­destä, ajau­tu­mista epäin­himil­liseen lähtöko­htaan, ”objek­ti­ivi­su­u­teen”, joka onkin itse asi­as­sa saat­tanut olla täy­del­listä jakomieli­taudin kohtaa­mat­to­muut­ta. Aidon hoitokoke­muk­sen val­os­sa näemme, että ihmisen olem­i­nen esim. jakomieli­tautise­na on jo alun perin, ja ole­muk­sen mukaises­ti kans­saih­misyyt­tä. Siihen, mitä se on, kuu­luu pitkin matkaa, ja myös hoita­van ihmisen tai tutk­i­jan kohdal­la tuon kans­saih­misen olem­i­nen. Jät­tääkö hän tai jät­tääkö yleen­sä ympäröivä maail­ma kasvuil­man tai ravin­non anta­mat­ta vai ei, siitä riip­puu nyt se muo­to, jon­ka jakomieli­taudin kasvot saa­vat. Ja todel­lises­sa kohtaamises­sa tuo muo­to näyt­täikse kaaok­ses­ta ihmisyy­teen kas­vamise­na vaikean kamp­pailun tietä.

Edel­lä oli puhet­ta kan­tavien edel­ly­tys­ten puut­teel­lisu­ud­es­ta. Jakomieli­tautista inhimil­lis­es­ti kuun­tele­maan antau­tu­va joutuukin keskelle monien mah­tien tiimellystä – sisäl­lä ja ulkona. Poti­laas­sa hän kohtaa vain puolit­taista yhteiseen maail­maamme kas­vamista, epälu­u­lo­jen ja epäusko­jen kuilu­ja, kivet­tyneitä vään­tymiä. Poti­laan koke­mas­ta ”vas­taan­ot­to-his­to­ri­as­ta” on tul­lut hänen jäh­mettyneen elämänku­vansa taus­ta, jota hän palvoo ja vihaa kuin epäju­malaa ja jos­sa hän on vank­i­na. Jot­ta sairas voisi avau­tua, voisi kyetä edes jotain uut­ta kuule­maan ja siihen edes murusen vapaudel­la suh­tau­tu­maan (vapaudel­la epäju­mala­maail­mansa kaavoista), tarvi­taan ali­tu­ista tais­telua, välien­selvit­te­lyä tuon epäju­malan kanssa. Usein tässä joudu­taan myös konkreet­tisi­in vaikeuk­si­in tuon vas­taan­ot­tomaail­man edus­ta­jien, esim. van­hempi­en kanssa. Heille saat­taa poti­laan avau­tu­miseen päin käyvä muut­tumi­nen olla suure­na pahen­nuk­se­na – joutu­vathan siinä osat hei­dän omaa maail­maansa – ken­ties jotkut hei­dän aivan keskeiset ”raken­nus­pi­lar­in­sa” val­oon – kun he kohtaa­vat muut­tuneen omaisen­sa. Mil­tei usko­ma­ton­ta on, mut­ta silti tot­ta, että varsin usein omaiset keskeyt­tävät hoidon ja vievät poti­laan paikkaan, jos­sa hänen kaaok­sen­sa on tur­vas­sa kuul­luk­si tulemiselta. Mut­ta ei vain omai­sis­sa ole tätä pahetu­mista havait­tavis­sa. Usein ympäristö reagoi tähän suun­taan tässä laa­jaltikin, jopa klinikkaa itseään myöten. Tuo, että joku nyt kuun­telee, kun vuo­sisato­ja on kor­vat tukit­tu, että elämän ”Anliegen” ker­too omas­ta tilas­taan kesku­udessamme, on meille kaikille kova pala. Sitä se myös on tuolle yhdelle kuun­teli­jalle, joka kaiken lisäk­si joutuu, eikä vähiten, kamp­paile­maan oman sydä­men­sä kanssa. Yhtä mit­taa hän joutuu kiusauk­seen työn­tää omas­ta itses­tään sairaan ”vier­auteen”, kieltää häneltä kans­saih­misyy­den, kieltää sen tai tämän sairaan menet­te­lyn tai asen­teen ihmiselle mah­dol­lisek­si – siis eräässä mielessä kieltää kanssasyyl­lisyyten­sä (”että minus­sakin on sel­l­aista, joka voisi tun­tea ja tavoitel­la noin”). Hän on ali­tuiseen kiusauk­ses­sa tuomi­ta sairaansa, sulkea hänet sydämestään. Tuo kans­saih­misyy­den sairaal­ta pidät­tämi­nen voi yhtä hyvin tapah­tua kär­siväl­lisyy­den luhis­tu­mise­na kuin pas­si­ivise­na sietämisenä – esim. vaikka­pa asioi­hin kuri­no­maisen tart­tumisen laimin­lyömisenä. Kysymys ei suinkaan ole mis­tään haaveel­lis­es­ta lem­pey­destä tai enke­lin kär­siväl­lisyy­destä vaan päin­vas­toin on niin, että tuo kamp­pailu käy­dään koko inhimil­lisen olemisen spek­tris­sä. Tuo tais­telu tun­tee yhtä hyvin hil­jaisen ymmärtämisen tai hellyy­den kuin jyrkän aito­jen pane­misen kaaok­selle.

Var­mas­tikin olemme mieli­sairau­den, mut­ta myös yleen­sä sairau­den kohtaamises­sa aivan uuden aikakau­den kyn­nyk­sel­lä. Meitä viedään näky­jen eteen, jot­ka pakot­ta­vat meitä koko tähä­nas­tista ihmisku­vaamme tai parem­minkin sanoen tähä­nas­tista ihmisenä oloamme uudelleen tutk­istele­maan. Elämän sanoman annetaan tässä puhua meille uudel­la ja odot­ta­mat­toma­l­la kielel­lä. Ja ellemme ole valmi­ita luop­umaan omak­sum­is­tamme tietämisen ja omis­tamisen lähtöko­hdista, eivät silmämme voi avau­tua näkemään eivätkä kor­vamme kuule­maan.

Ottei­ta Mart­ti Siiralan Nikkilän sairaalas­sa 2.10.1958 pitämästä esitelmästä ”Minkälaisek­si jakomieli­tau­ti näyt­täy­tyy psykoter­api­as­sa?”

Ter­apia on ihmisen hoita­mista. Laa­jim­malti ottaen on kaik­ki mei­dän yhteiselämämme itsemme ja toinen toisemme hoita­mista, vaikkakin har­voin ehkä sitä tältä kannal­ta ajat­telemme. [‒ ‒]

Se erikoistehtävä, mihin me, tääl­lä nyt läs­näol­e­vat osal­lis­tumme mieli­sairaan­hoi­dos­sa, on siis samal­la mitä yleisin ja poh­jal­taan kaikkia yhdessä kos­ket­ta­va, kaikkia yhteisön jäseniä poikkeuk­set­ta. Tuo jakau­tuneisu­us, joka ken­ties on ylipäätän­sä jokaisen ihmisen orju­u­den peru­sole­mus (kun sitä määrätyltä kannal­ta kat­so­taan) on saanut jotkut kesku­ud­estamme siten val­taansa, etteivät he enää voi elää samal­la tavoin muit­ten joukos­sa kuin useim­mat muut. Mut­ta silti he jatku­vasti ovat yhteisöru­umi­in jäseniä – he elävät yhteiskun­nas­sa tääl­lä kanssamme edelleenkin. Usein kyl­lä ajatel­laan, että he – ja taval­laan myös heitä hoita­vat ihmiset – koko täl­lainen mieli­sairaan­hoito­laitos olisi yhteiskun­nan ulkop­uolel­la, mut­ta se aja­tustapa on tuhoisa ere­hdys. Siinä pyritään sälyt­tämään tuo jakau­tuneisu­u­den taak­ka yksin heille – so. mieli­sairaille ja heitä hoitaville. Täl­laista ’sijoit­tamista’ tapah­tuu – kuten edel­lä totes­imme – kaikil­la elämän aloil­la. Sen seu­rauk­se­na pyrkii aina ole­maan kyseessä ole­van hätäti­lanteen vään­tymi­nen ja jäh­mettymi­nen kroonisek­si. Mais­teri [Juhani] Hir­vas¹ ker­toi eilen psyko­ana­lyysin edis­tämisy­hdis­tyk­sen kok­ouk­ses­sa, että tääl­lä Nikkilässä on syn­tymässä oppo­si­tio­ta, vas­tus­tushenkeä tuo­ta kroon­isu­ut­ta vas­taan. Ymmärtäisin asian niin, että Te tääl­lä pyritte irtau­tu­maan tuos­ta väärästä ’sijoit­tamis­es­ta’ – tuos­ta nim­i­la­pus­ta, jon­ka turvin koko tuo hätä pyritään työn­tämään ulos yhteisöru­umi­ista, niin kuin hel­posti pyrkii käymään.

Merkil­listä on, että myös käsite ’psyko’-ter­apia usein toimii täl­laise­na pankki­holvin lukkona. Kaikki­han me olemme sairai­ta, kaik­ki myös osal­lisia tuo­hon puhut­tuun ’jakau­tuneisu­u­teen’; kaik­ki siis myös – tah­dom­mepa tai emme – olemme taval­la tai toisel­la, parem­min tai huonom­min, tietäen tai tietämät­tämme, vas­ta­hakois­es­ti tai vapaae­htois­es­ti hoita­mas­sa tätä sairaut­tamme itsessämme ja toinen toises­samme. Tähän hoita­miseen kuu­lu­vat mukaan siis aina sairas, hänen omaisen­sa, ystävän­sä ja vihamiehen­sä, järjestys­val­ta, lain­säätäjät jne. – siis koko yhteisö – eikä vain sairaan­hoita­jat, mieli­sairaan­hoita­jat, lääkärit, siivoo­jat ja muu laitok­sen henkilökun­ta sekä sosi­aalisen huol­lon työn­tek­i­jät. Ja hoito­laitok­ses­sa tätä hoita­mista on yhtälail­la talouden ja hallinnon tehtävis­sä olo, siivous, raken­nustyöt, ruuan­lait­to, vuoteit­ten teko, ruiskeit­ten anto, ojen­nus, kiel­to, kehoi­tus, keskustelu, kyl­vettämi­nen, eristämi­nen, ryh­mässä olo jne. Taval­lansa kaik­ki tämä on myös sitä ’psyko’-terapiaa – sikäli että siinä ovat ihmiset ihmis­ten kanssa saman yhteisen taakan alla. Ja tuo ihmi­nen on ’sielu-ihmi­nen’ elikkä ihmi­nen, joka on Luo­jansa luo­ma, ker­takaikki­nen, kor­vaam­a­ton, riip­pumat­ta erikois­laadus­taan, älystään, moraal­is­taan, saavu­tuk­sis­taan, posi­ti­ivi­su­ud­estaan tai negati­ivi­su­ud­estaan iänkaikkisu­u­teen luo­tu ihmi­nen, yhteisöru­umi­imme jäsen, jol­la var­masti on jokin tehtävä siinä ruumi­is­sa, oli hän mil­lainen hyvän­sä. Hän on pohjim­mil­taan samal­la tavoin orja kuin me kaik­ki – ja myös samal­la tavoin kut­sut­tu elämään, kamp­paile­maan ja vapau­tu­maan – samoin oikeuksin, tarpein ja velvol­lisuuksin kuin kuka hyvän­sä toinen. Hänen hoita­misen­sa on sik­si ’psyko’-terapiaa. Jos otamme tuon sanan ’psykoter­apia’ ahtaam­mas­sa merk­i­tyk­sessä, niin se ei sil­loinkaan ole sitä, mik­si se niin usein ennen muu­ta kuvitel­laan, nimit­täin ’somaat­tisen, ruumi­il­lisen’ ter­api­an vas­tako­h­ta. Sil­lä äsken­hän juuri totes­imme, että kylvyt, ruiskeet, eristyk­seen viem­i­nen, syöt­tämi­nen jne. kaik­ki ovat psykoter­api­aa. Tääl­lä Nikkilässä täl­lä het­kel­lä sana ’psykoter­apia’ ehkä merk­it­see jonkun kohdal­la vaikka­pa sitä, että hänet pitää viedä siihen huoneeseen, jonne muitakin kokoon­tuu yhdessä mais­teri Hir­vak­sen tai jonkun muun kanssa. Tuo sana ei ole muu­ta kuin tien­vi­it­ta määrä­tyn­laiseen tilanteeseen. Tuo tilanne on taas elimelli­nen osa sitä tehtävää, jos­sa eroituk­set­ta kaik­ki olemme mukana. Kaikki­han olemme tässä, kukin tehtävässämme, pane­mas­sa panos­tamme siihen, että hoitoomme usko­tut sairaat ihmiset parani­si­vat, s.o. että he löytäi­sivät tien hedelmäl­liseen kamp­pailu­un vaivansa kanssa, että he siinä, yhdessä mei­dän kanssamme kamp­pail­lessaan kas­vaisi­vat ja kyp­sy­i­sivät sekä löytäi­sivät onnel­lisemp­ina ja täy­demp­inä ihmis­inä paikkansa yhteisessä ruumi­is­samme. Samal­la tais­telumme kos­kee sitä, että me löytäisimme paikkamme hei­hin näh­den ja että se elämä, mikä vielä on hau­dat­tuna, vään­tyneenä ja elämät­tömänä välil­lämme – pää­sisi kehkey­tymään keskel­lämme.

Kun viime vuosi­na on ruvet­tu puhu­maan siitä uud­es­ta suun­nas­ta, jon­ka kan­nat­ta­jat hoita­vat mieli­sairaitakin psykoter­apeut­tis­es­ti, pelkään, että tämä puhe johtaa hel­posti mei­dät harhaan. Se tekee nimit­täin tästä tilanteesta, jos­sa kaik­ki yhdessä olemme, erään ryh­mäkun­nan suun­nan ja erikoisas­ian. Eikö ole pikem­minkin niin, että eri puo­lil­la maail­maa nyt vähitellen ollaan heräämässä, tapah­tu­ipa se sit­ten tuon tai tämän nimik­keen alla; heräämässä siihen, että mieli­sairaus ei olekaan mitään sel­l­aista, joka eroit­taisi tietyt ihmiset lop­ullis­es­ti toi­sista – ettei se olekaan sel­l­aista jos­sa emme voisi olla sairait­temme mukana myötäelämässä ja kamp­paile­mas­sa hei­dän kanssaan ihmis­inä? Tie tähän uuteen heräämiseen tosin on kulkenut oleel­lisil­ta osil­taan hyvin määrä­tyn­laiselta ja spe­si­aaliselta näyt­tävän kehi­tyk­sen kaut­ta, nimit­täin Freud’in psyko­ana­ly­y­sistä käsin. Mut­ta jos riisumme sen, nimit­täin psyko­ana­lyysin, niistä vaat­teista, joi­hin se syn­tyessään jou­tui pukeu­tu­maan, tieteel­lisen, biol­o­gis-psykol­o­gisen teo­ri­an puvus­ta, näyt­täy­tyy meille sen peru­sole­muk­sek­si kaiketi tien löy­tymi­nen sairait­ten ihmis­ten välille – nimit­täin poti­laan ja hän­tä hoita­van välille. Sairau­den ja nimeno­mais­es­ti her­mo­sairau­den tai mieli­sairau­den kohtaami­nen oli siihen astisen lääketi­eteen ole­mas­saolon aikana tapah­tunut ensi sijas­sa niis­sä merkeis­sä, että sairaus oli kuin inhimil­lis­es­ti vieras, ’pois-hoidet­ta­va’ asia, joka ei kos­ket­tanut asiano­sai­sis­sa mui­ta inhimil­lisiä puo­lia kuin poti­laas­sa epäkun­toon joutuneen koneen ja hoitavas­sa kor­jausinsinöörin. Freud’in oli sal­lit­tu oppia koke­maan sairaansa niin tuoreesti, että hänen poti­lait­ten­sa sairaus kohtasi hänet laa­jem­mis­sa inhimil­li­sis­sä yhteyk­sis­sä – yhteyk­sis­sä, jois­sa kaik­ki muukin inhimilli­nen elämä ja yhteiselämä tapah­tuu. Tosin hän – Freud – pysyi itse vielä aikakaut­en­sa lapse­na siinä, että hän kir­joit­ti ja puhui tästä koke­muk­ses­taan ’sielun koneis­ton’ tapah­tu­mi­na. Mut­ta se lähde, jolle hän oli löytänyt, oli niin yleis­in­himilli­nen, että sen vir­taami­nen on vähitellen mur­tanut padon toisen­sa jäl­keen. Freud itse vielä oli rajoit­tanut oppin­sa ja hoit­o­menetelmän­sä pääasi­as­sa ns. neu­roo­sei­hin, mut­ta vähitellen alet­ti­in myös ns. ruumi­il­lista sairas­tamista kokea ja ymmärtää samal­la perus­taval­la – ja vähitellen on myös mieli­sairaus joutunut avaa­maan oven­sa. Mut­ta samal­la on myös käynyt yhä ilmeisem­mäk­si, että kysymys ei ole vain jonkin hoit­o­menetelmän, psykoter­api­an taik­ka psyko­ana­lyysin löy­tymis­es­tä entis­ten – vaikka­pa lääke- ja shokki­hoito­jen rin­nalle – ei, vaan koko sairas­tamisen ole­mus on alka­nut näyt­täy­tyä aivan toisen­laises­sa val­os­sa.

[Koneel­la kir­joite­tun esitelmän­sä jäl­keen Siirala on kir­joit­tanut käsin seu­raa­van lisäyk­sen.] Jakomieli­tau­ti näyt­täy­tyy siis – inhimil­lis­es­ti koh­dat­tuna meitä kaikkia kourai­se­vak­si ja kos­ket­tavak­si hädäk­si, jos­sa uskol­lis­es­ti kamp­paillen pääsemme osal­lisik­si uud­es­ta elämästä kesku­udessamme, toivos­ta ja ilosta.

Viit­teet

1Juhani Hir­vas (1933–2004) toi­mi Nikkilän sairaalan psykologi­na 1953–1962, yksi­tyisenä psyko­ana­lyytikkona ja psykolo­gian apu­lais­pro­fes­so­ri­na Helsin­gin yliopis­tossa 1973–1976. Hänen väitöskir­jansa Iden­ti­ty and men­tal ill­ness: a study on the inter­ac­tion between the men­tal­ly ill and their envi­ron­ment (Helsin­gin yliopis­to; Trans­ac­tions of the West­er­mar­ck Soci­ety, 12, 1966), jos­sa tutkit­ti­in 60 suo­ma­laisen sairaalapoti­laan iden­ti­teet­tiä, oli saanut täy­den rahoituk­sen, moraalisen tuen ja rohkaisun Human Ecol­o­gy Fundil­ta (Hir­vak­sen väitöskir­jan esipuhe). Myöhem­min julka­istu­jen ark­istoti­eto­jen mukaan Yhdys­val­tain keskustiedustelu­palvelu CIA rahoit­ti kyseisen väitöskir­jan, joka liit­tyi kylmän sodan aikaiseen MKUl­tra-ohjel­maan ja sen mie­len­hallintaa tutkineisi­in pro­jek­tei­hin (Petri Jääskeläi­nen, ”Näin CIA rahoit­ti suo­ma­lais­tutk­i­joi­ta kylmän sodan aikana – halusi selvit­tää ihmis­mie­len toim­intaa ja äärili­ikkeitä”, Seu­ra, 12.4.2019/päivitetty 13.8.2019).