Annarilla Ahtola: Kiusaaminen, katse, kasvot

Las­ten ja nuorten kesku­udessa tapah­tu­va kiusaami­nen ymmär­retään ensisi­jais­es­ti ryh­mässä tapah­tu­vak­si val­lankäytök­si, jol­la on haitallisia vaiku­tuk­sia niin tek­i­jälle kuin kohteellekin ja jon­ka vaiku­tuk­set ulot­tuvat usein pitkälle aikuisikään saak­ka. Kiusaamista läh­estytään julkises­sa keskustelus­sa lähin­nä taito­jen ja niiden oppimisen ja opet­tamisen kaut­ta, mikä sopi­ikin hyvin päiväkoti­in, koulu­un ja oppi­laitok­si­in. Tämän alla elää ilmiön prim­i­ti­ivi­nen ja syvästi haavoit­ta­va, suo­ras­taan hen­gen­vaar­alli­nen taso. Kiusaamis­es­ta ei silti ole kir­joitet­tu psyko­ana­lyysin piiris­sä kovin paljon. Tässä kir­joituk­ses­sa tarkaste­len varsinkin pojille tyyp­il­listä suo­raa ja fyy­sistä kiusaamista fal­lisen aggres­sion näkökul­mas­ta. Lisäk­si pohdin kiusaamista ongel­mana nähdyk­si tulemises­sa ja suh­teessa toiseen, ”sinään”, ja näin tuskallisen häpeän aiheut­ta­jana sekä filosofi Emmanuel Lev­inasin (1982/1996) tarkoit­ta­mana ”tap­pamise­na”. Käytän pohdin­nois­sani peil­inä myös Janne Saarikiv­en (2020) ja Karl Ove Knaus­gårdin (2016) esseitä. Kiusaami­nen on luul­tavasti väistämätön osa ihmisen sosi­aal­isu­ut­ta, niin­pä kiusaamisen voima – ja vas­tavoima – on ryh­mässä, meis­sä.

Kiusaami­nen ei jätä kylmäk­si. Jokainen tietää, mitä se on. Vähin­tään olet todis­tanut, mah­dol­lis­tanut – ehkä tul­lut kiusatuk­si tai itse kiu­san­nut. Minkään näistä ajat­telem­i­nen ei tun­nu hyvältä. Tun­teen rav­is­taisi pois, sanas­ta kat­soisi pois.

Kiusaami­nen määritel­lään toimin­naksi, jos­sa aiheutetaan tois­tu­vasti ja tahal­laan pahaa mieltä toiselle, jon­ka on, syys­tä tai tois­es­ta, vaikea puo­lus­taa itseään. Kiusaami­nen ymmär­retään nykyään lähtöko­htais­es­ti ryh­mäilmiök­si, jon­ka tarkoi­tus on saavut­taa val­taa ryh­mässä ja jos­sa ryh­män jäsen­ten suh­tau­tu­mi­nen ratkaisee toimen onnis­tu­misen. Näitä ryh­miä on esimerkik­si koulus­sa, työ­paikoil­la ja har­ras­tuk­sis­sa. Toisaal­ta on help­po ymmärtää sanan tarkoi­tus myös kah­denkeskisessä suh­teessa. Pyrkimys val­ta-ase­maan ja puo­lus­tau­tu­misen vaikeus ovat yhtäläiset, mut­ta ase­maa ja palk­in­toa ei haeta suh­teessa ryh­mään vaan toiseen (ja ken­ties mie­len­sisäiseen yleisöön). Riita on tasaver­taista, kiusaami­nen ei.

Kiusaami­nen on häir­iöti­lanne ver­tais­suhteis­sa, jot­ka ovat yksi lap­su­us- ja nuoru­usiän keskeinen kehi­tysym­päristö ja ‑tehtävä. Ver­tais­suhteis­sa saadut koke­muk­set, käsi­tys itses­tä ja muista, ovat per­he­suhtei­den ohel­la olen­nainen lähtöko­h­ta aikuisiän elämälle ja mie­len­ter­vey­delle – kyvylle rakas­taa ja tehdä työtä. Kiusaamisel­la on selvä yhteys mie­len­ter­vey­den ja hyv­in­voin­nin ongelmi­in: esimerkik­si suo­ma­laises­sa 5000 lapsen aineis­tossa mie­len­ter­veysongelmia ilmeni aikuisiässä kaksinker­tais­es­ti niil­lä lap­sil­la, jot­ka oli­vat 8‑vuotiaana joko joutuneet kiusa­t­uik­si tai kiu­san­neet (Souran­der ym. 2016).

Psyko­ana­lyysin piiris­sä kiusaami­nen ei kuitenkaan ole ollut varsi­nais­es­ti keskiössä. Esimerkik­si net­ti­in vuodes­ta 1982 alka­en lada­tu­ista Psykoter­apia-lehden kir­joi­tusten otsikoista löy­tyy vain yksi, jos­sa esi­in­tyy sana kiusaami­nen. Oletet­tavasti psykoter­apiatun­neil­la eri­laiset kiusaamis­prob­lemati­ikkaan liit­tyvät koke­muk­set ovat tavalli­nen aihe, ja itse tek­steis­sä kiusaamista var­masti on vähin­tään sivut­tu.

”Miesten työ on väki­val­ta”: kiusaami­nen fal­lisen aggres­sion näkökul­mas­ta

”Onko teitä lyö­ty tur­paan?” kysyy Janne Saarikivi (2020) ja vas­taa: ”Min­ua on. – – paikkani koulun pihal­la oli määritet­ty. ’Saarikivi on neiti’, huudet­ti­in. – – Aikuistues­sani, ehkä noin 23-vuo­ti­aana, val­oisana iltapäivänä koti­in päin kävel­lessäni muis­tan saa­neeni oival­luk­sen. Se meni näin: minä olen neiti, ja se on hyvä.”

Saarikos­ki arvelee tuol­loin tajun­neen­sa, ettei tule koskaan täyt­täneek­si sukupuoliroo­liodotuk­sia sel­l­aise­na kuin hän ne koki. Ei jääkiekkoa, auto­ja tai nais­seikkailu­ja. Hän kuvailee ole­vansa itkupil­li, joka kir­joit­taa itsesäälisiä esseitä. Ja tässä esseessään hän toteaa lakonis­es­ti – ei hiukkaakaan pil­lit­täen – että miesten varsi­nainen työ on väki­val­ta ja sota miesten ole­mas­saolon tarkoi­tus, siis varsi­nais­ten miesten varsi­nainen työ ja tarkoi­tus.

Miehisyys, jos­ta kieli­ti­eteil­i­jä, pro­fes­sori Saarikivi kär­jistäen puhuu, näyt­tää ole­van fal­lista mah­taile­vu­ut­ta: oidi­paalipo­jan halua (tarvet­ta) hyökätä ja saa­da hal­tu­un­sa koko maail­ma, keinoista ja jäl­jestä piit­taa­mat­ta (Man­ni­nen 1991). ”Minä val­taan koko maail­man, ja siel­lä kaik­ki on kul­taa!” julis­taa 5‑vuotias poi­ka ja kastelee puu­tarhaletkul­la ensin koiran ja sit­ten keit­tiön.

Fal­lisu­us on illu­u­sio, kaikkivoipaisu­usku­vitel­ma miehisen varus­tuk­sen yliv­er­tais­es­ta mahdista tyy­dy­tyk­sen saavut­tamises­sa (Man­ni­nen 1991). Koet­tu miehisyy­den mahti on olen­nainen ja vält­tämätön apu eriy­tymisessä äidis­tä. Suo­tu­isas­sa kehi­tyk­sessä reali­teet­tien ja oman rajal­lisu­u­den parem­pi huomioimi­nen johtaa fal­lisu­u­den inte­groi­tu­miseen gen­i­taaliseen ideaali­in. Ratkai­se­vaa on, miten pieni poi­ka pystyy käsit­telemään reaalisen pienuuten­sa ja mität­tömyyten­sä, johon hän ”fal­lises­sa pro­jek­tis­saan” väistämät­tä tör­mää. Hän ei sit­tenkään ole (vielä) isän kaltainen saati tämän voit­ta­ja, äiti ei sit­tenkään ollut hän­tä varten sil­lä tavoin kuin hän toivoi.

Mikäli oidi­paalipoi­ka pystyy uudelleen liit­tou­tu­maan ja samas­tu­maan rakas­tavaan isään, on kehi­tys kohti gen­i­taal­isu­ut­ta mah­dolli­nen. Muu­toin fal­liseen aggres­sioon tur­vau­tu­mi­nen voi jäädä pysyväm­mäk­si. Omaa voimaa pitää todis­tel­la yhä uudelleen, kiihkon val­las­sa. Man­nisen (1991) mukaan pojan polku on täl­löin yksinäi­nen mat­ka kohti täy­del­lisyyt­tä edus­tavaa fal­losta, joka tietenkin on saavut­tam­a­ton. Tärkeää on val­ta ja voima, kil­pailu ja voit­to, oma yliv­er­taisu­us. Heikkout­ta ei ole, ei itsessä – sitä on muis­sa, jot­ka ansait­se­vatkin sor­tua ja jäädä ilman. Toiset ovat kohtei­ta, välineitä, yleisöä, eivät tärkeitä tai kiin­nos­tavia omana tun­te­vana ja koke­vana itsenään.

Jos miehisyys on fal­lisu­ut­ta, on Saarikiv­en poleemisen esseen lope­tus loogi­nen – toive, ettei ketään enää koskaan kas­vate­ta miehik­si, että kaik­ki oli­si­vat neit­e­jä, niin miehet kuin naisetkin. Laskeu­tu­mista korkeuk­sista mataluuk­si­in, fal­lisu­ud­es­ta luop­umista gen­i­taal­isu­u­den hyväk­si, sen inte­groi­tu­mista osak­si aikuista olemista (Man­ni­nen 1991).

Saarikiv­en koke­ma kiusaami­nen on rajua, avoin­ta ja fyy­sistä. Saman­ta­pai­sista koke­muk­sista on aut­ofik­ti­ivisessä esikois­ro­maanis­saan ker­tonut Antti Rönkä (2019). Kiusaami­nen voi olla myös hien­o­varaisem­paa – kat­sei­ta, ilmeitä, äänen­sävyjä. Ei aina edes teko­ja vaan tekemät­tä jät­tämistä. Jätetään kat­so­mat­ta, jätetään puhu­mat­ta, jätetään pyytämät­tä, kut­sumat­ta ja otta­mat­ta mukaan. Yleisen käsi­tyk­sen mukaan viimemainit­tu epä­suo­ra toim­inta on enem­män tyt­tö­jen ja nais­ten tapa kiusa­ta, suo­ra fyysi­nen kiusaami­nen taas pojille ja miehille omi­naista. Myös tutkimus tukee tätä näke­mys­tä (Men­esi­ni & Salmi­val­li 2017).

Jou­tu­ipa ulos ryh­mästä fyy­sisen tai psyykkisen väki­val­lan seu­rauk­se­na, lop­putu­los on sama: kipu, yksinäisyys ja pelko, nöyryy­tys ja häpeä, kos­ton­himokin. Evoluu­tioym­päristössä kym­meniä tuhan­sia vuosia sit­ten ryh­mästä pois jou­tu­mi­nen oli kuole­man­vaar­al­lista. Itsenäi­nen selviämi­nen hengis­sä oli toden­näköis­es­ti vaikeaa ellei mah­do­ton­ta. Ihmisen elämän mah­dol­lisu­us oli osana ryh­mää, joka huole­hti tur­vas­ta ja ravin­nos­ta. Tänään vaara on enem­män psykososi­aa­li­nen mut­ta yhtä todel­li­nen. Ihmi­nen ei oikein voi olla elos­sa yksin.

Kun Sinää ei ole, Sin­ua ei ole

Psykol­o­gisen ja psyko­ana­lyyt­tisen kat­san­non mukaan nähdyk­si tulem­i­nen ja suhde toiseen ovat perus­ta­van­laa­tu­isia tapah­tu­mia ihmisek­si tulemises­sa ja olemises­sa. Ihmistä ei ole ole­mas­sa eikä syn­ny ilman toista, sinää, sin­ua. Win­ni­cot­tin usein siteer­atun huomion mukaan vau­va ei ole yksinään ole­mas­sa, ole­mas­sa voivat olla vain vau­va ja joku toinen, suhde toiseen. Loogis­es­ti kään­täen tästä on seu­rat­ta­va, että ilman toista, ilman sinää, ei voi tul­la ihmistä, inhimil­lisyyt­tä.

Lev­inas (1982/1996) väit­tää jopa, ettei yksin elämän syn­ty vaan myös sen raja, lop­pu, riip­puu tois­es­ta. Hänen mukaansa inhimilli­nen ole­mas­sao­lo on aja­ton­ta, eikä edes tietoisu­us kuole­mas­ta avaa ihmiselle ajal­lisu­ut­ta. Sen tekee vas­ta toinen ihmi­nen: aika, ®ajal­lisu­us tulee toiselta (s. 15). Minä löytää ajal­lisu­u­den tul­lessaan tekemisi­in sel­l­aisen toisen kanssa, jol­la on oma, minästä erilli­nen ajal­lisuuten­sa. Ken­ties toisin san­ot­tuna Lev­inas kuvailee tässä psykol­o­gista eril­lisyyt­tä tois­es­ta, itsenäistymistä, minää ja toista.

Nor­jalainen kir­jail­i­ja Karl Ove Knaus­gård (2016) käsit­telee minän ja toisen kysymys­tä Tais­telu­ni-sar­jansa päätö­sosas­sa. Kuu­den kir­jan kokon­aisu­us on yksi viime vuosien puhu­tu­im­mista kaunokir­jal­li­sista teok­sista. Mas­si­ivises­sa aut­ofik­ti­ivisessä tek­sti­mas­sas­sa Knaus­gård pal­jas­taa (tai on pal­jas­tavinaan) itsen­sä, uudelleen ja uudelleen. Viimeisessä kir­jas­sa, suomek­si 1216 sivua, hän pal­jas­taa meille Hit­lerin, pakot­taa luk­i­jan kat­so­maan Hit­ler­iä päin.  

Hie­man häm­men­täväkin essee tai tutkiel­ma on vaikut­ta­van ja raskaan teok­sen ken­ties vaikut­tavin ja raskain osu­us. Knaus­gård läh­estyy Hit­ler­iä hyvin psykol­o­gisel­la, jopa psyko­ana­lyyt­tisel­la otteel­la kuvat­en, että Hitler ”ei näh­nyt ketään, kukaan ei näh­nyt hän­tä” (s. 712). Knaus­gårdin mukaan Hitler ei koskaan sitoutunut ”sinään”, oli vain minä, me ja he. Ei sinää, ei sin­ua.

Onko asial­lista rin­nas­taa Hit­lerin tekemiset kiusaamiseen? Mielestäni perus­dy­nami­ik­ka on sama, joskin Hitler – kuten lukuisat muutkin his­to­ri­an merkki­henkilöt – vei toimin­nan äärim­mäisyyk­si­in. Vai pitäisikö sanoa ääret­tömyyk­si­in, sel­l­aiseen, jota ei oikein voi tai halua ymmärtää? Hitler ei vain aiheut­tanut puo­lus­tuskyvyt­tömille pahaa mieltä vaan tuhosi ja murhasi. Knaus­gårdin tulkin­nan mukaan näin ei kai olisi voin­ut tapah­tua, jos ”sinä” olisi ollut Hit­ler­ille ole­mas­sa. Hit­ler­ille kuolleet oli­vat heitä, kos­ka sinää ei hänelle ollut. Tai ken­ties ei edes heitä vaan niitä tai sitä.

Knaus­gård ker­taa kir­jas­saan myyt­tisen ker­to­muk­sen Kain­ista ja Abelista, vel­jek­sistä ja vel­jes­murhas­ta (s. 708). Kun vel­jek­set toi­vat uhri­lah­jansa Jahvelle, Jahve kat­soi suo­peasti Abelin ja tämän uhri­lah­jan puoleen, mut­ta Kain­in ja tämän uhrin puoleen hän ei kat­sonut. Kain suut­tui – ja las­ki kat­seen­sa, jol­loin Jahve kysyi: ”Mik­si suu­tu­it, mik­si lask­it kat­seesi? Jos halu­at hyvää, koho­ta kat­seesi, mut­ta jos et halua hyvää, syn­ti väi­jyy sin­ua ovel­la!”

Kat­seen laskem­i­nen ei siis tässä osoitakaan hyödyl­listä nöyryyt­tä vaan päin­vas­toin joh­dat­taa syn­ti­in. Ja syn­ti­in Kain sor­tuukin, sil­lä hän tap­paa vel­jen­sä Abelin. Tämän jäl­keen hän toteaa joutuneen­sa piiloon Jahven kasvoil­ta.

Hit­lerin tavoin Kain jää näkymät­tömäk­si, hän­tä ei nähdä, toteaa Knaus­gård. Kun hän­tä ei nähdä, hän ei ole kukaan. Se on sama kuin olla kuol­lut eikä sil­loin ole enää mitään menetet­tävää. Voi vaik­ka tap­paa. On vaar­al­lista kat­soa pois, kos­ka sil­loin ei näe eikä tule nähdyk­si. Täl­löin irtau­tuu inhimil­lis­es­tä yhtey­destä.

Tove Janssonin nov­el­lis­sa ”Näkymätön lap­si” (1962/2003) näkymätön Nin­ni alkaa muut­tua näkyväk­si, kun hänet nähdään ja hänelle ollaan ystäväl­lisiä. Kasvon­sa Nin­ni kuitenkin saa takaisin vas­ta, kun hän vih­doin suut­tuu – puo­lus­taak­seen itselleen tärkeää toista, Muumi­mam­maa. Nin­ni voi tul­la nähdyk­si kokon­aise­na, kiukkuineen. Kain­in suut­tumus näkemät­tä jäämis­es­tä puolestaan joh­dat­taa hänet vetäy­tymiseen ja turmioon. Jäädessään lahjoi­neen vaille Jahven huomio­ta Kain loukkaan­tuu ja joutuu häpeän val­taan. Hän ei saa kaipaa­maansa hyväksyvää vas­tavuoroisu­ut­ta (Rechardt & Iko­nen 1994) eikä tämän jäl­keen kykene enää tart­tumaan Jahven keho­tuk­seen nos­taa kat­seen­sa – jos halu­aa hyvää. Hänet on häpäisty, vieläpä vel­jen­sä edessä. Abel-vel­jen tap­pami­nen tapah­tuu ehkä häpeäraivon val­las­sa?

On viit­teitä siitä, että joidenkin koulusurmien taustal­la on yht­enä osatek­i­jänä pitkään jatkunut vaikea kiusaamis­prob­lemati­ik­ka, jos­sa tuhoisaan tekoon syyl­listynyt nuori on tois­tu­vasti tul­lut tor­ju­tuk­si suh­teessa ver­taisi­in, ikä­toverei­hin (Leary, Kowal­s­ki, Smith & Phillips 2003). Suomes­sa jo aikuinen ”Lau­ri” on julk­isu­udessa ker­tonut koke­mas­taan ”valkois­es­ta raivos­ta” joudut­tuaan sys­temaat­tisen ja rajun kouluk­iusaamisen uhrik­si (Merikallio 2015). Nuoru­usiässä Lau­rin mieliku­vat alkoi­vat muut­tua: ”– – apoka­lyp­tisia joukko­murhaan liit­tyviä fan­ta­sioi­ta. Ajat­telin, että menisin johonkin paikkaan ja ampuisin kaik­ki. Koin, että vain kosta­mal­la voisin saavut­taa sovi­tuk­sen koke­mal­leni.” Lau­ri valmis­tau­tui mas­samurhi­in konkreet­tis­es­tikin. Hän kuvaa koke­vansa itsen­sä sisim­mässään edelleen tap­pa­jak­si, vaik­ka ei koskaan toteut­tanut suun­nitelmi­aan ja on myöhem­min saanut apua ter­api­as­ta.

Kasvot kut­su­vat ja velvoit­ta­vat

Knaus­gård kir­joit­taa eri­tyis­es­ti kat­seen, nähdyk­si tulemisen ja näkemisen olen­naisu­ud­es­ta suh­teessa toiseen ja toisi­in. Liet­tualais-ran­skalaisen moraal­i­filosofin Lev­inasin (1982/1996) aja­tus on laa­jem­pi, hän ei kir­joi­ta vain kat­seesta vaan kasvoista. Lev­inas nos­taa eti­ikan filosofi­an osa-alueista tärkeim­mäk­si, ”ensim­mäisek­si filosofi­ak­si”. Eti­ikan pitää tul­la ensin, se on tärkeäm­pää kuin ontolo­gia, oppi ole­vaisu­ud­es­ta; siitä, mitä on. Lev­inasille eti­ik­ka ei ole tietoisia val­in­to­ja vaan kuvaus eet­tis­es­tä arvokoke­muk­ses­ta ihmis­ten välil­lä, ”joka voi olla myös tiedostam­a­ton­ta”. (Tuo­hi­maa 2001.)

Lev­inasille toisen ihmisen kasvo­jen kohtaami­nen on myös ensisi­jainen asia, jo itsessään eet­ti­nen tapah­tu­ma. Lev­inas (1982/1996) kuvaa, miten toisen kasvot esit­tävät ihmiselle huudon ”Älä tapa!” (s. 75) ja vaa­ti­vat ihmistä vas­taa­maan siihen. Tiedon ja olemisen kannal­ta tuo vaa­timus ei ole mitään: toinen voidaan määritel­lä, ottaa hal­tu­un – vaik­ka tap­paa. Lev­inasin mukaan ”tap­pami­nen on jokapäiväi­nen tosi­a­sia” (s. 74). Ja näin­hän asia on ja on aina ollut. Mut­ta vaik­ka kasvot voidaan tap­pa­mal­la tuho­ta, niitä ei voi pyyhk­iä pois.

Kasvot eivät siis ole merk­i­tyk­sel­liset sik­si, että ne pal­jas­ta­vat jotain, että niistä voisi tul­la jokin tiedon­sisältö, vaan sik­si, että ne esit­tävät toiselle ihmiselle eet­tisen vaa­timuk­sen. Ne ovat ilmestys, toisen ihmisen toiseu­den ilmestymistä Minän muo­dosta­maan kehään (ks. myös Tuo­hi­maa 2001). Toinen järisyt­tää Minän ego­is­mia ja suv­eren­i­teet­tia. Toisen kasvot kut­su­vat vas­tu­useen. Kasvot velvoit­ta­vat. Ne häätävät Minän lev­ostaan – samal­la kun tar­joa­vat reitin Minälle olemisen yksinäisyy­destä.

Lev­inasin aja­tus­ta on help­po seu­ra­ta, jos ajat­telee aikuista, tai nuor­ta tai las­takin. Toista ihmistä kohdel­laan nätisti ja kun­nioit­tavasti. Mut­ta miten eet­ti­nen vaa­timus ja vas­tuu ovat ymmär­ret­tävis­sä varhaises­sa vuorovaiku­tuk­ses­sa, eriy­tyvän ja yksilöi­tyvän vau­van kohdal­la? Eivätkö vas­tuu ja eet­tiset velvoit­teet koske siinä suh­teessa aikuista pikem­min kuin vau­vaa?

Ehkä Kleinin kiis­tel­lyt ja paikoin varsin radikaalit ajatuk­set vau­van sisäis­es­tä maail­mas­ta voivat aut­taa ymmärtämään, mitä eet­ti­nen vaa­timus ja vas­tuu vau­van kohdal­la voisi­vat tarkoit­taa. Kleinin mukaan vau­val­la on heti syn­tymästään asti tiedosta­mat­to­mia fan­ta­sioi­ta, joiden sisäl­löt voivat olla aggres­si­ivisia, jopa sadis­tisia (ks. esim. Klein 2016; Sito­lahti 2006). Hau­raan egon pirstou­tu­misen vaara ja kuole­man­pelko ovat läs­nä. Vas­taavasti vau­va heti syn­nyt­tyään myös suun­tau­tuu äiti­in tai äidin rin­taan, ja äidin hyvä hoi­va ja tyy­dy­tys, hyvä äiti ja hyvä rin­ta, sisäistyvät osak­si vau­van itseä. Voisiko ajatel­la äidin kat­set­ta ja kasvo­ja pait­si hyvän ja rakkau­den anta­jana myös ikään kuin lem­peänä vaati­jana, joka vas­tu­ut­taa vau­vaa yhtey­teen ja ole­maan tap­pa­mat­ta? Kleinin mukaan­han vau­va fan­ta­siois­saan suo­ras­taan hyökkää äitiä ja isää vas­taan tuho­tak­seen. Kasvot vaa­ti­vat enem­män kuin rin­ta, vaa­ti­vat vas­tu­useen ja kut­su­vat yhtey­teen.

Kiusates­saan, aiheut­taes­saan tahal­laan ja tois­tu­vasti pahaa mieltä toiselle, ihmi­nen sivu­ut­taa eet­tisen vaa­timuk­sen, jon­ka toisen kasvot esit­tävät. Ajat­te­len kiusaamisen ole­van Lev­inasin tarkoit­ta­maa ”tap­pamista”. Jeesus kehot­taa kohtele­maan toisia niin kuin halu­aisi itse tul­la kohdel­luk­si. Lev­inasin peri­aate on psykol­o­gis­es­ti vielä yksinker­taisem­pi ja vaa­ti­vampi: riip­pumat­ta siitä, mitä itse halu­at, luulet halu­avasi tai syvim­miltäsi halu­at, toista ihmistä ei saa tap­paa. Vas­tuu tois­es­ta on ole­mas­sa riip­pumat­ta siitä, hyväksytäänkö vai kiel­letäänkö se tai tiedoste­taanko sitä edes.

Lev­inas (1982/1996) puhuu pait­si toisen kasvoista, koko kehol­lis­es­ta ole­muk­ses­ta. Hänen mukaansa ”koko ihmis­ru­umis on enem­män tai vähem­män kasvot” (s. 79). Kiusaami­nen saat­taa kohdis­tua koko kehoon aivan suo­raan – fyy­sisenä päällekäymisenä ja sat­ut­tamise­na tai ulkonäköön, olemisen tapaan puut­tuvana ilkeytenä. ”Saarikivi on neiti” on kokon­ais­val­tainen haavoit­tavak­si tarkoitet­tu arvio pienen pojan sisäis­es­tä ja ulkois­es­ta. Koke­muk­sel­lis­es­ti kiusaamisen vaiku­tus on aina vähin­tään epä­suo­rasti keholli­nen kohdistues­saan ihmisen arvoon ja ase­maan ryh­mässä, elin­tärkeässä.

Ryh­mässä olem­i­nen – taitoa ja tun­tei­ta

Kouluk­iusaa­jille vaa­di­taan toisi­naan tiukem­paa kuria, ran­gais­tuk­sia ja kovia toimen­piteitä. Kouluille ja rehtor­eille toiv­otaan lisää puut­tumistapo­ja. Tuo­daan esi­in rikosoikeudelli­nen ulot­tuvu­us ja usko­taan poli­isin puut­tumisen voivan aut­taa. Ehkä se joskus aut­taakin. Taval­lista on vaa­tia, että kiusaa­ja erote­taan koulus­ta tai siir­retään toiseen koulu­un. Tämä on varsin ymmär­ret­tävää. Kiusaamisti­lanteet ovat pahim­mil­laan tuskallisia kaikille osa­puo­lille, myös niitä ratko­maan pyrkiville aikuisille, eikä niiden kor­jaami­nen ole todel­lakaan aina help­poa ja nopeaa. Toive selvästä ratkais­us­ta vir­iää: syy ja paha on kiusaa­jas­sa, joka pitää jotenkin pois­taa.

Yleinen elämänkoke­mus, myytit, tarut, maail­mankir­jal­lisu­us ja psykologi­nen tutkimus, kokeet, joi­ta ei enää tänä päivänä voi eet­tis­ten sään­tö­jen takia jär­jestää, ovat kuitenkin osoit­ta­neet, että ihmisessä yleis­es­ti on mah­dol­lisu­us pahaan. Se ei ole jotain jos­sain muual­la, toises­sa, vaan se on jotain myös minus­sa ja sinus­sa. Tästähän kiusaamisen dynami­ikas­sakin juuri on kyse: mihin ryh­mä sijoit­taa pahan, ottaako jokainen vas­tu­un itses­tään ja tun­teis­taan yksin ja yhdessä vai tarvi­taanko pahalle kan­ta­ja, syn­tipuk­ki?

Psykolo­gi ja psykoter­apeut­ti Vesa Nevalainen kir­joit­ti ker­ran blo­gis­saan (2014) kiusaa­jan ole­van ilkeä pask­i­ainen. Se oli rumasti san­ot­tu, ja kir­joi­tus herät­ti kohua. Samaan aikaan on se tot­takin. Jokainen ymmärtää kyl­lä, mitä Nevalainen tarkoit­taa. Ja silti kysymys kuu­luu, mik­si me muut annamme hänen olla se pask­i­ainen. Myös muiden ihmis­ten pahu­us on mei­dän vas­tu­ul­lamme, sanoo Lev­inas (1982/1996, 78–79). Jos halu­at hyvää, nos­ta kat­seesi, sanoo Jahve. Kiusaamisen voima on ryh­mässä. Meis­sä.

Kiusaamisen taus­ta on biologi­nen ja syn­nyn­näi­nen, luul­tavasti väistämätön osa ihmisen sosi­aal­isu­ut­ta. Näin ollen sitä ei sen parem­min ole mieltä kieltää (”Mei­dän koulus­sa ei ole ollenkaan kiusaamista!”) kuin ottaa annet­tuna ja hyväksyä (”Kyl­lä las­ten on opit­ta­va tule­maan toimeen keskenään ja otet­ta­va paikkansa ryh­mässä! Turhaa hyysäämistä, elämä opet­taa.”). Kun tun­nemme ilmiön, voimme toimia. Eivätkö ihmisyys ja inhimil­lisyys perustal­taan ole juuri eläimel­lisyy­den ja itsekkyy­den kesyt­tämistä ja kuris­sa pitämistä? Min­un halu­ni, muiden halut ja ulko­maail­man reali­teetit on sovitet­ta­va yhteen, läpi elämän.

Kiusaamista, kuten monia muitakin psykol­o­gisia ilmiöitä, läh­estytään nykyään lähin­nä taitonäkökul­mas­ta. Puhutaan kaver­i­taidoista, tun­netaidoista ja itsesääte­ly­taidoista, joi­ta pyritään yhä tietoisem­min ja sys­temaat­tisem­min myös kehit­tämään koulupol­un eri vai­heis­sa. Taidoista puhumi­nen sopi­ikin hyvin päiväkotei­hin ja koului­hin, siel­lähän on ylisum­maan tarkoi­tus oppia ja opet­taa. Tämä saat­taa myös helpot­taa vaikean asian puheek­si ottamista ja hoita­mista varsinkin, mitä pienem­mistä lap­sista on kyse.

Samaan aikaan on selvää, että kiusaamises­sa on kysymys myös hyvin perus­tavista ja prim­i­ti­ivi­sistä psyykki­sistä ilmiöistä, joista osaa olen edel­lä kuvan­nut. Har­voin jos koskaan silti kuulee, että ryh­mäp­sykoter­apeut­tien osaamista käytet­täisi­in apuna sil­loin, kun kiusaamisti­lanne on vaikea eikä tun­nu ratkea­van koulun ammat­ti­lais­ten keinoin. Bio­nia ei taval­lis­es­ti maini­ta, kun kiusaamis­es­ta ja sen lop­pumis­es­ta on puhe. – Mie­lenki­in­toista sinän­sä, että Bion ei ilmeis­es­ti koskaan kir­joit­tanut las­ten ja nuorten ryh­mistä saati kouluk­iusaamis­es­ta. Kuitenkin aikuiset ennen työelämän, har­ras­tuk­sen tai hoidol­lisen ryh­män jäsenyyt­tä ovat koke­neet per­heen ulkop­uolisen ryh­män jo mon­een ker­taan. Bion­in ajatuk­set ryh­män dynami­ikas­ta ja pros­es­seista (ks. esim. 1961/1979) ovat sovel­let­tavis­sa myös koulumaail­maan.

Lopuk­si

Yleinen elämänkoke­mus, myytit, tarut, maail­mankir­jal­lisu­us ja psykologi­nen tutkimus osoit­ta­vat, että ihmisessä on mah­dol­lisu­us ja taipumus hyvään. Siitä muis­tute­taan ja sitä pyritään kehit­tämään maail­manuskon­nois­sa, hyvän tekemistä tue­taan arkises­sa elämässä. Koron­akri­i­sis­sä on vedot­tu ihmis­ten halu­un huomioi­da ja suo­jel­la toista: vält­tää mah­dol­lista tar­tut­tamista ja tar­jo­ta apua sitä tarvit­se­valle.

Esimerkik­si KiVa Koulu ‑toimen­pideo­hjel­mas­sa, joka tähtää kiusaamisen vähen­e­miseen, empa­t­ian herät­te­ly on yksi osa ohjel­maan kuu­lu­via yhteisiä oppitun­te­ja, jot­ka pide­tään määrävälein perusk­oulun aikana.

Kanadalainen Roots of Empa­thy ‑ohjel­ma pyrkii vähen­tämään koul­u­lais­ten aggres­si­ivi­su­ut­ta kehit­tämäl­lä sosioe­mo­tion­aal­ista kom­pe­tenssia ja empa­ti­aa, ja tämä näyt­tää tutkimusten val­os­sa myös onnis­tuneen ainakin joil­tain osin (https://rootsofempathy.org/). Ohjel­man keskiössä ovat vau­van ja tämän hoita­jan sään­nöl­liset vierailut koul­u­lu­okas­sa. Koul­u­laiset saa­vat mah­dol­lisu­u­den seu­ra­ta vau­van kehi­tys­tä ja opetel­la tun­nista­maan ja nimeämään vau­van tun­tei­ta sekä tätä kaut­ta myös omia ja tois­t­en las­ten tun­tei­ta.

Vau­vaob­ser­vaa­tio kuu­luu pakol­lise­na osana myös joi­hinkin psykoter­apeut­tik­oulu­tuk­si­in. Aja­tus vau­vaob­ser­vaa­tios­ta koul­u­lu­okas­sa tai päiväkotiryh­mässä on kos­ket­ta­va, vähän häm­men­täväkin. Lap­su­u­den eri­laiset maail­mat kohtaa­vat. Koko kylä kas­vat­taa näinkin.

Onko mitään van­git­se­vam­paa – vas­tu­ut­tavam­paa – kuin vau­van katse ja hymy? Sen edessä emme laske kat­set­tamme.

Kiitän Cecil­ia Fors­ma­nia ja Vesa Talvi­ti­etä sekä Pirkko Olanterää kir­joituk­seni aiem­man ver­sion lukemis­es­ta ja hyödyl­lis­es­tä kom­men­toin­nista.

Kir­jal­lisu­us

Bion, Wil­fred R. (1961/1979). Koke­muk­sia ryh­mistä. Ryh­mä­dy­nami­ik­ka psyko­ana­lyysin näkökul­mas­ta. Suom. Liisa Syr­jälä. Espoo: Weilin+Göös.

Jans­son, Tove (1962/2003). Näkymätön lap­si. Teok­ses­sa Näkymätön lap­si ja mui­ta ker­to­muk­sia. Suom. Leila Järvi­nen. Helsin­ki: WSOY.

Klein, Melanie (2016). Mie­len mosai­ik­ki: rakkau­den ja vihan, kateu­den ja kiitol­lisu­u­den dynami­ik­ka. Suom. ja toim. Irja Kan­ta­nen & Mar­ja Schul­man. Helsin­ki: Ther­a­peia-säätiö.

Knaus­gård, Karl Ove (2016). Tais­telu­ni. Kuudes kir­ja. Suom. Katri­ina Hut­tunen. Helsin­ki: Like.

Leary, Mark R.; Kowal­s­ki, Robin M.; Smith, Lau­ra & Phillips, Stephen (2003). Teas­ing, rejec­tion, and vio­lence: Case stud­ies of the school shoot­ings. Aggres­sive Behav­ior, 29(3), 202–214.

Lev­inas, Emmanuel (1982/1996). Eti­ik­ka ja ääret­tömyys. Keskustelu­ja Philippe Nemon kanssa. Suom. Antti Pön­ni. Helsin­ki: Gaudea­mus.

Man­ni­nen, Vesa (1991). Pojan polku, isän tie. Helsin­ki: Kir­jay­htymä.

Men­esi­ni, Ersil­ia & Salmi­val­li, Christi­na (2017). Bul­ly­ing in schools: The state of knowl­edge and effec­tive inter­ven­tions. Psy­chol­o­gy, Health & Med­i­cine, 22(sup 1), 240–253.

Merikallio, Katri (2015). Valkoinen rai­vo ei jätä Lau­ria. Kouluk­iusaami­nen voi tap­paa: silti sen annetaan jatkua. Suomen Kuvale­hti, 47, 30–35.

Nevalainen, Vesa (2014). Kiusaa­ja on ilkeä pask­i­ainen. Suomen Psykologili­iton Psyko-blo­gi 6.2.2014. https://www.psyli.fi/ajankohtaista/blogi/blogiarkisto/vesa_nevalaisen_blogi/kiusaaja_on_ilkea_paskiainen.1293.blog

Rechardt, Eero & Iko­nen, Pent­ti (1994). Häpeä psyykkisen lamaan­nuk­sen aiheut­ta­jana. Aikakauskir­ja Duodec­im, 110, 278–286.

Rönkä, Antti (2019). Jalat ilmas­sa. Helsin­ki: Gum­merus.

Saarikivi, Janne (2020). Miehen tie. Image, 3, 70–73.

Sito­lahti, Tert­tu (2006). Viet­ti­teo­ri­as­ta objek­tisuhtei­den teo­ri­aan – Melanie Klein sil­lan­rak­en­ta­jana. Teok­ses­sa Mälkö­nen, Kris­ti­ina; Hyr­ck, Riit­ta; Sarane­va, Kristi­na & Sito­lahti, Tert­tu (toim.), Psyko­ana­lyysin isät ja äid­it, 91–167. Helsin­ki: Ther­a­peia-säätiö.

Souran­der, Andre; Gyl­len­berg, David; Klomek, Anat Brun­stein; Sil­lan­mä­ki, Lau­ri; Ilo­la, Anna-Mar­ja & Kumpu­lainen, Kirsti (2016). Asso­ci­a­tion of bul­ly­ing behav­ior at 8 years of age and use of spe­cial­ized ser­vices for psy­chi­atric dis­or­ders by 29 years of age. JAMA Psy­chi­a­try, 73, 159–165.

Tuo­hi­maa, Mari­ka (2001). Emmanuel Lev­inas ja vas­tuu Tois­es­ta. niin & näin, 3, 35–39.