Elina Reenkola: Halu ja häpeä

Mitä häpeä on?

 

Häpeä on tuskalli­nen tunne, psyko­bi­ologi­nen affek­tireak­tio, joka herää usein äkil­lis­es­ti, kun ihmi­nen pal­jas­taa sisimpiä halu­jaan ja inti­ime­jä rakkau­den toiveitaan ja kokee, ettei kel­paa psyykkises­ti alas­tom­ana eikä ole ihantei­den­sa mukainen. Tukah­dutet­tu­jen tun­tei­den kuten vihan, kateu­den, ahneu­den, itsekkyy­den tai sadis­min pal­jastues­sa häpeä nos­taa päätään. Häpeää vir­iää myös, kun ihmi­nen joutuu nöyryyte­tyk­si tai halvek­sun­nan kohteek­si ja itse­tun­toa loukataan. Häpeä ilme­nee ruumi­il­lise­na kuten punas­tu­mise­na, käsien tärinänä tai hikoilu­na. Se on vas­takkaista kun­ni­alle, ylpey­delle ja tyy­tyväisyy­delle.

 

Sanal­la häpeä on eri­ty­isiä merk­i­tyk­siä suomen kielessä. Häpeä-sana poh­jaa ety­mol­o­gis­es­ti sanaan häpy, joka tarkoit­taa naaraan ulkoisia gen­i­taale­ja. Nyky­suomen sanakir­jan mukaan häpy tarkoit­taa taval­lis­es­ti ”naaraan ulkosyn­nyt­tim­iä” ja myös ”häpeän­tun­net­ta, häveliäisyyt­tä, kain­out­ta”. Häpeä liit­tyy suomen kielessä läheis­es­ti naiseen. Koke­muk­se­na häpeä on tut­tua kum­mallekin sukupuolelle (Reenko­la 2014).
Häpeä kuu­luu ihmisenä olemiseen. Olemme kaik­ki kesken­eräisiä ja vajavaisia. Häpeään heräämi­nen on edel­ly­tys inhimil­liselle toimin­nalle ja toisaal­ta häpeä tuot­taa vah­vaa kär­simys­tä ja oire­i­ta.

 

Rajoitun tarkastele­maan vain joitakin puo­lia häpeästä. Miten häpeä liit­tyy sek­suaaliseen halu­un ja ruumi­il­lisu­u­teen? Olen korostanut halun ja ihantei­den merk­i­tys­tä häpeässä (Reenko­la 2004; 2011; 2014). Pohdin siir­tymistä sym­bioot­tis­es­ta rakas­tamis­es­ta eril­liseen rakkau­teen. Käsit­te­len varhaista halua ja häpeää, lähen­tymiskri­isin häpeää sekä oidi­paal­ista halua ja häpeää, eri­tyis­es­ti naisel­la. Esitän että varhaisem­pikin häpeä jäsen­tyy uudelleen oidi­paali­vai­heessa sisäisek­si kon­flik­tik­si.

 

Kan­nat­taako pohtia erik­seen naisen häpeää?

 

Sanal­la ”nainen” voidaan tarkoit­taa ainakin kolmea seikkaa:

– biologi­nen tai anatomi­nen sukupuoli

– psykologi­nen sukupuoli-iden­ti­teet­ti, sub­jek­ti­ivi­nen käsi­tys, että on tyt­tö, nainen

– sukupuolirooli, sosi­ologi­nen kon­struk­tio

Useim­mil­la ihmisil­lä on jo varhain käsi­tys siitä, mitä sukupuol­ta hän. Kaikil­la näin ei ole. Olemme kaik­ki psyykkises­ti bisek­suaal­isia, kuten Freud jo aikanaan tote­si. On lisäk­si muun­sukupuolisia, transsukupuolisia ja inter­sukupuolisia. Psyykki­nen sukupuoli-iden­ti­teet­ti on eri kuin anatomi­nen sukupuoli. Suomen kielessä ei vain ole mitään käte­viä sano­ja erot­ta­maan niitä toi­sis­taan, kuten englan­nis­sa sex ja gen­der.

 

Osak­si häpeä on oman­laisen­sa miehel­lä ja naisel­la, se ankkuroituu ruumi­il­lisu­u­teen. Ruumis, keho, anatomiset eri­ty­i­som­i­naisu­udet, kuten gen­i­taalit ja ihmisen näille anta­mat merk­i­tyk­set, ovat olen­nainen osa per­soon­al­lisu­ut­ta. Tyt­tö antaa sisäti­lalleen omia merk­i­tyk­siään; se voi olla aarre ja nautin­to tai rojua, tyhjää tai väärän­laista. Hedelmäl­lisyy­den mah­dol­lisu­us voi olla ilo tai kirous. Tässä käsit­te­len naista, kohdullista henkilöä ja ruumi­il­lisu­u­den merk­i­tys­tä häpeässä.

 

Häpeä liit­tyy myös siihen, mitä naisel­la on, ei vain puut­teeseen. Naiselle on yleen­sä merk­i­tyk­sel­listä se, mitä hänel­lä on, ei vain se, mitä häneltä puut­tuu.

On sekä fal­lista kas­traa­tioahdis­tus­ta että fem­i­ni­in­istä kas­traa­tioahdis­tus­ta. Jälkim­mäi­nen tarkoit­taa naisen huol­ta vahin­gos­ta hänen fem­i­ni­in­isille gen­i­taaleilleen, niiden hedelmäl­lisyy­delle tai vau­valle. Naisen mieli­hyvän ais­timuk­set tun­tu­vat ruumi­in sisäl­lä, näkymät­tömis­sä. Niille on työlästä ja älyl­listä pon­nis­telua vaa­ti­vaa muo­va­ta mieliku­via ja sym­bol­e­ja. Ken­ties juuri tästä muo­dos­tuu ydinker­rostu­ma naisen häpeäherkkyy­delle ja ‑alt­tiudelle?

 

Helen Block Lewis on häpeäp­sykolo­gian merkit­tävä pio­neeri, ”häpeän äiti”. Häpeä on hänen mukaansa fenom­e­nol­o­gis­es­ti erään­lainen sisään­päin tapah­tu­va räjähdys tai rom­ah­dus, joka lamaut­taa ja pysäyt­tää (Lewis 1971). Lewis on viitan­nut amerikkalaisi­in tutkimuk­si­in, joiden mukaan naisel­la häpeä on yleisem­pää kuin miehillä. Hänen mukaansa se poh­jaa naisen ongel­malliseen riip­pu­vu­usalt­tiu­teen.

 

Naisen aivois­sa hip­pokam­pus on kuin ele­fan­til­la, se muis­taa riidat ja romanssit 10 ker­taa kauem­min kuin mies (Brizen­dine 2006), samoin nöyryy­tyk­set.

 

Naisen ase­ma ja häpeä

 

Nainen on nähty miehen vas­tako­htana ja ala­maise­na kaut­ta län­si­maisen ajat­telun his­to­ri­an. Naiset ja tytöt ovat pitkään olleet huonom­mas­sa ase­mas­sa, alis­tet­tuina ja vail­la tasa-arvoisia oikeuk­sia miesten kanssa. Naista on pidet­ty vajavaise­na ja heikom­pana mieheen ver­rat­tuna. Nainen on yhdis­tet­ty ruumi­iseen, ais­tei­hin, tun­teisi­in, heikkouteen ja pimey­teen vas­tako­htana miehisek­si märitel­ly­ille voimalle, tietoisu­udelle ja jär­jen val­olle. Tämä näke­mys on kasvualus­taa häpeän tun­teille.

 

Häpeästä sosi­aalise­na kon­ven­tiona on Iréne Matthis (1981) kir­joit­tanut. Hän esit­tää, että naisen häpeä ei ole biol­o­gis­es­ti määräy­tynyt poh­jautuen naisen gen­i­taaliseen vajavaisu­u­teen kuten Freud olet­ti (1931), vaan hei­jas­taa yhteiskun­nan käsi­tyk­siä naisen huonom­muud­es­ta ja miehis­es­tä ylivoimaisu­ud­es­ta. Hän pohtii häpeää ennen kaikkea kult­tuuri­in sidot­tuna.

 

Varhainen häpeä

 

Ihmis­lap­si syn­tyy psyykkises­ti vuorovaiku­tuk­ses­sa äidin tai muun hoita­jan kanssa. Siinä tun­teet, kuten häpeä, syyl­lisyys, inho tai kateus eriy­tyvät varhais­es­ta affek­ti­ma­tri­i­sista. Porges korostaa poly­va­gaali­teo­ri­as­saan (2011), miten vau­va pyrkii kiin­nit­tymään äidin kat­seeseen tur­val­lisu­ut­ta etsien sosi­aalisen liit­tymisen vir­iämisek­si alus­ta asti. Näis­sä pyrkimyk­sis­sä vau­va voi pet­tyä.

 

Varhaisin häpeä syn­tyy lapsel­la pet­tymyk­sis­sä äidin kanssa vas­tavuoroisu­u­den tavoit­telus­sa Broucekin (1982) sekä Ikosen ja Rechardtin (1994) mukaan. Broucek kuvaa, miten vau­va pet­tyy jo alle vuo­den ikäisenä, jos ei saa vas­taus­ta kom­mu­nikoin­tiyri­tyk­silleen. Siitä syn­tyvästä vau­van akuutista ahdis­tusti­las­ta häpeä eriy­tyy vähitellen. Varhainen häpeä on vielä varsin jäsen­tymätön­tä häm­men­nys­tä ja järky­tys­tä. Tyy­dy­tyk­sen muis­ti­jäl­ki äidin hoivas­ta sisältää vau­valle enig­maat­tisia vieste­jä äidin sek­suaal­isu­ud­es­ta, ja näitä sen on mah­do­ton täysin ymmärtää. Arvoituk­sel­liset viestit (Laplanche 1989) välit­tyvät äidin kat­seesta, kos­ke­tuk­ses­ta ja hoivas­ta. Ne liit­tyvät vau­van ero­geenisi­in alueisi­in, joi­ta äiti kos­ket­telee ja joil­la on tiivis­tet­tyjä merk­i­tyk­siä. Tästä välit­tyy lapselle vieste­jä, mieli­hyvän sävy­isiä tai mieli­pa­han sävy­isiä, jot­ka muo­vau­tu­vat hänen mieliku­vikseen omas­ta min­u­ud­es­ta. Varhaiset sen­suaaliset koke­muk­set säi­lyvät ruumi­in muis­tis­sa, vaik­ka eivät vielä saa sano­ja tai sym­bol­e­ja. Ne ilmenevät toim­intana, suh­tau­tu­misi­na omaan ruumi­iseen ja sävyt­tävät häpeää.

 

Häpeä sisäisenä kon­flik­ti­na

 

Häpeää voidaan tarkastel­la sisäisenä kon­flik­ti­na, jos­sa tietyn toiveen tai tyy­dy­tys­tä tuot­ta­van havain­toelämyk­sen toteu­tus joutuu ris­tiri­itaan sisäis­ten esto­jen kanssa. Häpeäkon­flik­tin mallis­sa toiveet rakaste­tuk­si tulemis­es­ta ja kel­paamis­es­ta kar­i­u­tu­vat sisäis­ten ver­tailu­jen seu­rauk­se­na. Ihmi­nen ver­tailee jatku­vasti minää minä-ihanteisi­in. Kun näi­den välil­lä on jän­nitet­tä, vir­iää häpeää ja itse­tun­non ongelmia. Seu­rauk­se­na herää häpeän sig­naali­ahdis­tus, tiedosta­mat­tomien suo­jamekanis­mien aktivoitu­mi­nen ja ne johta­vat uusi­in kom­pro­mis­si-muo­dostelmi­in (Freud 1900/1968). Kuilu omien ihantei­den ja minän välil­lä altistaa häpeälle. Tavoit­ta­mat­tomat ihanteet ovat keskeisiä häpeässä (Piers & Singer 1953; Chas­seguet-Smirgel 1985; Wurmser 1994).

 

Täy­den­tävää näkökul­maa häpeään tuo Leon Wurmser (1994) kuvaa­mal­la pri­maarista häpeää, jos­sa häpeän alku­ma­tri­isi­na ovat nimeno­maan eril­lisyy­den lujit­tumiseen ja lähen­tymiskri­isin liit­tyvät pul­mat, jot­ka koros­tu­vat lapsel­la noin puoli­tois­tavuo­ti­aas­ta alka­en. Häpeän tunne alkaa vir­itä selvem­pänä juuri lähen­tymiskri­isin aikana. Tämä kri­it­ti­nen vai­he vaatii lapselta eri­tyis­es­ti psyykkistä työtä. Lap­si on sil­loin herkästi haavoit­tu­va ja kokee hel­posti, että hän ei kel­paa tai hän­tä ei rakaste­ta pienenä, sukupuolis­es­ti vajavaise­na ja kyvyt­tömänä ruumi­in­sa sisältö­jen tai aukko­jen hallintaan. Lap­si pyrkii varhain vuorotellen eril­lisyy­teen äidis­tä ja vuorotellen yrit­tää saa­da äitiä uudelleen val­taansa ja yksey­teen. Tämä voi johtaa joko uuteen hävet­tävään sym­bioot­tiseen riip­pu­vu­u­teen äidis­tä tai sille vas­takkaiseen halvek­su­vaan piit­taa­mat­to­muu­teen äidis­tä. Varhaisem­mat pet­tymyk­set vas­tavuoroisu­u­den pyrkimyk­sis­sä jäävät muis­ti­jälk­inä aivoihin ja hei­jas­tu­vat myös puolestaan eril­lisyy­den ongelmi­in. Pri­maarisen häpeän mallis­sa val­okeilaa suun­nataan lapsen sisäiseen maail­maan ja sen ris­tiri­itoi­hin. Lap­si tekee psyykkistä työtä alus­ta alka­en. Hän muokkaa itse havain­to­jaan, tun­te­muk­si­aan, koke­muk­si­aan ja pet­tymyk­siään vas­tavuoroisu­u­den toiveis­saan oma­l­la taval­laan ja antaa niille oman­laisia merk­i­tyk­siä ja tekee niistä omia teo­ri­oitaan ja fan­ta­sioitaan.

 

Ihmis­lap­si on äärim­mäisen avu­ton ja riip­pu­vainen äidin hoivas­ta, eikä pysty hal­lit­se­maan tai tyy­dyt­tämään viet­te­jään kuten nälkää, mikä luo maas­toa häpeälle. Häpeän sisäl­lön arkaaise­na poh­jana voidaan pitää häpeän tri­a­dia (Wurmser 1994): heikkous, vajavaisu­us ja kyvyt­tömyys kehon aukko­jen hallintaan. Taap­er­oikäisel­lä on kolme tärkeää psyykkistä mene­tys­tä eril­lisyy­den sel­vetessä. Hän luop­uu vähitellen omnipotenssin kuvitel­mas­ta, täy­del­lisyy­den illu­u­sio väistyy ja hän tajuaa, että on kyvytön kehon aukko­jen hallintaan.

 

Keskeinen väit­teeni on, että lapsen varhainen häpeä jäsen­tyy vähitellen sisäisek­si kon­flik­tik­si. Häpeäl­lä on laa­jem­pi psyko­dy­nami­ik­ka kuin pet­tymyk­set äiti­in vas­tavuoroisu­u­den toiveis­sa. Häpeästä ei voi syyt­tää äitiä, vas­tavuoroisu­u­den puut­teesta, eipä isääkään tai patri­arkaal­ista kult­tuuria. Lapsen äärim­mäi­nen avut­to­muus ja riip­pu­vu­us van­hem­mista, pienu­us-kom­plek­si virit­tää sinän­sä häpeää. Tämä kär­jistyy oidi­paali­vai­heessa, jol­loin lap­si on riit­tämätön van­hem­man kump­paniksi. Halu herät­tää häpeää.

 

Häpeän ulot­tuvuuk­sia

 

Häpeä voi olla rak­en­tavaa tai tuhoavaa – hyvän­laa­tu­ista tai pahan­laa­tu­ista. Häpeä on edel­ly­tys kult­tuurin ja sivistyk­sen muo­dos­tu­miselle. Elämän­vi­etin, Eroksen, palveluk­ses­sa häpeä on lievää ja rak­en­tavaa. Häpeä kuu­luu näin ollen nor­maali­in kehi­tyk­seen. Häpeä suo­jelee min­u­ut­ta ja inti­im­iä koke­mus­ta. Se on myös säätelevä funk­tio suo­jaa­mas­sa min­u­ut­ta sietämät­tömän voimakkail­ta viet­tiki­iho­tuk­sil­ta. Häpeään heräämi­nen aut­taa ihmistä luop­umaan omnipotenssista, hillit­semään itsekästä halu­jen toteut­tamista ja lop­u­ton­ta ahneut­ta. Häpeämi­nen saa ihmisen huomioimaan toisia ihmisiä, huole­hti­maan heistä ja maa­pal­lon tule­vaisu­ud­es­ta.

 

Pahan­laa­tu­inen häpeä lamaan­nut­taa ja johtaa vetäy­tymiseen objek­teista ja äärim­mäisenä itse­murha-ajatuk­si­in ja ‑tekoi­hin kuole­man­vi­etin yllyt­tämänä. Se estää sub­jek­ti­na toim­imista; se hal­vaan­nut­taa, ahdis­taa ja tuot­taa syvää kär­simys­tä. Pahan­laa­tu­inen häpeä estää ihmistä ole­mas­ta oman elämän­sä päähenkilö. Se estää naista aja­mas­ta omaa etu­aan ja puo­lus­ta­maan itseään, naut­ti­mas­ta sek­suaal­isu­ud­estaan ja sen sijaan saa vaiken­e­maan ja lamaan­tu­maan.

 

Häpeä voi olla sisäistä tai ulkoista. Sisäi­nen häpeä vir­iää sisäisenä ris­tiri­itana, kun pal­jas­tuu ihantei­den­sa vas­taisek­si esimerkik­si riip­pu­vaisek­si, osaa­mat­tomak­si, avut­tomak­si tai kyvyt­tömäk­si hal­lit­se­maan tun­teitaan ja halu­jaan. Sisäistä häpeää voi potea yksin ollessa, sig­naali­ahdis­tuk­se­na, kun ihmi­nen ei tunne tavoit­ta­vansa sisäisiä ihanteitaan. Näin ollen ihanteet ovat keskeisiä häpeän syt­tymisessä. Tästä häpeän­tun­teesta ei voi syyt­tää mui­ta, ei miestä tai van­hempia. Häpeä voi nos­taa päätään, vaik­ka pet­tymyk­set vas­tavuoroisu­u­den tavoit­telus­sa eivät olisi ajanko­htaisia.

 

Häpeä tarkoit­taa myös ennakoivaa ahdis­tus­ta vaaras­ta joutua nöyryyte­tyk­si tai halvek­sun­nan kohteek­si. Sisäi­nen häpeä ehkäisee sil­loin ennal­ta julk­ista nöyryy­tys­tä. Tästä päästäänkin ulkoiseen häpeään, joka herää häpäisys­tä ja nöyryyt­tämis­es­tä tai fyy­sisen koske­mat­to­muu­den loukkaamis­es­ta. Uhrin häpeä on usein lamaan­nut­tavaa. Ulkoinen häpeä vir­iää reak­tiona tois­t­en tekoon, mut­ta se voi myös herät­tää ja tuo­da esi­in sisäsyn­tyisen häpeän­tun­teen.

 

Sam­makko metaforana häpeälle

 

Käytän sam­makkoa metaforana häpeälle. Sam­makko on vas­ten­mieli­nen ja limainen eluk­ka, jota kukaan ei halua syli­in­sä. Sam­makko loikkaa äkisti kuten häpeän tunne. Sam­makko­ja voi päästä suus­ta huo­maa­mat­ta. Se sym­bol­oi naisen gen­i­taale­ja, jot­ka ovat pehmeät ja limaiset tai miehen gen­i­taale­ja, jot­ka uhmaa­vat pain­ovoimaa erek­tios­sa kuin sam­makon loik­ka. Toisaal­ta sam­makko oli muinaises­sa Egyp­tis­sä arvostet­tu hedelmäl­lisyy­den jumalatar, Hekate. Häpeässä onkin nuo molem­mat ulot­tuvu­udet: rak­en­ta­va ja tuhoa­va.

 

Myytit ja häpeä

 

Anti­ikin myytit käsit­televät piilota­jun­nas­ta kumpuavia pyrkimyk­siä ja ris­tiri­ito­ja, rakkaut­ta, vihaa, nöyryy­tyk­siä, kos­ton­hi­moa ja myös häpeää.

Aidos oli kreikkalaises­sa mytolo­gias­sa häpeän jumalatar ja samal­la kun­nioit­tamisen, nöyryy­den ja vaa­ti­mat­to­muu­den edus­ta­ja. Aidos esti ihmisiä tekemästä toisille väärin. Tässä myytis­sä häpeä on myös rak­en­tavaa ja tarpeel­lista. Neme­sis, kos­ton ja oikeu­den­mukaisu­u­den jumalatar oli hänen läheinen kump­panin­sa. Häpeä ja kos­to liit­tyvätkin läheis­es­ti yhteen. Nöyryy­tyk­set ja häpeä-rai­vo lietso­vat kos­ton­hi­moa. Kos­ton­hi­moinen rai­vo voi laan­tua vas­ta kun ihmi­nen on saanut kos­ke­tus­ta sen taustal­la ole­vaan häpeään. Kosto­fan­ta­siois­sa ihmi­nen pyrkii palaut­ta­maan nar­sis­tisen tas­apain­on ja lievit­tämään häpeää.

 

Parati­isimyyt­ti ker­too eril­lisyy­teen siir­tymis­es­tä sekä häpeän ja halun syn­nys­tä. Karko­tus parati­i­sista, sym­bioosista, johtaa työläälle tielle kohti sek­suaal­isu­u­den ja halu­jen hal­tu­unot­toa. On vain tie kohti eril­lisyyt­tä, jota joutuu psyykkisel­lä työl­lä pros­es­soimaan kohti vas­tavuoroisu­ut­ta. Kadote­tun parati­isin ihan­neti­lan ihmi­nen pyrkii löytämään uudelleen ihanteis­saan.

 

Narkissos-myytis­sä kuvail­laan häpeämätön­tä Narkissos­ta ja häpeävää Ekhoa. Häpeä kietoutuu itse­tun­non ongelmi­in. Nar­sis­tisil­la häir­iöil­lä on juuren­sa toiseu­den trau­man kohtaamises­sa ja eril­lisen iden­ti­teetin hal­tu­un ottamises­sa. Häpeä on nar­sis­min ver­hot­tu kump­pani. Olen kir­jas­sani Nainen ja häpeä (Reenko­la 2014) kuvail­lut tarkem­min Narkissos-myyt­tiä ja Oidi­pus-myyt­tiä.

 

Oidi­pus-myytin kään­neko­htana on juuri Oidipuk­sen heräämi­nen häpeään. Häpeään havah­tu­mi­nen merk­it­see toiseu­den myön­tämistä, tois­t­en huomioimista, siir­tymistä konkreet­tis­es­ta teosta sym­bol­iseen ajat­telu­un, sukupolvien välisen eron myön­tämistä. Oidi­pus voi kään­tää kat­seen sisään­päin, sisäiseen maail­maansa, toim­imisen ase­mas­ta. Oidi­pus tajuaa, että hän on Laiok­sen ja Iokas­teen lap­si, eikä voikaan olla äidin puoliso mah­tavasti isän­sä ohit­taen. Ins­es­tikiel­to astuu voimaan ja herät­tää pienu­u­den ja riit­tämät­tömyy­den kipeät ja hävet­tävät tun­teet.

 

Elek­tra-myyt­ti (Sofok­les 1986; Aiskhy­los 1961) kuvaa tytön kolmioasetel­maa, jos­sa suhde äiti­in on täyn­nä vihaa ja äid­in­murhan toivei­ta ja isä on ihan­noitu. Elek­tra-myyt­ti valaisee naisen sielun pimeitä aluei­ta, nöyryy­tys­tä ja häpeä-raivoa. Äiti, Kly­taimnes­tra, on häpäis­syt ja nöyryyt­tänyt Elek­traa pitämäl­lä tämän palveli­jan ase­mas­sa ja lähet­tänyt hänen vel­jen­sä Orestesin maan­pakoon. Kly­taimnes­tra on murhan­nut Agamem­non­in, Elek­tran ja Orestesin isän ja juh­lii Agamem­non­in kuole­maa ilo­juh­lin ker­ran kuukaudessa tyt­tären­sä Elek­tran surua pilkat­en.

 

Kly­taimnes­tra on omis­tau­tunut rakas­ta­jalleen Aigisthok­selle, mut­ta ei Elek­tralle. Aigisthos pääsee äidin sänkyyn ja syli­in ja saa äidin omis­tau­tu­van rakkau­den. Elek­tra jää nöyryytet­tynä syr­jään pariskun­nan suh­teesta. Täyn­nä häpeä-raivoa Elek­tra kään­tää pienu­u­den ja häpeän tun­teen­sa mah­tavak­si kos­tovoimak­si yllyt­täen Oreste­sia murhaa­maan hei­dän äitin­sä. Kostaes­saan isän­sä kuole­man hän halu­aa hävit­tää äidin ja hänen kump­panin­sa yhteisen nautin­non, kan­tanäyn ja samal­la lievit­tää omaa nöyryy­tys­tään ulkop­uolisu­ud­es­ta. Elek­tral­la rakkaus ei miedonna hänen murhan­hi­moista vihaansa, eikä osal­lis­tu­mi­nen äid­in­murhaan Orestesin kanssa lievitä hänen nöyryy­tys­tään. Elek­tra jää elämään yksinäisenä ja synkkänä.

Oidi­pus-myyt­ti ei ker­ro tytön oidi­paal­ista asetel­maa. Kuvailen seu­raavas­sa kap­paleessa Kore/Perse­phone-myyt­tiä, joka kuvaa sitä osu­vam­min.

 

Halu ja häpeä oidi­paali­vai­heessa

 

Oidi­paali­vai­he on tärkeä sol­muko­h­ta, jos­sa lapsen rakkau­den toiveet kar­i­u­tu­vat usein häpeäl­lis­inä. Gen­i­taalien tun­te­muk­set voimis­tu­vat tässä vai­heessa ja eroot­tiset halut ilmestyvät voimal­la lapsen elämään. Lap­si alkaa miet­tiä van­hempi­en suh­teen laat­ua pariskun­tana. Isän merk­i­tys selke­nee. Sek­suaal­is­ten halu­jen voimis­tu­mi­nen lisää tietoisu­ut­ta eril­lis­es­tä min­u­ud­es­ta ja tuo tul­lessaan häpeän. Oidi­pus-kom­plek­si tarkoit­taa yleis­es­ti muo­toil­tuna lapsen riit­tämät­tömyyt­tä van­hempi­en kump­paniksi ja ulkop­uolelle jäämistä hei­dän sek­suaalis­es­ta suh­teestaan. Lapsen koke­mus pienu­ud­es­ta, riit­tämät­tömyy­destä ja syr­jään jäämis­es­tä herät­tää väistämät­tä häpeää. Jokainen lap­si kohtaa oidi­paalisen kolmioasetel­man ja käsit­telee sen oma­l­la taval­laan. Hän voi esimerkik­si pyrk­iä kieltämään oidi­paalisen asetel­man ja kan­tanäyn merk­i­tyk­siä ja kään­tyä fal­liseen mah­tavu­u­teen ja kaikkivoipaisu­u­teen riit­tämät­tömyyt­tä lievit­tämään. Toteu­tunut ins­es­ti taas sat­ut­taa las­ta ja tuot­taa uhrin häpeää.

 

Oidi­pus on alle­go­ria sille psyykkiselle työlle ja kamp­pailulle, jota lap­si käy ottaes­saan hal­tu­un­sa halu­jaan ja into­hi­mo­jaan ja muokates­saan niitä reali­teet­tien vaa­timusten mukaisek­si. Oidi­paa­li­nen häpeä muo­dos­tuu vähitellen sisäisek­si kon­flik­tik­si. Aikaisem­pikin häpeäaines jäsen­tyy nyt uudelleen kon­flik­tin­o­mais­es­ti. Jos lapsel­la on paljon varhaisia pet­tymyk­siä van­hempi­in, oidi­paaliseen riit­tämät­tömyy­teen tör­määmi­nen ja sen herät­tämä häpeä voi kehit­tyä sietämät­tömäk­si.

 

Tytön ja pojan oidi­paali­vai­he eroa­vat toi­sis­taan. Tytöl­lä on selvem­min kuin pojal­la kak­si rakkau­denko­hdet­ta, äiti ja isä. Äiti on sekä tytölle että pojalle yleen­sä ensim­mäi­nen rakkau­den ja halun sekä samas­tu­misen kohde ja varhaisin hoivaa­ja. Tyt­tö siir­tyy posi­ti­ivises­sa oidi­paaliasetel­mas­sa rakas­ta­maan äidin lisäk­si isää, kol­mat­ta. Tämä niin san­ot­tu kohteen­si­ir­to on merk­i­tyk­selli­nen tytön kehi­tyk­sessä. Rakastet­tu äiti, saman­lainen, samas­tu­mis­ten kohde ja elin­tärkeä hoivaa­ja, muut­tuu samal­la tytölle kade­hdit­tavak­si kil­pail­i­jak­si. Äitiä kohtaan herää vah­va vihan ja rakkau­den ris­tiri­ita. Tämän ambivalenssin käsit­telyssä tyt­tö joutuu tekemään jatku­vaa psyykkistä työtä. Tyt­tö saa selvem­min kuin poi­ka kahdet rukkaset oidi­paali­vai­heen rakkau­den pyrkimyk­sis­sä, sekä äidiltä että isältä (Reenko­la 2004). Tämä koet­telee tytön itse­tun­toa ja nar­sis­mia ja altistaa tyt­töä häpeälle. Tytölle on tärkeää varmis­taa rakaste­tuk­si tulem­i­nen. Poi­ka taas on haavoit­tuvainen miehisen iden­ti­teet­tin­sä rak­en­tamises­sa.

 

Tytön oidi­paaliasetel­maa onkin kut­sut­tu Perse­phone-kom­plek­sik­si (Kul­ish & Holtz­man 2008). Kreikkalaises­sa myytis­sä Kore oli äitin­sä Deme­terin kanssa niityl­lä poim­i­mas­sa kukkia, kun mies, Man­alan jumala, Hades, ryösti ja raiskasi Koren ja vei mukaan Man­alaan. Zeus-isä sovit­teli asian niin, että Kore/Persephone viet­ti osan vuot­ta, kesän, Deme­terin luona ja osan vuot­ta, tal­ven, Hadek­sen luona. Koren ollessa Deme­terin luona luon­to kukoisti hedelmäl­lisenä ja Koren palates­sa Hadek­sen luo oli talvi.

 

Eril­liseen rakkau­teen siir­tymi­nen, irtaan­tu­mi­nen äidis­tä ja samas­tu­mi­nen äiti­in ker­tau­tu­vat jatku­vana syk­lisenä heil­urili­ik­keenä. Koren ja Deme­terin eron ja jälleen­ta­paamisen vuorot­telu kuvas­taa osu­vasti tätä pros­es­sia, jos­sa nainen uus­in­taa elämän eri vai­heis­sa samas­tu­misia äiti­in ja hyvää liit­toa äidin kanssa saaden siitä voimia.

 

Kore-myyt­ti kuvaa osu­vasti myös nuoren naisen häpeää eril­lisyy­destä ja sek­suaal­i­sista haluista. Sek­suaa­li­nen halu ja akti­ivi­su­us on sijoitet­tu mieheen, Hadek­seen. Kore piilot­taa ne salaisuuksi­na Man­alan onkaloi­hin, äidin ulot­tumat­tomi­in. Salaisu­udet ovat tärkeitä nuoren tytön eril­lisyy­delle ja hävet­tävän piilot­tamisek­si.

 

Tytöl­lä negati­ivi­nen oidi­paa­li­nen vai­he on keskeinen. Siihen liit­tyviä pyrkimyk­siä ja kaipauk­sia on usein sivu­utet­tu, vaik­ka pul­mat tässä vai­heessa voivat olla kauaskan­toisia ja voimis­ta­vat häpeää. Siinä tytön tehtävänä on äiti­in kohdis­tu­van rakkau­den ja halun eli niin san­otun homosek­suaalisen libidon yhdis­te­ly min­u­u­teen. Pyrkimyk­set olla äidin ain­oa kump­pani herät­tävät naisel­la herkästi häpeää. Tytölle voi olla järky­tys havai­ta, ettei hän olekaan äidin ain­oa huomion ja hal­tioituneen kat­seen kohde. Äiti onkin pet­turi, jol­la on toinen rakkau­den kohde, isä tai muu aikuinen kump­pani. Tör­määmi­nen riit­tämät­tömyy­teen äidille on toisille tytöille tyr­mistyt­tävää ja sietämät­tömän hävet­tävää. Varhaisen, täy­del­lisen ruumi­inku­van illu­u­sion mene­tys ja puut­teel­lisu­u­den koke­mus ovat uhkaa min­u­udelle.

 

Kan­tanäky, aja­tus van­hempi­en rakastelus­ta on omi­aan järkyt­tämään tytön illu­u­sio­ta täy­del­lisyy­destä tuo­den häpeää. Aja­tus isästä, joka pystyy tyy­dyt­tämään äidin halun ja elävöit­tämään jopa masen­tuneen äidin sek­suaalisen mieli­hyvän ja orgas­min tuo­jana, hor­jut­taa tyt­tären nar­sis­tista kaikkivoivu­ut­ta perus­teel­lis­es­ti. Näin käy varsinkin, jos tyt­tö ei ole saanut riit­tävästi tun­net­ta äidin rakkaud­es­ta eikä ole sulat­tanut äidin mene­tys­tä sym­bioot­tisen rakkau­den kohteena. Äidin fan­ta­sia hänet täy­del­lis­es­ti tyy­dyt­tävästä tyt­tärestä ei sal­li tytön olla rauhas­sa pieni ja vajavainen. Esimerkik­si suorit­ta­janainen, joka yltää luo­maan häikäi­se­viä teok­sia, saat­taa kuvail­la ole­vansa hävet­tävän tyhjä sisältä.

 

Tyt­tö voi jäädä negati­iviseen oidi­paaliseen vai­heeseen tai perään­tyä siihen pysytellen äidin, saman­laisen, rakkau­den tavoit­telus­sa isän ollessa etupäässä kil­pail­i­ja ja kuokkavieras. Isän pelot­tavu­us ja fan­tasi­at väki­val­taisen kan­tanäyn vaar­al­lisu­ud­es­ta äidille pitävät tyt­töä tässä asetel­mas­sa. Tytölle on mutkikas­ta ja hävet­tävää äidin kaipu­un eli homosek­suaalisen libidon ja rakkau­den yhdis­tämi­nen min­u­u­teen.

 

Nainen ja häpeä

 

Seu­raavas­sa pohdin naisen sisäistä häpeää ja sen muo­dos­tu­mista kolmes­ta näkökul­mas­ta: äidis­tä eriy­tymi­nen, sisäi­nen ris­tiri­ita minän ja ihantei­den välil­lä sekä naisen anato­mi­an eri­ty­i­som­i­naisu­udet.

 

1. Eril­lisyy­den työläys ja sisäkkäisyy­den koke­mus

 

Tytön eriy­tymi­nen äidis­tä on eri­tyisen työläs pros­es­si, kos­ka tyt­tö irtaan­tuu äidis­tä, saman­lais­es­ta, samas­tu­mis­ten kohteesta. Sym­bo­l­i­nen äid­in­murha äidis­tä irtaan­tu­mise­na ja eril­lisen iden­ti­teetin muo­vaami­nen ovat tytölle vaa­ti­va urak­ka (Reenko­la 2008). Äidin mene­tys sym­bioot­tisen rakkau­den kohteena ja siir­tymi­nen eril­liseen rakkau­teen on keskeinen sol­muko­h­ta tytön kehi­tyk­sessä. Se vaatii eri­ty­istä psyykkistä työtä ja rak­en­tavaa aggres­sio­ta voimana. Min­u­u­den vah­va eril­lisyys ja rajo­jen selkeys eivät ole naiselle omi­nais­in­ta. Häpeäalt­tius herää eril­lisyy­den ollessa hauras. Tämä maas­to on otolli­nen häpeän ja häpeä­fan­ta­sioiden vir­iämiselle. Sym­bol­ista äid­in­murhaa tyt­tö ker­taa oidi­paali­vai­heessa, jol­loin elin­tärkeästä ja rakaste­tus­ta äidis­tä tulee myös kil­pail­i­ja. Nuoru­usiässä tämä ker­tau­tuu uudelleen naisel­lisen sek­suaal­isu­u­den hal­tu­uno­to­ssa.

 

Toisaal­ta tyt­tö voi säi­lyt­tää min­u­udessaan pri­maarisamas­tu­miset äiti­in. Tytöstä kas­vaa itses­tään nainen, Edenin puu­tarha; hänen sisäl­lään voi kas­vaa vau­va, osana hän­tä ja samal­la eril­lisenä omine per­in­tötek­i­jöi­neen. Naisen koke­muk­ses­sa minä ja ei-minä, ulkoinen ja sisäi­nen maail­ma sekä eril­lisyys ja ei-eril­lisyys eivät ole selkeästi erotet­tavis­sa vaan kietoutu­vat eri­tyisel­lä taval­la toisi­in­sa: sisäkkäin. Mah­dol­lisu­us sisäkkäisyy­den koke­muk­seen hei­jas­tuu myös naisen psyy­keen. Miehel­lä sekä psyykki­nen eril­lisyy­den koke­mus että ruumi­in rajat ovat selkeäm­mät.

 

2. Ihanteet – kom­pas­si vai korset­ti

Minäi­hanteet ovat keskeisiä häpeässä (Piers & Singer 1953; Chas­seguet-Smirgel 1985; Wurmser 1994). Ne anta­vat suun­taa ja arvo­ja elämällemme toimien kom­passin tavoin, osana ylim­inää. Toisaal­ta ne ovat pain­os­ta­van vaa­tivia kuin korset­ti. Naisen minäi­hanteen fem­i­ni­inisen yti­men muo­dostaa pyrkimys olla itse lap­su­udessa menete­tyn äidin kaltainen, täy­delli­nen äiti-Parati­isi. Naisen minäi­hanteet ovat selvem­min bisek­suaal­isia, niis­sä pain­ot­tuvat sekä niin san­otut fal­liset että äidil­liset pyrkimyk­set. Tämä avaa naiselle mah­dol­lisuuk­sia kah­teen suun­taan ja toisaal­ta se luo ris­tiri­itaa ja häpeää, kahdelta suunnal­ta. Falli­nen minäi­hanne vaatii näyt­tävi­in suorituk­si­in opiskeluis­sa ja työelämässä. Äidilli­nen ihanne taas vaatii rakas­ta­maan las­ta vail­la vihaa ja omis­tau­tu­maan lapselle itsen­sä toteut­tamisen ase­mas­ta. Äitimyytin ja mum­mimyytin vaa­timuk­set hei­jas­ta­vat myös naisen sisäisiä ihantei­ta. Lisäk­si naisen ihanteis­sa voi pain­ot­tua kol­man­te­na pyrkimyk­set olla täy­del­lisen viehät­tävä, sek­suaalis­es­ti puoleen­sa vetävä nainen, ikuis­es­ti nuori ja kau­nis. Nav­igoin­ti kohti näitä ihantei­ta on vaa­ti­vaa ja tavoit­ta­mat­tom­i­na ne altista­vat häpeälle.

 

Tois­t­en huomioimi­nen, eri­tyis­es­ti rakkaiden ihmis­ten, on naisen ihanteis­sa tärkeää, per­in­teis­es­ti. Kiltteys, vihan hillintä, aggres­sioiden vält­tämi­nen on ihanteena kuin kuris­ta­va korset­ti, jon­ka luut ovat liian tiukalla.

 

Rakastet­tuna pysymi­nen on naisen ihanne ja hylä­tyk­si jou­tu­mi­nen hävet­tää. Puh­taus, hillintä, siisteys ja hyvä tuok­su ovat niin ikään ihantei­ta hillit­tömyy­den ja sotkun sijaan. Pidä­tyskyvyn menet­tämi­nen on naiselle kauhis­ta­va häpeä, sekä ruumi­in erit­tei­den että tun­tei­den. Naisen häpeä ilme­nee usein rumuu­den tun­teina, kau­ni­il­lakin.

 

Kult­tuuri ja sisäiset ihanteet vaikut­ta­vat kehämäis­es­ti toisi­in­sa. Kun kult­tuurin ihanteet muut­tuvat, ne vaikut­ta­vat sisäisi­in ihanteisi­in ja niiden muu­tos hei­jas­tuu kult­tuurin ja medi­an ihanteisi­in. Naisen ihanteet ovat muut­tuneet viimeisen viidenkym­men vuo­den kulues­sa. Sek­sisuh­teet eivät ole pohjo­is­maises­sa kaupunkikult­tuuris­sa enää hävet­täviä. Puolen­sa pitämi­nen, itsen­sä toteut­ta­mi­nen ja aggres­sioiden rak­en­ta­va käyt­tö ovat uusia ihantei­ta.

 

3. Naisen ruumi­in maanti­eto; sisäkkäisyy­den koke­mus ja hedelmälli­nen sisäti­la

 

Min­u­us on alun perin ja ensisi­jais­es­ti ruumi­illi­nen, pain­ot­ti Freud (1923.) Tie anato­mi­as­ta psyykkisi­in merk­i­tyk­si­in on työläs, varsinkin naisel­la. Freud kiin­nit­ti huomio­ta sukupuolten välisi­in eroi­hin häpeän kokemises­sa. Hän havain­noi tässä kohtaa poikkeuk­sel­lisen tarkasti tytön ais­timuk­sia kli­torik­sen tun­to­herkkyy­destä, mis­tä hän arveli seu­raa­van ”häkel­lyt­tävää häpeän tul­vaa”. Freud ei fal­losen­trisen naisvi­hamielisessä näke­myk­sessään myön­tänyt vagi­naal­is­ten tun­te­musten merk­i­tys­tä tytöl­lä. Hän ei arvostanut naisen sisäti­lan mieli­hyvää ja aartei­ta, ei myöskään raskau­den merk­i­tys­tä arvokkaana naiselle. Freudin näke­myk­set nais­es­ta vain vajavaise­na mieheen ver­rat­tuna ovat naista halvek­su­via ja häpäi­se­viä.

 

Karen Hor­ney (1987) kyseenalaisti Freudin käsi­tyk­set peniska­teu­den pri­maarisu­ud­es­ta ja pain­ot­ti vagi­nan ja kohdun merk­i­tys­tä. Tyt­tö on myös ylpeä gen­i­taalien­sa mieli­hyvästä ja hedelmäl­lisyy­destään.

 

Näkymätön sisäti­la – run­sas vai tyhjä?

Tytön sisä­gen­i­taalit ovat piilos­sa. Näkymät­tömän sisäti­lan, halun ja mieli­hyvän paikan muokkaami­nen mieliku­viksi ja sanoik­si vaatii eri­ty­istä psyykkistä työtä ja älyl­listä pon­nis­telua.

 

Tytölle annet­tu mas­tur­baa­tiok­iel­to kuu­luu usein: ”Älä kaivele pyl­lyäsi.” Se on omi­aan vahvis­ta­maan ruumi­in rajo­jen ja vyöhykkei­den epämääräisyyt­tä. Gen­i­taalit, anaalialue ja ure­traa­li­nen alue liitetään tytöl­lä sanal­lis­es­ti yhteen, pyl­lyk­si. Ulosteet ja virt­sa yhdis­tetään gen­i­taalei­hin. Tämä korostaa mieli­hyvän yhteyt­tä likaisu­u­teen ja saas­taan, häpeäl­liseen. Mieli­hyvän tun­te­muk­set tytön gen­i­taalis­es­ta sisäti­las­ta sekoit­tuvat anaal­is­ten sisältö­jen hai­se­vi­in sotkui­hin ja herät­tävät kon­trol­lin menet­tämisen pelko­ja. Ruumi­in pidät­telemät­tömät sisäl­löt alka­vat tun­tua hävet­täviltä. Poikaa taas uhataan näkyvän eli­men, pip­pelin leikkaamisel­la tai vahin­goit­tumisel­la.

 

Tyt­tö ei voi esitel­lä sisäisiä gen­i­taale­jaan, ”kukkaroa, korurasi­aa” vai­vat­tomasti kuten pojat näkyvää kikke­liään. Äidille ei ole luon­te­vaa ihastel­la tytön sisä­gen­i­taale­ja, pojan kikke­liä, ”vesipyssyä” sen sijaan on. Tytön itse­tun­nolle on tärkeää saa­da van­hem­mil­ta hyväksyvää peilaus­ta eikä häpeälle altistavaa vähät­te­lyä, saati toru­ja gen­i­taaliseudun pal­jastelulle tai sen sym­bol­eille, kuten nukelle tai rimp­sumekoille. Näkymät­tömän inti­imin sisäti­lan katek­toimi­nen onkin tytölle vaa­ti­vaa. Monille naisille sisäti­la on tyhjä ja vail­la nautin­toa, toisille se on run­sas ja mieli­hyvää tuo­va.

 

Toisaal­ta sisim­män ver­hoami­nen on naiselle keskeistä, samoin oman halun ja nautin­non salaami­nen. Niin kauan kuin eril­lisyys on hauras, on tarpeen suo­ja­ta sis­in­tään ver­hoa­mal­la se ja sala­ta mielip­i­teen­sä ja nautin­ton­sa.

 

Kohtu ja häpeä

Olemme kaik­ki syn­tyneet naisen kohdus­ta. Tytöl­lä on jo pien­estä pitäen näkymä vau­vo­jen syn­nyt­tämiseen äidin lail­la. Samas­tu­miset äiti­in, saman­laiseen lujit­ta­vat hänen nar­sis­mi­aan tässä kohtaa ja ovat hänen min­uuten­sa poh­jakallio­ta. Pojas­sa tämä saat­taa herät­tää häpeää ja tun­net­ta vajavaisu­ud­es­ta ver­rat­tuna naiseen, kohdulliseen. Naiselta puut­tuu penis ja mieheltä kohtu. Molem­mat ovat vajavaisia toiseen sukupuoleen ver­rat­tuna, mis­tä vir­iää häpeää. Molem­mil­la on run­saut­en­sa ja puut­teen­sa.

 

Kohdun psyykki­nen merk­i­tys naiselle vai­htelee ääripäästä toiseen. Joillekin se on naiseu­den ja hedelmäl­lisyy­den sym­boli, toisille turha ja häir­it­sevä elin. Kohdun­pois­to on mon­elle ikään­tyvälle naiselle huo­jen­nus ja helpo­tus, kipu­jen ja vuo­to­jen vähetessä sen myötä. Toisille se näistä huoli­mat­ta on hävet­tävä mene­tys, vaik­ka ei enää lap­sia halu­aisikaan.

 

Transsukupuolisen henkilön suh­tau­tu­mista kohtu­un ja häpeään olisi kiin­nos­ta­va ja tärkeä tutkia. Hän kokee elävän­sä väärässä ruumi­is­sa ja halu­aa kor­ja­ta gen­i­taalin­sa ja muut sukupuoliset tun­nus­merk­it psyykkistä sukupuoltaan vas­taavak­si. Miehistävässä kor­jauk­ses­sa muo­toil­laan sukuelin­ten alue uudelleen ja edel­ly­tyk­senä sille on ster­il­isaa­tio. Kohtu pois­te­taan, väärän­laise­na.

 

Kli­toris

Kli­torik­selle, häpykielelle, ei ole vieläkään käytössä yleistä arkikie­len nimeä. Kli­toris on ain­oa elin, joka on pelkästään mieli­hyvää varten. Äid­it eivät juurikaan puhu häpykielestä tyt­tärilleen. Kli­torik­sen nimet­tömyys altistaa tytön koke­muk­selle, että hänen mieli­hyvän­sä on jotain hävet­tävää, rumaa ja vis­usti salat­tavaa. Sek­suaal­ista mieli­hyvää ja mas­tur­boin­tia eivät äiti eikä isä voi opet­taa tytölle. Mei­dän kult­tuuris­samme se olisi ruumi­in rajo­ja rikko­vaa ja ins­es­tistä.

 

Jotkut äid­it käyt­tävät kli­torik­ses­ta nim­i­tys­tä nap­pi tai herne, kuten H. C. Ander­s­enin sadus­sa Prins­es­sa ja herne. Patjo­jen alla piilos­sa ole­va herne sym­bol­oi kli­torista, jon­ka tun­te­muk­set aito tyt­tö tun­nistaa. Aikuiset naiset käyt­tävät eri­laisia nim­i­tyk­siä kli­torik­ses­ta, esim. liipaisin, laukaisin, nip­pu­la, napuk­ka, pikku koira.

 

Kuukautiset – vir­taa­va uni­ver­su­mi

Kuukautisveri on näkyvä punainen viesti ovu­laa­tios­ta ja naisen poten­ti­aal­ista kan­taa uut­ta elämää sisäl­lään, hedelmäl­lisyy­den mah­dol­lisu­ud­es­ta. Kuukautisv­eren tahrat ovat hävet­täviä ja aivan toisel­la taval­la kuin vahin­goit­tumis­es­ta tule­vat ver­i­tahrat.

 

Kuukautisi­in liit­tyy monia piilota­juisia merk­i­tyk­siä, joi­ta jär­ki ja val­is­tus eivät pysty kokon­aan hävit­tämään. Kuukautisveri herät­tää pelko­ja ja häpeää sisäti­lan vahin­goit­tumis­es­ta. Veren­vuo­to liit­tyy myös mui­hin ruumi­in erit­teisi­in, ulosteisi­in ja virt­saan ja voi tun­tua hai­se­val­ta ja saas­taiselta. Kuukautisveri on yhdis­tet­ty usein vaar­al­liseen ja demoniseen. Moni ker­too psykoter­api­as­saan kauhukoke­muk­sis­taan, miten kuukautisveri oli tahran­nut vaat­teet kesken koulupäivän, rat­sas­tuskurssil­la tai kesäleir­il­lä. He oli­si­vat halun­neet vajo­ta maan alle häpeästä. Häpeän ase­mes­ta nainen saisi kuitenkin olla ylpeä kuukautisv­eren ain­ut­laa­tu­i­sista omi­naisuuk­sista, siitä löy­det­ty­jen kan­ta­solu­jen taute­ja paran­tavista omi­naisuuk­sista (Reenko­la 2011).

 

Naisen ruumis on kuin vir­taa­va uni­ver­su­mi, kuona-ainei­den ohel­la val­uu pidäk­keet­tä muitakin nesteitä – kuukautisver­ta, äid­in­maitoa ja sik­iövet­tä. Kehon rajat ovat jous­tavia ja läpäi­sevät nesteitä. Häpeä liit­tyy hallinnan puut­teeseen, kuten rakon tai suolen pidä­tyskyvyn mene­tys jo lapse­na.

 

Naisen kehon vuodot ovat hävet­täviä, niitä pide­tään jopa irvokkaina. Lovi­isan kirkos­sa oli vuo­den­vai­h­teessa 2017–18 näyt­te­ly, jos­sa Pauli­ina Turak­ka Purho­sen tek­sti­iliveis­tok­sis­sa oli kuvat­tu alas­ton­ta juuri syn­nyt­tänyt­tä vuo­tavaa naista imet­tämässä vau­vaansa. Tämä herät­ti run­saasti pahek­sun­taa ja kirkko­val­tu­us­ton puheen­jo­hta­ja sai siitä tap­pouhkauk­sen. Taulut ris­ti­in­nauli­tus­ta Jeesuk­ses­ta ver­ta vuo­ta­vana sen sijaan eivät herätä pahek­sun­taa.

 

Häpeä­fan­tasi­at

Häpeään liit­tyy eri­laisia häpeä­fan­ta­sioi­ta, tietoisia ja piilota­juisia. Katse ja kat­so­tuk­si tulem­i­nen ovat niis­sä olen­naisia. Niis­sä on ”sisäi­nen silmä”, joka arvioi ja mit­tailee min­u­ut­ta, kun taas syyl­lisyy­den tun­teis­sa koh­dataan ”sisäi­nen tuo­mari”. Häpeä­fan­tasian ”sisäi­nen silmä” voi olla ankaran halvek­su­va ja pun­ni­ta min­u­u­den kevyek­si ja epätäy­del­lisek­si ver­rat­tuna täy­del­lisyyt­tä vaa­tivi­in minäi­hanteisi­in. Tämä silmä sijoite­taan usein yleisöön, kat­so­jaan, joka nau­raa tai pilkkaa. Häpeä­fan­ta­sioi­hin voi sisäl­tyä aja­tus maagis­es­ta kat­seesta, joka pal­jas­taa yti­men tai tunkeu­tuu sinne. Häpeä herät­tää halun piiloutua ja sala­ta hävet­tävää kat­seelta. ”Häpeän silmät päästäni”, san­o­taan. Sanon­nas­sa koros­tuu silmien ja kat­seen merk­i­tys häpeässä. Oidi­pus todel­lakin puhkaisi silmän­sä häpeästä. Häpeä­fan­ta­sioi­hin on olen­naista tutus­tua psykoter­api­an häpeä­työsken­telyssä.

 

Naisel­la häpeä­fan­ta­sioi­ta saat­taa herätä bisek­suaalisen minäi­hanteen kum­mal­takin suunnal­ta. Niitä vir­iää ruumi­in eri vyöhykkeiltä: on oraal­isia, anaal­isia ja ure­traal­isia sekä fal­lisia fan­ta­sioi­ta. Häpeäkoke­muk­sia kuvaa­maan käytetään usein ruumi­il­lisia metafo­ria, jot­ka liit­tyvät lap­su­u­den varhaisi­in sen­sorisi­in tun­te­muk­si­in ja sek­suaal­isi­in teo­ri­oi­hin ruumi­in sisäpuoles­ta ja pin­nas­ta. Ne voivat olla lapsen koke­muk­sia tai havain­to­ja van­hempi­en suh­tau­tu­mis­es­ta tai sit­ten lapsen pro­jek­tioi­ta omista tun­teista. Niis­sä on usein anaal­isia sisältöjä, esimerkik­si haisunäätä, paskakasa, kakka­pal­lo, vas­ten­mieli­nen, limainen, räkäi­nen, vuo­ta­va, tuhri­va. Niiden sisältönä voi olla kyvyt­tömyys pidät­tää ruumi­in sisältöjä, ulostei­ta, virt­saa, kuukautisvuo­toa, äid­in­maitoa tai pidätel­lä ja hal­li­ta tun­tei­ta, kuten vihaa tai kateut­ta. Oraal­isia sisältöjä ovat ahmat­ti, maiskut­teli­ja, irstail­i­ja, kan­ni­baali. Mui­ta sisältöjä on luke­mat­to­mia: type­rä, idioot­ti, itkupil­li, lapselli­nen, mätä, vialli­nen, ojas­ta löy­det­ty, vai­h­dokas, ele­fant­ti, bim­bo tai type­rä blon­di. Nainen voi häpeä­fan­ta­siois­saan ennakoi­da ole­vansa vihaise­na muiden silmis­sä nau­ret­ta­va kirku­va hys­teerikko, rääkyvä akka tai kauhea ämmä. Tyt­tö voi luo­da oidi­paalis­es­ta ulkop­uolisu­ud­es­ta eri­laisia omia fan­ta­sioi­ta: ”Jään ulkop­uolelle, kos­ka olen likainen, kakkainen ja hai­se­va” tai ”Min­ua ei huoli­ta mukaan, kos­ka olen ruma ja vajavainen”, ”Vas­ta jos saan peniksen, pääsen ehkä mukaan”.

 

Rumuu­den tunne

 

Naisen häpeä ilme­nee usein rumuu­den tun­teena, kau­ni­il­lakin naisel­la. Sen syn­tyyn vaikut­ta­vat mon­et tek­i­jät eri vai­heis­sa: varhaiset trau­maat­tiset koke­muk­set äidin kanssa; äidin ihail­e­van kat­seen vähäisyys, vas­takaiun puute, muut trau­mat, kuten sairaala­hoidot, nuku­tuk­set, leikkauk­set, siihen voi tul­la ainek­sia oidi­paal­i­sista rukka­sista äidiltä ja isältä, penis-kateud­es­ta, syyl­lisyy­destä äid­in­murhapyrkimyk­sien takia tai äidin voit­tamisen toiveista. Tunne siitä, että ruumis on ruma ja sisin mätä (Lax 1997) on tuskalli­nen.

 

Pikku­tytöt eivät ole pelkästään ”kanelia ja sok­e­ria” niin kuin lorus­sa san­o­taan! Pikku­tyt­tö voi olla äidin mielessä hai­se­va kakka­pal­lo ja pis­sas­otku, iljet­tävä oksen­nus­pönt­to, räkäi­nen ja limainen tai maiskut­ta­va syöp­pö. Kyke­neekö äiti pitämään vau­vaa suloise­na hajuineen ja sotkuineenkin, kiukkuise­na ja kilju­vana tai nuoru­usikäistä kil­pailun haluista ja raivoavaa tyt­töä rakkaana?

 

Sek­suaal­isu­us ja häpeä

 

Freud määrit­teli libidon maskuli­inisek­si; fem­i­ni­inisen libidon pos­tu­loi­vat Karen Hor­ney ja Ernest Jones. Naisen halu ja ais­til­lisu­us on luon­teeltaan eri­laista kuin miehen. Naisen libido on luon­teeltaan vir­taavaa, ren­gas­mais­es­ti laa­jenevaa; vas­taan­ot­tamisen halu on akti­ivista, mieli­hyvää tuot­tavaa eikä suinkaan vain pas­si­ivista, kuten jotkut luule­vat. Naisen orgas­mi voi laa­je­ta vagi­nas­ta ja kli­torik­ses­ta rin­toi­hin, iho­tun­te­muk­si­in ja hei­jas­tua aal­toillen koko ruumi­iseen.

 

Rakastelus­sa ihmi­nen voi hävetä halun­sa eri puo­lia. Orgasti­nen hurmio saat­taa herät­tää kauhu­ja min­u­u­den val­taamis­es­ta tul­van tai myrskyn lail­la tai toisen alis­ta­mak­si jou­tu­mis­es­ta. Sek­suaalisen kiiho­tus, himo ja orgas­mi­in heit­täy­tymi­nen herät­tää usein häpeää ja pelko­ja hallinnan menet­tämis­es­tä, kuten lapse­na kyvyt­tömyy­dessä pidät­tää pis­saa ja ulostei­ta. Mon­et naiset pelkäävät orgas­mi­in heit­täy­tymisen vievän kuole­maan. Ran­skas­sa orgas­mia kut­su­taankin pienek­si kuole­mak­si. Toisaal­ta nainen voi hävetä orgas­min puutet­ta ja teesken­nel­lä sitä. Mas­tur­boin­ti on mon­elle inti­i­mi salaisu­us ja hävet­tävää.

 

On syvää tyy­dy­tys­tä tuot­ta­va koke­mus, jos kel­paa toiselle omana itsenään sek­suaalielämässä. Rakaste­tuk­si ja halu­tuk­si tulemisen koke­mus lievit­tää häpeää.

 

Äitiys ja häpeä

Äidik­si tulo kos­ket­taa naisen sis­in­tä ydin­tä myöten sekä psyykkises­ti että ruumi­il­lis­es­ti. Äitiys voi olla tyy­tyväisyy­den ja ylpey­den aihe, syvä ja nautin­nolli­nen koke­mus, mut­ta äitiy­destä ja hedelmäl­lisyy­destä nousee herkästi myös häpeää mon­elta suunnal­ta. Täy­delli­nen äiti ei voi olla kukaan äitimyytin ja omien ihantei­den sitä vaaties­sa, ja tämä laukaisee usein sietämätön­tä häpeää ja epäon­nis­tu­misen tun­tei­ta. Las­ten epäon­nis­tu­miset koulus­sa ja työelämässä herät­tävät surun ohel­la häpeää, puhu­mat­takaan las­ten huumei­den käytöstä tai rikok­sista. Las­ten psyykki­nen oireilu tai sairas­t­a­mi­nen on usein syvän häpeän aihe.

Lapset­to­muus, kesken­menot, sik­iön kuole­ma, abor­tit, raskau­den kom­p­likaa­tiot, ime­tysongel­mat ovat naisel­la kipeitä ja keskeisiä häpeän aihei­ta.

Äiti käyt­tää häpeää tehokkaasti kas­va­tuskeinona kotona. Päiväkodeis­sa ja hoitopaikois­sa lapset laite­taan jäähylle, ei enää nurkkaan häpeämään. Tämä tep­sii, mut­ta jät­tää jäl­keen­sä häpeävän ihmisen. Keskeistä häpeäkas­vatuk­ses­sa on, ettei lap­si kel­paa omana itsenään, avut­tomana, osaa­mat­tomana ja pienenä tai mus­ta­sukkaise­na ja raivoa­vana. Lap­si ei saa ilmaista han­kalia tun­teitaan, kuten eroahdis­tus­ta, ikävää, vihaa, surua tai loukkaan­tu­mista.

Vai­hde­vu­o­sis­sa naisen hedelmäl­lisyys päät­tyy vähitellen ja hor­monien eri­tys muut­tuu toisen­laisek­si. Vai­hde­vu­o­sis­sa ole­va ”ämmä” tun­tuu hävet­tävältä, vaik­ka huo­jen­tavaa voikin olla, ettei enää saa lisää vau­vo­ja.

Toisaal­ta vai­hde­vu­osi-ikäi­nen nainen tun­tee vapau­tu­vansa lapsen­teon, kump­panin etsimisen ja miesten viehät­tämisen jäädessä taka-alalle. Hän on jo köm­mähdyk­sen­sä tehnyt ja niistä selvin­nyt. Hänen ei enää tarvitse pyrk­iä ihantei­den täy­del­lisyy­teen.

Nainen on rauhas­sa äkäi­nen van­ha ämmä, hänen ei tarvitse hävetä kiukkuaan eikä yrit­tää miel­lyt­tää ja myötäil­lä toisia. Sekä miehet että naiset arvosta­vat ja kun­nioit­ta­vat van­haa ja viisas­ta naista, ja hänet voidaan vali­ta johtote­htävi­in. Kil­pailu nais­ten kesken väistyy, ja miehet eivät pelkää tai kade­h­di van­haa naista, joka ei enää syn­nytä vau­vo­ja.

Kuo­let­ta­va häpeä

Häpeä voi olla kuo­let­tavaa. Äärim­mäisim­pänä ja epä­toivoisim­pana tapana selviy­tyä häpeästä ihmisel­lä on pää­tymi­nen itse­murhayri­tyk­si­in tai itse­murhaan. Itse­murhan vaikut­tim­i­na ovat usein itse­tun­non loukkauk­set ja nöyryy­tyk­set.

Jou­tu­mi­nen äärim­mäisen avut­to­muu­den tilaan, jos­sa ei voi määrätä itse omas­ta elämästään tai ruumi­is­taan, johtaa usein itse­tuhoon. Kuo­let­tavaa häpeää saat­taa naisel­la herät­tää jou­tu­mi­nen raiskauk­sen, sek­suaalisen hyväk­sikäytön tai ins­es­tin kohteek­si. Näis­sä toteu­tuu tekona naisen syvin huoli ruumi­in sisäti­laan tunkeu­tu­mis­es­ta tai siihen kohdis­tu­vas­ta vahin­gos­ta ja kyvyt­tömyy­destä määrätä itse omas­ta ruumista ja sen aukoista. Oma ruumis tun­tuu teon jäl­keen pilat­ul­ta, riko­tul­ta, kaukana ihantei­den kau­ni­ista ja ehjästä ruumi­ista. Uhrin häpeä voi olla sietämätön­tä, ja äärim­mil­lään se johtaa itse­murhaan. Aikaisem­min, mut­ta ei enää nykyään, kuo­let­tavaa häpeää herät­ti avi­o­li­iton ulkop­uo­li­nen raskaus ja vau­van syn­nyt­tämi­nen.

Häpeämät­tömyys

Häpeämät­tömyys on eräs tapa käsitel­lä häpeää. Häpeämät­tömyyt­tä kuvataan yleisenä piir­teenä nar­sis­ti­sis­sa häir­iöis­sä ja psykopaateil­la, mut­ta se on tarpeel­lista ja rak­en­tavaa asioiden rohkealle esit­tämiselle, esimerkik­si kir­jail­i­joil­la, kuvataiteil­i­joil­la ja pio­neer­i­työtä tekevil­lä.

Häpeämätön pyrkii ohit­ta­maan häpeän tun­temisen tyystin. Tämä näyt­täy­tyy muille ihmisille häpeämät­tömyytenä, julkeutena ja kylmyytenä. Se peit­tää tehokkaasti alleen sat­ute­tun ja nöyryyte­tyn ihmisen. Hävet­tävien puolien, kuten avut­to­muu­den ja puut­teel­lisuuk­sien piilot­ta­mi­nen itseltä ja muil­ta, on sil­loin tui­ki tärkeää. Häpeämätön pyrkii käyt­tämään sosi­aal­ista suju­vu­ut­ta ja palvo­vaa yleisöä suo­jana hän­tä uhkaavia hävet­täviä yksinäisyy­den ja riit­tämät­tömyy­den­tun­tei­ta vas­taan.

Häpeämätön löytää mag­neetin tavoin kump­panikseen häpeävän ihmisen, johon hän voi sijoit­taa oman pois­lohko­tun häpeän­sä. Täl­lainen asetel­ma on usein suh­teessa, jos­sa toinen on ylem­myy­den­tun­toinen Narkissos, joka nolaa kump­pa­ni­aan, kaiku­na toimi­vaa häpeävää Ekhoa. Narkissos sijoit­taa häpeän­sä kump­pani­in­sa ja nolat­tu osa­puoli kokee häpeän nahois­saan kum­mankin puoles­ta. Yhteinen sana­ton työn­jako on tiivis ja kestävä, vaikkakin kär­simys­tä tuot­ta­va. Häpeämätön röyhkimys ja häpeävä kär­sivä surkimus osal­lis­tu­vat kumpikin osaltaan nar­sis­tiseen trage­di­aan.

Aikaisem­min sek­suaa­li­nen häveliäisyys oli ihantei­den mukaista, eri­tyis­es­ti naisel­la. Nykyään sek­suaalisen halun pal­jas­t­a­mi­nen tai avoin sek­sikkyys on päin­vas­toin ihanne, näin siis naisil­lakin. Porno, sek­si ja rivous ovat medi­as­sa avoin­ta, näen­näisen häpeämät­tömästi. Ylisek­su­al­isoi­tu­mi­nen voi peit­tää alleen häpeää ja ahdis­tus­ta, jopa vihaa. Psyykkistä kipua kuor­rute­taan sil­loin sek­suaalisel­la mieli­hyväl­lä. On hävet­täväm­pää puhua inti­imistä halus­ta ja rakkau­den kaipu­us­ta kuin esit­tää tai kat­sel­la pornoa.

Häpeämät­tömyys on jonk­i­nasteise­na tarpeelli­nen taiteil­i­jalle, jot­ta hän uskaltaisi pal­jas­taa yleisölle sis­in­tä min­u­ut­taan. Kir­jail­i­ja sanoit­taa inti­im­iä koke­mus­taan ja avaa sitä muiden kat­seille häpeämät­tä. Taiteil­i­jal­la on yleen­sä myös poikkeuk­selli­nen kos­ke­tus piilota­jun­taan, jos­ta hän ammen­taa mui­ta kos­ket­tavia teemo­ja. Taiteil­i­ja on ammat­tike­htaa­ja. Hän rohke­nee trans­gres­sioon, rajo­jen rikkomiseen ja nos­taa esille kohah­dut­tavia ajatuk­sia ja näkökul­mia, jot­ka eivät ole per­in­teisen ajat­telun mukaisia tai ovat aikaansa edel­lä.

 

Myös psykoter­apeu­tit ovat ammat­tike­htaa­jia, jot­ka työssään otta­vat puheek­si vai­et­tu­ja hävet­täviä ja nolo­ja asioi­ta ja esteitä niistä puhu­miselle. Vaik­ka häpeän muodot ovat muut­tuneet, sen ydin­tä on edelleen oman haavoit­tuvan min­u­u­den, avut­to­muu­den ja arko­jen rakkau­den toivei­den ja läheisyy­den kaipu­un pal­jas­tu­mi­nen.

 

Nainen ja häpäisy

 

Nainen on joutunut sietämään häpäi­sevää ja nöyryyt­tävää kohtelua kaut­ta aiko­jen. Tämä on tietysti herät­tänyt naises­sa syvää häpeää. Naista ja naisen sukupuolie­lim­iä häväistään eri­tyis­es­ti raiskauk­sis­sa ja sek­suaalises­sa hyväk­sikäytössä. Nais­ten raiskaami­nen on ollut keino häpäistä naisen kun­ni­aa ja samal­la väline häpäistä vihol­lis­mi­esten kun­ni­aa. Eri­tyis­es­ti patri­arkaal­i­sis­sa ja ankaran uskon­nol­li­sis­sa mais­sa naisen sek­suaal­ista akti­ivi­su­ut­ta ja halua halu­taan eri­tyis­es­ti kon­trol­loi­da, sitä pelätään ja halvek­su­taan ja siitä ran­gais­taan naista.

 

Kehon häpäisy ja lut­ka-häpäisy, huorit­telu ovat ver­baalisen häpäisemisen ilmiöitä, joista on alet­tu puhua viime vuosi­na lisään­tyvästi. Body sham­ing, kehon häpäisy tarkoit­taa anato­mi­aan, eri­tyis­es­ti yli­pain­oon, läskei­hin ja kokoon, mut­ta myös naisen tai tytön rin­toi­hin ja mui­hin ruumi­inosi­in kohdis­tu­via kom­ment­te­ja. Niitä lauko­vat tytöille vier­aat ihmiset, usein miehet, kadul­la tai medi­as­sa. Jos van­hem­mat häpäi­sevät las­ten­sa kehoa, esimerkik­si yli­pain­oa tai lapsen kokoa, pienu­ut­ta tai pitu­ut­ta, se on omi­aan muokkaa­maan minäku­vaa ja ruumi­inku­vaa hävet­tävän negati­ivisek­si.

 

Fat-sham­ing tarkoit­taa läs­ki-häpäisyä. Ilmiössä useim­miten nais­ten ja nuorten tyt­tö­jen yli­pain­oa irvail­laan avoimesti, tämän kuullen ja myös julkises­ti. Lihavu­ut­ta ja läskiä, joi­ta ei siedä itsessään, sijoit­ta­vat jotkut toiseen ja pilkkaa­vat niitä toises­sa.

Slut-sham­ing tarkoit­taa eri­tyis­es­ti naisen moraal­ista pahek­sum­ista ja naisen sek­suaal­is­ten toim­into­jen ja mieli­hyvän tai poli­it­tisen akti­ivi­su­u­den halvek­sum­ista ja pilkkaamista. Se ilme­nee huorit­telu­na. Myös raiskauk­sen tai sek­suaalisen hyväk­sikäytön kohteen, uhrin syyl­listämi­nen sisäl­tyy tähän käsit­teeseen. Uhria syytetään väärän­lais­es­ta pukeu­tu­mis­es­ta, kuten liian lyhyestä hameesta tai avoimes­ta kaula-aukos­ta tai yleen­sä viet­televyy­destä. Useim­miten häpäisi­jä on mies ja kohde nainen tai tyt­tö. Kuitenkin myös naiset huorit­tel­e­vat toisia naisia, tyt­töjäkin, jol­loin sijoit­ta­vat riet­taudet mui­hin ja nos­ta­vat näin itsen­sä hyveel­lisen naisen osaan.

 

Kuukauti­sista ja men­struoivista nai­sista puhutaan halvek­su­vasti ja hei­dän työkykyään ja kom­pe­tenssi­aan kuukautisvuodon aikana vähätel­lään. Miehen hal­ven­ta­vat ja häpäi­sevät puheet kuukauti­sista ja raskaud­es­ta ilmen­tävät pelkoa ja kateut­ta naisen hedelmäl­lisyyt­tä kohtaan sekä häpeää omas­ta vajavaisu­ud­es­ta tässä.

 

Miesten sek­suaal­isu­ud­es­ta tai miehen var­talon omi­naisuuk­sista, kuten hyvän­näköi­sistä harteista, rei­sistä tai pepus­ta eivät naiset vas­taaval­la taval­la heit­tele määrit­tele­viä tai halvek­su­via her­jo­ja. Miehen potenssista tai sen puut­teesta naiset sen sijaan lauko­vat arvioivia kom­ment­te­ja. Omaa yli­val­taansa naiseen mies korostaa lauko­ma­l­la halvek­su­via her­jauk­sia tai tunkeu­tu­via määritelmiä naisen sek­suaal­isu­ud­es­ta tai rin­noista, taka­puoles­ta tai yli­pain­os­ta. Miehen pelot naisen sek­suaal­ista vetovoimaa ja sen lumoa kohtaan ilmenevät pyrkimyk­senä häpäistä niitä halvek­su­val­la sanas­tol­la tai pyrkimyksinä suit­sia naisen sek­suaal­isu­ut­ta.

 

#Metoo-kam­pan­ja osoit­taa, miten naiset ovat rohkaistuneet ilmaise­maan vai­et­tu­ja hävet­täviä asioi­ta sek­suaalis­es­ta häirin­nästä ja puhu­maan niistä julkises­ti. Täl­laiseen tarvi­taan joku kehtaa­ja, joka ottaa asian esille julkises­ti. Jos ajanko­h­ta on otolli­nen, se ottaa tul­ta. Näin uhrin lamaan­nut­tavaa häpeää selätetään.

 

Häpeä psykoter­api­as­sa

 

Käsit­telemätön häpeä on yleisimpiä syitä hoidon keskeyt­tämiseen.

Hävet­täviä asioi­ta piilote­taan, niitä väl­tetään, niistä vai­etaan tai niitä käsitel­lään hyökkäämäl­lä itseä vas­taan tai toista vas­taan, nöyryyt­täviä koke­muk­sia kään­netään tois­t­en nöyryyt­tämisek­si tai niitä ero­ti­soidaan. Sik­si hävet­tävät asi­at ja tun­teet kätkey­tyvät hoi­dos­sakin. On tärkeä tavoit­taa, mikä mil­loinkin lait­taa liik­keelle häpeän­tun­tei­ta nyky­hetkessä, myös välit­tömänä reak­tiona ter­apeutin vaiken­e­misi­in ja mui­hin toimi­in, sanomisi­in tai sanomat­ta jät­tämisi­in. Häpeän­tun­teet ovat psykoter­a­pi­ois­sa vahvin este sisäiseen maail­maan tutus­tu­miselle ja itse­tun­te­muk­sen lisään­tymiselle. Mon­et psykoter­apeu­tit ovat sen­si­ti­ivisiä oma­lle häpeälleen, ja hei­dän itse­tun­toaan loukkaa, jos he eivät saa poti­lail­taan ihailua, tun­nus­tus­ta tai onnis­tu­misen tun­net­ta. Äärim­mil­lään he saat­ta­vat kai­va­ta poti­lail­taan kohen­nus­ta itse­tun­nolleen, jol­loin he sietävät etupäässä posi­ti­ivista suh­tau­tu­mista ja ihan­noimista.

 

Nais­ter­apeut­ti voi kokea häpeäl­lisenä sen, että on riit­tämätön ihan­noidun vah­van isän ja fal­lisen voiman edus­ta­jak­si ja eri­tyis­es­ti puut­teelli­nen miehis­ten samas­tu­mis­ten kohteek­si. Vah­va suo­jau­tu­mi­nen häpeältä ja oman riit­tämät­tömyy­den sivu­ut­ta­mi­nen johtaa hel­posti elävän spon­taanisu­u­den kuolemiseen, psykoter­api­an hau­taus­maa­han. Oman rajal­lisu­u­den myön­tämi­nen on olen­naista myös psykoter­apeutin työssä. Vaik­ka kaikkivoipaisu­us on kaipauk­semme, riit­tämät­tömyys ja riip­pu­vu­us muista on kohtalomme. Samoin häpeä.

 

Sisäsyn­tyisen häpeän hal­tu­unot­to

 

Häpeän voit­tamisek­si on tärkeä tutus­tua omi­in vas­ten­mielisi­in, vajavaisi­in tai hal­lit­se­mat­tomi­in puoli­in ja kam­mot­tavi­in tun­teisi­in ja ottaa tämä ”sisäi­nen sam­makko” omak­seen. Kun hyväksyy itseään armol­lis­es­ti myös avut­tomana, heikkona ja vajavaise­na tai aggres­si­ivise­na, ei tarvitse piiloutua ja kätkeä min­u­ut­ta. Häpeä ei häviä äkisti vaan se laan­tuu kär­siväl­lis­es­ti psyykkistä työtä tekemäl­lä. Hävet­tävää osaa­mat­to­muut­ta ja riip­pu­vu­ut­ta toi­sista joutuu sietämään itsessään, jot­ta voisi ottaa vas­taan toisil­ta jotain ja oppia. Virheitä tekee jokainen, niitä varoes­sa ei uskalla ottaa riske­jä eikä lähteä mihinkään uuteen. Vihan vil­lipedot voi kesyt­tää ja val­jas­taa voimak­si; häpeä-sam­makon sietämi­nen vapaut­taa voimia. Kaikil­la ihmisil­lä on nar­sis­tisia vau­ri­oi­ta ja siis myös häpeää, jota rakkaus voi jos­sain määrin paran­taa.

 

Eli­na Reenko­la

Artikke­li hyväksyt­ty 29.1.2018.
Kir­jal­lisu­us
Aiskhy­los (1961). Oresteia. Suom. Eli­na Vaara. Por­voo: WSOY.

Ander­sen, Hans C. (1951). Kootut sadut ja tar­i­nat. I osa. Suom. Maila Talvio. Por­voo: WSOY.

Brizen­dine, Louann (2006). The female brain. New York: Mor­gan Road Books.

Broucek, Fran­cis J. (1982). Shame and its rela­tion­ship to ear­ly nar­cis­sis­tic devel­op­ments. The Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 63, 187–200.

Chas­seguet-Smirgel, Janine (1985). The Ego Ide­al: A psy­cho­an­a­lyt­ic essay on the mal­a­dy of the ide­al. New York: W. W. Nor­ton & Com­pa­ny.

Freud, Sig­mund (1900/1968). Unien tulk­in­ta. Suom. Erk­ki Pura­nen. Jyväskylä: Gum­merus.

Freud, Sig­mund (1920). The psy­cho­gen­e­sis of a case of female homo­sex­u­al­i­ty. S.E. 18.

Freud, Sig­mund (1923). The Ego an The Id. S.E. 19.

Freud, Sig­mund (1931). Female sex­u­al­i­ty. S.E. 21.

Hor­ney, Karen (1987). Fem­i­nine psy­chol­o­gy. New York: W. W. Nor­ton & Com­pa­ny.

Kul­ish, Nan­cy & Holtz­man, Dean­na (2008). A sto­ry of her own: The female Oedi­pus com­plex reex­am­ined and renamed. New York: Jason Aron­son.

Laplanche, Jean (1989). New foun­da­tions of psy­cho­analy­sis. Oxford: Basil Black­well.

Lax, Ruth F. (1997). Becom­ing and being a woman. North­vale, NJ. Jason Aron­son.

Lewis, Helen B. (1971). Shame and guilt in neu­ro­sis. New York: Inter­na­tion­al Uni­ver­si­ties Press.

Iko­nen, Pent­ti & Rechardt, Eero (1994). Thanatos, häpeä ja mui­ta tutkielmia. Helsin­ki: Nuorisop­sykoter­apia-säätiö.

Matthis, Iréne (1981). On shame, women and social con­ven­tions. Scan­di­na­vian Psy­cho­an­a­lyt­ic Review, 4, 45–58.

Piers, Ger­hart & Singer, Mil­ton B. (1953). Shame and guilt: A psy­cho­an­a­lyt­ic and cul­tur­al study. Spring­field, Ill: Charles. C. Thomas.

Porges, Stephen W. (2011). The poly­va­gal the­o­ry: Neu­ro­phys­i­o­log­i­cal foun­da­tions of emo­tions, attach­ment, com­mu­ni­ca­tion, and self-reg­u­la­tion. New York: W. W. Nor­ton & Com­pa­ny.
Reenko­la, Eli­na M. (2002). The veiled female core. New York: Oth­er Press.

Reenko­la, Eli­na M. (2004). Into­hi­moinen nainen: psyko­ana­lyyt­tisia tutkielmia halus­ta, rakkaud­es­ta ja häpeästä. Helsin­ki: Yliopistopaino.

Reenko­la, Eli­na M. (2005). Female shame as an uncon­scious inner con­flict. Scan­di­na­vian Psy­cho­an­a­lyt­ic Review, 28(2), 101–109.

Reenko­la, Eli­na (2008). Nainen ja viha: aggres­sio voimavarak­si. Helsin­ki: Min­er­va.

Reenko­la, Eli­na (2011). Halu ja häpeä. Esi­tys SPY:n Gus­tavelundin kon­fer­enssis­sa 19.1.2011. Julkaise­ma­ton lähde.

Reenko­la, Eli­na (2014). Nainen ja häpeä. Helsin­ki: Min­er­va.

Sopho­cles (1986). Elec­tra. Teok­ses­sa Elec­tra and oth­er plays. Kään­nös E. F. Watling. New York: Pen­guin Clas­sics.
Tomkins, Sil­van S. (1987). Shame. Teok­ses­sa Nathanson, Don­ald L. (toim.), The many faces of shame, 133–161. New York: The Guil­ford Press.
Wurmser, Leon (1994). The mask of shame. New York: Jason Aron­son.