Markus Johansson: Elä ihmeessä!

Arvostet­tu psyko­ana­lyytikko Pent­ti Iko­nen nukkui pois kuluneen vuo­den huhtiku­us­sa. Pent­ti Iko­nen toi­mi uransa aikana yksi­tyisenä psyko­ana­lyytikkona, koulut­ta­jana ja työno­h­jaa­jana, minkä lisäk­si hän oli Suomen Psyko­ana­lyyt­tisen Yhdis­tyk­sen kun­ni­a­jäsen vuodes­ta 1984. Olen kuul­lut, että hän oli ammatil­lis­es­ti pere­htynyt ja käytän­nön­läheinen, ihmisenä lem­peä ja vaa­ti­ma­ton.

Itse olen tutus­tunut Pent­ti Ikoseen hänen kir­joituk­sien­sa kaut­ta, alun perin psyko­ana­lyyt­tis­es­ta maail­manku­vas­ta kiin­nos­tuneena ja innos­tuneena maal­likkona, ihmisenä keskel­lä elämää, häm­men­tyneenä ja suun­taa etsivänä nuore­na aikuise­na. Hänen kir­joituk­sis­taan koost­e­tut psyko­ana­lyyt­tiset tutkiel­mat ovat kiertäneet mukana eri elämän­vai­heis­sa – kir­jahyl­lyis­sä, yöpöy­dän kalte­vis­sa kir­japinois­sa, matkalaukuis­sa vai­h­to­vaat­tei­den seassa, repuis­sa matkalla psykoter­apiaopin­to­jen sem­i­naarei­hin – ja tois­tu­vasti olen palan­nut hänen tek­stien­sä luokse, use­asti yhtä häm­men­tyneenä elämästä kuin nuorem­panakin. Olen itsek­seni tutk­in­ut tek­stien avaamia näkymiä, jakanut näitä havain­to­ja eri­lai­sis­sa kohtaami­sis­sa ja keskustel­lut sem­i­naariryh­mis­sä tek­stien herät­tämistä ajatuk­sista. Näin Iko­nen on ollut osana omaa elämääni. Hänen kir­joit­tamisen­sa kaut­ta voin hyvin ymmärtää sitä kuvaa, mil­laise­na hän piir­tyy tapaamien­sa ihmis­ten ker­to­muk­sis­sa. 

Min­ulle Pent­ti Ikosen ajat­telu edus­taa ennen kaikkea läm­pöä, inhimil­lisyyt­tä ja avoimuut­ta. Hän kir­joit­taa paljon oman mie­len liikkei­den ja tun­tei­den havain­noin­nista, näi­den havain­to­jen hyväksymis­es­tä ja myös toisen ihmisen läs­näolosta, molem­min­puolisu­u­den koke­muk­sien keskeisyy­destä itse­havain­noin­nin mah­dol­lis­tu­misek­si. Jae­tun tun­netodel­lisu­u­den muo­dos­tu­mi­nen ja säi­lymi­nen on tyy­dyt­tävää ja eri­tyisen tärkeää mut­ta herkkää pet­tymyk­sille.

Pet­tymys voi johtaa molem­min­puolisu­u­den rikkou­tu­miseen hajot­taen yhtey­den toiseen ihmiseen, jol­loin jaet­tu toisi­aan täy­den­tävä vas­tavuoroisu­us tulee mah­dot­tomak­si, ja osa­puo­let voivat vetäy­tyä riit­tämät­tömyy­dessään, syyl­lisyy­dessään tai häpeässään fal­lisen maail­manku­van yksipuoliseen rikkovu­u­teen; kun­nioitet­ta­va meren voimakin näyt­täy­tyy tuol­loin vain tuhoi­sis­sa hyökyaal­lois­sa, ei kyvyssä kan­taa jät­tiläisaluk­sia ja elät­tää suun­na­ton­ta flooraa ja fau­naa. 

Psyko­ana­lyysin tavoite on Pent­ti Ikosen kir­joit­ta­man mukaan aut­taa analysoitavaa omien havain­to­jen­sa avul­la palaa­maan ja löytämään niihin tajun­tansa kohti­in, jois­sa hän on pet­tynyt molem­min­puolisu­u­den odotuk­sis­saan ja joutunut luop­umaan sisäis­es­tä vapaud­estaan. Kun tavoit­ta­mat­tomis­sa ollut löy­tyy, tapah­tuu ehey­tymistä, ja itsen­sä kanssa voi pyrk­iä sov­in­toon, tarvit­se­mat­ta uudelleen pae­ta ja tais­tel­la omia vaikei­ta tun­tei­ta vas­taan.

Sovin­nol­lisen itsesääte­lyn keskeisin muo­to on ymmärtämi­nen, ja sen elämyk­selli­nen muo­to ilme­nee helpo­tuk­se­na. Ymmär­rystä lisäävä kohtaami­nen edel­lyt­tää kun­nioi­tus­ta ja avoimuut­ta, eikä ulkop­uo­li­nen voi sanel­la kehi­tyk­seen, kyp­symiseen, sosi­aal­isi­in normei­hin tai elämisen oppei­hin vedoten sitä, miten toinen suh­tau­tuu havain­toi­hin omas­ta itses­tään. Ymmärtävän kohtaamisen myötä mah­dol­lis­tuu itsen koke­muk­selli­nen havain­noin­ti, eril­lisyys ja myötä­tun­to.

Myötä­tun­to vapaut­taa elämään, sil­lä se ei sido mie­len­rauhaa pakono­maiseen tun­nekon­trol­li­in. Ahdis­tunut mieli pyrkii löytämään merk­i­tys­tä ja ratkaisu­ja, jot­ka rauhoit­taisi­vat vaikeasti siedet­tävien tai hyväksyt­tävien tun­tei­den aiheut­ta­maa sisäistä kaaos­ta. Syn­tyy kuvit­teelli­nen tai totu­u­den­mukainen käsi­tys siitä, mitä tapah­tuu ja miten kipua voisi vält­tää, jot­ta selviäisi min­u­u­den tai tutun maail­man tuhou­tu­misen uhan alta. Täl­lainen mie­len­rauha on kuitenkin äärim­mäisen haavoit­tuvaa, kun sisäi­nen ja ulkoinen todel­lisu­us ovat jatku­vasti muut­tuvia eivätkä ne nou­da­ta toiveita­mme. Päin­vas­toin jos tunne-elämän tas­apaino perus­tuu tor­ju­miseen, jo halu elää, olla elos­sa ja ole­mas­sa, voi herät­tää epäi­lyä ja ahdis­tus­ta, kuin taustal­la hil­jaa puhal­ta­va tuulen vire uhkaa huo­ju­vaa kort­ti­taloa. Kun jatku­vasti pelkää kort­ti­talon rom­ah­tamista, voi mie­len­rauhan saavut­tamis­es­ta tul­la korkein elämä­nar­vo. Seisah­tunut ilma voi toisaal­ta tukah­dut­taa, jol­loin uhkaa­va tuu­len­vire voi toiselle edus­taa vapaut­tavaa toiveikku­ut­ta, tun­tei­den liikku­vu­ut­ta ja raikkaut­ta, kort­ti­talon luhistues­sa ja rak­entues­sa uusien tuulien puuskissa häm­mästyt­tävi­in muo­toi­hin.

Pent­ti Iko­nen puo­lus­taa tois­tu­vasti yksilön ain­utk­er­taista sub­jek­tiut­ta. Hän kir­joit­taa kaiken perus­tavim­mas­ta eti­ikas­ta, koke­muk­sel­liseen suh­teu­tu­misen eti­ikas­ta, joka edel­lyt­tää val­lan­tah­don, omavoimaisu­u­den ja yhden­puolisu­u­den sivu­ut­tamista hal­lit­sev­as­ta ase­mas­ta. Tätä edel­ly­tys­tä pohtii myös Kari Kurkela kir­joituk­ses­saan David Tuck­et­tin toteut­ta­mas­ta pitkäaikaises­ta psyko­ana­lyytikoiden työsken­te­lyä tutki­neesta pro­jek­tista, jos­ta Kurkela nos­taa esi­in riskin ihmisen objek­tivoin­nista abstrak­tia kat­e­go­ri­aa edus­tavak­si yksit­täistapauk­sek­si yksilön ain­ut­laa­tu­isu­u­den tavoit­tamisen kus­tan­nuk­sel­la.

Juha Sil­ta­lan sadis­tisen ylim­inän ilmen­e­misen muo­to­ja käsit­televää artikke­lia mukaillen taas voisi ajatel­la, että kohtaa­mat­to­muus johtaa ulkoko­htaisen ankaru­u­den vahvis­tu­miseen ja itseämme kohtaan suun­nat­tuna se edesaut­taa sub­jek­tiu­den kuole­maa. Näin elävyy­den tunne, omas­sa ruumi­is­sa asum­i­nen ja siitä naut­timi­nen, tule­vat mah­dot­tomik­si, kun tor­ju­tuk­si tul­tuamme emme onnis­tu rakas­ta­maan itseämme sel­l­aise­na kuin olemme. Itsen ja toisen rakas­t­a­mi­nen ovat tois­t­en­sa sisäisiä ehto­ja.

Jos siis ei löy­dä yhteyt­tä ja vas­takaikua, voi pelko ajaa tilanteeseen, jos­sa kehi­tys­mah­dol­lisuuk­sien tukah­dut­ta­mi­nen johtaa katko­vaan tuhoavu­u­teen. Minäkoke­muk­sen ja objek­ti­maail­man hajanaisu­ut­ta ale­taan kom­pen­soi­da jul­muudel­la ja väki­val­lal­la, kun tor­ju­tuk­si tulem­i­nen sisäistyy itseä ja mui­ta rankai­se­vak­si elämänkäsi­tyk­sek­si. Pitää päästä eroon siitä, mikä tyy­dyt­tämät­tömän kaipu­un mukana muut­tuu pahak­si, mut­ta pahan vas­tus­t­a­mi­nen ja tais­telu sitä vas­taan vie hyvänkin kauem­mak­si. Pahan­hau­to­ja-eloku­vas­sa tämä konkreti­soituu valkokankaalle, kun päähenkilö Tin­ja kas­vaa kohtaa­mat­to­muu­den ahtaudessa, jää yksin kauhua herät­tävien tun­tei­den­sa var­joon ja pyrkii kätkemään koke­mansa saas­taisen ja vier­aan pois muiden näkyviltä. Var­joi­hin kätkey­tyvä ei kuitenkaan kui­h­du pois pimeässä. Voisim­meko läh­estyä haavoit­tuneitakin puo­liamme tuomit­se­mat­ta ja kiin­nos­tuneina, tietämät­tä, mihin joudumme, kuten Pauli­ina Stjern­vall pohtii Iiu Susir­a­jan näyt­telyssä vierail­tuaan?

Palatak­seni vielä Ikosen sanoi­hin hän kir­joit­taa Mayan hun­nus­ta, kuvit­teel­lis­es­ta ver­hos­ta, joka vääristää ihmisen käsi­tys­tä todel­lisu­ud­es­ta. Se laskeu­tuu ylle jo varhain, luot­ta­muk­sen puut­teesta ja pelosta toista ihmistä kohtaan, ja saa epäilemään sitä, mikä on todel­lista ja mikä kuvitel­maa. Samas­sa yhtey­dessä hän vastapain­ok­si kir­joit­taa ihme­tyk­ses­tä: miten ihme­tys johtaa totea­muk­seen min­u­u­den keino­jen ja välinei­den riit­tämät­tömyy­destä mut­ta aut­taa läh­estymään omaa koke­mus­ta pakot­ta­mat­ta sitä mihinkään muot­ti­in. Sil­loin voi odot­taa sitä molem­min­puolisu­ut­ta, mikä mil­loinkin on molem­mille osa­puo­lille mah­dolli­nen. Ihme­tyk­seen sisäl­tyvässä molem­min­puolisu­u­den etsin­nässä näyt­täy­tyy objek­ti­maail­man kirkkaus, sen voima ja hehku; oliot lois­ta­vat toisilleen sekä omaa että toisen ole­mus­ta, ja nois­sa het­kissä on lohtua, kun Mayan hun­nun ver­ho avau­tuu ja voimme nähdä toisemme sel­l­aisi­na kuin olemme.

Pent­ti Ikosen viimeisek­si jäänyt kir­joi­tus on Hen­rik Enck­ellin kanssa yhdessä kir­joitet­tu artikke­li otsikol­la ”Ajatuk­sia psyko­ana­lyyt­tisen ymmär­ryk­sen luon­teesta, merk­i­tyk­sistä, vieteistä ja psyko­ana­lyysin tavoit­teesta”, joka on julka­istu Psykoter­apia-lehden numerossa 2/2022, ja se on vapaasti luet­tavis­sa lehden digia­rk­istossa. Kiitol­lisu­udel­la inhimil­lisyyt­tä korostavaa elämän­työtä kohtaan muis­tan Pent­ti Ikos­ta, ottaen osaa läheis­ten suru­un.  

Markus Johans­son

pää­toimit­ta­ja