Psykoterapia (2005), 24(2), 135—138

Ronald Brittonin haastattelu

Haastattelijoina Kristina Saraneva, Kaj J. Davidkin ja Esko Klemelä

Tohtori Ronald Britton käväisi Espoon Hanasaaressa kouluttajana ja tapauskonsulttina Inter-Psykon seminaarissa, jonka aiheena oli ”Elämä, kuolema ja superego”. Ronald Britton on British Psychoanalytical Societyn koulutusanalyytikko ja puheenjohtaja. Hän on perehtynyt varsinkin vaikeasti deprivoituneiden lasten psykoterapiaan ja vaikeisiin narsistisiin häiriöihin. Lisäksi hän on ollut kiinnostunut psykoanalyysin suhteesta kirjallisuuteen, filosofiaan ja teologiaan. Hänen kirjallinen tuotantonsa on laaja.

KS: Ron, kerrotko ensin vähän kehityksestäsi psykoanalyytikoksi. Mistä olet ollut kiinnostunut?

RB: Minun oli nuoruudessani opiskelijana valittava tavallaan kahden linjan välillä: kirjallisuuden ja taiteen tai sitten tieteellisen koulutuksen, tieteen tekemisen välillä. Valinta oli minulle vaikea. Valitako kirjallisuus vai biologia. Omalla kohdallani voin sanoa, että nämä kaksi polkua yhtyivät vasta, kun olin lukenut lääketiedettä, psykiatriaa ja löytänyt tieni psykoanalyysin piiriin. Pätevöidyin siis aluksi aikuispsykiatriassa ja lastenpsykiatriassa. Sain Tavistock-instituutin koulutuksen ja tulin jäseneksi British Societyyn. Lähdin 1984 Tavistockista. Sen jälkeen olenkin ollut yksityispraktikkona.

Olin todella onnekas, koska British Society eli kouluttautumiseni vuosina 70-luvulla hyvin kukoistavaa ja tuotteliasta aikaa. Oli paljon suuntauksia ja vivahteita. Olin hyvin kiinnostunut eri suuntausten välisistä eroavuuksista. Sain koulutukseni tavallaan keskellä Melanie Kleinin jälkeistä keskipolvea. Kouluttajiani olivat Hanna Segal, Betty Joseph, Herbert Rosenfeld ja jossain määrin myös Bion. He olivat tietenkin kaikki hyvin erityyppisiä. Työnohjaustyylit olivat hyvin erilaisia. Oletan, että heidän ajattelunsa ei kuitenkaan poikennut kovasti toisistaan. Työnohjaajien erilaiset tyylit merkitsivät tiettyä sallivuutta minulle: sain etsiä omaa tyyliäni analyytikkona.

EK: Olit siis kaikkien noiden mainitsemiesi analyytikkojen työnohjauksessa, myös Bionin?

RB: Itse asiassa Bion oli siihen aikaan jo lähtenyt Amerikkaan, mutta kun hän kesäisin palasi takaisin Tavistockiin, tapasin häntä. Olen ollut aina kiinnostunut Bionin ajattelusta, ja hän vaikutti minuun aika lailla. Yritin jatkaa hänen ajatuksiaan omalla tavallani. Paras opettajani oli luonnollisesti oma kokemukseni, mutta se koulutushan kestää pitkän aikaa. Ja luulenpa, että olen muuttunut aika lailla kahden viimeisen vuosikymmenen aikana – suurimmaksi osaksi juuri kokemusten kautta. Ehkäpä tavoilla, jotka voi helposti osoittaa.

KD: Mitä ajattelet psykoanalyysin kehityssuunnista nykymaailmassa, eri mantereilla? Mihin olemme menossa? Mikä psykoanalyysin nykytilanne oikein on?

RB: Mehän elämme maailmassa, jossa tapahtuu tieteellisiä kumouksia. Tämä on todella mielenkiintoista. En tiedä tunnetteko sellaista tieteilijää kuin Thomas Kuhn. Hänen teoriansa tieteellisistä vallankumouksista on hyvin kiintoisa. Hän oli alun perin fyysikko, josta tuli filosofi ja tieteen historioitsija. Ajattelen, että hänen mallinsa minkä tahansa tieteenalan kehityksestä pitää paremmin paikkansa kuin tavanomaiset selitykset. Oleellista on, että paradigma ensin syntyy ja kehittyy. Tämä paradigma alkaa sitten dominoida omalla tieteenalallaan. Se, mitä hän sanoo normaaliksi tieteen tekemiseksi, on sitä, että tiede työstää ja muokkaa erilaisia sovellutuksia siihen pisteeseen asti kunnes on syntynyt liian paljon säännöttömyyksiä ja poikkeavuuksia vanhan paradigman kanssa. Tällöin vanha paradigma murenee ja seuraa vaihe, jolloin on oltava oikeastaan ilman paradigmaa, kunnesuusi syntyy. Fysiikassa tämä on tapahtunut monta kertaa. Paradigmojen välillä on siis vaihe, jolloin tieteen alalla on elettävä fragmentoituneena, ilman yhtenäistä paradigmaa. Saadaan ideoita ja uusia teorioita, mutta tuolla tieteen alalla puuttuu koherenssi. Mielestäni psykoanalyysi elää nyt postparadigmaattista vaihetta. Tällä hetkellä olemme ilman paradigmaa. Ja jossain määrinhän olemme fragmentaation keskellä. On syntynyt ideoita, teorioita, jotka ovat sinänsä vakuuttavia, mutta niiltä puuttuu koherenssi. Se on joskus kyllä tulossa – ennemmin tai myöhemmin.

KS: Muistat varmaan Kohonin tekemän André Greenin haastattelun Death Mother -kirjassa. Siinähän Green sanoo uskovansa, että psykoanalyysi voi kadota useaksi vuodeksi. Mutta se palaa, kun ihmisten illusionaarinen usko neurotieteisiin, lääkkeisiin ja luonnontieteellisen tutkimuksen valtaan murenee.

RB: Niin. Itse olen hyvin kiinnostunut neurotieteistä. Kuten huomaatte, ne ovat laajenemassa. Ja se tulee jatkumaan oman aikansa. Mutta ennustanpa, että tämän kehityksen lopussa tulee silti säilymään kuilu aivojen ja mielen välillä. Saattaa olla, että saamme pieniä teoriasiltoja noiden kahden väliin. Mutta neurotieteet eivät ole vaihtoehtoja ymmärtääksemme ihmismieltä ja mentaalisia aktiviteetteja. Uskon, että psykoanalyysi tulee jatkossakin elämään, mutta tieteet sen ympärillä muuttuvat. Psykoanalyysin ongelma on ollut se, että se on ollut huono muuntumaan. Sisällytämme psykoanalyysiin aina aikamme ympäröivistä tieteistä teorioita ja aineksia tiettyyn määrään asti. Sitten jumiudumme siihen. Meillä on aineksia, jotka eivät ole syntyneet psykoanalyysista. Näinhän Freudkin joutui tekemään – sisällyttämään esimerkiksi aikansa fysiikan teorioita psykoanalyysiin. Psykoanalyysin ongelma ei ole se, miten saamme uusia ideoita, vaan se, miten pääsemme vanhoista teorioista eroon! Siis ympäristöstä peräisin olevista. Freud oli jatkuvasti kiinnostunut uusista asioista ja hän lisäsi niitä teorioihinsa. Välillä hän yritti koota teorioita yhtenäisemmiksi. Sitten hän joutui toteamaan, ettei kykene kokoamaan kaikkea. Ei edes kaikkia omia ideoitaan!

EK: Tästä pääsemmekin kysymykseen, miten itse näet kehittäneesi psykoanalyyttista teoriaa, erityisesti Kleinin teorioita?

RB: Kuulittekin jo luennoillani, että minulla on aika erilainen näkemys kateudesta kuin Kleinilla. Kateus on pikemminkin eräänlainen yhdistelmä erilaisia komponentteja kuin yksi synnynnäinen asia. Kleinin ansiohan oli se, että hän omaksui Freudilta niin oleellisesti kuolemanviettiteorian. Se, mitä Klein löysi, oli annihilaatioahdistus, eräänlainen perusahdistus, joka on olemassa sellaisenaan. Lisäksi hän uskoi – tehdessään työtä lasten kanssa –, että on olemassa eräänlainen perusdestruktio. Nämä kaksi aspektia hän yhdisti, poiketen Freudin näkemyksestä. Annihilaatioahdistus ja destruktiivisuus kuuluivat siis Kleinin mielestä yhteen. Ne ovat minun mielestäni molemmat todella synnynnäisiä, mutta eivät loogisesti toistensa kanssa yhdessä. Vauvan annihilaation pelko ei ole sama kuin kuoleman pelko. Kuoleman pelko on kehittyneempi asia käsitteellisesti. Annihilaatioahdistusta on hyvin vaikea kuvata vaikka löydämme sen kliinisistä tilanteista. Voisin sanoa, että kysymys on ei-olemassaolon terrorista.

Ajattelen myös, että on olemassa tietty synnynnäinen perusviha (basic hostility) objektia kohtaan, siis muuta kuin selfiä, omaa itseä kohtaan. Tämä on destruktion perusta.

Jotkut kollegat ovat sanoneet, että olen tuonut jotain lisää myös kantanäkyteoriaan. Kantanäkyhän on mielestäni kolmiosuhteen ja triangulaation edeltäjä. Triangulaatio edellyttää kantanäkyä. Olen luonut sellaisen käsitteen kuin triangulaatiotila (triangular space), josta olen kirjoittanut.

Joskus uudet ideat kiertävät ja itse asiassa tulevat muilta niin, ettei itse huomaakaan. Joskus taas luulee jotakin ideaa toisen kehittämäksi vaikka se onkin oma lisä. Olin aikanaan kirjoittamassa depressiivisen position ja oidipaalisuuden suhteesta. Työnohjausistunnossa Hanna Segalin kanssa sanoin, että Klein on sanonut, että ihminen työstää depressiivistä positiota työstämällä oidipaalisuutta ja päinvastoin. Segal sanoi: ”Ei hän ole sellaista sanonut! Sinä sanot noin.” Kun olin kirjoittanut juttuni, Segal sanoi: ”Sinä et sanonut sitä. Klein on tuon sanonut.” Tätä sanotaan lukemiseksi!

KS: Mitä ajattelet kiintymyssuhdeteoriasta ja Peter Fonagyn ajatuksista?

RB: Well, sehän on Bowlbyn teoria. Minulla ei ole ongelmia sen suhteen, koska mielessäni käytän siitä toista nimitystä, nimittäin suhteissaolon teoria (object relating). Fonagy ilmeisesti uskoo, että kiintymystä voidaan jollain tavalla mitata. Sanoisin Peterille: Hyväksyn mielelläni attachment-käsitteen jos sinä hyväksyt anti-attatchment-käsitteen perusteoriana. Tarkoitan tällä anti-objektisuhteella tiettyä taistelua, joka liittyy objektisuhteisiin. Oikeastaan tämä idea juontaa Freudilta, joka kirjoitti konfliktista narsismin ja objektisuhteen välillä.

EK: Onko jotain, joka erottaa Sinut radikaalisti Bionin teorioista?

RB: Minun on vaikea omaksua sitä käsitystä, joka Bionilla on psyykkisestä kasvusta skitsoparanoidisesta positiosta depressiiviseen. Bion näyttää tekevän tuosta kasvusta ikään kuin kemialliselta kaavalta näyttävän formulan, joka kuvaa syklistä paluuta myös depressiivisestä positiosta skitsoparanoidiseen. Minun mielestäni ihmismieli ei voi tehdä sellaista paluuta taaksepäin. Minä avaisin tuon Bionin kaavan Ps(n) à D(n) à Ps(n+1) à … D(n+1) siten, että siirrymme ei-integraatiotilasta depressiiviseen tilaan ja siitä edelleen postdepressiiviseen re-fragmentaatiotilaan ja lopulta D-positioon, jossa et voi tietää, mitä ja millaista koherenssia siihen sisältyy. Elät siis uskossa siihen. Et voi tietää, mitä se on, mutta elät uskossa siihen. Tässä pätee sama kuin mitä puhuimme tieteen kehittymisestä. Tieteellä ei ole aina koherenssia, mutta silti uskomme ja luotamme tieteeseen. Jos siis ihminen jatkaa kehitystään, jossain vaiheessa hän vain saavuttaa koherenssin. Tämä kuvaa mielestäni myös psykoanalyyttisen tilanteen luonnetta. Postdepressiivinen positio on hyvin tärkeä. Siinä voimme vain elää uskossa, että joskus voimme ymmärtää. Joillekin potilaille tällainen tila tuntuu hyvin sietämättömältä. Sellaiset potilaat myös herkästi regredioituvat, mutta he eivät regredioidu varsinaiseen D-positioon, koska se on luonteeltaan uusi heidän kehitysvaiheessaan. Niinpä he regredioituvat patologisiin vetäytymistiloihin, joita John Steiner on kuvannut (psychic retreats). Se näyttää samalta kuin D-positio, mutta sitä se ei ole, koska he haluavat päästä pois epävarmuudesta, joka on luonteenomaista D-positiolle.

KD: Olen ihmetellyt kannanottoja, joissa sanotaan, ettei Klein teorioissaan ota huomioon ulkoista todellisuutta vaan keskittyy sisäiseen maailmaan. Mitä Sinä ajattelet tästä?

RB: Tämä oli aikanaan Winnicottin ja Joan Rivieren välinen väittely. Mutta sanoiko Klein jotain tuollaista? En ole varma. Ylipäätään tällaiset splitit synnyttyään jatkavat elämäänsä omalla painollaan. Tuo mainitsemasi splitti oikeastaan odottaa aina vain esille pääsyään, siis jako perintö- ja ympäristötekijöiden välillä. Lohkoutuminen voidaan nähdä ulkoisen ja sisäisen välisenä tai idealismin ja realismin välillä. Tämä jako on läsnä kaikkialla intellektuaalisuuden alueella. Jos edustat splitin toista puolta, ajattelet usein, että toisen puolen edustajilta puuttuu jotakin. Kleinilaiset rummuttivat aina sisäisten ja myötäsyntyisten tekijöiden merkitystä. Independent-ryhmittymän edustajat taas korostivat ympäristötekijöitä. Tällainen jakohan on illusorista. Minulla on kokemus Betty Josephin työnohjausryhmästä kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta. Kun kuuntelin jäsenten tapauskertomuksia, huomasin, että nämä kleinilaiset fokusoivat paljonkin yksilöhistoriaan ja vuorovaikutussuhteisiin. Useinhan on niin, että kliinisessä käytännössä huomaamme paljon vähemmän eroja kuin alun perin oletamme välillämme olevan. Näin on ollut aina brittiläisessä psykoanalyyttisessa yhteisössä.

KS: Oma kokemuksemme Suomessa tukee tuota. Meillä on kaksi psykoanalyyttista yhteisöä, joilla vaikuttaisi olevan erilaisia teoreettisia korostuksia. Silti käytännön kliinisessä työssä – mikä ilmenee työnohjaustilanteissa – on hyvin vähän painotuseroja.

EK: Sinä Ron liität siis tuon lohkoutumistendenssin, josta puhut, myös vanhaan filosofianhistorialliseen splittiin idealismin ja realismin välillä.

RB: Kyllä, meillä on tendenssi asettua jommallekummalle kannalle, koska se tekee olomme mukavammaksi. Mitä yleisempi, mitä absoluuttisempi, mitä paremmin määritelty tuo kannanotto on, sitä enemmän mukavuutta!

KS: Kiitos haastattelusta, tohtori Britton! Nyt on aika ottaa kantaa ravintolaan, johon menisimme syömään. Mitä pidät italialaisesta keittiöstä?

RB: Hienoa! Tyttäreni pitää miehensä kanssa ravintolaa Toscanassa. Käyn siellä usein ja syön muutenkin todella mielelläni italialaisen keittiön antimia. Kiitoksia.

Haastattelun suomentaneet Kristina Saraneva ja Esko Klemelä