Psykoterapia (2003), 22(2), 129—137

Sohvi’en maailma

Psykoanalyysin ja neurotieteiden välimaastossa

Fred M. Levinin haastattelu, haastattelijana Juhani Ihanus

Fred M. Levin on yhdysvaltalainen psykiatri ja psykoanalyytikko, joka on vuodesta 1980 toiminut kliinisen psykiatrian ja käyttäytymistieteen apulaisprofessorina (Northwestern University Medical School) sekä vuodesta 1988 koulutusanalyytikkona ja työnohjaajana (Chicago Institute for Psychoanalysis). Hän kuuluu useiden psykoanalyyttisten lehtien toimitusneuvostoihin. Hänen tutkimustyönsä keskittyy psykoterapian teoriaan ja tekniikkaan sekä psykoanalyysin ja neurotieteiden välisiin yhteyksiin.

Levinin 1991 ilmestynyt Mapping the Mind: The Intersection of Psychoanalysis and Neuroscience ( Hillsdale, NJ: The Analytic Press) on neuropsykoanalyysin varhaisia perusteoksia. Levinin uusin teos Psyche and Brain: The Biology of Talking Cures ( Madison, CT: International Universities Press) ilmestyi vuonna 2003. Levinin voi tavoittaa myös hänen kotisivujensa kautta (www.secretmind.com), jonne voi lähettää viestejä.

JI: Sinulla on pitkä ura psykiatrina, psykoanalyytikkona ja tutkijana. Voisitko kertoa, milloin ja miten kiinnostuksesi neurotieteisiin alkoi? Onko psykoanalyysiin perehtyminen edeltänyt tuota kiinnostusta? Milloin ja miten aloit yrityksesi yhdistellä psykoanalyysia ja neurotieteitä?

FML: En muista, kuinka kiinnostukseni alkoi, mutta jo silloin, kun opiskelin lääketiedettä Northwestern Universityssa, sekä psykiatria että neurotiede näyttäytyivät minulle hyvin tärkeiksi. Valmistuin vuonna 1968 ja olin sen jälkeen vuoden harjoittelijana Chicagossa Michael Reese -sairaalassa. Olin myös opiskellut vaihto-oppilaana Japanissa ja saavuttanut japanin kielen taidon. Ystävystyin tuolloin japanilaisen opiskelijan kanssa, joka oli käynyt läpi psykoanalyysin. Oli kiehtovaa huomata, miten vapaa ja luova hän oli ja miten paljon hän tunsi hyötyneensä psykoanalyyttisesta hoidosta. Tämä kokemus teki minulle myöhemmin psykoanalyyttiseen hoitoon hakeutumisen vähemmän häpeälliseksi, koska ihailin suuresti tuota ystävääni. Palvelin laivastossa Vietnamin sodan aikana 1969—1971, minkä jälkeen olin vuoteen 1974 saakka lääkärinä Michael Reese -sairaalassa, jota johti tuolloin Chicagon yliopiston psykiatrian ja psykoanalyysin professori Roy R. Grinker vanhempi. Sain tilaisuuden oppia paljon merkittäviltä neurotieteistä kiinnostuneilta analyytikoilta, muun muassa John Gedolta, Franz Michael Baschilta ja Grinkeriltä itseltään. Grinker oli ollut Freudin analyysissa, ja aika ajoin hän kertoi noista analyysikokemuksistaan, myös artikkeleissaan. Kaikki nuo tunnetut analyytikot tukivat ideaani neurotieteellisen tutkimuksen ja psykoanalyysin yhdistämisestä. Grinker oli hyvin ystävälllinen ja mainitsi työni jopa yhdessä teoksessaan. Kuitenkin työni oli tuolloin aivan alustavassa vaiheessa ja koostui lähinnä valistuneista arvauksista.

JI: Entä mitä muita merkkipaaluja (vaikutteita, oivalluksia) urallasi on ollut näiden alkuvaiheiden jälkeen?

FML: Basch pystyi ajatuksellisesti hahmottamaan sitä, miten mieli ja aivot toimivat samanaikaisesti. Hän inspiroi minua pohtimaan näitä kysymyksiä. Myöhemmin päättelin, että aivopuoliskojen välisen informaatiovuon ehkäistymät voisivat olla tiettyjen puolustusmekanismien neurofysiologisia perustoja. Käytin Baschin tekemää erottelua ”torjunta” (”repression”) ja ”kiistäminen” (”disavowal”). Ehdotin, että vasemmasta aivopuoliskosta oikeaan aivopuoliskoon kulkevan informaation ehkäistyminen olisi torjunnan perustana ja päinvastaiseen suuntaan kulkevan informaation ehkäistyminen olisi kiistämisen perusta. Basch ja minä julkaisimme aihepiiristä omat artikkelimme vuoden 1983 The Annual of Psychoanalysis -lehdessä.

JI: Freudin alkuperäisistä käsitteistä ”Verdrändrung” vastannee siis ”torjuntaa” (”repression”) ja ”Verleugnung” lähinnä ”kiistämistä” (”disavowal”), vaikka Freud viittaa jälkimmäisellä myös (tosin ei pelkästään) psykooseihin ja niissä ilmenevään realiteetin kiistämiseen. Miten ”kieltäminen” (”denial”) suhteutuu tähän Freudin käyttöön ottamaan ja Baschin edelleen kehittämään erotteluun?

FML: Oikein hyvä, että otit esiin nuo Freudin saksankieliset käsitteet. Ne tosiaan vastaavat likeisesti englanninkielisiä käsitteitä. Sen sijaan ”kieltäminen” ja ”kiistäminen” eivät nykyisessä psykiatrisessa tai psykoanalyyttisessa sanastossa merkitse samaa. ”Kieltäminen” varsinaisesti viittaa realiteetintajussa ilmenevään häiriöön. Jos siis kiellän jotakin, uskon, ettei se koskaan tapahtunut tai ettei sitä ollut olemassakaan. Mutta jos kiistän jotakin, vähättelen sen emotionaalista merkitystä itselleni, mutta voin ehkä myöhemmin, esimerkiksi analyysissa, oivaltaa, että merkitys on suurempi kuin alun perin kuvittelin. Tämä on mielestäni ratkaiseva ero. Jälkimmäinen ei liity psykoottisiin tiloihin, kun taas edellinen mitä todennäköisimmin liittyy.

JI: Ehkä palaamme tämän käsite-erottelun jälkeen siihen, mitä olit kertomassa urasi merkkipaaluista.

FML: Kuuluin yli vuosikymmenen ajan ryhmään, jossa oli useita hyvin lahjakkaita analyytikoita, esimerkiksi John Gedo, Jerome Winer, Brenda Solomon, Harvey Strauss ja Mark Gehrie. Kannustimme monin tavoin toisiamme. Gedo kirjoitti ahkerasti teoksia ja siteerasi minuakin, joten aloin ajatella, että ehkä minullakin on jotakin sanottavaa. Niinpä ryhdyin julkaisemaan tekstejäni. Ensimmäisen teokseni Mapping the Mind jälkeen olen julkaissut aika paljon artikkeleita eri aiheista. Tuollaisessa ryhmässä työskennellessä on hyvin vaikea päättää, kuka on esittänyt ensinnä minkäkin idean. Parasta ryhmässä oli jokaisen anteliaisuus oivallusten jakamisessa. Ryhmän jäsenet eivät mitenkään kilpailleet keskenään. Tuo kokemus muistuttaa minua yhteistyön tarpeesta.

JI: Olet myös pitkään työskennellyt kuulovammaisten mielenterveyspalvelujen kehittämisprojektissa. Aloitit jo 1973 ja jatkoit projektin koordinoijana aina vuoteen 1992 saakka.

FML: Opettelin kuulovammaisten viittomakielen ja olin lastenpsykiatrian professori Eugene Mindelin ja audiologi Teresa Jableyn kanssa perustamassa kuulovammaisille aikuisille ja lapsille klinikkaa Siegal-instituuttiin Michael Reese -sairaalassa. Vuosien myötä saimme kansallista budjettitukea hankkeellemme, josta tuli standardi muillekin. Olemme tarjonneet tuhansille kuulovammaisille mielenterveyspalveluja ja kouluttaneet myös kuulovammaisia psykoterapiatyöhön. Tämä pitkä projekti antoi minulle perustavanlaatuisen oivalluksen siitä, että aivot työstävät asioita monilla viestinnän tasoilla ja että nämä viestintäjärjestelmät palvelevat myös erityisinformaation säilömisessä.

JI: Löysit vähitellen yhteistyökumppaneita eri puolilta maailmaa.

FML: Kyllä, ja tästä olen syvästi kiitollinen. Tässä vain esimerkiksi muutamia henkilöitä, joita ilman en olisi voinut tehdä paljonkaan. Näiden henkilöiden kanssa olen voinut käydä ajatuksellisesti läpi monia asioita: Masao Ito (Aivotutkimusinstituutin johtaja Rikenissä Wakossa Japanissa), Colwyn Trevarthen (Kognitiivisen neurotieteen laitoksen johtaja Edinburghissa Skotlannissa), Howard Shevrin (Psykologian laitoksen johtaja Michiganin yliopistossa), Pierre Flor-Henry (Edmontonissa Kanadassa) ja Michael Posner (Oregonin yliopistossa ja myöhemmin Cornellin lääketieteellisessä keskuksessa New Yorkissa). Kuten G. M. Edelman sanoo: taide on minä, mutta tiede on me.

JI: Monet psykoanalyytikot ja psykoterapeutit näyttävät sivuuttavan Freudin varhaisen tieteellisen psykologian luonnoksen (”Project for a Scientific Psychology”) ja pitävän sitä jonkinlaisena epäonnistuneena kummajaisena. He eivät myöskään juuri kiinnitä huomiota Freudin ajattelun luonnontieteellisiin ulottuvuuksiin vaan tähdentävät sitä, että Freudin ajattelun ”humanistiset” tai ”hermeneuttiset” sisällöt soveltuvat parhaiten psykoanalyyttiseen tai psykoterapeuttiseen käytännön työhön. He kyllä yleensä myöntävät, että ”on hyvä tietää jotakin” aivotutkimuksesta (esimerkiksi aivojen ”arkkitehtuurista” ja toiminnoista). Kuitenkin he katsovat neurotieteiden olevan perimmiltään ”kovia tieteitä”, jotka ovat etäällä kokemuksesta ja emootioista ja siksi enimmäkseen hyödyttömiä ja merkityksettömiä käytännön analyyttisessa tai psykoterapeuttisessa työssä. Neurotieteillä ei siten uskota olevan mitään konkreettista antia itse merkityksenmuodostukseen analyyttisessa tai psykoterapeuttisessa prosessissa. Miten kommentoit tällaisia käsityksiä neurotieteistä ja psykoanalyysista?

FML: Jaan vastaukseni neljään osaan. Ensinnäkin Freudin ”projekti” on hyvä esimerkki siitä, miten ”mestari” itse ajatteli yhdistää nämä kaksi aluetta. Hänhän oli tunnettu neurotieteen harjoittaja, joka oli julkaissut tutkielman aivojen diplegiasta lapsilla. Vasta myöhemmin hän keksi analyyttisen menetelmän. Julkaisemattomassa ”Projektissaan” Freud pyrki osoittamaan (vaikka ei voinutkaan täysin pitäytyä tähän ideaansa), että havaintoon liittyy sensuuria. Eli sen mitä näemme täytyy olla ensin mielen hyväksymää, ennen kuin se voi mitenkään tulla tietoisuuden rekisteröimäksi. Tämä muuten johti hänet keksimään ”kiistämisen” puolustusmekanismin ja erottamaan sen ”kieltämisestä”. Freud oli siten todennäköisesti ensimmäinen henkilö, joka muodosti kuvan aivoista ja synapseista ja spekuloi aivojen olevan informaation käsittelijä. Nämä olivat tärkeitä ideoita, jotka johtivat mullistavaan käsitykseen mielestä. Mieli ei toiminut vain kuvioiden tunnistajana vaan jäsensi tietoista, esitietoista ja tiedostamatonta ajattelua. Toisin sanoen ”Projekti” vihjaa ensimmäisenä psykodynaamisesta näkökulmasta. Basch kutsui ”Projektia” ”Rosettan kiveksi”, jota ilman ei oikein voi ymmärtää Unien tulkintaa (ei etenkään sen seitsemättä lukua) eikä useimpia Freudin psykoanalyyttisia perusajatuksia.

Sitten toinen askel. Mainitsit hermeneutiikan. Tietysti on tärkeää oppia tulkitsemaan aineistoja paljolti samoin kuin on opittu tulkitsemaan muinaisia tekstejä. Mutta koska mieli on myös aivojen ilmentymää, on suureksi avuksi nähdä, miten aivot ja mieli ovat yhteydessä keskenään. Jos sen sijaan kätketty biologia jätetään selittämättömänä syrjään eikä sitä koskaan tuoda näkyviin, on helppo uskoa, että emme tosiaan tarvitse mitään muuta kuin tulkintoja. Mutta miten oikeastaan alun perin on päädytty tulkintoihin? Luullakseni lähtien havainnoinneista ja erilaisten hypoteesien testaamisesta. Kerromme potilaillemme havaintomme siitä, mitä he sanovat, kysymme heiltä, kuulostavatko suodattamamme havainnot heistä oikeaan osuvilta, ja pyydämme heiltä lisäreagointeja. Vielä yksi väylä on ”sijaisintrospektio”, jonka Kohut määritteli aivoterminologian avulla: itse on pantava kulkemaan erilaisten liikkeiden läpi, jotta voitaisiin pohtia, mihin tunteisiin nämä liikkeet voisivat olla yhteydessä. On syytä muistaa, että Kohut oli neurotieteilijä ennen kuin hänestä tuli analyytikko. Niinpä hän, samoin kuin Freud, arvioi psykologisia ideoitaan sitä vasten, minkä hän tiesi olevan totta tai epätotta aivojen suhteen. Aivot eivät toisaalta voi toimia ristiriidassa siihen nähden, mitä tiedämme psykologiasta. Kumpaakin tieteenalaa voidaan siis käyttää toisen tieteenalan johtopäätösten arviointiin. Näin ei voi menetellä hermeneutiikan kanssa. On vaikea arvioida johtopäätösten tai tulkintojen pätevyyttä, jos arvioija tukeutuu vain omaan mielipiteeseensä ja on vailla jossain määrin objektiivisia ja riippumattomia muita havaintoja.

Kolmanneksi sanoit, että jotkut pitävät neurotiedettä kylmänä ja emotionaalisesti etäisenä. Mutta ilmeisesti myös jotkut psykologit, humanistit, historioitsijat ja terapeutitkin ovat kylmiä ja emotionaalisesti etäisiä. Minkään ryhmän parhaat edustajat eivät nähdäkseni ole tuollaisia. Yhdelläkään tiedonalalla ei ole yksinoikeutta oivallukseen. Jokaisen meistä pitäisi käyttää sitä, minkä ymmärtää syvällisesti, ja samalla olla avoimena uusille ajatuksille. Niin teemme myös psykoanalyyttisessa työssämme potilaiden kanssa. Voimme esittää ajatuksia toisillemme ja katsoa, mitkä teoriat parhaiten selittävät ilmiöitä. Minä esimerkiksi hyödynnän mieluiten kieliä, antropologiaa, logiikkaa/filosofiaa ja neurotiedettä koskevaa tietämystäni kehittääkseni analyyttista ymmärrystäni. Toisenlaisista aloista kiinnostuneet voivat hyödyntää omia alojaan, ja yhdessä voimme muotoilla parempia, johdonmukaisempia ja järkiperäisempiä teorioita. Toki tiedämme, että kaikissa näissä teorioissa osoittautuu tulevaisuudessa olevan harhautumia. Näin on käynyt astronomiassa ja fysiikassa, ja näin käy koko ajan myös psykoanalyysissa. Älkäämme siis teeskennelkö, ettei biologialla ole merkitystä. Biologista tietoa on vain vaikea tajuta ja yhdistää psykoanalyyttiseen tietoon. Viimeiset kolmekymmentä vuotta olen osaltani yrittänyt luoda alustavaa integraatiota. Tästä olen raportoinut tuotannossani.

Neljäntenä ja viimeisenä kommenttina kysymykseesi totean, että monet psykoanalyysin parissa työskentelevät todellakin uskovat, että neurotiede ei sovi yhteen psykoanalyysin kanssa. He tarkoittavat sanoa, että se ei sovi heille. Miksi ylpeillä sillä, että näkee jonkin asiaankuulumattomaksi? Se on samaa kuin jonkin leimaaminen typeräksi tai merkityksettömäksi. Silti kaiken aikaa koetamme psykoanalyysissa löytää jonkin näkökulman, josta katsoen potilaan sanomiset tai tekemiset ovat ymmärrettäviä. Emme sano niitä typeriksi. Yritämme löytää merkityksellisen suhteiston. Ja potilaat arvostavat sitä. Niin meidän pitäisi mielestäni suhtautua jokaiseen oman alamme työpanokseen, joista monet ovat hyvin luovia mutta vaativat meiltä lisäopiskelua, jotta voisimme ymmärtää uudistajien antia.

JI: Oma projektisi ei rajoitu psykoanalyyttisen käytännön uudistamiseen. Olet myös osoittanut psykoanalyyttisten teorioiden käsitesekaannuksia ja ristiriitaisuuksia. Olet pyrkinyt luomaan neurotieteille ja psykoanalyysille yhteistä käsitteellistä ja teoreettista perustaa. Aloitit tämän projektin jo selvästi ennen kuin oli puhettakaan neuropsykoanalyysista. Minkälaiseksi näet neuropsykoanalyysin (sen varhaisemman taustan ja nykytilan)? Onko tuo ala nykyään tavoittanut ”tieteidenvälisyyden” (”interdisciplinarity”) tason, vai onko se edelleen täysin erillisten tieteenalojen välistä melko löyhää ”monitieteisyyttä” (”multidisciplinarity”) vailla systemaattista vuorovaikutteisuutta ja vailla yhdistäviä prosesseja? Kummat ovat olleet (ja kummat ovat nykyään) aktiivisempia neuropsykoanalyysin alalla – neurotieteilijät vai psykoanalyytikot? Vai onko jo syntynyt uudenlainen ”tieteidenvälinen” tutkija, joka yhdistää molempien ”vanhempien” muuttuneet ”identiteetit”?

FML: Vuosien myötä olen seurannut Mark Solmsin ja hänen vaimonsa Karen Kaplan-Solmsin työtä. Uskon, että he ovat tehneet enemmän kuin muut neuropsykoanalyysin luomiseksi. Solmsien ohella esimerkiksi Edward Nersessian ja Oliver Turnbull toimittavat Neuro-Psychoanalysis -lehteä. Jos tarkastelet lehden toimitusneuvostoa, huomaat monia muita keskeisiä nimiä, joista vähäisin ei ole Eric Kandel, josta olemme hyvin ylpeitä hänen saatuaan äskettäin Nobelin palkinnon. Useimmat lehden toimitusneuvoston jäsenistä ovat perusteellisesti paneutuneet kumpaankin alueeseen, tosin jompikumpi on yleensä varsinainen erikoistumisalue. Tämän uuden alueen ilmaantumisesta ansaitsevat kiitoksen myös Jaak Panksepp, Colwyn Trevarthen ja Jerry Levey. He ryhtyivät työskentelemään alueella ennen kuin se oli erityisen suosittu. Mort Reiser ja T. J. Crow ja lukuisat muut ovat kantaneet meitä olkapäillään. Kirjoitin jokin aika sitten katsauksen neuropsykoanalyysin historiasta Yhdysvaltain psykoanalyyttisen yhdistyksen uutislehteen. Se on varsin kiintoisa tarina.

Pitää varmaan paikkansa, kuten sanoit, että silloittamalla neurotieteen psykoanalyysiin olemme luomassa uutta aluetta, vaikka emme ehkä sitä vielä tällä hetkellä täysin tajuakaan. Minä en oikeastaan varsinaisesti keskity tähän. Pikemminkin pohdin todellisten potilaideni todellisia ongelmia ja yritän löytää tosiasioita ja teorioita, jotka ovat hyödyllisiä heidän auttamisessaan. Vaikka emme olekaan asiantuntijoita samoilla alueilla, minulla ja potilaillani on yhteinen kiinnostus analyyttiseen menetelmään. Siksi minusta on mielekästä ottaa mahdollisimman paljon huomioon potilaidemme tarjoamia esimerkkejä tavoitellessamme henkilökohtaisia ja yleisiä oivalluksia. Potilaamme auttavat alamme kehitystä, sillä vakavasti ottaen jokainen yksilöanalyysi on tutkimusprojekti. Omasta näkökulmastani tarkasteltuna kyse on siitä, miten ajattelemme, miten tunnemme, miten muodostamme keskinäisiä siteitä, miten ymmärrämme toisiamme ja miten pystymme olemaan kärsivällisiä ja toisistamme huolehtivia ihmisiä niin, että kunnioitamme arvojamme ja uskomme johonkin.

JI: Kognitiivisessa psykologiassa ja kognitiivisessa neurotieteessä on yhä enemmän alettu tutkia kognitioiden ja emootioiden/affektien välistä vuorovaikutusta tai yhteenkietoutuneisuutta. Miten itse hahmotat tätä tutkimusaluetta?

FML: Affektit ja affektiivinen tarkkaavaisuus ovat muistin toiminnan ja halujemme ilmaisun kannalta erittäin keskeisiä. Tieto ei ole pelkästään kognitiivista, tunteista vapaata; itse asiassa se on – hyvässä merkityksessä – täysin tunteiden kyllästämää. Monet tutkijat jättävät tunteet syrjään, mutta meidän tulisi kiinnittää enemmän huomiota Pankseppin kaltaisiin tutkijoihin. He ovat kekseliäillä eläinkokeilla luodanneet aivojen syviä rakenteita, jotka ovat jääneet kuvantamismenetelmilläkin tavoittamatta mutta joista emotionaalinen ydinitse näyttäisi siirtyvän limbisen järjestelmän kautta aina aivokuoren korkeimmille tasoille saakka.

JI: Psykoanalyysissakin vasta affektien elävöityminen tuo mukanaan itseä koskevan tiedon syventymisen ja perustavanlaatuiset muutokset.

FML: Jokaisessa tehokkaassa psykoanalyysissa on runsaasti ei-verbaalista viestintää, jota analyytikot virittävät muistuttamalla potilaitaan näiden affekteista, assosiaatioista ja käyttäytymismalleista. Hienotunteisen eloisasti analyytikko kutsuu esiin potilaidensa elävyyttä, joka on jakautuneisuuksien ja puolustusmekanismien kätkemää.

JI: Miten näet yleisesti tietoisuuden kehityksen? Milloin lapset osoittavat oman tietoisuuden merkkejä? Mikä edeltää verbaalia viestintää, toiminnan säätelyä ja eksplisiittistä muistijärjestelmää, noita tietoisuuden klassisia merkkejä?

FML: Arvelen tietoisuuden alkavan jo ennen syntymää, mutta meillä ei ole mitään keinoa testata tätä arvelua. Syntymässä lapsella ainakin on jonkinasteista tietoisuutta ympäristöstä. Tätä tietoisuutta säätelevät ehkä pikkuaivot (jotka ovat varhain myelinisoituneet). Trevarthenin tutkimustyö vahvistaa tietoisuuden varhaisen ilmenemisen, mutta tuo tietoisuus on monimuotoista ja -vivahteista. Kehittynyt tietoisuus ilmenee ymmärtämisyhteisössä. Tämä aihe kiinnostaa tutkijoita yhä enemmän. Itse olen kuitenkin enemmän kiinnostunut subliminaalisen havaitsemisen tutkimisesta. Shevrin ym. ovat mielestäni osoittaneet, että enimmän osan siitä, mitä tiedämme, olemme oppineet ilman tietoisuutta. Olen kirjoittanut tästä yksityiskohtaisemmin teoksessani Psyche and Brain.

JI: Olet esittänyt oletuksen, jonka mukaan on olemassa pikkuaivojen toimintaan perustuvia varhaisia kehityksellisiä malleja (tai karttoja tai skeemoja), jotka liittyvät aluksi ”ruumiiseen avaruudessa” ja myöhemmin ”itseen maailmassa”. Näytät kannattavan itseä/mieltä koskevaa hierarkkista mallia, joka samalla heijastaa aivojen kehityksellisesti hierarkkista organisaatiota (”aivojen plastisuutta”). Mitä nämä organisaatiotasot ovat?

FML: Teoksessa Mapping the Mind pidin Piaget’n kehitystasoja hyödyllisinä, koska ne vastaavat hyvin sitä, mitä näemme psykologisesti, analyyttisesti ja neurotieteellisesti. Mutta meidän on varottava kuvittelemasta, että tiedämme jo paljon kehityksestä. Kun Anna Freud kollegoineen tutki lapsen kehitystä Hampstead-klinikassa ja tunnisti ensimmäisenä ns. kehityslinjoja, hänkin huomasi, että kaikki lapset eivät käyneet läpi samoja kehityslinjoja. Tämä on varsin hämmästyttävää ja näyttäisi viittaavan siihen, että hierarkkiset tasot eivät todennäköisesti ole sellaisia kuin odotamme niiden olevan. Siksi tarvitsemme lisää kehitysmallien ja niiden tarjoamien ennusteiden selvittämistä. Kaaosteoria ja psykoanalyysi ovat tuottaneet tässä suhteessa hätkähdyttävää tutkimusta. Mutta luulen, että suurin osa kunnon tutkimustuloksista saadaan ”peruskaivaustyössä” potilaidemme kanssa selvittämällä, miten yksilöt ovat kehittyneet ja miten he ovat vapautuneet toteuttamaan unelmiaan.

JI: Onko tällaisessa kehitysmallissa enää tilaa ”tiedostamattomille mentaalisille prosesseille”, ja jos on, miten ne suhteutuvat aivoprosesseihin? Onko neurofysiologisissa prosesseissa mitään sellaista, mitä voitaisiin kutsua ”tiedostamattomaksi mentaalisuudeksi”?

FML: Tästä aiheesta on kirjoitettu paljon. En usko, että voimme vielä kytkeä tiedostamatonta prosessia mihinkään yksittäiseen aivorakenteeseen tai -järjestelmään. Se vaikuttaisi olevan yhteydessä proseduraalisiin järjestelmiin (vastakohtana deklaratiivisille järjestelmille), mutta tämä on liian pinnallista ollakseen hyödyllistä. Teoksessa Psyche and Brain olen yrittänyt kehittää uutta mallia laajentamalla Timothy Shallicen erinomaista työtä analyyttiseen teoriaan. Yksi keskeinen idea tässä on se, että tiedostamaton edustaa eräänlaista ”jatkuvuussuunnitteluverkostoa”, joka ulottuu toimintaa säätelevään verkostoon, mukaan lukien erityisesti pikkuaivot. Sen tarkoituksena on tuottaa salaisia (privaatteja) nautintoja, monimutkaista toiminnan säätelyä ja sellaista ongelman (ristiriidan) ratkaisua, joka edellyttää jotakin enemmän kuin rutiininomaista verkostoa.

JI: Joistakin lukijoistasi voi vaikuttaa siltä, että olet vaarassa sekoittaa kognitiivisen ei-tietoisen freudilaiseen tiedostamattomaan. Onko tämä virheellinen päätelmä?

FML: Kyllä se on. Teoksessani Psyche and Brain näen paljon vaivaa erottaakseni nämä kaksi toisistaan. Freudin tiedostamaton ei ole lainkaan ei-tietoista. Jälkimmäinen on aivan erilaista, mutta ei vailla kiinnostavuutta analyyttisestakaan näkökulmasta. Kielletty limittyy merkityksellisesti freudilaiseen tiedostamattomaan, mikä juuri tekee siitä erityisen. Tietämättämme jätämme suuren osan itsestämme syrjään.

JI: Psykoanalyyttisen tulkinnan kannalta kiinnostuksesi kuurojen viittomakieleen ja psykoterapiaan on hyvin jännittävä. Mitä olet oppinut kuurojen kanssa viestimisestä?

FML: He opettavat meille varhaisen psykologisen vaikutuksen tärkeyden aivojen/mielen kehittymisessä. Normaali psykologinen kehitys ei yleensä pääse toteutumaan, jos ei ole ollut syntymästä saakka kosketusta viittomiin. Kehitys tarvitsee kieliperustan, olkoon se sitten vaikka viittomakieli. Sitä paitsi kuurot ymmärtävät ei-verbaalista viestinnästä enemmän kuin kukaan muu tällä planeetalla. Eräs kiinnostava seikka viittomakielessä on se, että yhden maan (esimerkiksi Kiinan) viittomakielen sujuva käyttäjä ja toisen maan (esimerkiksi Yhdysvaltojen) vastaavan kielen sujuva käyttäjä oppivat viestimään toistensa kanssa jo muutaman päivän harjoittelun jälkeen, vaikka heidän alkukielensä ovatkin aivan erilaisia.

JI: Menet perinteisen psykoanalyyttisen tulkinnan tuolle puolen väittäessäsi, että diskursiiviseen sekundaariprosessiin perustuva tulkinta ei tavoita kehityksellisesti arkaaisia ruumiin ja mielen skeemoja eikä ensinkään vaikuta niihin. Olet esimerkiksi puolustanut sitä, että analyytikko käyttäisi metaforia parantaakseen viestintää niillä kokemuksen tasoilla, jotka ovat sensomotorisesti koodautuneita tai jotka ovat konkreettisten merkkien tai esittävien symbolien varassa. Teoksessa Mapping the Mind toteat, että analyytikon tulkinnoissa metaforat toimivat kaksisuuntaisen prosessin siltoina tai katalysaattoreina. Miten metaforia voidaan hyödyntää kliinisessä käytännössä?

FML: Jotta voimme saavuttaa potilaamme, meidän ”on puhuttava heidän kieltään”. Tämä merkitsee sitä, että meidän on sanottava asiat yksinkertaisesti, selvästi ja tavalla, joka kuvittaa konkreettisesti sitä, mitä kohti abstraktit merkityksemme osoittavat. Metaforat ovat hyvin voimakkaita rakenteita, eivät pelkästään kielen vaan myös mielen ja aivojen rakenteita. Aristoteleen aikaan niitä pidettiin kielikuvina. Arnold Modell ja minä olemme pyrkineet osoittamaan, että metaforat ovat myös ajattelutapojamme tai oikeastaan todisteita siitä, että ajattelemme tekemällä kriittisiä vertailuja, jotka koskevat yhtäläisyyksiä ja eroja. Lisäksi vuosien pituinen analyyttinen työskentely tiettyjen potilaiden kanssa voi tuottaa värikkäitä ja osuvia metaforia, joilla on kyky avartaa tietoisuutta ja muistia ja luoda sellaisia synteesimahdollisuuksia, joita mikään muu menetelmä ei voi luoda. Analyysihan tunnetusti auttaa ”sanoja käyttäviä” ihmisiä.

JI: Olet myös pyrkinyt osoittamaan, että voisimme yhdistää mielensisäisen transferenssi-käsityksen ja aivotutkimukseen perustuvan transferenssi-käsityksen. Psykoanalyytikot tietävät paljonkin edellisestä, mutta mikä tuo jälkimmäinen on?

FML: Transferenssit ovat laskennallisesti helppoja keinoja löytää syviä yhtäläisyyksiä menneisyyden ja nykyisyyden hahmojemme välillä. Ne sallivat meidän siirtää nykytilanteeseen tietojamme, jotka koskevat interpersoonallisten kysymysten ratkaisukeinoja tai ainakin mahdollisia ratkaisukeinoja. Transferenssien avulla testaamme hypoteesejamme menneistä ja nykyisistä mahdollisuuksistamme. Transferenssia voidaan oikeastaan tarkastella kolmesta eri näkökulmasta, psykoanalyysin (”tunteensiirto”), neurotieteen (virittyminen) ja kognitiivisen psykologian (yhtäläisyyksien ja erojen vertailu) näkökulmasta, mutta ilmiö sinänsä on jokseenkin sama.

JI: Teoksessa Mapping the Mind toteat, että aivojen erilaisilla alajärjestelmillä näyttää olevan viestinnässä niille ominaiset ”sormenjäljet” tai ”murteet”, jotka auttavat meitä tunnistamaan niiden osuuden erilaisissa mentaalis–emotionaalisissa prosesseissa. Voisitko hieman selventää tätä lausumaasi?

FML: Esitän tässä vain yhden karkean esimerkin. Jos havainnoit potilasta, joka on parhaillaan ensisijaisesti oikean aivopuoliskon vaikutuksen alaisena, voit ehkä huomata enemmän ”hysteerisiä” ilmentymiä, kun taas ensisijaisesti vasemman aivopuoliskon vaikutuksen alaisena oleva (oikeakätinen) henkilö saattaa ilmentää ”pakonomaisuutta”. Jos nämä henkilöt ovat analyysissa ja edistyvät siinä, nämä kaksi vaikutusta sekoittuvat ja potilaat heilahtelevat ”hysteeristen” ja ”pakonomaisten” käyttäytymistapojen ja kognitiivisten tyylien välillä. Jos sen sijaan pikkuaivot ottavat johtavan ja ohjaavan aseman, ihminen tulee heti miellyttävämmäksi ja hän pystyy entistä tarkemmin arvioimaan esimerkiksi sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jos PAG-alue (”the Pari-Acqueductal Gray”) on mukana ”meneillään olevan hetken tulkinnassa”, affektit muuttuvat hyvin verkkaisesti ja mutkitellen tuntien tai päivien kuluessa. Jos sen sijaan limbinen järjestelmä on mukana, affektit muuttuvat nopeasti muutamassa sekunnissa tai minuutissa. Nämä ovat tietysti vain yleistyksiä niistä vaikutelmista, joita syntyy potilaiden kanssa työskennellessä, mutta niiden perusteella on mahdollista koetella tulkintoja.

JI: Olet esittänyt vaihtoehtoisia lähestymistapoja psykoanalyyttisiin oppimiskäsityksiin. Psykoanalyyttisten oppimis- ja persoonallisuusteorioiden tulisi mielestäsi olla sopusoinnussa oppimista, muistia ja tiedonmuodostusta koskevan neurotieteellisen tutkimuksen kanssa. Olet todennut, että psykoanalyyttisessa tilanteessa, johon liittyy myönteistä affektiivis–kognitiivista sitoutumista, on mahdollista luoda ”oppimisikkunoita”. Mitä ihmettä oikein tarkoitat tällaisilla ”ikkunoilla”.

FML: Arnold Modellin ja minun tavoitteena on jo monta vuotta ollut luoda ympäristöjä, jotka helpottavat oppimista. Jos tutkit kieliä, antropologiaa, psykologiaa ja psykoanalyysia, tulet yhä herkemmäksi sille, miten kuuntelet ihmisiä. Ja parantunut kuuntelu- ja oivallustaitosi saa potilaasi arvostamaan entistä enemmän sitä, että voit auttaa heitä ymmärtämään paremmin itseään. Näemme ikkunoiden kautta tai läpi. Oppimiseen liittyvät oivallukset ovat kuin ikkunoita, jotka houkuttavat meitä ajattelemaan ja tuntemaan sellaisia asioita, joihin emme ehkä aiemmin ole kiinnittäneet riittävästi huomiota. Psykoanalyysin tekniikkaan perehtymisen sekä potilaiden intohimoisen kuuntelemisen ja havainnoinnin myötä voin sanoa, että psykoanalyysi tarjoaa äärimmäisen hyödyllisiä ja uudistavia oppimisikkunoita.

JI: Monet näyttävät muistavan, että Freudin analyyttinen tekniikka nivoutuu ”työn tekemisestä ja rakastamisesta” (”arbeiten und lieben”) oppimiseen. Sinä olet muistuttanut meitä siitä, että opimme myös ”leikkimisestä” (”spielen”). Mitä tämä leikkimisestä tai leikkimällä oppiminen voisi merkitä analyytikolle ja analysoitavalle? Voisimmeko kuvata analyyttista tilannetta ”leikkitilaksi” tai ”leikkiavaruudeksi” (”Spielraum”)?

FML: Kyllä voimme. Mutta varsinainen temppu – jos tuo nyt on sopiva sana – onkin oppia olemaan koskaan pilailematta toisten kustannuksella. Esimerkki voinee selventää tätä. Tänään potilaan lähtiessä vastaanotoltani hän kertoi vielä minulle, miten hän oli selvittänyt erästä liikeasiaa yleensä kontrolloimaan ja halventamaan pyrkivän vanhempansa kanssa. Potilaani oli käyttäytynyt niin viehättävällä ja hauskalla tavalla, että hänen vanhempansakaan ei voinut olla nauramatta. Tämän lyhyen tarinan vaikutuksesta sekä potilaani että minä nauroimme makeasti. Samalla kunnioitimme sitä edistymistä, jota oli tapahtunut hänen suhteessaan vanhempaansa. Hän oli löytänyt uusia taitoja viestiä menestyksekkäästi vanhempansa kanssa jopa niistä asioista, jotka olivat aina ennen pystyttäneet esteitä heidän välilleen. Nauroimme kyynelet silmissä.

JI: Onko analyyttista leikkiä ja uusien ohjaavien metaforien etsimistä nähtävissä myös siinä, että ”hermeneuttinen” psykoanalyysi voi osoittautua liian ”hermeettiseksi” ja että leikkijöiden tulisi kiinnittää päähuomionsa neurotieteisiin? Menetämmekö jotakin arvokasta ”hermeneuttisen” psykoanalyysin myötä vai onko jo aika antaa sen mennä menojaan?

FML: Tuo on kuitenkin enemmän teoreettinen kuin käytännön kysymys. Neurotieteiden, hermeneutiikan tai minkä tahansa erityisalan tietojen soveltaminen psykoanalyysiin ei saa häiritä potilaitamme. Kun työskentelemme heidän kanssaan, merkityksellistä on vain kuunteleminen, ymmärtäminen ja intensiivinen uteliaisuus siihen nähden, mitä tapahtuu ja miksi.

JI: Tämä seuraava pyyntöni voi kuulostaa hyvin rajoittavalta, mutta jos sinun olisi lyhyesti arvioitava, mikä (toistaiseksi) on keskeisin tutkimustuloksesi, mitä vastaisit? Siis keinotekoisesti ja pakotetusti: lyhyt abstrakti tutkimustyöstäsi.

FML: Olen kiinnostunut siitä, miten opimme, mikä saa oppimisen alkamaan ja mikä keskeyttää sen ja miten oppimista voidaan helpottaa. Kun oppiminen etenee luontevasti ja luonnollisesti, ihmiset lakkaavat toistamasta samoja vanhoja virheitä ja siirtyvät eteenpäin uusiin ja myönteisempiin suuntiin. He solmivat suhteita, he rakastavat, he tukevat toisiaan, he ovat entistä parempia vanhempia ja niin edelleen. Mikään ei ole elämälle tärkeämpää ja suotuisampaa kuin se, että kykenee oppimaan joustavasti ja tehokkaasti. Ja tämä vaatii toisten tarkkaavaisen kuuntelemisen oppimista ja tarkentavien kysymysten esittämistä, jotta voimme varmistua siitä, että ymmärrämme toisiamme mahdollisimman tarkasti ja mahdollisimman hyvin.

JI: Parhaat kiitokseni sinulle siitä, että olen voinut oppia uusia asioita tarkentavien vastaustesi avulla!

FML: Kiitos kysymyksistäsi! Joskus kirjoittamamme artikkelit eivät olekaan yhtä selkeitä kuin ne vuoropuhelut, joita voimme käydä artikkelien kirjoittamisen väliaikana!

Suomentanut Juhani Ihanus