Psykoterapia (2010), 29(4), 337–345

Kaija Karjalainen

Energeettisyys – Yritys nähdä maailma toisin

Energeettisyys on näkemykseni mukaan ihmisen olemukseen kuuluva ja hyvin olennainen, mutta nyt unohduksissa tai sivuosassa oleva puoli. Joissakin yhteyksissä siitä puhumista pidetään lähes tabuna. Energia ja sen myötä energeettisyys on kuitenkin kaiken psykoanalyyttisesti orientoituneen ajattelun taustalla. Kerron tuonnempana, mitä energeettisyydellä tarkoitan ja miten se ilmenee yksilö- tai yhteisötasolla. Yritän myös etsiä linkkejä siihen, miten tämä samaan aikaan hyvin lähellä oleva ja maailmoja syleilevä teema ihmisen – ja myös maailman – olemuksesta voisi liittyä konsultointiin, työnohjaukseen tai terapiatyöhön ja minkä kaltaiseen kehitykseen energeettisyysajattelun laajempi omaksuminen voisi johtaa. En tässä yhteydessä voi esitellä työhypoteesejani tarkemmin, mutta pohdin lyhyesti myös sitä, mitä tällainen ”toisinajattelu” on ollut kokemuksellisesti.

Vaikka puhun uudesta ajattelusta, en halua kuitenkaan kritisoida alan pioneereja. Päinvastoin. Kunnioitan suuresti esimerkiksi Freudia ja Bionia ja näen, ettei toisinajatteluni olisi ollut mahdollista ilman heidän tekemäänsä uudisraivaustyötä. Tulen kuitenkin samalla kyseenalaistaneeksi aiempien teorioiden tuottamia tapoja nähdä ja jäsentää maailmaa.

Näkemykseni mukaan kaikki ihmisen olemuspuolet eli ruumis, mieli ja sielu ovat energeettisyyden eri puolien ilmentymiä. Viime kädessä ihminen on tietyllä taajuudella värähtelevää valoa. Ihminen on kävelevä ”hologrammi”. Tähtitieteilijöiden mukaan esimerkiksi noin 37 celsiusasteen lämpötilassa ihminen säteilee voimakkaimmin ”infrapunaisia aallonpituuksia 10 mikrometrin paikkeilla, mutta olemme liian viileitä loistaaksemme näkyviä värejä” (Lindberg Christensen, Fosbury, Hurt 2008, 22). Olemme myös koko ajan biljoonien avaruudesta tulevien viestintuojahiukkasten pommituksen kohteena. 1)

Ajatteluni kyseenalaistaa esimerkiksi yksilön ja yhteisön välisen rajanvedon. Ihminen ei pääty energeettisestä näkökulmasta nahkoihinsa vaan vaikuttaa tunteidensa ja ajatustensa kautta kaikkialla (Watson 2002; Biran 1998; Karjalainen 2010a), ei vain fyysisessä ympäristössään. Toisaalta jo viime vuosisadan alkupuolella esimerkiksi Gustave Le Bon, Sigmund Freud, William McDougall ja Carl Gustav Jung puhuivat kollektiivisesta tajunnasta (Gabriel & McCollom Hampton 1999; Fraher 2004; Bion 1961), mikä tarkoittaa laajaa yhteisyyttä toisten ihmisten kanssa. Jo Jung arveli, että tiedostamaton on jollain tavalla yhteydessä epäorgaanisen aineen rakenteeseen. Hänen mukaansa on tarpeellista ymmärtää paljon paremmin aineen ja psyyken välistä suhdetta, ennen kuin tutkimus voi edistyä uusiin suuntiin (von Franz 2003, 309). Myös koko ryhmä- tai yhteisödynaaminen ajattelu rakentuu havainnolle siitä, että yksilölle tyypilliset psykodynaamiset ilmiöt ovat läsnä vielä voimakkaampina ryhmissä. Palaan näihin teemoihin tarkemmin tuonnempana.

Miten kaikki alkoi?

Ajatteluni lähti liikkeelle kohta kaksi vuotta sitten luettuani University of West Englandin sosiologian ja kriminologian osaston päällikön Sean Watsonin kiinnostavan artikkelin ”Complexity and transhuman”. 2 Halusin kirjoittaa siitä referaatin, mutta siitä kehkeytyi myös omaksi yllätyksekseni ”teoria” tai oikeammin sarja toisiinsa liittyviä työhypoteeseja. Yksi ajatuskuvio ja mielleyhtymä johti toiseen, teksti tuntui elävän paperilla aivan omaa elämäänsä. Postmodernistit sanoisivat, että tutkimus teki minua. Viimeistään sanan ”teoria” kohdalla alkaa kunnollista, luterilaiseen vaatimattomuuteen kasvatettua tutkijaa hirvittää ja epäilyttää. Olen kuitenkin ottanut Tavistock-tradition 3 johtaviin ajattelijoihin kuuluvan Gordon Lawrencen (2003) ehdotuksesta vaarin. Suhtaudun työhypoteeseihin siinä mielessä vähemmän kuolemanvakavasti, että nimeän tunnistamiani ilmiöitä ja muutan näkemystäni tarvittaessa myöhemmin.

Palatkaamme alkutilaan, Watsonin artikkeliin. Innostuin kovasti hänen ajattelustaan. Eniten minua kiinnosti hänen ehdotuksensa, että Bionin (1962) kokemuksellista oppimista käsittelevässä teoriassa esittämät aistien välittämien tuntemusten aihiot, beta-elementit, eivät olekaan vain teoreettisia apuvälineitä vaan oikeaa, olemassa olevaa ainesta, joka leijuu ihmisten välisessä virtuaalitilassa minne vain. Tämä tarkoittaisi hänen mielestään esimerkiksi sitä, että ihminen pitäisikin nyt mieltää tuhruisena sekamelskana, joka koostuu paitsi fyysisestä, myös hajallaan olevasta aineksesta. Ihminen on Watsonin (2002) mukaan suorastaan galakseihin saakka avoin systeemi! Näistä beta-elementeistä kehkeytyvät niin tunteet kuin käsitykset, ja jotkut niistä jatkojalostuvat Bionin mukaan alfa-elementeiksi, joiden avulla voi jo ajatella tai nähdä unia.

Mielenkiintoista on, että Watsonin mielestäni radikaali artikkeli ylipäänsä julkaistiin alan johtavassa tieteellisessä lehdessä. Sille annettiin mahdollisuus. Hänen ajatuksensa lienevät sen verran outoja, etten lehden myöhemmistä numeroista ole löytänyt enempää keskustelua kuin viittauksia hänen artikkeliinsa. Tämä saattaa johtua siitä, ettei sitä ole ymmärretty tai pidetty uskottavana tai sitä ei ylipäänsä ole pystytty kytkemään osaksi psykoanalyyttisesti orientoitunutta teoriaa. Minullekin sen kytkennät alkoivat elää vasta kirjoitus- ja ajatusprosessin aikana. Hänen tekstinsä tarjosi kuitenkin astinlaudan Bionin ajattelun kehittymistä ja kokemuksellista oppimista käsittelevään teoriaan. Watsonin artikkeli edusti myös rohkaisevaa mallia siitä, että tieteellisessäkin tekstissä voi joskus ”ajatella outoja”.

Mitä energeettisyydellä sitten tarkoitan?

Energeettisyys on useimmille sanana uusi, mutta johdattanee useimmiten kantasanaansa energia. Jo Sigmund Freud korosti viettien voimaa eli energiaa. Myös hänen jälkeensä tulleet psykodynaamisesti orientoituneet kirjoittajat ovat korostaneet sitä, miten ihmisen elämä voidaan nähdä kamppailuna uudistumisen ja jähmettymisen, freudilaisittain elämän- ja kuolemanviettien ristipaineessa, jolloin lopullinen tasapaino ja rauha voidaan saavuttaa vasta kuolemassa. Tätä ovat kuvanneet kiinnostavasti esimerkiksi psykoanalyytikko Pentti Ikonen ja psykiatrian dosentti Eero Rechardt kirjassa Thanatos, häpeä ja muita tutkielmia (1994). Heidän mukaansa ”psykoanalyysin kannalta psyykkiset ristiriidat ovat myös energeettisiä eivätkä vain merkityksien ristiriitaisuuksia. Käsitteet ’psyykkinen energia’ ja ’viettienergia’ kuvaavat näiden ristiriitojen dynamiikkaa, jota voisi kuvata ’haluamisen dynamiikaksi’” (1994, 15).

Freudin viettiteoriaa on kritisoitu ja kritisoidaan edelleen ankarasti 4 eikä siihen esimerkiksi ryhmädynaamisissa teksteissä juuri vedota tai edes viitata. Ja kuitenkin Freudin viettiteoria ja sen energeettisyysajattelu on helposti tunnistettavissa esimerkiksi Bionin ryhmädynaamisen ajattelun taustalta (esim. Hoggett 1998, 10). Myöskään energiasta sinänsä ei ryhmä- tai yhteisödynamiikkaa käsittelevissä teksteissä juuri puhuta muutamaa ylimalkaista mainintaa lukuun ottamatta. Saatetaan mainita ohimennen siitä, miten jokin tilanne vaati paljon energiaa.

Eräs psyykkisen energian keskeistä roolia ihmisen mielen toiminnassa korostanut suomalainen kirjoittaja on professori Risto Vuorinen (2000, 90–99). Hänen mukaansa energian käsittely on psyyken toiminnassa tärkeämpi puoli kuin viime vuosina pinnalla ollut informaation käsittely. Tärkeintä on hänen mukaansa riittävän tasapainon hakeminen mielen myllerrykseen. Vapaana vellova psyykkinen energia on uhka, koska se tuottaa kaaosta, mikä voi pahimmillaan suistaa ihmisen psykoosiin. On helppo ymmärtää, ettei ilman riittävää mielen tasapainoa myöskään informaation käsittely ole mahdollista. Niinpä energia on sidottava keinolla millä hyvänsä.

Sitomisen keinot vaihtelevat ihmisen kehitysasteen ja kulloisenkin tilanteen (ei suinkaan iän tai koulutuksen) mukaan. Olen nimennyt nuo erilaiset psyykkisen energian sitomisen tavat biogeneettiseksi, esitietoiseksi, fyysiseksi, kognitiiviseksi sekä unissa tehtäväksi ja psyykkiseksi työksi. Esittelen ne lyhyesti.

Energian sitomisen tapoja

Biogeneettistä sitomista edustaa tilanne, jossa ihminen ei tunnista (beta-elementtien kautta) syntyviä aistimuksiaan tai tuntemuksiaan vaan tukahduttaa liian ahdistuksen ruumiillisesti. Watson (2002) puhuu siitä, miten käsittelemättömät traumat, vaikkapa autoritaariset vanhempien käskyt, aiheuttavat meihin näkymättömiä haavoja. Vanhemman käsky on kuin raippa, joka sivaltaa haavan lapsen herkkään minuuteen. Näkemykseni mukaan nuo haavat ovat säröjä energiakehossa, jotka voivat pitkittyessään tulehtua ja aiheuttaa sairauksia (ks. ruumiin ja psyyken välisestä suhteesta esim. Bion 1961; McDougall 2000; Morgan-Jones 2007). Arkikielessä puhutaan siitä, miten ihminen on ihan rikki.

Esitietoista sitomista edustaa tilanne, jossa lapselle alkaa kehkeytyä fyysisesti, hoivan välityksellä vielä sanaton käsitys siitä, miten nälän aiheuttamasta pahasta olosta seuraa ruokinnan ansiosta hyvä olo (esim. Keski-Luopa 2001; Kurkela 2005).

Fyysistä sitomista edustaa mielestäni professori Kari Kurkelan (2008) kuvaama touhuaminen. Syödään suruun tai pelataan uhkapeliä sen sijaan että tunnistettaisiin ja käsiteltäisiin ahdistusta aiheuttavaa asiaa. Sijaistoiminta tuo lohdutusta. Energia muuttaa tässä prosessissa muotoaan. Sen sijaan, että olisi kohdattu ja käsitelty alkuperäistä ahdistusta, seurauksena ovat ongelmat liikakilojen, pelivelkojen tai saastuneen maapallon kanssa. Ahdistusta voidaan myös käsitellä rakentavammin, mennä vaikka lenkille purkamaan työstressiä. Puhutaan viettienergian ylevöittämisestä tai sublimaatiosta (esim. Gabriel 1999b, 107).

Kognitiivinen sitominen tarkoittaa sitä, ettei psyykkistä kipua tunneta tai tunnisteta vaan etäännytetään itsensä tai kierrellään aihetta, puhutaan siitä teoreettisesti tai keskustellaan muiden kokemuksista. Älyllistetään tunne. Ahdistus tukahdutetaan tai sijoitetaan pois itsestä. 5 Usein tällaista toimintaa jopa idealisoidaan, ollaan ylpeitä siitä, että osataan olla korkealentoisia ja pysytään asiassa. Ja kuitenkin se edustaa refleksinomaista, automatisoitunutta sitomista.

Vaikka olisimme tukahduttaneet ahdistavat tunteemme jonkin edellä kuvaamani ensiapuluontoisen sijaistoiminnon avulla, on piiloisilla tuntemuksilla kuitenkin taipumus pyrkiä tietoisuuteemme. Ne voivat näyttäytyä kielellisinä lipsahduksina, muka sattumanvaraisina keskustelun teemoina tai unien symbolikielessä. Parhaimmillaan ahdistuksen aiheet tulevatkin tiedostetuiksi ja käsitellyiksi unityön ja edelleen psyykkisen työn avulla – ja vasta silloin voidaan hetkeksi saavuttaa energeettinen tasapaino.

Unityö edustaa päivän aikana kertyneiden, tiedostamattomiksi jääneiden kokemusten muokkaamista siedettävämpään muotoon niin että ahdistusta aiheuttavat asiat voisivat tulla tietoisen mielen käsittelyyn.

Psyykkinen työ ”tarkoittaa ahdistusta aiheuttavien asioiden reflektiivistä pohtimista ja tunnistamisesta ja työstämisestä nousevien kivuliaiden tunteiden hyväksymistä osaksi minuutta. Onnistuessaan se tuottaa suurta mielihyvää ja rauhaa, mikä kertoo kehittyneestä energian sitomisen muodosta ja tasapainosta. Psyykkisessä työssä on itse asiassa kysymys kokemukselliseen oppimiseen liittyvästä tunnetyöstä, tiedostamisesta ja uusien ajattelutapojen löytämisestä” (Karjalainen 2010a, 35; ks. myös 2008).

Energeettisyys on myös psykoanalyyttisesti orientoituneen menetelmän keskiössä

Näkemykseni mukaan psykoanalyysi ja sen myötä psykodynaamisesti orientoitunut ryhmien ja yhteisöjen konsultointi ja työnohjaus lepäävät beta-elementtien aiheuttamien ”haavojen” varassa. Konsultti tai terapeutti ottaa vapaaehtoisesti kannettavakseen asiakkaan ”haavoja” ja auttaa tunnistamaan niitä (esim. Keski-Luopa 2001; Schulman 2005; Kurkela 2005; Klemelä 2005). Ja nuo ”haavat” siirtyvät asiakkaasta konsulttiin energeettisesti heidän välissään olevan virtuaalitilan kautta. Työn ytimessä on siten tila asiakkaan ja konsultin välillä, ja tuossa tilassa siirtyvät tunteet, tuntemukset ja aistimukset. Ne kuuluvat ”yliaistisen” puolelle. Ne eivät näy tai maistu, mutta ne voidaan kuitenkin kokemuksellisesti tuntea ja ne tuottavat vasteen toisessa osapuolessa. Kaikille lienee tuttu tilanne, jossa rähjätään toiselle, kun itsellä on huono olo. Siirretään ”haava” toisen kannettavaksi. Ja tuo vaste tai ”haava” syntyy beta-elementtien välityksellä. Psykodynaamisesti orientoituneen konsultoinnin tai työnohjauksen paikka muotoutuu tuolle, winnicottilaisittain kolmannen alueelle (esim. Kurkela 2004; Saraneva 2006; ks. myös Erlich 2001), virtuaalitilaan konsultin ja organisaation tai työnohjaajan ja ohjattavan välille. Sitä ei voi nähdä tai koskettaa. Näin yliaistisen alue asettuu psykoanalyyttisen menetelmän keskiöön.

Ääritapauksessa vaste ilmenee sijaistraumatisointina ja tuo näkyväksi sekä energeettisyyden että psykodynaamisesti orientoituneen työn ytimen, eli tuntemukset ja tunteet ja niiden siirtymisen ihmisten välillä. Sijaistraumatisoinnissa asiakkaan haavat ovat siirtyneet terapeutin, konsultin tai työnohjaajan kannettaviksi. Tämän vuoksi sen tunnistamisella, mitkä ovatkaan omia tunteitani ja mitkä minuun projisoituja, on hyvin tärkeä merkitys. Kaikki tuntemuksemme kun eivät ole omiamme vaan toimimme itse kukin jatkuvasti myös tahtomattamme kollektiivisten tunteiden kanavina sen mukaan, minkä tyyppisistä tunteista tai asioista otamme helposti kopin (esim. Karjalainen 2008; 2010b).

Kollektiivinen tiedostamaton

Psykoanalyyttisen teorian keskeisimpiä havaintoja on, ettei ihminen voi tiedostaa kaikkea vaan suurin osa hänen aistihavaintojensa tuotteista on painunut edellä kuvatuin tavoin pois hänen tietoisuudestaan. Myös yleiskielessä puhutaan tietoisesta ja tiedostamattomasta. Yksilön kohdalla tämä jaottelu on hyväksytty jo yleisesti, mutta yhteisöjen kohdalla sitä ei ole pystytty sulattamaan vaan se aiheuttaa jatkuvaa nikottelua ja tuottaa sulatusongelmia. Sen johdosta vain harva tutkija on uskaltautunut viime vuosikymmeninä liputtamaan esimerkiksi kollektiivisen tajunnan puolesta. Syynä lienee pelko leimautumisesta epätieteelliseksi tai mystiseksi (Gabriel & McCollom Hampton 1999, 115–116).

Ja kuitenkin kollektiivinen tiedostamaton on kaiken ryhmädynaamisen ajattelun ytimessä. Esimerkiksi Bion (1961) tutki ryhmää kokonaisuutena ja puhui laumasielusta. Myös Elliott Jaquesin ja Isabel Menzies Lythin edelleen kehittämä, sittemmin tradition keskiöön noussut sosiaalisten defenssien käsite ponnistaa oletuksesta, että ihmiset voivat kehittää yhteisöllisiä ahdistukselta suojautumisen tapoja (esim. Mosse 1994). Alan pioneereihin kuuluvan Eric Tristin luoma kulttuurin käsite sisältää myös antropologiassa tunnistetun oletuksen yhteisöllisen tiedostamattoman tason olemassaolosta (Hinshelwood & Skogstad 2000, 4). Kollektiivinen tiedostamaton on mielestäni taustalla myös David Armstrongin (2005) organisaatio mielessä (Organization in the mind) -käsitteessä. Toisaalta alalla on olemassa selkeämpiäkin kannanottoja yhteisöllisen tiedostamattoman puolesta. Esimerkiksi keskeisiin kehittäjiin kuuluva Lionel Stapley (1996) korostaa sitä, miten yksilön lisäksi myös organisaatiolla on persoonallisuus ja tiedostamaton primaariprosessi. Toisaalla suomalainen Johtamistaidon opiston tutkimusjohtaja Pauli Juuti (1999) puhuu suoraan organisaation alitajunnasta. Tunnettu professori ja konsultti Edgar Schein (1985; 2001) käyttää eri termejä, mutta tarkoittaa mielestäni samaa asiaa puhuessaan yrityskulttuurin syvätason muodostavista kulttuurisista perususkomuksista, jotka ovat enimmäkseen tiedostamattomia. Hänen mukaansa tietoinen toiminta edustaa vain jäävuoren huippua.

Vaikka Tavistock-traditio on kiinnostunut nimenomaan yhteisöjen konsultoinnista ja tutkimuksesta ja sen monet käsitteet pitävät sisällään oletuksen kollektiivisesta tiedostamattomasta, on aihe ollut alalla edellä kerrotuin tavoin (enimmäkseen) tabu. Toisaalta sanottu ja tehty eivät ole kulkeneet yhtä jalkaa. Nimittäin alan viime aikojen kehitys on merkinnyt tosiasiallisesti kollektiivisen tiedostamattoman voittokulkua. Siitä ovat, edellä kertomieni esimerkkien lisäksi, osoituksena niin Yhteisöllisten unien (Social dreaming) menetelmä kuin Kuuntelun paikat (Listening post). Yhteisölliset unet ammentavat Gordon Lawrencen (2000; 2003) mukaan Bionin havainnosta, että unet peilaavat ihmisen mielessä yhteisöllistä, jaettua, sosiaalista tiedostamatonta, ja niiden kautta tulee näkyväksi ihmisen laumaeläinluonne. Kuuntelun paikat luottavat puolestaan menetelmän isän, Lionel Stapleyn (2003) mukaan siihen, että yhteisölliseen tiedostamattomaan on pääsy yksilön henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Jokainen kantaa yhteisöjään aina kokemuksellisesti mukanaan. Myös Bion muistutti, että ihminen on osa ryhmiä vaikka hän olisi autiolla saarella. Taustalla on oletus, että yksilön ymmärtäminen luo pohjan yhteisön ymmärtämiselle. Unien tutkimusta tehdään esimerkiksi organisaatioissa ja Kuuntelun paikoista etsitään maailmanlaajuisia teemoja. Nyt on käynyt niin, että alun perin yksilöiden tutkimiseen kehitetty psykoanalyyttisesti orientoitunut teoria ja menetelmät ovat laajentuneet ensin ryhmiin ja organisaatioihin, sittemmin yhä laajempien yhteisöjen, jopa maailmanlaajuisten ilmiöiden hahmottamisen apuvälineiksi.

Miten energeettisyys ilmenee käytännön työssä?

Kuvasin aiemmin, mitä energian sitominen tarkoittaa yksilötasolla, nyt siirryn keskustelemaan siitä, miten energeettisyys näyttäytyy konkreettisemmin esimerkiksi organisaatioissa. Samalla tavalla kuin on laita yksilön kohdalla, myös organisaatioiden ja yhteisöjen tasolla joudutaan koko ajan hakemaan riittävää tasapainoa uudistumisen ja jähmettymisen välillä. Organisaatioissa työn aiheuttamalta ahdistukselta suojautuminen saattaa tarkoittaa esimerkiksi pakenemista kiireeseen, ongelman hautaamista työryhmään tai vetoamista jäykkiin muotomääräyksiin. Nämä defensiiviset suojautumisen tavat auttavat työntekijöitä suojautumaan pykälien, byrokratian tai esimiehen taakse. 6 Ei tarvitse ottaa asiasta henkilökohtaista vastuuta ja käsitellä ahdistuksen lähdettä avoimesti. Energeettisyys on taustalla mielestäni myös ilmiössä, josta käytetään Suomessa nimitystä ryhmän imu. Yksilö hukkaa äärimmäisen helposti itsensä ryhmään, oma arviointikyky hukkuu ryhmän paineeseen, yksilöllisyyttä ei sallita. Se tekee ymmärrettäväksi esimerkiksi tilanteet, joissa perussotilaasta voi kehkeytyä yllättävän nopeasti joukon mukana menevä kiduttaja. Ryhmässä on todella voimaa (so. energiaa), niin pahassa kuin hyvässä. Jo Raamatussa sanotaan: ”Missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni…”

Kehityshankkeet ja ylipäänsä arkinen työ ja sen käytänteet tuottavat organisaatioihin paitsi uudistumisen mahdollisuuksia, myös jännitteitä, kun taas sen rakenteiden ja rajojen, kuten strategioiden, ohjeiden ja työnkuvien avulla tuotetaan (toivon mukaan) työtä mahdollistavaa järjestystä. Riittävän selkeät rajat suojaavat työntekijöitä konflikteilta ja kaaokselta (esim. Obholzer & Roberts 1994; Lönnqvist 2000; 1994; Miller 2000; Ruotsalainen 2005). Myös organisaatiossa on tunnistettavissa energeettinen elämän- ja kuolemanviettien välinen jännite. Siellä energeettisen paineen sitomisen välineenä on usein raha, esimerkkeinä budjetointi tai riskien hallinta. Kaaos on liian uhkaavaa – ja kuitenkin se on ainakin hetkellisesti ja siedettävässä määrin uudistumisen edellytys.

Samalla tavalla kuin yksilön persoonallisuuden rakenteet voivat murentua, myös kokonainen valtio voi olla hajoamisen partaalla. Se on tilanne esimerkiksi joissakin Afrikan valtioissa, joiden institutionaaliset, järjestystä tuovat rakenteet (kuten poliisivoimat) ovat niin heikot, että ne ovat suistumassa kaaokseen. Kyse on tilanteesta, jossa valtiolliset instituutiot eivät pysty kannattelemaan yhteiskunnan toiminnasta syntyvää kollektiivista energiaa, eli ne eivät täytä sitomistehtäväänsä (esim. Hoggett 2006; Obholzer & Roberts 1994).

Psykologi ja organisaatiokonsultti Hanna Biran (1998) ehdottaa, että sulattamattomat, kollektiivisesti tuotetut beta-elementit jäävät yhteisön tiedostamattomaan muistiin ja näyttäytyvät esimerkiksi Lähi-idässä vuodesta toiseen jatkuvina terroritekoina. Piilossa oleva tiedostamaton ja käsittelemätön ahdistus purkautuu sitä kautta. Rauhan puhujat ja terroristit eivät kohtaa niin että yhteiskunnallisia ongelmia voitaisiin yhteisesti käsitellä. On vallalla lohkominen; viha ja pelko on institutionalisoitu toisaalle, rauha ja rakkaus toisaalle. Biran siis ehdottaa, etteivät beta-elementit pelkästään liiku kollektiivisen alueella vaan ne myös voivat muodostaa kollektiivisen muistin. Jopa silloin kun tuntemusta ei ole edes tiedostettu.

Energeettisyysajattelun kehityssuuntia?

Mitä tämänkaltaisen energeettisyysajattelun jalkautuminen sitten voisi merkitä jatkossa käytännön konsultointi-, työnohjaus- tai terapiatyöhön? Ensiksi mieleen tulee se, että ihminen aletaan tunnistaa kokonaisemmin. Pitäisi ymmärtää, että ruumiin sairaudet, ajatukset ja tunteet todellakin liittyvät yhteen ihminen-nimisessä kokonaisuudessa, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Energeettisyysajattelun liittymäkohtia on helppo löytää esimerkiksi NLP:hen, Rosen-terapiaan tai Silva-menetelmään (ks. esim. Suomen NLP-yhdistys 8.4.2009; Silva & Stone 1999; Rosen-menetelmä 8.4.2009).

Esimerkiksi asiakkaan kanssa ei enää pelkästään keskusteltaisi, vaan lähdettäisiin vaikkapa luontoon kävelylle purkaen ja parantaen sitä kautta tukahdutettuja tunnemuistoja. Tätä ihmiset tekevät myös luonnostaan. Mielestäni hyvä esimerkki tästä on Rytsölän veljesten konkurssi. Se sai Suomessa paljon huomiota osakseen, ja toinen veljeksistä, Jaakko Rytsölä, kertoi taannoin Helsingin Sanomissa, miten suunnattomalta taakalta julkinen häpeä oli tuntunut. Vaihtoehtoja oli kolme: siirtyä lähibaariin kertomaan sotatarinoita, ampua itsensä tai jatkaa elämäänsä. Hän kertoi purkaneensa ahdistustaan juoksemalla Töölönlahtea ympäri. Hän vain juoksi ja mietti. Kunnes (viiden vuoden päästä) antoi itselleen epäonnistumisensa anteeksi. ”Hokasin, ettei onni tullut tavarasta.” Tarinasta välittyy hänen oivalluksensa siitä, ettei ihmisen tarvitse olla täydellinen. ”Kaikki tekevät parhaansa.” (Kuokkanen, HS 8.11.2009.) Hän oli ollut sisäistettyjen toisten vanki omassa mielessään. Tarina kertoo siitä, että parantua voi näistäkin itse ylläpitämistään haavoista. Jaakko Rytsölä purki energiakehonsa jännitteitä juoksemalla ja työstämällä esiin nousevia ajatuksia mielessään. Aivan sama idea on Rosen-terapian taustalla. Siinä uskotaan, että ihminen säilöö itseensä kaikenlaisia tunnemuistoja, joita sitten terapiassa koskettelun avulla varovaisesti herätellään ja lähdetään sanoittamaan.

Oma lukunsa ovat yhteisöt. Esimerkiksi Terhi Takanen (esim. 2005) on kehitellyt Suomessa yhteisöllistä voimaantumisen (Empowerment) menetelmää, jolla päästään tutkimaan kulttuurisen tason oletuksia ja tekemään muutoksia käytännön työhön. Tuolla saralla olisi mielestäni yhteistyön paikka. Voimaantumiskonsultin tai voimaantumisen mahdollistajan työparina saattaisi olla yhteisödynamiikan asiantuntija. Toki heidän joukossaan on tämänkin alan osaajia. Yhteisöjen kehittymisessä ovat läsnä aivan samat haasteet kuin yksilön kehityksessä. Myös yhteisöllä on oltava riittävät rakenteet ja kyky kannatella muutoksen tuottamaa energeettistä kaaosta ja ahdistusta. Myös ne voivat olla liian rikki kyetäkseen pohtimaan tilannettaan ja pääsemään siinä eteenpäin. Ja siinä saattaisi olla psykodynaamisesti orientoitunut konsultti tai työnohjaaja avuksi.

Energeettisyyden huomioon ottaminen tarkoittaisi myös sitä, että konsultin tai työnohjaajan pitäisi opetella tapoja, kuinka karistaa halutessaan sellaiset energiat kehostaan, jotka kuuluvat oikeasti asiakkaalle tai jonnekin muualle virtuaaliavaruudessa. Ja oppia suojautumaan ihmisiltä, töiltä ja tilanteilta, jotka tuntuvat imaisevan kaikki voimat. Toisaalta tämä on myös hyvin lohdullinen tulevaisuuden näköala. Energiaa voikin käsitellä. Se seuraa ajatusta. Koska tunteet ja ajatukset ovat energiaa, voi esimerkiksi ajattelemalla positiivisia ajatuksia itse nostaa omaa mielialaansa. Ihmisen ei välttämättä tarvitse jäädä tunteidensa vangiksi.

Näen energeettisyyden tutkimukselle suunnattomat mahdollisuudet. Tuntuu ylipäänsä merkilliseltä, että kaukaisten tähtien ympärillä oleva todellisuus tunnetaan ja osataan kuvata tänä päivänä paljon luotettavammin kuin lähellä olevan ihmisen energiakenttä. Ja jos energiakenttä ilmentää ihmisen tai yhteisön psyykkistä ja fyysistä tilaa, olisiko aika kehittää laitteita, joilla voitaisiin kyselyjen lisäksi myös kuvata visuaalisesti, onko organisaatio luova vai onko se tilanteessa, jossa olennaista on pelkkä suojautuminen tai hengissä säilyminen.

Tämänkaltaisten ajatusten esittäminen ei ole itsestään selviö. Meillä kaikilla on taipumus nähdä maailma tietyllä, kulttuurisesti hyväksyttävällä tavalla, ja läsnä on siitä johtuva energeettinen paine. Kysymys on tuon paineen sietämisestä ja siitä aiheutuvan pelon voittamisesta. On oltava rohkeutta nähdä maailma toisin. Kysellä keisarin vaatteiden perään.

Voidaan sanoa, että tällaisten ajatusten esittämisen salliminen ja julkaiseminen on myös vallankäyttöä.

Viitteet

1. ”Auringon kuumasta ytimestä tulee niin paljon neutriinoja, että noin 50 biljoonaa kulkee kehosi läpi joka sekunti ilman, että tunnet yhtään mitään” (Lindberg Christensen, Fosbury, Hurt 2008, 135).

2. Otsikon voisi suomentaa esimerkiksi ”Kompleksisuus ja muuntuva ihmisyys”.

3. Englannissa viime vuosisadan alkupuolella alkunsa saanut Tavistock-traditio tutkii ihmisten muodostamia yhteisöjä. Se yhdistää psykoanalyyttista teoriaa, ryhmädynaamista tutkimusta ja kompleksisten systeemien teoriaa. Puhutaan systeemis-psykodynaamisesta orientaatiosta. Yksilöt, ryhmät ja organisaatiot tai suuremmat yhteisöt ymmärretään avoimina systeemeinä, joka ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään yhtenäinen suuntaus vaan eri tutkijat soveltavat erityyppisiä lähestymistapoja; jotkut ovat lähempänä psykoanalyyttista orientaatiota, toiset ryhmädynamiikkaa, kolmannet systeemistä lähestymistapaa. (Esim. Hinshelwood & Skogstad 2000; Fraher 2004; Obholzer & Roberts 1994; Watson 2002; Totro 2000.)

4. En tässä mene syvemmälle tuohon keskusteluun. Sitä on kuvannut väitöskirjassaan tarkemmin esimerkiksi Timo Latomaa (2000).

5. Psykoanalyyttinen teoria puhuu esimerkiksi torjunnasta, projektiosta, identifikaatiosta, kieltämisestä, eristämisestä ja lohkomisesta (Gabriel 1999a, 17–18).

6. Erilaisia sosiaalisia defenssejä on esitellyt monipuolisesti esim. Anneli Ranki (2000) väitöskirjassaan Henkilöstön selviytyminen kriisiytyneessä organisaatiossa.

Kirjoitus perustuu esitelmään, joka pidettiin Järvenpäässä Organisaatiodynamiikan ja konsultaatiotyön konferenssissa 20.8.2010.
Kirjoitus saapunut toimitukseen 22.9.2010, hyväksytty 15.10.2010.

Kirjallisuus

Armstrong, D. (2005). Organization in the mind: psychoanalysis, group relations, and organizational consultancy. Toim. French, T. The Tavistock Clinic Series. London: Karnac.

Bion, W. (1961). Experiences in groups and other papers. London: Tavistock/Routledge.

Bion, W. (1962). Learning from experience. London: Karnac.

Biran, H. (1998). An attempt to apply Bion’s alpha- and beta-elements to processes in society at large. Teoksessa Bion, W., Talamo, P., Borgogno, F., Merciai, S. A. (toim.), Bion’s legacy to groups. London: Karnac Books.

Erlich, H. S. (2001). The elusive subject and the psychoanalytic study of organizations. Organisational & Social Dynamics, 1(2), 199–211.

Fraher, A. L. (2004). Systems psychodynamics: the formative years (1895–1967). Organisational and Social Dynamics, 4(2), 191–211.

von Franz, M.-L. (2003). Loppusanat: tiede ja piilotajunta. Teoksessa Jung, C. G. Symbolit: piilotajunnan kieli. Suom. Rutanen, M. Helsinki: Otava.

Gabriel, Y. (1999a). Core psychoanalytic ideas and theories. Teoksessa Gabriel, Y., Hirschorn, L., McCollom Hampton, M., Schwartz, H. S., Swogger Jr, G. (toim.), Organizations in depth: the psychoanalysis of organizations, 13–34. London: Sage.

Gabriel, Y. (1999b). Organization and individual. Teoksessa Gabriel, Y., Hirschorn, L., McCollom Hampton, M., Schwartz, H. S., Swogger Jr, G. (toim.), Organizations in depth: the psychoanalysis of organizations, 81–112. London: Sage.

Gabriel, Y. & McCollom Hampton, M. (1999). Work Groups. Teoksessa Gabriel, Y., Hirschorn, L., McCollom Hampton, M., Schwartz, H. S., Swogger Jr, G. (toim.), Organizations in depth: the psychoanalysis of organizations, 112–138. London: Sage.

Hinshelwood, R. D. & Skogstad, W. (2000). The dynamics of health care institutions. Teoksessa Hinshelwood, R. D. & Skogstad, W. (toim.), Observing organisations: anxiety, defence and culture in health care. London: Routledge.

Hoggett, P. (1998). The internal establishment. Teoksessa Bion, W., Talamo, P., Borgogno, F., Merciai, S. A. (toim.), Bion’s legacy to groups. London: Karnac Books.

Hoggett, P. (2006). Conflict, ambivalence, and the contested purpose of public organizations. Human Relations, 59(2), 175–194.

Ikonen, P. & Rechardt, E. (1994). Thanatos, häpeä ja muita tutkielmia. Helsinki: Nuorisopsykoterapia-säätiö.

Juuti, P. (1999). Johtaminen ja organisaation alitajunta. Aavaranta-sarja n:o 38. Helsinki: Otava.

Karjalainen, K. (2008). Tavistock-seminaari kokemuksellisen oppimisen näyttämönä. Teoksessa Karjalainen, K. & Totro, T. (toim.), Näkyvään kätkeytynyt: puheenvuoroja konsultoinnista ja yhteisödynamiikasta, 178–222. Oulu: Metanoia Instituutti.

Karjalainen, K. (2010a). Energeettisyys – Näkymätön todellisuus. Teoksessa Hyyppä, H., Karjalainen, K., Keski-Luopa, L. (toim.), Ihminen ja energeettisyys. Oulu: Metanoia Instituutti.

Karjalainen, K. (2010b). Strategiatalkoot – sisäisen konsultin kokemuksia. Teoksessa Tensing, M. & Totro, T. (toim.), Vallaton strategia: puheenvuoroja strategisesta toisinymmärtämisestä. Oulu: Metanoia instituutti.

Keski-Luopa, L. (2001). Työnohjaus vai superviisaus: työnohjausprosessin filosofisten ja kehityspsykologisten perusteiden tarkastelua. Oulu: Metanoia Instituutti.

Klemelä, E. (2005). Ryhmä yksilön sielun näyttämönä: Wilfred R. Bionin teorioista ja metodista. Teoksessa Hyyppä, H., Keski-Luopa, L., Ruotsalainen, S. (toim.), ”Ettemme olisi kuin lampaat…”: syventäviä tekstejä organisaatioiden psykodynamiikasta ja tutkivasta työotteesta. Oulu: Metanoia Instituutti.

Kuokkanen, K. (2009). Köyhtynyt ja laihtunut mies: entinen Saunalahti-miljonääri Jaakko Rytsölä lopetti dokaamisen: myös jujutsu on pudottanut painoa. Helsingin Sanomat. Talous. E2. 8.11.2009.

Kurkela, K. (2004). Winnicott, raja, luova asenne. Psykoterapia, 23(2), 128–156.

Kurkela, K. (2005). Rajalla tutkiminen: kokemuksen ymmärtämisen mahdollisuudesta. Teoksessa Rantala, P. & Tuominen, M. (toim.), Rajoilla: puheenvuoroja tutkimuksen rajoista ja rajojen tutkimisesta. Rovaniemi: Lapin yliopisto, taiteiden tiedekunta.

Kurkela, K. (2008). Sisäisesti hylätty, ulkoisesti kohdattu: psyykkisistä realiteeteista yksilön ja yhteisön elämässä. Teoksessa Karjalainen, K. & Totro, T. (toim.), Näkyvään kätkeytynyt: puheenvuoroja konsultoinnista ja yhteisödynamiikasta, 78–99. Oulu: Metanoia Instituutti.

Latomaa, T. (2000). Psykologinen ymmärtäminen; psykodynaamisen metapsykologisen ja näyttämöllisen ymmärtämisen perusteet. Väitöskirja. Oulu: Oulun yliopisto. (Verkkoversio: http://herkules.oulu.fi/isbn9514256417)

Lawrence, G. (2000). Social Dreaming illuminating social change. Organisational and Social Dynamics, 1, 78–93.

Lawrence, G. (2003). Social Dreaming as sustained thinking. Human Relations, 56(5), 609–624.

Lindberg Christensen, L., Fosbury, R., Hurt, R. (2008). Kätketty maailmankaikkeus. Suom. Karttunen, H. Helsinki: Ursa.

Lönnqvist, J. (1994). Tavoitteet ja johtaminen. Johtajan ja johtamisen psykologiasta. Uudet haasteet – uudet näkemykset. Johtajuus ja sisäinen uudistuminen. Seminaarimoniste, 1–29. Metanoia Instituutti.

Lönnqvist, J. (2000). Johtajan haasteet ja paineet: työelämä muuttuu – muuttuuko johtaminen? Teoksessa Hyyppä, H. & Miettinen, A. (toim.), Johtajuus ja organisaatiodynamiikka, 160–171. Oulu: Metanoia Instituutti.

McDougall, J. (2000). Ruumiin näyttämöt: psykoanalyyttinen näkökulma psykosomaattiseen sairastamiseen. Suom. Arppo, M. & Levä, R. Helsinki: Therapeia-säätiö.

Miller, E. (2000). Riippuvuus, vieraantuminen vai kumppanuus? Yksilön ja yrityksen muuttuva suhde. Teoksessa Hyyppä, H. & Miettinen, A. (toim.), Johtajuus ja organisaatiodynamiikka, 8–25. Oulu: Metanoia Instituutti.

Morgan-Jones, R. (2007). ’Retainment’ of staff: the challenge to the system in managing the presence or absence of staff for the work task: the application of Bion’s approach to group psychosomatic phenomena. Organisational & Social Dynamics, 7(1), 20–38.

Mosse, J. (1994). Introduction: the institutional roots of consulting to institutions. Teoksessa Obholzer, A. & Roberts, V. Z. (toim.), The unconscious at work: individual and organizational stress in the human Services, 1–8. London: Routledge.

Obholzer, A. & Roberts, V. Z. (toim.) (1994). The unconscious at work: individual and organizational stress in the human services. London: Routledge. (Suom. Tiedostamaton työssä, 2006. Oulu: Metanoia Instituutti.)

Ranki, A. (2000). Henkilöstön selviytyminen kriisiytyneessä organisaatiossa. Väitöskirja. Tampere: Tampereen yliopisto.

Rosen-menetelmä (8.4.2009). http://www.rosenterapia.com/

Ruotsalainen, S. (2005). Kognitiivisen psykoterapian teoriat ja menetelmät organisaatiokonsultaatiossa: integraatio tutkivaan työotteeseen. Teoksessa Hyyppä, H., Keski-Luopa, L., Ruotsalainen, S. (toim.), ”Ettemme olisi kuin lampaat…”: syventäviä tekstejä organisaatioiden psykodynamiikasta ja tutkivasta työotteesta, 200–231. Oulu: Metanoia Instituutti.

Saraneva, K. (2006). D. W. Winnicott ihmisenä ja teoreetikkona. Teoksessa Mälkönen, K., Sammallahti, P., Saraneva, K., Sitolahti, T. (toim.), Psykoanalyysin isät ja äidit: teoreettisia näkökulmia, 167–203. Helsinki: Therapeia-säätiö.

Schein, E. (1985). Organizational culture and leadership. San Francisco: Jossey-Bass, Inc.

Schein, E. (2001). Yrityskulttuuri – selviytymisopas: tietoa ja luuloja kultturimuutoksesta. Helsinki: Laatukeskus. Helsinki.

Schulman, G. (2005). Vauvasta se alkoi – varhainen vuorovaikutus yksilö- ja ryhmäprosesseissa: Melanie Kleinin keskeiset havainnot. Teoksessa Hyyppä, H., Keski-Luopa, L., Ruotsalainen, S. (toim.), ”Ettemme olisi kuin lampaat…”: syventäviä tekstejä organisaatioiden psykodynamiikasta ja tutkivasta työotteesta, 52–83. Oulu: Metanoia Instituutti.

Silva, R. & Stone, R. B. (1999). Sinä, parantaja: maailmankuulu Silva-menetelmä itsesi ja muiden parantamiseksi. Suom. Rusanen, V.-P. Helsinki: Unio Mystica.

Stapley, L. (1996). The personality of the organisation: a psycho-dynamic explanation of culture and change. London: Free Association Books.

Stapley, L. (2003). Britain and the world at the dawn of 2003. Organisational & Social Dynamics, 3(1), 165–169.

Suomen NLP-yhdistys (8.4.2009). http://www.suomennlpyhdistys.fi/index.php?option=com_frontpage &Itemid=1

Takanen, T. (2005). Voimaantuva työyhteisö: miten luomme tulevaisuuden? Helsinki: Sun Innovations.

Totro, T. (2000). Tavistock-tradition systeemis-psykodynaaminen organisaation kehittämismalli. Teoksessa Hyyppä. H. & Miettinen., A. (toim.) Johtajuus ja organisaatiodynamiikka, 46–75. Oulu: Metanoia Instituutti.

Vuorinen, R. (2000). Persoonallisuus & minuus. Porvoo: WSOY.

Watson, S. (2002). Complexity and the transhuman. Organisational & Social Dynamics, 2(2), 245–263.