Psykoterapia (2005), 24(2), 83—94

Terttu Sitolahti

 

I osa

 

Melanie Kleinin lisä kuolemanvietin ja yliminän käsitteisiin

The Devil behind baboons is our grandfather

 

Freudin merkittävistä seuraajista Klein oli ainoa, joka omaksui suoraan hänen kuolemanvietin ideansa tajuten sen käyttökelpoisuuden kliinisessä työssä. Sen sijaan Kleinin tutkimukset yliminän synnystä ja kehityksestä veivät hänet täysin omaan suuntaansa. Klein osoitti yliminän saavan alkunsa paljon aikaisemmin ja sen kehityksen jatkuvan kauemmin kuin yleisesti oli oletettu. Hänen mukaansa yliminä syntyi kuolemanvietin heijastumana ja kehittyi pitkän ajan kuluessa koostuakseen lopulta monista sisäistetyistä objekteista. Klein kuvasi kuolemanvietin manifestoitumista myös varhaisen kateuden muodossa, vihamielisenä suhteena hyvään ja antavaan objektiin. Hän päätyi pitämään yliminän perustana elämän- ja kuolemanvietin yhdistymistä toisiinsa, mutta säilytti idean mielen syvyyksissä olevasta äärimmäisen pahojen sisäistettyjen hahmojen kansoittamasta muuttumattomasta alueesta, joka edusti kuolemanviettiä puhtaimmillaan ja oli jatkuva uhka neuroosille ja etenkin psykoottisille henkilöille.

 

 

Melanie Kleinin tavoite, jonka hän toistuvasti eri yhteyksissä ilmaisi, oli tehdä työtä Freudin ideoitten kehittämiseksi. Mitä pidemmälle hän tässä pyrkimyksessään pääsi, sitä selkeämmin hänen ajattelunsa alkoi erottua uutta luovana ja erilaisena. Hänen yliminän syntyä ja kehitystä koskevat näkemyksensä alkoivat olla 1930-luvulta lähtien selkeässä ristiriidassa Freudin sekä psykoanalyytikkojen suuren enemmistön omaksuman käsityksen kanssa. Kleinilla ei ollut kuitenkaan enää paluuta. Hänen ammatillinen kohtalonsa kiteytyi yliminän ja kuolemanvietin käsitteissä. R. H. Hinshelwood (1989, 108) totesi tämän pateettisesti: ”Yliminän tarina on olennainen osa Melanie Kleinin tarinaa.”

 

Kleinin käsitys yliminästä ja sen kehityksestä vei hänet yhä kauemmaksi oikeaoppiseksi leimatusta psykoanalyysista, ja vietti sai uusia merkityksiä hänen rohkeasti etenevän ajattelunsa kuljettamana. Kuolemanvietin käsitteen käyttöönottaminen teki hänestä monien mielestä kyseenalaisen vuosikymmeniksi eteenpäin. Jälkikäteen voi todeta hänen hakeutuneen kehityksen virtaan, johon objektisuhdeteorioitten esiin murtautuminen oli vääjäämättä kuljettamassa koko psykoanalyysia.

 

Tarkoitukseni on selvittää tässä esitykseni I osassa, miten Kleinin teoria kuolemanvietin vaikutuksesta ja yliminästä sai alkunsa ja kehittyi. Koska hänen ideansa nousivat oleellisesti Freudin ajattelun antamalta pohjalta, otan myös esille näitä lähtökotia suhteellisen laajasti. Esitykseni II osassa esittelen, miten Freudin ja Kleinin kuolemanvietti ja yliminä elävät tämän päivän psykoanalyysissa.

 

Kuolemanvietti

 

Näkymätön ja hiljainen kuolemanvietti

 

Freud täydensi viettiteoriaansa vuonna 1920 esseessään ”Mielihyväperiaatteen tuolla puolen”. Hän korvasi aikaisemmin esittämänsä seksuaalivietin elämänvietillä, joka oli edelleen seksuaalinen, mutta sisälsi myös pyrkimykset itsesäilytykseen.Samalla hän esittiolettamuksen elämänvietille vastakkaisesta voimasta, kuolemanvietistä.

 

Psykoanalyyttisen tiedeyhteisön oli vaikea hyväksyä kuolemanvietin käsitettä. Sitä pidettiin spekulatiivisiin ja kyseenalaisiin tosiasioihin ja puutteellisiin todistusaineistoihin perustuvana. Useiden mielestä se oli puhtaasti mietiskelyyn perustuva idea, jolle Freudin oma syöpäsairaus, hänen tyttärensä ja lapsenlapsensa kuolemat ja I maailmansota kaikkine kauheuksineen loivat otollisen kasvupohjan.

 

Vaikka Freud itsekin alussa epäröi uuden ideansa kantavuutta, kliininen todistusaineisto kuolemanvietin puolesta oli hänen mielestään vakuuttava. Monet analyysipotilaat kertasivat itsepintaisesti menneisyytensä traumoja. Transferenssineuroosit olivat klassinen esimerkki siitä, miten potilaat toistivat suhteessa analyytikkoon monia lapsuutensa oidipuskompleksin kivuliaita kokemuksia ja niiden johdannaisia. Toistamispakkoa palvelivat myös traumaattista sotaneuroosia sairastavien toistuvat painajaisunet ja lasten yhä uudelleen kertaamat leikit. Freudilla oli myös lukuisia havaintoja, joiden mukaan tietyt potilaat eivät voineet hyväksyä hoidon etenemistä. Analyyttisessa työskentelyssä saavutetut oivallukset katosivat heiltä kerta toisensa jälkeen tai he eivät voineet hyödyntää niitä. Toistamispakon ja negatiivisen terapeuttisen reaktion lisäksi häntä askarrutti kysymys masokismin ja sadismin motivaatiosta.

 

Freud päätteli, että ihmisen mentaaliseen toimintaan täytyi sisältyä mielihyväperiaatteen lisäksi jokin toinen siitä riippumaton pyrkimys. Toistamispakossa ilmeni hänen mielestään tietynlainen vietinomaisuus, jopa ”demoninen” luonne. Hän esitti hämmentävän ajatuksen, jonka mukaan yksi viettien ja kaiken orgaanisen elämän ominaisuus oli palauttaa aikaisempi tila, josta organismin oli täytynyt ulkoisten häiritsevien voimien vaikutuksesta luopua (Freud 1920/1993, 91–92). Ihmisessä eli halu välttää elämän kivuliaisuus ja palata rauhan tilaan. Hänessä vaikutti biologinen pakottava tarve vahingoittaa itseä ja tuhota elämää. Siinä missä elämänvietit pyrkivät yhdistämään kaiken elollisen laajeneviksi kokonaisuuksiksi, kuolemanvietit vastustivat näitä pyrkimyksiä koettaen saavuttaa Nirvanan tilan, jossa ei ollut halua eikä liikettä.

 

Freud jatkoi kuolemanvietin käsittelyä vuonna 1923 kirjoituksessaan ”Minä ja ’Se’”. Hän ajatteli kaikkien elämän ilmentymien saavan alkunsa elämän- ja kuolemanviettien yhteistoiminnasta ja keskinäisestä kilpailusta. Toisin kuin Eros, kuolemanvietit pyrkivät elämän tuhoamiseen hiljaa ja näkymättömästi, eivätkä juuri koskaan ilmenneet puhtaassa muodossa. Kuolemanvietit olivat havaintojemme ulottuvissa vain silloin, kun ne yhtyivät eroottisiin vietteihin ja kun ne suuntautuivat aggressioina ulospäin.

 

Kaksi viettilajia yleensä yhdistyivät ja sekoittuivat toisiinsa, kuten esimerkiksi masokismissa ja sadismissa. Oli myös mahdollista, että ne erkaantuivat toistaan kuten perversioksi muodostuneessa sadismissa, joskaan defuusioituminen ei ole siinäkään täydellinen. Freud uskoi kuolemanvietin auttavan neuroosien ymmärtämistä. Hänen mielestään monien vaikeiden neuroosien, kuten pakkoneuroosien, kohdalla oli tarkasteltava erityisesti elämän- ja kuolemanvietin erkaantumista toisistaan (Freud 1923/1993, 150, 155 ja 1932/1981, 496–498).

 

Freud itse tunnusti esittäneensä aluksi olettamuksen kuolemanvietistä tunnustelunluonteisena, mutta vähitellen hänen näkemyksensä siitä lujittui. Hänen oli vaikea enää käsittää, miten joku voi ummistaa silmänsä siltä, miten rakkaudeton hyökkäävyys ja taipumus tuhota vallitsivat kaikkialla. Freud (1932/1981, 498) päätyi pessimistiseen näkemykseen ihmisestä ja mahdollisuuksistaan elää sovussa lajitoveriensa kanssa. Patoutunut aggressio näytti vakavasti häiritsevän yksilön psyykkistä tasapainoa. Vaikutti siltä, että lajiimme kuuluvina meidän oli pakko tuhota muuta ja muita, jotta kykenisimme vastustamaan sisäistä itsetuhopyrkimystä.

 

Näkyvä ja äänekäs kuolemanvietti

 

Freudin elämäkerran kirjoittajan E. Jonesin (1957) arvion mukaan 1950-luvun alkuun mennessä noin 50 psykoanalyyttista artikkelia oli käsitellyt kuolemanviettiä. 1920-luvulla niistä puolet kannatti kuolemanvietin käsitettä, kolmannes seuraavalla vuosikymmenellä eikä yksikään sitä seuraavalla. Englantilainen psykologi William McDougall, joka suhtautui sympatialla moniin Freudin ideoihin, nimitti Freudin kuolemanvietin käsitettä ”eriskummallisimmaksi hänen galleriansa kaikista hirviöistä” (teoksessa Sulloway 1992, 393).

 

Melanie Klein sen sijaan otti Freudin kuolemanvietin idean vakavasti ja alkoi soveltaa sitä teorianmuodostuksessaan ja kliinisessä käytännössä. Tätä psykoanalyyttinen tiedeyhteisö ei lukenut hänelle ansioksi vaan pikemmin arviointikyvyn puutteeksi. Etenkin myöhemmin Amerikassa vahvan vaikutusvallan saanut egopsykologinen koulukunta käytti sitä yhtenä aseena mitätöidessään Kleinin ideoita (Kernberg 1980, 39–55; Summers 1994, 118–122).

 

Klein oli terapeuttina hyvin intuitiivinen. Hän kuunteli ja kuuli lapsia, jotka kertoivat hänelle äidin ruumiin sisällöistä, isästä, joka oli äidin sisällä, omasta sisätilastaan sekä niihin liittyvistä peloista, destruktiivisista haluista ja intohimoista. Lisäksi Klein oli herkkä tajuamaan, mitkä olivat hänen alansa ja aikansa auktoriteettien keskeisiä ja psykoanalyysia eteenpäin vieviä oivalluksia. Hänellä oli myös rohkeutta ottaa ne oman ajattelunsa palvelukseen ja taitoa yhdistää teorioita omintakeisella tavalla.

 

Karl Abraham kuvasi vuonna 1924 lapsen psykoseksuaalisen kehityksen pregenitaalisessa vaiheessa ilmenevän sadismin luonteen ja tarkan aikataulun. Hän jakoi Freudin esittämät varhaiset psykoseksuaaliset kehitysvaiheet kahtia niiden sisältämien objektiin kohdistuvien toimintojen mukaan. Varhainen oraalinen vaihe sisälsi imemisen ja oraalissadistinen vaihe puremisen aktiviteetit. Anaalissadistisessa vaiheessa oli myös kaksi vastakkaista käyttäytymismuotoa suhteessa objektiin. Ensimmäisessä anaalisessa vaiheessa sadismi liittyi objektin tuhoamiseen, myöhemmässä anaalisessa vaiheessa objektin omistavaan kontrollointiin (Laplanche & Pontalis 1988, 35, 288).

 

Klein oivalsi nopeasti, mitkä mahdollisuudet Abrahamin varhaisen sadismin kuvaus ja Freudin kuolemanvietin käsite antoivat hänen omien kliinisten löytöjensä ymmärtämiseksi ja jäsentämiseksi. Kleinille oli ratkaisevaa se, että tämä käsite tarjosi suuren avun lasten leikkiterapiassa ilmaisemien tuhontäyteisten mielikuvien ja aggressiivis–sadistisen käyttäytymisen ymmärtämiseen. Ne olivat hänelle osoitus siitä, että kuolemanvietti oli hyvin todellinen eikä sitä paitsi ilmennyt mitenkään huomaamattomalla ja hiljaisella tavalla. Se näkyi hyvin selvästi lapsille ominaisessa julmassa yliminässä. Hinshelwoodin (1989, 263) arvion mukaan Klein itse asiassa keksi keinon käsitellä kaksi huomattavan suurta ongelmaa yhdellä kertaa. Hän ratkaisi varhaisen yliminän arvoituksen ja pani kliinistä ”lihaa” niille luille, jotka Freudin kuolemanvietin teoria muodosti.

 

Kuolemanvietin käsite vei Kleinin omaa teoriaa ratkaisevasti eteenpäin. Se sai hänet luopumaan libidoteorian korostamisesta ja johdatteli pohtimaan, mikä vaikutus vihamielisillä ja tuhoavilla yllykkeillä oli yksilön kehityksessä. Kuolemanvietti sai tärkeän aseman myös Kleinin uusimassa ahdistusteoriassa. Kaiken inhimillisen ahdistuksen perustana oli elämänvietin ja kuolemanvietin välinen kamppailu. Ennen kaikkea kuitenkin kuolemanvietti mullisti hänen käsityksensä yliminän alkuperästä ja kehityksestä.

 

Klein ja yliminän syntyhistoria

 

Artikkelissaan ”Minä ja ’se’” (1923/1993), jossa Freud viimeisteli kuolemanvietin käsitteensä, hän muotoili myös uuden teorian ihmisen kolmiosaisesta mentaalisesta rakenteesta. ”Se” oli syntymässä saatu viettien temmellyskenttä, tiedostamattomaksi jäävä ja kaiken mentaalisen toiminnan perusta. Idistä syntyi ego, jonka tehtävänä oli vastata psyykkisten tapahtumien realiteettitestauksesta. Yliminä irrottautui egosta ja toimi sen kriitikkona ja moraalisena sensuurina. Minä ja yliminä edustivat tietoisuutta, mutta molemmista jäi aina kuitenkin osa tiedostamattomaksi (Freud 1923/1993, 124–168).

 

Freudin mukaan yliminällä oli sekä yksilöllinen että sukuun liittyvä alkuperä. Sen yksilöllinen synty liittyi oleellisesti oidipuskompleksiin. Lapsen luopuessa 4–5 vuoden iässä vanhempaansa kohdistuneista intohimoisista hän sisäisti omaan egoonsa isän tai molempien vanhempien kiellot, vaatimukset, arvot ja asenteet samastuen niihin. Tämän ytimen ympärille kehittyi yliminä. Myöhemmin Freud ajatteli yliminän muodostuvan paljolti vanhempien yliminän mukaiseksi, jolloin siitä tuli sukupolvien yli kantavien perinteiden jatkaja.

 

Syyllisyydentunteet voivat olla tietoisia tai tiedostamattomia. Ne syntyivät yliminän vaatimusten ja egon suoritusten välisestä jännityksestä. Syyllisyydentunteita lapsen oli mahdollista kokea ja tunnistaa sitten, kun hänen oidipuskompleksinsa oli ratkennut ja yliminä muodostunut. Minä pyrki noudattamaan yliminän moraalisia vaatimuksia, mutta se saattoi reagoida hyvin ankaraan yliminään torjumalla osan siitä Tämä johti tiedostamattomiin syyllisyydentunteisiin (Freud 1924/1971, 196; 1932/1981, 460–464, 501–502).

 

Alun perin myös Kleinin uskoi, että yliminä ja oidipuskompleksi sekä syyllisyydentunteet kietoutuivat toisiinsa kuten Freud osoitti. Hänelle valkeni kuitenkin hyvin pian, että kaikki Freudin johtopäätökset eivät pitäneet paikkaansa. Hän alkoi muotoilla yliminän syntyä ja kehitystä koskevia hypoteeseja omista havainnoistaan käsin.

 

Tutkiessaan pieniä lapsia hän huomasi yliminän olevan löydettävissä paljon oletettua aikaisemmassa vaiheessa, ja se oli varhaisessa vaiheessaan hyvin ankara. Se ei ollut sisäistettyjen vanhempien arvojen ja asenteiden koostuma vaan muodostui monista aineksista. Sen lisäksi yliminän kehitys näytti kestävän paljon pidemmän ajan kuin Freud oletti. Se kävi läpi monia muutoksia, joissa sen varhaiselle vaiheelle ominainen kovuus pehmeni ja sen keskenään ristiriitaiset osat integroituivat.

 

Yliminän varhainen alku

 

Pienten lasten analyysit osoittivat Kleinille, että pienokaiset tunsivat hyvin varhaisesta iästä lähtien katumusta ja syyllisyyksiä. Hän havaitsi kesällä 1923, että niinkin pieni tyttö kuin Rita, joka oli vielä alle kolmivuotias, murehti omaa tuhmuuttaan. Tästä syystä tyttösen oli hyvin vaikea sietää minkäänlaisia moitteita. Rita alkoi oirehtia puolentoista vuoden iässä. Hän näki painajaisunia.

 

Klein päätteli, että lasten oireiden taustalla vaikuttavat tiedostamattomat fantasiat saivat alkunsa samaan aikaan kuin oireetkin. Klein yhdisti Ritan öiset kauhut ja niihin liittyneet syyllisyydentunteet oidipaalisten mielikuvien heräämiseen ja yliminän syntyyn. Näin hän päätyi kahteen olemassaolevia käsityksiä mullistavaan ja kollegoja järisyttävään johtopäätökseen: Ensiksikin varhainen oidipuskompleksi ja sen myötä yliminä saivat alkunsa huomattavasti aikaisemmin kuin Freud piti mahdollisena. Toiseksi oidipuskompleksin läpityöskentely ja yliminän kehitys alkoivat samoihin aikoihin. Yliminä ei ollutkaan oidipuskompleksin perillinen. (Klein 1926/1977, 129; 1932/1989, 123.) Klein arvioi oidipuskompleksin ja yliminän muodostumisen varhaisvaiheiden ulottuvan ensimmäisen vuoden puolivälistä kolmanteen ikävuoteen.

 

Julma yliminä

 

Heti uransa alkuvaiheessa Klein kiinnitti huomionsa lapsen yliminän julmuuteen. Hämmästyttävää oli, että mitä pienemmästä lapsesta oli kysymys, sitä ankarampi yliminä hänellä näytti olevan. Klein löysi kuitenkin vastauksen tähän. Koska yliminä syntyi lapsen ollessa pregenitaalisessa vaiheessa, siihen vaikuttivat varhaisille kehityskausille ominaiset sadistiset yllykkeet. Klein kuvasi, miten sadismin eri muodot näkyivät lapsen yliminässä ja käyttäytymisessä. Hän käytti tapansa mukaan kliinisiä esimerkkejä.

 

Pikku Rita eli isään kohdistuvien oidipaalisten toiveiden vallassa ja tunsi olevansa äidin kanssa kilpailusuhteessa:

 

Leikkiessään nukkensa kanssa Rita vakuuttaa, ettei hän ole sen äiti. Hän ei itse asiassa uskalla olla nukkevauvalle äidin roolissa, koska nukke edustaa hänelle pikkuveljeä. Hän on halunnut ottaa veljen pois äidiltä jo tämän raskauden aikana, ja nyt hän pelkää äidin kostoa. Ritan mielikuvat äidistä eivät vastaa kuitenkaan hänen todellista äitiään, vaan tyttönen on sisäistänyt omien kateellisten ja aggressiivisten fantasioidensa värittämän äidin, joka tekee hänen yliminästään julman ja rankaisevan (Klein 1926/1977, 132).

 

 

 

Yöllisistä peloista sekä virtsan ja ulosteiden pidätysvaikeuksista kärsivän vähän yli nelivuotiaan Trude-tytön yliminässä näkyivät anaalisen ja uretaalisen sadismin vaikutukset. Trude oli myös ahdistunut ja syyllisyydentuntoinen. Hän pelkäsi kuten Ritakin kostavaa äitiä, joka tyhjentäisi hänen ruumiinsa ulosteista. Ulosteet edustivat hänelle hänen lapsiaan:

 

Trude pyytää heti analyysin alkuvaiheessa Kleinia nukkumaan sängyssä. Tytön tarkoituksena on hyökätä hänen kimppuunsa ja tutkia, onko Kleinin pakaroissa ulosteita (edustavat lapsia), ja ottaa ne ulos sieltä. Tällaisen hyökkäyksen jälkeen hän kyyristelee nurkassa leikkien olevansa vuoteessa sekä peittäen ja suojellen itseänsä tyynyillä. Tällöin hän yleensä kastelee itsensä ja osoittaa selkeästi pelkäävänsä Kleinin kostoa (Klein 1926/1977, 131–132).

 

 

 

Hieman alle nelivuotias Peter puolestaan oli hyvin estynyt leikeissään. Kleinin mielestä hänen estyneisyytensä liittyi läheisesti oraalissadistisiin ja anaalissadistisiin kiinnittymiin. Hän vältteli äitiä ja pelkäsi isäänsä odottaen koko ajan rangaistusta:

 

Terapiatunnilla Peter leikkii pienillä nukeilla, jotka edustavat häntä itseään ja hänen pikkuveljeään. Leikki huipentuu tilanteeseen, jossa vanhemmat leikkaavat pään pojilta, keittävät ja syövät heidät. Tämä on isän ja äidin kosto veljeksille, jotka ovat tehneet ensin saman vanhemmille (1927b/1977, 177–178).

 

 

 

Pienen lapsen objektisuhteet toteutuivat koko ajan todellisten ja kuviteltujen objektien kanssa. Lapsi eli kahdella tasolla, kuten Petot (1990, 158) Kleinin idean ilmaisi: toisella hän kykeni olemaan suhteessa todellisuuteen ja luomaan suhteellisen ”realistisen” suhteen todellisiin vanhempiinsa, mutta toisella tasolla – joka jatkuvasti tunkeutui ensimmäisen tason läpi – hän uskoi todella tuhonneensa ja haavoittaneensa heitä ja pelkäsi siksi heidän kostoaan.

 

Kleinin teoriassa lapsen kokema koston pelko liittyi tiiviisti sisäistetyn objektin käsitteeseen. Kun lapsi projisoi vanhempiinsa oraalis-, uretaalis- ja anaalissadistiset yllykkeensä, nämä muuntuivat hänen mielikuvissaan nieleviksi, pureviksi, paloitteleviksi, polttaviksi, hukuttaviksi, tunkeutuviksi ja kontrolloiviksi. Kun lapsi sisäisti nämä omien projektioittensa värittämät vanhemmat, he olivat lapsen sisäisessä maailmassa julmia ja kostavia objekteja. Aluksi Kleinin ajattelussa nämä uhkaavat sisäistetyt objektit muodostivat yliminän ytimen, joka oli äärimmäisen ankara, kostava ja hirvittävä.

 

Yliminä kuolemanvietin ilmentymänä

 

Klein varoitti tekemästä lapsen leikeissään esille tuomien mielikuvien perusteella johtopäätöksiä tämän todellisten vanhempien pienokaiselleen asettamista vaatimuksista ja odotuksista. Hänellä oli monia kokemuksia siitä, että ne saattoivat olla suoranaisessa ristiriidassa toistensa kanssa. Tästä oli yhtenä esimerkkinä 4-vuotias poika. Hänen pelkonsa olivat valaiseva näyte siitä, ettei todellisia vanhempia pitänyt millään muotoa samastaa niihin vanhempiin, jotka lapsi oli sisäistänyt:

 

– – (Tämän lapsen) vanhemmat eivät koskaan rankaisseet tai uhanneet häntä, vaan he ovat todella epätavallisen ystävällisiä ja rakastavia. Pojan yliminä on kuitenkin mielikuvituksellisen ankara – – tämä lapsi ennakoi kannibalististen ja sadististen yllykkeidensä takia tulevansa rangaistuksi kastraatiolla, leikatuksi palasiksi, suihin syödyksi jne. Ristiriita lempeän ja rakastavan äidin ja lapsen yliminän uhkaaman rangaistuksen välillä on tosiaan groteski. (Klein 1927a/1977, 155).

 

 

 

Klein oli samaa mieltä kuin psykoanalyytikot yleisesti. Myös hän uskoi, että lapset imivät itseensä vanhempien vaatimuksia ja asettamia rajoituksia. Vanhemmat muodostivat näin ollen yliminän alkulähteen, vaikka se ei ollut välttämättä läheskään samankaltainen vanhempien asenteiden ja arvojen kanssa.

 

Kysymys siitä, miksi lapsen yliminä osoittautui usein kohtuuttoman julmaksi, ei jättänyt Kleinia rauhaan. 1930-luvun alkuvuosina hän tuli vakuuttuneeksi siitä, että yliminä oli itse asiassa kuolemanvietin manifestaatio (Klein 1932/1989, 1933/1977, 1934/1977, 1935/1977).

 

”– – sen (superegon) ylenmääräisen väkivaltaisuuden tässä varhaisessa vaiheessa selittää tosiasia, että se on hyvin intensiivisten, destruktiivisten viettien verso ja pitää sisällään tietyssä suhteessa libidinaalisiin yllykkeisiin hyvin suuren määrän aggressiivisia impulsseja” (Klein 1933/1977, 250).

 

Kuolemanvietin ilmentäjän, lapsen varhaisen sadismin läpitunkeman yliminän muotoutuminen alkoi lapsen tehdessä ensimmäisen oraalisen objektin sisäistyksensä. Klein (1935/1977, 267) määritteli yliminän perustaksi ja tuleviksi rakenteiksi varhaisimmat inkorporoidut objektit. Hän päätyi siihen, että yliminän kehitys alkoi jo ennen oidipuskompleksia ja vaikutti oidipuskompleksin kehitykseen eikä päinvastoin.

 

Yliminä on monen tekijän muokkaama

 

Klein (1929a/1977, 201–203) havaitsi, että jo pregenitaalisessa vaiheessa, jota hallitsivat sadistiset yllykkeet, lapsen fantasiamaailmassa vaikuttivat myös auttavat hahmot. Eivätkä ainoastaan lapset vaan myös aikuiset tietyissä tilanteissa saattoivat kehitellä heitä auttavia ja rohkaisevia mielikuvia:

 

Kuusivuotiaan Georgen tietoista maailmaa hallitsevat uhkaavat maagiset olennot, noidat ja sotilaat, joita vastaan hänen on taisteltava. Georgella on kuitenkin myös mahdollisuutensa puolustautua mielikuvituksellisten avuliaiden hahmojen avulla. Hänen leikeissään on nähtävissä periaatteessa kolme erilaista roolia: hahmo, joka auttaa, uhkaa ja frustroi. Ne edustavat idiä ja superegon vainoavaa ja auttavaa puolta.

 

Rita taas puolestaan peittää huolellisesti iltaisin nukkensa vuoteeseen ja asettaa elefantin nuken petille. Hän ajattelee, että elefantti estää lasta nousemasta ylös ja menemästä vanhempien makuhuoneeseen ottamaan jotain vanhemmilta tai aiheuttamaan muuta harmia heille. Tässä esimerkissä nukke edustaa ”sitä”, joka haluaa vahingoittaa vanhempia, ja elefantti yliminää, joka kykenee estämään aggressiivisen toiveen toteutumisen.

 

Aikuisten kohdalla on tunnettua, että ihmiset sodan aikana ylläpitävät vastakkaisilla rintamilla mielikuvituksellista uskoa sellaiseen Jumalaan, joka auttaa tuhoamaan vihollisen, mutta pelastaa omat sotilaat ja isänmaan.

 

 

 

Klein ajatteli tällaisten fantastisen hyviä ja pahoja ominaisuuksia omaavien hahmojen toiminnan olevan yleinen ja yhteinen mekanismi sekä aikuisilla että lapsilla. Näiden erilaisten hahmojen avulla oli mahdollista ymmärtää yliminän kehitystä. Ne edustivat väliasteita täysin todellisuudesta irronneen, kauhistuttavan, uhkaavan yliminän ja niiden samastusten välillä, jotka olivat lähempänä todellisuutta. Mitä pidemmälle yliminän ja libidon kehitys etenivät pregenitaalisesta tasosta genitaaliseen tasoon, sitä enemmän toisaalta tyrannimaiset ja toisaalta toiveita täyttävät yliminähahmot lähestyivät toinen toisiaan ja alkoivat muistuttaa todellisia vanhempia. Aikuisen yliminä oli itse asiassa pitkän kehitysprosessin tulos. Se muodostui psyyken eri kehityskausina tapahtuneista monenlaisista sisäistyksistä ja samastuksista saaden niistä leimansa.

 

Yliminän kehityksen noidankehä

 

Yliminän lähtökohtaiset mahdollisuudet kehittyä suhteellisuudentajuiseksi, yksilön elämää rakentavaksi moraaliseksi voimaksi olivat erilaiset. Sen kehitysedellytyksiä olivat lapsen minän vahvuus, jota Klein (1958/1975, 238–239) piti rakenteellisena ominaisuutena, ja ympäristötekijät, joihin lapsi ei voinut itse vaikuttaa. Vastasyntyneellä oli hauras minä, joka pyrki koostumaan ja kaikin mahdollisin keinoin taistelemaan hajoamista vastaan (Klein 1946/1975, 4). Elämänvietit vahvistivat egoa ja auttoivat sitä integroitumaan. Jos elämänvietit olivat vallalla, lapsen kyky rakastaa hillitsi vihan voimaa. Tällöin myös hänen egonsa oli suhteellisen vahva ja kestävä sietämään ahdistusta, jota kuolemanvietti synnytti. Myös ulkonaiset tekijät, erityisesti äidin asenne lasta kohtaan, vaikuttivat siihen, missä määrin pienokaisen ego kykeni ylläpitämään vahvuuttaan ja kehittymään. Minän taipumusta disintegroitua Klein piti kuolemanviettien aikaansaamana.

 

Klein kuvasi yliminän kehityksen noidankehää seuraavalla tavalla:

 

Pahan kierre

 

Mikäli lapsella oli rakenteellisena ominaisuutenaan voimakkaita sadistisia yllykkeitä ja/tai mikäli pienokaista hoidettiin kehnosti, hänen kehittymätön egonsa joutui koville ja suhde todellisuuteen ei vahvistunut. Tästä muodostui helposti paha päättymätön kierre. Sadististen yllykkeitten hyökyessä lapsen siedettäväksi hän projisoi ne vanhempiinsa. Tämä muutti vanhemmat lapsen mielikuvissa pelottaviksi ja kostaviksi. Sisäistäessään nämä vääristyneet mielikuvat vanhemmistaan pienokainen tunsi olevansa julmien ja pahojen vanhempien uhkaama ja hallitsema sisältäpäin ja ulkopäin.

 

Pahan kierre oli valmis, kun lapsen ahdistus pakotti hänet yhä uudelleen projisoimaan omat destruktiiviset puolensa vanhempiinsa. He tulivat kerta kerralta yhä pelottavammiksi ja saivat lapsen yhä ahdistuneemmaksi. Ankarien ja uhkaavien vanhempien ominaisuuksien imeytyessä pienokaisen yliminän osaksi siitä tuli sadistisen vaativa. Klein arvioi, että tässä kehityksen noidankehässä oli pohja asosiaaliselle ja myös psykoottiselle käyttäytymiselle. Yliminän äärimmäinen ankaruus ja musertava julmuus olivat rikollisen käyttäytymisen syynä, eikä niinkään sen heikkous tai puute (Klein 1933/1977, 248–251; 1934/1977, 258–261).

 

Hyvän kierre

 

Kleinin käsitys oli, että jokainen yksilö joutui käymään läpi kehityksen varhaisessa sadistisessa vaiheessa prosessin, jossa hän yritti suojautua väkivaltaisia ja pahoja sisäisiä objekteja vastaan työntämällä ne yhä uudelleen mielikuvissaan itsensä ulkopuolelle. Hyvä kehityksenkulku muodostui kuitenkin toisenlaiseksi kuin pahan kierre. Hyvän kehityksen edetessä sadistiset impulssit antoivat tilaa libidinaalisille yllykkeille ja genitaaliset pyrkimykset alkoivat vahvistua. Sadismin ja ahdistuksen vähetessä lapsi löysi aikaisempaa parempia ja sosiaalisesti toimivia tapoja hallita ahdistustaan. Samalla lapsen kyky tehdä realistisia havaintoja ympäristöstä parani. Jos pienokaisella oli lisäksi hyvät, huolta pitävät ja ymmärtävät vanhemmat sisäistettävänä, hänen yliminänsä kehittyi näiden hyvien objektien avulla yhä suhteellisuudentajuisemmaksi, itseä ja toisia ymmärtäväksi. Samalla hänen suhteensa vanhempiin ja muihin ihmisiin muuttui luottavaiseksi ja luottamuksessa pysyväksi. Ahdistuksen ja syyllisyydentunteiden vähetessä ja yliminän luonteen ja toiminnan muuttuessa aktivoituvat sellaiset puolustusmekanismit, jotka aktivoivat moraaliset ja eettiset arvot. Lapsi alkoi kantaa huolta tosista ja kokea sosiaalisia tunteita.

 

Lapsen yliminään vaikuttaminen analyysin keinoin

 

Siitä asti, kun Klein kiinnitti huomionsa pienten lasten yliminän julmuuteen, hän oli vahvasti sitä mieltä, että lasten kanssa työskenneltäessä analyytikon oli koetettava auttaa lapsen haurasta minää vapautumaan yliminän kuristavasta otteesta. Anna Freudin ja Melanie Kleinin kesken vuonna 1927 käydyssä tunnetuksi tulleessa väittelyssä yliminän huomioon ottaminen hoidossa oli yksi keskeinen kiistan aihe. Isänsä teorian mukaisesti Anna Freudin mielipide oli, että yliminä syntyi oidipuskompleksin tuotteena eikä pienillä lapsilla ollut vielä sitä. Hän piti lapsianalyyseissa tärkeänä kasvatuksellisia tavoitteita ja moraalisten arvojen juurruttamista. Koska Kleinin käsitys sitä vastoin oli, että oidipuskompleksi ja yliminä alkoivat kehittyä paljon yleisen käsityksen mukaista ajankohtaa aikaisemmin, pienen lapsen ongelma ei ollut yliminän puuttuminen tai vajavainen kehitys vaan sen ankaruus ja liiallinen valta pienokaiseen.

 

Klein (1933, 256) oli mieltä, että yliminällä oli sadistinen ydin, joka muodostui pregenitaalisessa vaiheessa eikä milloinkaan täysin hävinnyt. Se aktivoitui stressaavissa elämäntilanteissa ja sai aikaan ahdistusta. Lapsen ja aikuisen yliminä eivät Kleinin (1927/1977, 141, 155, 157) mukaan oleellisesti eronneet toisistaan. Avainkysymys oli minän kyky käsitellä yliminän vaatimuksia, ja tässä aikuiset olivat lapsia paremmassa asemassa.

 

Yliminään vaikuttaminen hoidollisin keinoin ei ollut helppo tehtävä. Se oli Kleinin kokemusten mukaan hyvin vastustuskykyinen muutosyrityksille. Hän oli kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että siihen oli pyrittävä. Se puolestaan onnistui vain analysoimalla, miten pienokaisen oidipuskompleksi oli kehittynyt ja miten hänen yliminänsä oli rakentunut. Klein uskoi, että genitaalisten yllykkeiden voiman kasvaessa yliminän sadistista ydintä voitiin lievittää. Vahvistunut minä kykeni käsittelemään yliminän vaatimuksia ja uhkauksia tavalla, joka helpotti yksilöä itseään ja samalla ulkopuolisia.

 

Aikuisen yliminän muutokset hoidon tavoitteena

 

Melanie Klein ei ollut ainoa, joka pohti, missä määrin psykoanalyysin tavoitteet oli liitettävä potilaan yliminässä aikaansaataviin muutoksiin. Freudin struktuuriteoria sai aikaan, että 1920-luvulta asti monet auktoriteetit, kuten S. Rado, H. Sachs, F. Alexander ja S. Ferenczi esittivät transferenssitulkinnoin toteutettavia samansuuntaisia tavoitteita aikuisten analyyseihin (Sandler & Dreher 1996, 23, 30, 33–35).

 

Klein piti introjektion ja projektion vaihtelua koko psyykkisen kehityksen perustavana mekanismina. J. Strachey, joka kirjoitti klassiseksi tulleessa esityksessään ”The nature of the therapeutic action of psychoanalysis” vuonna 1934 hoitavista tulkinnoista, rakensi ideansa projektion ja introjektion syklisyydelle. Hänen mukaansa psykoanalyysissa voitiin saada aikaan pysyviä muutoksia ja ne koskivat erityisesti yliminää. Potilas projisoi ankaran yliminänsä analyytikkoon ja sitten sisäisti hänet aikaisemmasta arkaaisesta poikkeavana uutena yliminänä. Tämä uusi yliminä laajeni asteittain ja suodattui vanhan yliminän lävitse. Vanhat jäykät asenteet korvautuivat aikaisempaa aikuisemmalla ja joustavammalla suhteella todellisuuteen.

 

Kleinin kuolemanviettiä ja superegoa koskevat myöhäisteoriat

 

Kuolemanvietti ja kateus

 

Klein hyödynsi kuolemanvietin käsitettä kliinisessä työssään 1930-luvun alkupuolelta asti. Tutkiessaan varhaisperäisiä negatiivisia transferensseja Klein oppi tunnistamaan primitiivisen varhaisen kateuden. Laajassa tutkielmassaan ”Kateus ja kiitollisuus”, joka julkaistiin vuonna 1957, hän käsitteli kateutta ja sen vaikutusta yksilön kehitykseen.

 

Kleinin mukaan kateudella oli läheinen yhteys kuolemanviettiin. Ne sulautuivat yhteen toistensa kanssa. Kateutta voi pitää varhaisimpana suorana kuolemanvietin ulkoistamisen muotona. Kumpikin hyökkäsi itse elämää ja sen alkulähdettä vastaan. Klein piti varhaiskateutta synnynnäisenä ominaisuutena. Se ilmaisi oraalissadististen ja anaalissadististen yllykkeiden voimaa. Mikäli kateus oli erittäin voimakasta, se ilmaisi vauvalla olevan epänormaalin vahvoja sairaalloisia skitsoidisia ja paranoidisia piirteitä. Kateuden voimakkuus oli riippuvainen siitä, kumpi vieteistä oli hallitsevassa asemassa elämän- ja kuolemanviettien fuusioituessa (Klein 1957/1975, 229; Segal 1964/1994, 41).

 

Kateus vaikutti syntymästä asti. Se muovasi ratkaisevalla tavalla lapsen varhaisia kokemuksia. Se oli väkevin voima estämään rakkauden ja kiitollisuuden tunteiden syntymistä elämän ensimmäisessä ratkaisevassa suhteessa. Varhaiskateus oli nähtävissä vauvan tuhoavana suhtautumisena ruokkivaan ja hoitavaan äitiin, jota pikkuinen niin kipeästi tarvitsi ja jolla oli kyky tyydyttää vauvan tarve. Äidin haluttu rinta tuli vauvan intensiivisen vihan ja kateuden kohteeksi. Kateuden hallitessa vauva tunsi rinnan omistavan kaiken sen, mitä pienokainen itse halusi. Rinnalla oli ehtymätön määrä maitoa ja rakkautta, jonka se voi pitää itsellään omaa tyydytystä varten (Klein 1957/1975, 176, 183).

 

Hinshelwood (1989, 168) piti tärkeänä erottaa Kleinin kuvaama kateuden synnyttämä tiedostamaton fantasia muista hyökkäyksistä ja vihan ilmaisuista äidin rintaa kohtaan. Jos vauva oli kateuden valtaama, se hyökkäsi, tunkeutui ja pilasi hyvän rinnan nimenomaan siksi, että se oli hyvä. Kyseessä ei ollut viha sellaista objektia kohtaan, joka piti itsellään omistamansa hyvän ja oli tämän vuoksi vihattava. Se ei ollut myöskään väkivaltainen tunne kilpailijaa kohtaan, joka oli saanut hyvän objektin itselleen (Hinshelwood 1989, 168).

 

Ego kuolemanvietin kourissa ja hillitsijänä

 

Freud piti ihmistä syntyessään kontaktiin kykenemättömänä, primaarin narsismin tilassa olevana organismina. Puolustautuminen kuolemanviettiä vastaan oli tämän organismin ominaisuus. Kleinin näkemys puolestaan oli, että ihminen syntyi ihmiseksi ihmisten joukkoon. Vauva ei ollut kontaktiin kykenemätön eikä egoa vailla oleva, idin varassa kelluva eliö. Hän päätteli, että vastasyntyneellä täytyi olla olemassa minä, koska alusta asti vauva tunsi ahdistusta, käytti defenssejä ja kurkottautui kohti toista ihmistä.

 

Klein korosti, miten pienokaisen minä joutui heti alussa koetukselle destruktiivisten viettiyllykkeiden nostattamassa ahdistuksessa. Vauva tarvitsi nimenomaan juuri egoa sisältä päin nousevan uhkan ja kaikkein alkuperäisimmän ahdistuksen, hajoamisen ja häviämisen tunteen käsittelemiseksi. Tätä ahdistusta pienokainen käsitteli suuntaamalla tuhoavat yllykkeensä, sadisminsa itsen ulkopuolelle, objektiin (Klein 1932/1989, 127). Jotta kuolemanviettien aiheuttama uhka vähenisi ja siitä koituva ahdistus olisi mahdollista saada hallintaan, kuolemanviettien fuusioituminen elämänvietteihin oli elimellisen tärkeää. Tuhoavien yllykkeiden oli löydettävä rakentavat pyrkimykset. Minän tehtävänä oli toimia elämänvietin palvelijana ja käsitellä elämän- ja kuolemanviettien keskinäistä ristiriitaa ja kamppailua.

 

Koska vauvan ego ei ollut alussa kuitenkaan riittävän koostunut kestääkseen viettien aiheuttamaa konfliktia, sen spontaani pyrkimys oli eheytyä ja vahvistua. Elämänvietti ja siihen sisältyvä kyky rakastaa antoivat sille tämän mahdollisuuden.

 

Mutta tämä ei riittänyt. Varhainen ego oli pakotettu myös muihin toimintoihin selviytyäkseen toisaalta elämään ja toisaalta tuhoutumiseen johtavien impulssien ristiriidasta. Koostumiselle vastakkainen ilmiö oli egon pyrkimys lohkoutua ja lohkoa objektit. Lohkomisprosessi toimi puolustusmekanismina sisäisen konfliktin synnyttämää ahdistusta vastaan. Lisäksi vauvan terve kehitys sisälsi tietyn lohkomisen muodon, pyrkimyksen halkoa hyvä ja paha erilleen toisistaan. Mikäli lohkomisprosessi onnistui, hyvä ja turvallinen pysyi erillään pahasta ja uhkaavasta. Se puolestaan edellytti, että pienokaisella oli alun alkaen rakenteellisena ominaisuutena suhteellisen vahva ego, kyky rakastaa ja kyky sisäistää rakastettu objekti. Liiallinen kuolemanvietin vaikutus ja kateus häiritsivät varhaista halkomista ja estivät hyvän objektin rakentumista egon ytimeksi (Klein 1957/1975, 190–193; 1958/1975, 236–237).

 

Negatiivinen terapeuttinen reaktio

 

Freud piti (1932/1981, 501–502) piilotajuisen itserankaisutarpeen alkuperää aivan selvänä. Tämä tarve toimi kuin omantunnon piilotajuntaan ulottuva jatke. Se oli sisäänpäin kääntynyttä ja yliminän hallintaan joutunutta hyökkäävyyttä. Hänen mukaansa kielteinen negatiivinen reaktio paljasti analyysissa henkilön hyvin ankaran yliminän aiheuttamat vahvat syyllisyydentunteet. Heidän tilansa huononi selvästi jo usein siitä, että analyytikko antoi heille tunnustusta tai ilmaisi pitävänsä tilannetta toiveita herättävänä. Freud (1937/1981, 242–243) oli loppuun asti vakuuttunut, että syyllisyydentunteet ja tarve tulla rangaistuksi estivät onnistuneen analyysin ja että negatiivinen terapeuttinen reaktio oli ilmaisu kuolemanvietin vaikutuksesta.

 

Myös Klein ajatteli negatiivisen terapeuttisen reaktion perustuvan kuolemanvietin vaikutukseen, mutta hän korosti kateutta sen välikappaleena. Hän totesi jokaisessa yksilössä läpi elämän turhautumisen ja onnettomien olosuhteiden aktivoivan kateutta ja vihaa. Näiden tunteiden voimakkuus ja tapa, jolla yksilö tuli toimeen niiden kanssa, vaihtelivat kuitenkin huomattavasti. Analyysitilanteessa kateus ja sen nostattamat asenteet häiritsivät hyvän hoitosuhteen muodostumista. Ellei potilas ollut voinut vastaanottaa varhaisimmassa vaiheessa tarjolla olevaa rintaa, ensimmäistä hyvää objektia eikä sulattaa sen antia, tämä toistui transferenssitilanteessa. Se vaikeutti ja hidasti analyysin kulkua. Potilas alkoi kadehtia analyytikkoaan, jos tämä onnistui työssään. Usein tämä ilmeni analyytikon aliarvioimisena ja kritisoimisena. Vasta kun analyysissa päästiin kateuden syvimpiin lähteisiin, oli mahdollista vaikuttaa potilaan negatiiviseen terapeuttiseen reaktioon. Analyysi eteni, jos siinä onnistuttiin yhdistämään potilaan tuhoavat impulssit rakentaviin voimiin ja saamaan aikaan persoonallisuuden eheytymistä (Klein 1957/1975, 184–185).

 

Kleinin viimeinen teoria yliminästä

 

Freud päätyi yliminän suhteen tietyiltä osin samaan johtopäätökseen kuin Klein paljon aikaisemmin. Kehittyvän yliminän ankaruus ei kuvastanut välttämättä kasvatuksen ankaruutta, vaan yliminä oli riippuvainen yksilön sisäisen hyökkäävyyden määrästä ja sen patoutumisesta. Freud totesi yliminän muotoutumisen ja omantunnon synnyn olevan sekä yksilön synnynnäisten rakennetekijöiden että häneen vaikuttavien ympäristötekijöiden yhteisluomus (Freud 1930/1982, 90–91).

 

Kleinin mielenkiinto kohdistui kuitenkin muualle hänen luovuttuaan freudilaisesta yliminää koskevasta teoriasta. Kun sisäiset objektit ja teoria depressiivisestä positiosta sai yhä vankemman aseman hänen teorianmuodostuksessaan, koko yliminän käsite alkoi menettää ääriviivojaan.

 

Yhdessä viimeisimmistä artikkeleistaan, ”On the Development of Mental Functioning”, Klein (1958/1975) käsitteli kuitenkin vielä kerran yliminän rakentumista. Hän muutti enimmittä selityksittä tietyiltä osin kantansa sen suhteen. Hän irrotti superegon rakenteesta sisäistetyt, äärimmäisen destruktiiviset figuurit, joita hän piti aikaisemmin kuolemanviettiä edustavina ja luonteeltaan muuttumattomina.

 

Klein kuvasi nyt superegon synnyn seuraavasti: Elämän- ja kuolemanviettien vastakkaisuuden aiheuttaessa egolle kestämättömän ristiriidan se pyrki selviytymään konfliktitilanteesta halkomalla itsensä hyvään ja pahaan osaan. Hyvä osa edusti elämänviettiä ja paha osa kuolemanviettiä. Yliminä muodostui siitä osasta minää, johon se projisoi kuolemanvietin. Oleellista kuitenkin oli, että nyt Kleinin mukaan siihen oli aina yhdistyneenä myös aineksia elämänvietistä. Hän poikkesi aikaisemmasta näkemyksestään ja korosti, että minän ja yliminän välillä vallitsi alusta asti harmonia. Sopusointu niiden välillä oli mahdollinen nimenomaan siksi, että yliminän perustana oli elämänvietin ja kuolemanvietin yhdistyminen. Näin ollen sillä oli sekä suojelevia että uhkaavia ominaisuuksia. Yliminä, joka sitoutui hyvään suojelevaan libidinaaliseen objektiin, muistutti hyvää äitiä, joka ruokki ja piti huolta lapsesta. Koska kuitenkin myös kuolemanvietti vaikutti yliminään, se edusti myös lasta frustroivaa äitiä, joka sai aikaan ahdistusta syytöksillään ja estämisillään (Klein 1958/1975, 240).

 

Normaalisti kehitysprosessi eteni siten, että yliminä, joka oli läheisessä suhteessa minään, jakoi sen kanssa saman hyvän objektin eri puolet. Tällöin minä integroi yliminän itseensä ja hyväksyi sen enemmässä tai vähemmässä määrin. Sen sijaan äärimmäisen pahoja figuureja minä ei hyväksynyt, koska ne saivat aikaan siinä ristiriitaa ja ahdistusta. Tällöin niistä ei liioin tullut yliminän rakenteita, vaan niiden kohtalo oli toinen. Akuutissa ahdistuksessa äärimmäisen pahat hahmot siirtyivät syvälle tiedostamattomaan.

 

Kleinin viimeiseksi jääneen näkemyksen mukaan yliminän muodostuminen sisälsi aina kahden vietin, elämänvietin ja kuolemanvietin fuusioitumisen. Tapahtuma, jossa fantisoidut äärimmäisen pahat objektit siirtyivät tiedostamattomaan, sen sijaan merkitsi viettien irtaantumista toisistaan. Mielen syvissä kerroksissa oli erillinen alue, joka pysyi siellä integroitumattomana, muuttumattomana ja normaalin kasvuprosessin ulottumattomissa. Se edusti kuolemanviettiä puhtaimmillaan.

 

Jos kuitenkin yksilölle tapahtui jotakin odottamatonta ja ylivoimaista, halkomisen ylläpitäminen saattoi pettää ja nämä kauhistuttavat sisäiset objektit työntyivät esille aiheuttaen akuutin ahdistustilan. Jos yksilö oli tasapainoinen, hän kesti tämän tunkeutumisen ja sai tasapainonsa takaisin. Sen sijaan neurootikoilla ja etenkin psykoottisilla taistelu tiedostamattomasta tulevaa uhkaa vastaan oli jatkuvaa ja osa heidän sairauttaan (Klein 1957/1975, 242–243).

 

Lopuksi

 

Melanie Klein hyväksyi kuolemanvietin käsitteen ja kuvasi varhaista sadismia heijastavan julman yliminän ja kateuden sen ilmentäjänä. Hän kuljetti synnynnäisiä rakenteellisia tekijöitä ympäristön vaikutuksien rinnalla yksilön kehitystä predestinoivina tekijöinä. Nämä tekivät Kleinista monien mielessä perisynnin ja tuhon papittaren. Kirjoitelmassaan ”On the Sense of Loneliness”, joka julkaistiin kolme vuotta hänen kuolemansa jälkeen, Klein (1963/1975) ilmaisi syvän ymmärtämyksensä inhimillisen vajavaisuuden edessä ja myötätuntonsa ihmisten osaa kohtaan.

 

Kleinin ajatukset yksinäisyydestä olivat hänen joutsenlaulunsa, joka nousi hänen koko elämänmittaisen ajattelunsa hedelmänä. Hän ansaitsi paikkansa ensimmäisenä objektisuhdeteoreetikkona. Kleinille oli selvää, että ihminen tarvitsi ja pyrki kohti toista ihmistä alusta asti. Samalla hän oli myös kipeästi tietoinen, että yksilön elämä oli taistelua viettien myllerryksessä ja sisäiseen ristiriitaan vangittuna. Tämä tuskallinen konflikti kuului elämän ja kuoleman realiteetteihin, joita kukaan ei voinut paeta.

 

Klein suri niiden pienten lasten epäonnea, joiden osana oli saada synnynnäisesti heikko minä. Heidän kykynsä sietää ahdistusta oli vähäinen ja heidän mahdollisuutensa käsitellä elämän tuottamia kipuja ja vaikeuksia oli alun alkaen huono. Heillä oli vaikeuksia yhdistää tuhoavia ja rakastavia yllykkeitään sekä objektin hyviä ja huonoja puolia. He pelkäsivät koko ajan destruktiivisten tunteiden ylittävän rakastavat tunteet ja saattavan hyvän objektin vaaraan. Kova ja ankara yliminä ei antanut anteeksi tuhoavia yllykkeitä, vaan vaati, ettei niitä olisi lainkaan. Vaikka yliminä muodostuikin egosta sen lohkoutumisen tuloksena, Klein halusi korostaa vielä myös todellisten vanhempien asenteiden merkitystä lapseen. Tuomitsevalla yliminämäisellä ajattelutavalla oli taipumus sisäistyä osaksi lapsen sisäistä maailmaa.

 

Klein paljasti syvän myötätuntonsa skitsofreniaa sairastavien kärsimyksille, jotka tunsivat olevansa jatkuvasti palasina ja sekoittuneina muihin ihmisiin. Nämä potilaat eivät voineet luottaa ulkoiseen eivätkä sisäiseen hyvään objektiin eivätkä ymmärtää ja uskoa itseensäkään. Heidän yksinäisyytensä oli jatkuvaa ja loputonta.

 

Kleinin testamentti on nöyryys ihmisen rajallisuuden edessä. Pysyvän ja täydellisen elämän- ja kuolemanviettien integraation saavuttaminen ei ole mahdollista kenellekään. Jotakin niiden vastakkaisuudesta jää aina vaikuttamaan jokaiseen yksilöön syvimpänä ristiriidan lähteenä. Kukaan ei voi kokonaan hyväksyä ja ymmärtää omia tunteitaan, fantasioitaan ja ahdistuksiaan.

 

Kirjallisuus

 

Freud, S. (1920/1993). Mielihyväperiaatteen tuolla puolen. Teoksessa Johdatus narsismiin ja muita esseitä. Helsinki: Love kirjat.

Freud, S. (1923/1993). Minä ja ”Se”. Teoksessa Johdatus narsismiin ja muita esseitä. Helsinki: Love kirjat.

Freud, S. (1924/1971). Oidipuskompleksin tuho. Teoksessa Seksuaaliteoria. Jyväskylä: Gummerus.

Freud, S. (1932/1981). Psyykkisen persoonallisuuden jäsentyminen. Luento XXXI. Teoksessa Johdatus psykoanalyysiin. Jyväskylä: Gummerus.

Freud, S. (1932/1981). Ahdistuneisuus ja vietit. Luento XXXII. Teoksessa Johdatus psykoanalyysiin. Jyväskylä: Gummerus.

Freud, S. (1930/1982). Ahdistava kulttuurimme. Jyväskylä: Gummerus.

Freud, S. (1937/1981). Analysis Terminable and Interminable. S.E. XXIII. London: Hogarth Press.

Hinshelwood, R. D. (1989). A Dictionary of Kleinian Thought. London: Free Association Books.

Kernberg, O. (1980). Internal World and External Reality. Object Relations Theory Applied. New York: Jason Aronson.

Klein, M. (1926/1977). The Psychological Principles of Early Analysis. Teoksessa Love, Guilt and Reparation & Other Works 1921–1945. USA: A Delta Book.

Klein, M. (1927a/1977). Symposium on Child-Analysis. Teoksessa Love, Guilt and Reparation & Other Works 1921–1945. USA: A Delta Book.

Klein, M. (1927b/1977). Criminal Tendensies in Normal Children. Teoksessa Love, Guilt and Reparation & Other Works 1921–1945. USA: A Delta Book.

Klein, M. (1929/1977). Personification in the Play of Children. Teoksessa Love, Guilt and Reparation & Other Works 1921–1945. USA: A Delta Book.

Klein, M. (1932/1989). The Psycho-Analysis of Children. London: Virago Press.

Klein, M. (1933/1977). The Early Development of Conscience in the Child. Teoksessa Love, Guilt and Reparation & Other Works 1921–1945. USA: A Delta Book.

Klein, M. (1934/1977). On Criminality. Teoksessa Love, Guilt and Reparation & Other Works 1921–1945. USA: A Delta Book.

Klein, M. (1935/1977). A Contribution to the Psychogenesis of Manic Depressive States. Teoksessa Love, Guilt and Reparation & Other Works 1921–1945. USA: A Delta Book.

Klein, M. (1946/1975). Notes on Some Schizoid Mechanisms. Teoksessa Envy and Gratitude and Other Works 1946–1963. London: Hogarth Press.

Klein, M. (1958/1975). On the Development of Mental Funktioning. Teoksessa Envy and Gratitude and Other Works 1946–1963. London: Hogarth Press.

Klein, M. (1963/1975). On the Sense of Loneliness. Teoksessa Envy and Gratitude and Other Works 1946–1963. London: Hogarth Press.

Laplanche, J. & Pontalis, J.-B. (1988). The Language of Psychoanalysis. London. Karnac Books.

Sandler, J. & Dreher, A. U. (1996). What Do Psychoanalysts Want? The Problem of Aims in Psychoanalytic Therapy. London and New York: Routledge.

Segal, H. (1964/1994). Melanie Klein ihmismielen ymmärtäjänä. Helsinki: Yliopistopaino.

Strachey, J. (1934/1981). The Nature of the Therapeutic Action. Classics in Psychoanalytic Technique. USA: Jason Aronson.

Sulloway, F. J. (1992). Freud, Biologist of the Mind. Beyond the Psychoanalytic Legend. USA: Harvard University Press.

Summers, F. (1994). Object Relations Theories and Psychopathology. London: The Analytic Press.