Psykoterapia (2003), 22(3), 155—169


Kristina Saraneva

 

Winnicottin henkilö ja teoria

 

"Oh God! May I be alive when I die!"

 

 

I Kuka oli Donald Woods Winnicott?

 

Yllä oleva rukous löytyi Donald Winnicottin (1896-1971) omaelämänkerran kansilehdestä. Hän oli juuri aloittanut omaelämänkertansa kirjoittamisen, kun hän kuoli. Hän oli tuolloin 75-vuotias ja oli kärsinyt jonkin aikaa sydänvaivoista. Omaelämänkerran nimeksi hän oli suunnitellut "Not Less than everything". Tämä on lainaus T. S. Eliotilta. Winnicott toteaa, että hänen rukoukseensa oli vastattu. Hän oli elossa!

 

Alkaessaan oman elämänsä tilitystä Winnicott kertoo kahdesta surun aiheestaan. Toinen oli murhe sodassa kuolleista ystävistä. Winnicott suri näitä nuorina kuolleita koko elämänsä ajan. Hänestä tuntui, että hän oli heille velkaa ja että hänen piti jotenkin elää heidänkin puolestaan. Toinen murhe oli lapsettomuus. Winnicott oli toivonut, että hän olisi saanut pojan sukunsa jatkajaksi.

 

Mistä hän tuli? Turvallinen lapsuus ja opiskeluvuodet

 

Donald Winnicott (al. W) syntyi vuonna 1896 Plymouthissa. Paikallista kulttuuria leimasi vahva metodistinen uskonnollisuus. W:n isä oli menestyvän korsettiyrityksen omistaja ja johtaja. Hän oli myös aktiivisesti mukana politiikassa, pormestarinakin kahteen otteeseen. Hänet aateloitiin vuonna 1924. Donaldin syntyessä isä oli 41-vuotias. Perheessä olivat ennestään 5- ja 6-vuotiaat tyttäret. Lasten tarpeita varten olivat käytettävissä muun palvelusväen lisäksi kotiopettajatar ja lastenhoitaja. W on sanonut, että hän oikeastaan kasvoi ainoana lapsena, jolla oli lisäksi monin kerroin äitejä (multiple mothers) mutta isä, joka ei juuri ollut kotona eikä käytettävissä. W puhuu kyllä positiivisesti -jopa vitsikkäästi isästään - mutta sanoo kuitenkin oidipuskompleksiin viitaten, että "isäni oli kyllä olemassa tappaakseen ja tullakseen tapetuksi, mutta ilmeisesti hän jätti minut liian paljon kaikille äideilleni. Eikä tämä asia koskaan oikein korjaantunut." W:n tuotantoa ajatellen voimme huomata, että isän puute näkyy myös hänen teorioissaan. Isän merkitystä lapsen kehityksessä ei mitenkään korosteta tai pohdita.

 

Äidistä syntyy käytettävistä lähteistä vain hatarasti kuvaa. Clare Winnicott (os. Britton), W:n toinen vaimo lienee ainoa, joka kirjoitti jotakin W:n lapsuudesta. Hän kuvaili W:n kotia lämpimänä, elävänä ja onnellisena. Siellä viljeltiin paljon huumoria. Claren mukaan oli vaikea keksiä mitään negatiivista W:n kodista. Donaldia rakastettiin hyvin paljon. Clare kylläkin mainitsi, että Donaldin ollessa perheen nuorin ja niin rakastettava hänen äitinsä tietoisesti pyrki välttämään pojan hemmottelua. Tästä vaimo totesi: Vaikka Donald sai paljon rakkautta, niin ehkä hän sittenkin jäi ilman tietynlaista läheisyyttä, jota hän olisi tarvinnut.

 

Kun tutustumme W:n kirjoituksiin ja teorioihin, syntyy kuva miehestä, joka teki tarkalleen sitä, mitä itse halusi eikä mitenkään ollut riippuvainen siitä, mitä mieltä muut olivat. Hän ei yrittänyt integroida teorioitaan sen ajan psykoanalyyttiseen teoriaan. Hän oli uppoutunut omaan kliiniseen työhönsä, josta hän oikeastaan loi oman teoriansa. Voimme hyvin perustein sanoa, että Winnicottilla oli hyvä itsetunto eikä hän empinyt toteuttaa omia ideoitaan ja halujaan. Voin hyvin kuvitella, että häntä on pidetty joskus jopa ylimielisenä vaikka hän ilmeisesti oli hyvin hienotunteinen ja "herrasmiesmäinen" tavoiltaan. Hänen valtava kykynsä luovuuteen ja "leikkimiseen" säilyi läpi hänen elämänsä. Tämäkin puoli hänessä kertoo mielestäni siitä, että hänellä oli paljon hyviä ja turvallisuutta luovia varhaisia kokemuksia.

 

Miksi äidistä tuli niin keskeinen?

 

Minua on kuitenkin askarruttanut Winnicottin äitisuhde. Miksi "hänen oli pakko puhua äideille", kuten hän itse sanoi. Kuka oikeastaan oli hänen äitinsä? Clare kertoo, että W:lle oli aikuisena hyvin tärkeää etsiä vanha lastenhoitajansa käsiinsä ja varmistaa että tällä oli kaikki hyvin. W rakasti Claren mukaan paljon "nannyaan". Äidistään hän ei kertonut paljonkaan.

 

Kun hän oli 67-vuotias, hän kirjoitti langolleen runon, joka nostaa esille kysymyksen siitä, oliko hänen äitinsä depressiivinen jossakin vaiheessa? Runo viittaa lapsuuden kodin valtavaan puutarhaan, jossa W:lla oli tapana mm. kiivetä tiettyyn puuhun tekemään läksyt. Runo kuuluu:

 

"Mother below is weeping, weeping, weeping. - Thus I knew her. - Once stretched out on her lap as now on a dead tree. - I learned to make her smile. - To stem her tears. - To undo her guilt. - To cure her inward death. To enliven her was my living."

 

Kun Winnicott 12-vuotiaana päivällispöydässä kerran lausui lievän kirosanan "drat", hänen isänsä nuhteli äitiä siitä, ettei tämä valvonut kenen kanssa Donald oikein leikkii. W toteaa myöhemmin itse, että jos hän olisi voinut vapaasti jatkaa seurusteluaan tämän tietyn pojan kanssa, niin he kyllä olisivat joutuneet vaikeuksiin! Isä päätti noihin aikoihin lähettää pojan sisäoppilaitokseen.

 

W siis aloitti opintonsa Leys Schoolissa Cambridgessa vuonna 1910. Tästä koulujaksosta saa sen kuvan, että W viihtyi hyvin ja otti kaiken irti! Hän oli hyvin aktiivinen - mukana kaikessa, urheilussa, musiikkiharrastuksissa, partiolaisissa jne. Kavereita oli paljon. Aikuisena Winnicott oli vaimolleen kertonut kuinka hänen perheensä saattoi hänet junalle, kun hän oli ollut lomalla ja kuinka ikävää hänellä oli ollut lähtiessään.

 

Urheillessaan koulussa W katkaisi solisluunsa ja joutui sairaalaan. Hän kertoo silloin tajunneensa, että hän olisi aina riippuvainen lääkäreistä sairastuessaan. Niinpä hän päätti ryhtyä itse lääkäriksi! Tämä päätös johti pojan ja isän vaikeaan konfliktiin. Isä halusi pojasta seuraajansa perheyritykseen, siis liikemiestä. Konfliktissa W käytti hyvää ystäväänsä välittäjänä ja pitkän prosessin tuloksena hän sai tahtonsa läpi. Vuonna 1914 W aloitti opintonsa Jesus Collegessa, jossa hän ensin suoritti tutkinnon biologiasta ja jatkoi sitten lääkärinopintojaan. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin keskeytti hänen opintonsa.

 

Lääketieteen opiskelijana Winnicott ei joutunut rintamalle vaan työhön sotilassairaaloihin. Tämä erikoiskohtelu vaivasi häntä koska kaikki hänen ystävänsä olivat joutuneet sotaan. Niinpä hänet omasta anomuksesta sitten värvättiin hävittäjäaluksen kirurgiksi, jossa hän joutui yksin vastuuseen lääkärintyöstä huolimatta siitä, ettei hän ollut vielä valmistunut. Clare kertoo, että W oli nuorin upseeri laivassa. Vapaa-aikansa hän vietti lukemalla kaikki Henry James'in kirjat.

 

Sodan jälkeen, vuonna 1918, W jatkoi lääkärinopintojaan St. Bartholomew's -sairaalassa Lontoossa. Siellä hänellä oli hyviä opettajia, joista hän erityisesti muisteli Lord Horderia, joka opetti hänelle tarkan anamneesin tekemisen sekä ensisijaisesti kuuntelemaan potilasta eikä esittämään kysymyksiä. Myöhemmin tapausesimerkkiensä yhteydessä Winnicott sanoo, että vaikka lapsi oireilee pahasti, sen ei tarvitse merkitä vakavaa häiriintymistä, vaan lapsen anamneesista voi löytää jonkin tapahtuman, joka on järkyttänyt lasta. Lapsi odottaa, että joku huomaa sen ja auttaa häntä purkamaan tunteensa. W "paransi" monta lasta tällä tavalla vain yhdellä hoitokerralla. Tänä aikana W sairasti itse märkäpesäkettä keuhkoissa. Häntä hoidettiin kolme kuukautta sairaalassa valtavan kokoisessa potilassalissa. Hän sanoi jälkeenpäin, että jokaisen lääkärin pitäisi joskus elämässään joutua itse potilaaksi sairaalaan.

 

Donald ja Clare - leikkivä aviopari

 

Winnicottilla oli paljon ystäviä - myös naisia. Muutaman kerran hän oli lähellä naimisiinmenoakin. Tämä tapahtui kuitenkin vasta 28-vuotiaana, kun hän meni naimisiin keraamikkotaiteilija Alice Taylorin kanssa. Avioliitto päättyi eroon 26 vuotta myöhemmin. Eron jälkeen W meni naimisiin Clare Brittonin kanssa, joka oli sosiaalityöntekijä. Tämän kanssa hän oli tehnyt työtä sodan aikana evakuoitujen lasten parissa. Clare kertoo kirjoituksissaan, että hänen ja Winnicottin suhde perustui toistensa erillisyyden ja itsenäisyyden kunnioittamiseen. He leikkivät paljon yhdessä. Heitä kuvattiin lausein "kaksi hullua henkilöä, jotka ilahduttivat toisiansa ja ystäviään" (two crazy people, who delighted each other and delighted their friends). Ja niinhän Winnicott onkin sanonut, että me ihmiset olemme todella köyhiä jos olemme pelkästään "tervejärkisiä" emmekä yhtään hulluja!

 

Eräänä jouluna W maalasi joulukortteja monta vuorokautta. Kun Clare huomautti hänelle, että olisi tyylikkäämpää maalata tietyllä toisella tavalla, W vastasi: "Niin olisi, mutta minä tykkään maalata näin!" Hänen "squiggle-game" piirustuksiaan oli kaikkialla heidän kodissaan. Hän luki mielellään ääneen vaimolleen, ja yhtenä jouluna hän luki koko yön koska kirja oli niin vastustamaton. Clare on kertonut, että he aina istuivat lattialla. Luultavasti W myös vastaanotollaan usein istui lattialla lapsipotilaittensa kanssa. Kun psykoanalyytikkokollegat kerran kysyivät jossain menetelmää koskeneessa keskustelussa häneltä, pitäisikö tiettyjen potilaiden maata sohvalla vaiko istua, Winnicott vastasi: "Enpä osaa sanoa. Minun potilaani istuvat usein pöydän alla."

 

Clare kertoo, että W inhosi toimia vaimonsa hoitajana tai lääkärinä. Kerran Clare oli nyrjäyttänyt nilkkansa ja W lähti ulos ostamaan tukisiteen. Kun hän tuli takaisin, hän toi tullessaan - kuinka ollakaan - kultaisen rannerenkaan. Tukisiteet ja laastarit hän oli täysin unohtanut! Winnicott oli hyvin musikaalinen. Hän soitti mielellään pianoa. Kuvaava anekdootti on, että hänen lempisäveltäjiään olivat kolme kuuluisaa B:tä: Bach, Beethoven ja Beatles.

 

Toisen maailmansodan aikana W toimi asiantuntijana lasten evakuointiohjelmassa. Hän kirjoitti yhdessä John Bowlbyn kanssa British Journal of Medicine -aikakauskirjassa kokemuksistaan. Pienen lapsen evakuointi pois perheestään vahingoittaa lapsen kehitystä. Separaatio äidistä ja vanhemmista oli trauma, joka jätti todella jälkiä. Winnicottista tuli johtava psykiatrinen konsultti hallituksen evakuoimisohjelmassa. W on kirjoittanut näistä kokemuksista paljon. Hän pääsi tutkimaan separaation traumaattista vaikutusta lapsiin sekä uuden ympäristön vaikutusta heihin. Hän pyrki luomaan mahdollisimman hyvän kasvuympäristön ("holding-ympäristön") näille lapsille. Itse hän tarkkaili ja tutki lasten reaktioita ja ongelmia, joista hän on kirjoittanut paljon.

 

Winnicott piti vanhemmille radiopuheita, joissa hän mm. kehotti heitä ymmärtämään, että lapset tulevat olemaan vaikeita eri tavoin palatessaan kotiin. "Teidän täytyy ymmärtää, että he testaavat teitä", hän opasti.

 

Winnicott piti satoja esityksiä papeille, sosiaalityöntekijöille, sairaanhoitajille ja muille psyykkisen kasvun ammattilaisille sekä vanhemmille. Hän osasi puhua tavallisille ihmisille. Hän sopeutui kuulijoihinsa kuin äiti vauvaansa. Kerran eräässä anglikaanisten pappien seminaarissa häneltä kysyttiin, mistä pappi tietäisi, että joku tarvitsisi psykiatrista apua eikä keskustelua papin kanssa. W vastasi: "Jos henkilö puhuu teille sillä tavalla, että pitkästytte, niin hän tarvitsee psykiatrista hoitoa. Mutta jos hän onnistuu herättämään mielenkiintoanne, olkoon sitten kyse vaikka kuinka vakavista ongelmista, niin voitte auttaa häntä itse."

 

"Hurahtaminen" psykoanalyysiin

 

Winnicott oli nuoruudessaan haaveillut maalaislääkärin urasta. Mutta toisin kävi. Eräänä päivänä eräs ystävä lainasi hänelle Freudin kirjan unien tulkinnasta. Luettuaan sen W oli myyty mies. Hän kirjoitti hetimiten siskolleen Violetille ja selitti psykoanalyysin ideat ja unien tulkinnan periaatteet. Hän pyysi, että sisko kertoisi jos selityksissä oli jotakin sellaista, joka menisi yli hänen ymmärryksensä. Tämä kysymys kuvaa Winnicottin tiettyä ilmaisun periaatetta: hän halusi aina käyttää mahdollisimman yksinkertaista kieltä. Tavallisten ihmisten olisi ymmärrettävä häntä. Ja usein he ymmärsivät!

 

W jäi Lontooseen voidakseen käydä läpi oman psykoanalyysinsa. Hän aloitti 10 vuotta kestäneen analyysinsa vuonna 1923 James Stracheylla, joka oli Freudin analysandi ja oppilas. Myöhemmin hän meni reanalyysiin Melanie Kleinin seuraajalle Joan Rivierelle.

 

W:n kiinnostus lapsiin sai hänet erikoistumaan lasten lääketieteen konsultiksi. Konsulttina hän toimi kahdessa sairaalassa (The Queens Hospital for Children ja Paddington Green Childrens' Hospital). Jälkimmäisessä hän toimi 40 vuotta. W kutsui klinikkaansa "Psykiatriseksi Snack Bariksi" tai "Vanhempien hypokondrian hoitoon erikoistuneeksi yksiköksi". Hänellä oli myös yksityisvastaanotto.

 

Riippumaton keskiryhmän jäsen brittiläisessä yhteisössä

 

Ernest Jones oli perustanut London Psychoanalytical Societyn vuonna 1913, josta vuonna 1919 tuli The British Psychoanalytical Society. Freudin töitä käännettiin englanniksi ja pari aikakauslehteä perustettiin. Yhdistys oli jo alkuaikoinaan hyvin tuottelias ja elävä. Siihen aikaan kun Winnicott liittyi siihen, riideltiin kahdesta isosta kysymyksestä. Toinen oli kysymys maallikkoanalyytikkojen pätevyydestä ja toinen koski lasten psykoanalyysia. Strachey, joka tiesi W:n kiinnostuksesta lapsiin, kehotti häntä tutustumaan Melanie Kleiniin, joka oli muuttanut Lontooseen 1926 ja herättänyt huomiota lapsianalyyseillaan. Niinpä W oli Kleinin työnohjauksessa 5 vuotta. Kleinista tuli myös Clare Winnicottin analyytikko ja W taas analysoi Kleinin poikaa, Erichiä. Klein vaati aluksi saada työnohjata poikansa hoitoa, mutta Winnicott kieltäytyi!

 

Melanie Klein ja Anna Freud, jotka molemmat hoitivat lapsia, riitelivät keskenään niin, että yhdistys jaettiin A- ja B-osastoihin.1 Winnicott ja muutama muu eivät liittyneet kumpaankaan vaan muodostivat "keskiryhmän" (middlegroup), josta myöhemmin tuli "itsenäiset" (independents). Kaikki kolme ryhmää olivat oikeudenmukaisesti edustettuina yhdistyksen eri elimissä. Winnicott osallistui keskusteluihin mutta pysyi lähinnä tarkkailijan roolissa.

 

W oli ottanut paljon vaikutteita Kleinilta, mutta halusi kuitenkin olla itsenäinen. Hän sanoi jossain vaiheessa, että hän on Freudilainen tai psykoanalyyttisen koulukunnan kasvatti, mutta "se ei merkitse, että hän olisi samaa mieltä kaikesta Freudin kanssa, koska Freudhan itse muutti teorioitaan koko ajan". Hän sanoi myös, että oli helpompaa kritisoida Freudia kuin Kleinia, koska Freud kritisoi itse itseään paljon. Winnicott puolestaan kritisoi Kleinia siitä, että hän näytti tietävän kaiken lapsesta jo etukäteen - ei jäänyt juuri mitään löydettävää. W:lle tietäminen ei ollut niin tärkeä vaan pikemminkin analyytikon kyky kestää tietämättömyyttä. W:n mukaan Klein yliarvosti tulkinnan merkitystä analyysissa juuri sen takia, että tietäminen oli hänelle tärkeää. Winnicott itse asetti vähitellen kyvyn tai kapasiteetin leikkiä terveyden kriteeriksi eikä pohtinut enää tietämisen tai tietämättömyyden roolia.

 

Winnicott oli lääkäri ja lisäksi kokenut lastenlääkäri, joten hänen "selustansa" oli turvattu, mitä tulee kiistaan maallikkoanalyytikoista. Anna Freud ja Melanie Klein taas eivät olleet lääkäreitä eivätkä ennestään kokeneita "pediatreja". Winnicottia arvostettiin Yhdistyksessä ja hänet valittiin kaksi kertaa sen puheenjohtajaksi.

 

II Winnicottin teorioita.

"Puhekuurista leikkikuuriin"

 

Winnicott sanoi vuonna 1945 pitämässään esitelmässä psykoanalyytikoille: "En aio kertoa, miten ideani ovat kehittyneet muiden teorioista koska ajatteluni ei toimi sillä tavalla. Sieppaan palan sieltä ja toisen täältä, katson miten ne toimivat kliinisessä työssä ja teen siltä pohjalta omat teoriani. Viimeiseksi kiinnostun pohtimaan sitä, mitä olen mistäkin varastanut." (esim. Jemstedt 1996.) Hänelle oli tärkeää itse löytää ilmiöt ja hahmottaa niitä eikä kopioida tai suoraan käyttää muiden teorioita. Winnicott käyttää myös terminologiaa surutta omalla tavallaan, mikä tekee vertailun muiden teorioihin vaikeaksi.

 

Winnicott oli aivan ilmeisesti karismaattinen lasten kanssa. Eräs hänen kollegansa sanoi, että olisi W:n aliarviointia sanoa, että hän ymmärsi lapsia - pikemminkin lapset ymmärsivät häntä. Eräs lapsipotilas - tanskalaisen perheen poika sanoikin: "Milloin tulee taas se mukava englantilainen lääkäri käymään, joka puhuu tanskaa niin hyvin?" Tämä ehkä kuvaa W:n kykyä kommunikoida non-verbaalisesti. Hän oli kehittänyt erilaisia leikkejä ja pelejä, joiden avulla hän myös diagnostisoi lapsipotilaitaan. Tunnetuimpia ovat spatula-leikki ja squiggle-leikki. Äidin sylissä istuva vauva alkoi heti himoita kiiltävää metallilastainta W:n pöydällä. Hetken epäröinnin jälkeen (jonka aikana W tarkkaan rekisteröi vauvan tunteita ja reaktioita suhteessa omaan impulssiinsa eli haluunsa) vauva yleensä otti lastaimen. Hän alkoi käyttää sitä, omisti sen -- pani suuhun, hakkasi pöytää jne. osoittaen suurta itseluottamusta. Tämän jälkeen seurasi pudottamisen vuoro. Vauva pudotti lastain-objektin lattialle ensin vahingossa ja riemastui kun se nostettiin ylös, heitti sen sitten uudelleen ja niin edelleen. Lapsi kontrolloi objektia, kunnes menetti mielenkiintonsa. W tutki ja näki, miten vauva käytti objektiaan ja miten hän kykeni toteuttamaan omia halujaan.

 

Leikkimällä lastain-leikkiä W hoiti varsin pieniäkin vauvoja. Viitaten aikuisten hoitoon ja psykoanalyysiin W sanoi, että jokainen tulkinta analyysipotilaalle on kuin tällainen kiiltävä houkutteleva objekti, jota analysandi "epäröintihetkensä" jälkeen omii ja rupeaa käyttämään omalla tavallaan. Toinen kuuluisa leikki oli squiggle-piirustusleikki. W piirsi krumeluurin paperille ja kehotti lasta jatkamaan tekemällä siitä jotain. Näin jatkettiin vuorotellen luoden erilaisia hahmoja ja merkityksiä. Tavoitteena oli luova intuitiivinen vuorovaikutus, joka tapahtui yhteisellä leikkialueella (siirtymäalueella) ja jonka tuloksena oli yhteisesti luotu merkityksellinen kuva (tarina). Aikuisten analyysissa tämä vastaisi vapaata assosiointia. W käytti tätä leikkiä projektiivisen testin tapaan. Lapsi projisoi terapeutin avulla ahdistuksensaja problematiikkansa keskeisiä teemoja piirustuksiin. W korosti leikin yksilöllisyyttä eikä halunnut tehdä siitä mitään standardisoitua menetelmää (Winnicott, Shepherd, Davis 1992).

 

Korvaamaton kyllin hyvä äiti (good enough mother) ja kannattelu

 

Winnicott suhtautuu lähes intohimoisesti äiti-lapsi-suhteeseen. (Tänä päivänä häntä syytettäisiin äidin rajusta syyllistämisestä!) Se oli kaikki kaikessa ja äidin merkitys oli ainutlaatuinen. W sanoi, ettei ole olemassakaan sellaista ilmiötä kuin vauva - vaan siellä missä vauva on, on aina myös äidin hoiva, valvovat silmät jne. Äiti-lapsi-dyadi vaikutti lapsen kehitykseen. Äiti oli lapsen ensimmäinen tärkeä kasvuympäristö ("holding-ympäristö"). Kasvuympäristö oli se, joka joko mahdollisti tai sabotoi luonnollista hyvää kehitystä. Artikkelissaan "Primary Maternal Preoccupation", jonka Winnicott kirjoitti vuonna 1956, hän kuvaa kuinka äiti "sairastuu" ennen synnytystä primääriin äitiyden tilaan (Winnicott 1977). Äidin mieli oli täysin äitiyden vallassa, ja tämä jatkui muutamia viikkoja synnytyksen jälkeen. Tässä olotilassa äiti pystyi kokemaan vauvansa tarpeita ja siten vastaamaan niihin adekvaatisti. Holding tarkoitti sellaista tapaa kannatella, suhtautua, hoitaa, vastata, rajoittaa, ts. tapaa olla olemassa, joka mahdollisti ja vauhditti vauvan luonnollista kehitysprosessia. Näyttää siltä, että nykyisin ammattiauttajien piirissä usein ajatellaan kannattelun, holdingin, tarkoittavan loputonta passiivista myötäelämistä ja potilaan ymmärtämistä. Kuitenkin "winnicottilaisittain" pitäisi ajatella, että ymmärrys, jonka pohjalta tulisi toimia tai suhtautua kannatellen, koskee tiettyjen kasvu- ja kehitysprosessin vaiheiden käynnistämistä. Se ei ole suinkaan mitään yleistä passiivista kannattelua, vaan tähtää juuttumien purkamiseen.

 

Winnicott vannoi luonnollisen kehitysprosessin nimeen. Hän korosti, ettei äitiyttä voinut oppia kirjoista tai kursseilta, vaan että jokaisessa naisessa on hänen omat luonnolliset potentiaalinsa äitiyteen, mikä tekee hänet "kyllin hyväksi äidiksi". Ei analyytikonkaan tarvinnut tehdä muuta kuin antaa tarvittavat holding-puitteet, joissa kehitys pääsi käynnistymään tai etenemään. "Teemme hyvää työtä vain, jos kunnioitamme ja edesautamme luonnollisia kasvuprosesseja!" (Vrt. Tähkän kehitysobjekti, Killingmon conflict- ja deficit-teoria!) Ympäristöllä, objektisuhteella ja settingillä oli tärkeä holdingfunktio niin lapsuudessa kuin analyysissakin!

 

W otti paljon vaikutteita Kleinilta, mutta kritisoi häntä siitä, ettei hän ottanut lapsen äitiä henkilönä eikä äidin sisäistä maailmaa huomioon. Hän sanoi, että tämän takia oli "pakko panna hirveä määrä erilaisia viettejä ja sisäisiä ominaisuuksia vauvan harteille".

 

Psykoanalyysi, leikki ja puhe

 

Winnicottille psykoanalyysi ei niinkään ollut "puhekuuri" (talking cure), vaan pikemminkin "leikkikuuri" (playing cure). Terveys merkitsi kykyä olla spontaani, fantisoida ja leikkiä. Leikkiminen tarkoitti kykyä liikkua vapaasti sisäisen ja ulkoisen maailman välillä. Hänelle tulkinta ei mitenkään ollut tärkein väline hoidossa. Kuuri (cure) tarkoitti hänelle hoitoa henkilökohtaisen kehityksen palveluksessa ("care in the service of personal development"). Analyytikon tehtävä oli luoda sellainen ympäristö ja suhde, jossa potilas pystyi paljastamaan itsensä itselleen tai yllättämään itsensä, kuten hän sanoi. Niin myös analyytikon tulisi yllättää itse itsensä.

 

W on yksi harvoista analyytikoista, jotka pystyvät tuomaan esille ja kirjoittamaan siitä, kuinka he itse nauttivat työstään ja iloitsevat siitä. Hän sanoo, että terveyden merkki on kyky päästä sisälle toisen ihmisen ajatuksiin, tunteisiin, toivoihin ja pelkoihin sekä antaa toisen myös tehdä niin itselleen. "Kun olemme kasvotusten miehen, naisen tai lapsen kanssa työssämme, 'kutistumme' tai pelkistymme vain kahdeksi tasavertaiseksi ihmiseksi."

 

Winnicottille kieli toi vain yhden lisämahdollisuuden ilmaista itsensä lapselle. Hän käytti kyllä verbaalisia tulkintoja, koska "rnuuten vaarana on, että potilas tulkitsee vaikenemisen täydelliseksi (symbioottiseksi) ymmärtämiseksi". Eikä se haitannut vaikka tulkinta olisi ollut väärä. Silloin hän yleensä heti veti tulkintansa takaisin. Hän sanoo, että jos tulkinta otetaan yhteisen leikkialueen ulkopuolelta tai jos materiaali ei ole kypsä, niin se on indoktrinaatiota. Tulkinnan piti aina palvella kehitysprosessia. Vastustus olikin oikeastaan analyytikon kykenemättömyyttä leikkiä. W hoiti psykoottisia potilaita ja lapsia, joille oli tärkeää pyrkiä korostamaan objektin olemassaoloa erillisenä yksilönä ja siten edesauttaa vuorovaikutusta. Niinpä hän sanookin, ettei koskaan käytä pitkiä lauseita, ellei hän ole hyvin väsynyt.

 

On olemassa vaara, että Winnicottin teoriat ja käsitteet (true self, äiti-lapsiyksikkö, holding ym.) käsitetään sentimentaalisella tavalla, varsinkin jos ne luetaan pinnallisesti. W itse ei koskaan kannattanut sentimentaalista suhtautumista. Kirjoittamassaan kirjeessä kollegalle v. 1950 hän sanoo: "-- kaikenlainen sentimentaalisuus on jotain vielä pahempaa kuin käyttökelvotonta -- koska se ei jätä minkäänlaista tilaa aggressiolle -- ja sentimentaalisuus sellaisena kuin minä sen näen on häiritsevä, viettelevä elementti - olkoon sitten kyse äidin hoivasta tai psykoanalyysista." (Jemstedt 1996.)

 

Winnicottin viettioppi

 

Winnicott ei vaivannut päätään pohtimalla viettien olemassaoloa tai luonnetta. Hänen fokuksensa ei ollut tiedostamattomassa tai elämän- ja kuolemanvietin taistelussa tai split-ilmiöissä, kuten voitaisiin Freudista tai Kleinista sanoa. Silti hän ei kieltänyt viettien tärkeää merkitystä kuten jotkut sen ajan kollegat. Mutta hän katsoi, että jonkinlainen primitiivinen ego täytyy olla olemassa ennen kuin voi puhua vietinomaisista kokemuksista. Hänestä vauva ei aluksi kokenut viettiä sisäisenä voimana. Ensin vauvan primitiivisen egon piti rakentua ja voimistua niin, että vauva pystyi kokemaan "id-vietit" osana itseään, muuten "id-kiihtymystila" saattoi olla traumaattinen vauvalle. Kun tämä kehitys on tapahtunut, "id-tyydytyksestä" tulee hyvin tärkeä egoa ja aitoa itseä vahvistava voima. Ennen egon syntymistä, eli ei integraatiovaiheessa, oli olemassa primitiivinen viettien fuusio-tila (ei siis kuoleman- ja elämänviettiä). Tässä tilassa oli "objektista piittaamaton rakkaus" (ruthless love before concern) vaikuttamassa. Tämä piittaamattomuus (ruthlessness) oli W:n vastine kuolemanvietille. Palaan tähän myöhemmin. Tästä Winnicott kirjoittaa mm. vuonna 1960 artikkelissa "Ego Distortion in Terms of True and FaIse Self" (Winnicott 1976).

 

Winnicottille vietti palveli elämää ja kehitystä. Voisi sanoa, että tärkeintä viettiä W:n teoriassa voisimme nimittää "kehitysvietiksi". Kehityshän sinänsä ei voinut olla haluttu objekti. Tiedostamaton ja vietit olivat sisällytetyt kehitysprojektiin. W:n mielestä Freudin ja Kleinin teoriat kuolemanvietistä lähinnä kuvasivat hänen kielellään väärän itseyden (false selfin) kehitystä, eivät normaalia kehitystä.

 

Kleinin väite, että vauvan sisäinen maailma on psykoottinen, sai Winnicottin tutkimaan ja hoitamaan psykoottisia aikuisia. Jossakin vaiheessa hän sitten totesi, ettei vauva ole hullu, ja hän lähti kehittämään omaa kehitysteoriaansa, jossa äiti ja ympäristö ovat avainasemassa. Psykoosi oli seurausta äidillisen kannattelun ja ympäristön epäonnistumisesta (failure of maternal holding). Kleinin kuvaama vauvan sisäsyntyinen kateus (kuolemanvietin ilmaus) olikin vauvan vastaus äidin "kiduttavaan" tai huonoon hoitoon ja kuvasi lähinnä tietynlaista patologista suhdetta eikä normaalia kehitystä. W väitti, että äiti ensin vihaa vauvaa eikä toisinpäin. Artikkelissaan "Hate in the Countertransference" hän luettelee siihen 18 syytä, joista tietysti vauvan ehdoton, häikäilemätön tarvitsevuus on suurin tekijä (Winnicott 1976). Tässä yhteydessä W sanoo, että kun äiti kääntää vauvan herättämän vihan itseensä, se luo pohjan feminiiniselle masokismille. Optimaalisesti äiti tai varhaisesti häiriintyneen potilaan analyytikko ei kosta vauvalle/potilaalle vaan uhrautuu ja kontrolloi itseänsä. Silloin vauvan/potilaan ei tarvitse samastua äitiin/analyytikkoon, vaan hän on vapaa etsimään omaa itseään.

 

Kirjoituksessaan "The Depressive Position in Normal Emotional Development" vuosilta 1954-1955 Winnicott ehdottaa, että on olemassa pre-fuusiovaihe, jossa primitiivinen aggressiivinen impulssi yhdistyy eroottiseen impulssiin (Winnicott 1977). Hän löytää kaksi juurta viettielämästä, aggressiivisen ja eroottisen, muttei kahta viettiä. Nämä juuret johtavat erilaisiin objektisuhteisiin. Kokemus on eroottinen silloin, kun objektia koetaan subjektiivisesti tai kun sitä luodaan fantasiassa. Silloin vauva ja hänen haluamansa kohde ovat identtiset. Kokemus on siis symbioottinen. Aggressiivisen komponentin avulla vauva alkaa kokea ulkoisen, erillisen maailman. W sanoo, että ulkoinen maailma, joka vastustaa vauvaa asettamalla rajoja ja esteitä, antaa hänelle omien rajojensa määrittelyn. Kun minä- ja ei-minä (me and not-me) -kokemukset luodaan, niin aggressiivinen komponentti antaa kokemuksen ulkoisesta todellisuudesta. Jotta kokemuksesta tulisi tyydyttävä ja kehitykseen johtava, vauvan impulssin tai toiminnan täytyy synnyttää oppositiota ympäristössä. Tätä komponenttia tarvitaan siis eriytymiseen.

 

Aggressiiviset kokemukset tuntuvat todellisilta koska ne antavat kontaktin tunteen. W toteaa, että kun potilas aikaa työstää aggressiivista komponenttia, se onkin paljon rasittavampaa analyytikolle kuin eroottisen komponentin esilletulossa. Winnicott sanoo, että jokaisessa vauvassa on samanlainen potentiaalinen eroottinen viettikomponentti, mutta aggressiivisen komponentin vahvuus tai määrä vaihtelee, koska sen kokeminen johtuu paljon ympäristön asettamista esteistä ja mahdollisuuksista. Aggressiivisuus on siis elämän ja kehityksen palveluksessa, eikä se ole sama kuin destruktiivisuus.

 

W:n mielestä lapsi pystyy tahallisesti pyrkimään objektin haavoittamiseen vasta vanhempana, kun objektit ovat todellisia ja kokonaisia. Hän puhuu objektisuhteiden kehityksestä siten, että lapsen täytyy ensin kyetä olemaan objektisuhteessa ja sen jälkeen myös käyttämään objektia. Tässä yhteydessä W puhuu destruktiivisuudesta. Jotta pystyisi käyttämään objektia, sen pitäisi olla olemassa erillisenä ja todellisena. Tämä saavutetaan vain destruktiivisten impulssien kautta. Subjekti (vauva/analysandi) pyrkii tuhoamaan objektin (äidin/analyytikon) uudestaan ja uudestaan, mutta objekti ei tuhoudu vaan osoittautuu olevan olemassa subjektin omnipotenssin ulkopuolella. Vain tällä tavalla objekti tulee todelliseksi ja käyttökelpoiseksi.

 

Primääri aggressio

 

Winnicottia ei kiinnostanut ainoastaan se aggressio, joka syntyy turhautumisesta ja joka sinänsä on tärkeä ilmiö. Hän oli sitä mieltä, että on olemassa myös primääri aggressio, joka ei ole vietti eikä myöskään destruktiivinen. Ennen persoonallisuuden integrointia on olemassa alkuperäinen aggressiivisuus, joka on melkein sama kuin aktiivisuus ja ruumiillinen liikkuvuus (motiliteetti). Tätä voidaan jäljittää jopa sikiökauteen. "Id-kokemuksiin" täytyy voida sisällyttää mahdollisimman paljon primitiivisestä motiliteetista. Kun vauva puree rintaa, sitä ei pitäisi tulkita destruktiivisuudeksi (kuten Klein teki). Elämän alussa aggressio on osa rakkauden primitiivistä ilmaisua. Primitiivisessä rakkauden impulssissa on kyllä destruktiivinen piirre, mutta se ei sisällä vauvan pyrkimystä haavoittaa objektia. Vauva vain rakastaa äitiä piittaamattomalla tavalla. Kehityksen alussa, ei-integraatiovaiheessa, aggressio on vauvan luonnollista elämän nälkää (ruokahalua) eli pyrkimystä (jonkin tavoittelua) ilman huolta toisesta. W:lle tämä ilmiö oli osa primääristä psyykkistä luovuutta. Saman ilmiön hän myös pani kuolemanvietin paikalle. Tässä kohdin on mielestäni vaikeaa saada selville, mitä mieltä W oikein oli destruktiivisuudesta ja sen synnystä. Toisaalta hän sanoi, että se on primääristä rakkautta, elämän nälkää ja luovuutta, mutta toisaalta totesi, ettei objektista tule todellista ilman vauvan destruktiivisuutta, joka tähtää objektin tuhoamiseen. Mistä tämä tuhoavuus sitten tuli, joka oli normaalin kehityksen edellyttämä ilmiö? On vaikeaa pitää sitä pelkkänä reaktiona äidin vihaan. Käsityksensä aggressiosta W tuo esille esimerkiksi kirjoituksessaan "Aggression in Relation to Emotional Development, 1950" (Winnicott 1977).

 

Vauvan kehitys

 

Siinä missä Freudille tiedostamattoman onnistunut tulkinta poisti oireita, Winnicott näki ainoana mahdollisuutena hoitoympäristön (settingin) vaikutuksen. Piti aikaansaada sellainen ympäristö ja regressio, että kehitys voi käynnistyä ja tapahtua. Kehityksen kulku jakaantui kolmeen vaiheeseen: totaaliseen riippuvuuteen, suhteelliseen riippuvuuteen ja riippumattomuuteen.

 

Pohtiessaan vauvan elämän alkua W:n fokus oli psykosomatiikassa, eli siinä miten vauvan kehittyvä itse löytää "asuinsijan" ruumiistaan (localisation of the self in the body). Ruumis oli kehityksen juuri, josta psykosomaattinen kumppanuus alkoi. Self oli bodyself ja kumppanuus ruumiin kanssa tarkoitti eläviä, kuviteltuja kokemuksia ruumiin osista - eli fyysistä elävyyttä. Psyyke ja sooma löytävät jaetun kielen, joka on kehityksellinen prosessi: 1) integraatio, 2) personalisaatio ja 3) realisaatio.

 

Terve aikuinen tuntee olevansa kotona ruumiissaan, joka muodostaa ehjän kokonaisuuden. Psykoottinen ihminen kokee usein ei-integraatiovaiheeseen kuuluvia ilmiöitä, kuten erilaisia somaattisia ja psyykkisiä depersonalisaatio-ilmiöitä.

 

W lähtee siitä, että vastasyntynyt ensin elää ei-integraatiovaiheessa. Vauvalla on irrallisia tunnetiloja ja aistimuksia, jotka tulevat sisältä tai ulkoa. Hän ei ole kokonainen persoona. (Vrt. Gaddinin non-integraatio ja Freudin primääritrauma!) Äidin antama hyvä fyysinen hoiva ja toistuvat kokemukset vietti-impulssien tyydyttymisestä ikään kuin kokoavat vauvan persoonallisuutta sisältäpäin. Eli hyvä fyysinen hoito ja toistuvasti tapahtuvat tyydyttävät viettikokemukset kokoavat vauvan kokonaiseksi ihmiseksi, jolloin integraatio tapahtuu. Viettityydytyksen kokeminen edellyttää ensin kokemusta äidin "holdingsuhteesta", eikä päinvastoin. Integraation tapahduttua vietit ovat vauvan omistamia tarkoitusperiä. Vauva on tietoinen siitä, että niin hänessä kuin äidissäkin on sisäpuoli ja ulkopuoli. Vauva pystyy silloin kokemaan äidin hyvinvointinsa lähteenä ja halunsa kohteena. Hän alkaa huolehtia äidin voinnista ja pelätä, että hänen halunsa vahingoittaisi äitiä. Vauva siirtyy ”kleinilaisittain” depressiiviseen positioon. Palaan myöhemmin tähän asiaan. Hetkellinen paluu ei-integraatiotilaan on lepoa vauvalle. (Disintegraatio, eli taantuminen jo tapahtuneesta kehityksestä, sen sijaan on aina stressi.) Aikuiselle on tärkeää kyetä olemaan kontaktissa primitiivisen selfin kanssa esimerkiksi taiteen puitteissa.

 

Kohtaamme välillä potilaita, jotka pakonomaisesti kertovat seikkaperäisesti kaiken viikonlopun tapahtumista. Meillä voi olla tunne siitä, ettemme ole päässeet työskentelemään analyyttisesti ollenkaan. Tällaisilla potilailla on W:n mukaan häiriöitä integraatiossaan. Kukaan ei ole "koonnut yhteen kaikkia heidän osioitaan" aikoinaan ja siksi on tärkeää, että analyytikko tietää aivan kaiken heistä, jotta voisi koota heidät kokonaisiksi ihmisiksi. Lukiessani tämän mieleeni tuli välittömästi eräs obsessiivinen potilaani, joka on saanut minut tuskastumaan pakonomaisilla yksityiskohtaisilla kertomuksillaan, joita harvoin onnistun keskeyttämään tai muuttamaan dialogiksi. Uskon, että tällä potilaalla on suuri tarve varustaa minut kaikilla kokemustensa yksityiskohdilla, jotta voisin tehdä hänestä kokonaisen tai ainakin saada "jotakin järkeä" hänen elämäänsä, kuten hän sanoo.

 

Personalisaatio tarkoittaa omien yksilöllisten tunteiden ja tarpeiden löytämistä, eli oman itsensä löytämistä ainutlaatuisena persoonana. Ensin äidin kasvot heijastavat niitä, joten vauva oppii tunnistamaan tunnetilansa. Jos äiti on kiinni omissa ajatuksissaan, ongelmissaan tai depressiivinen, hän heijastaakin omia tunteitaan vauvalle, joka ei löydäkään itseään vaan rupeaa kehittämään väärää itseyttä (false self). Palaan tähän myöhemmin.

 

Realisaatiossa lapsi joutuu kohtaamaan realiteetit. Esim. aika- ja paikkaulottuvuudet syntyvät tässä vaiheessa.

 

Vauva on luova taiteilija ja hedonisti!

 

Winnicottille luovuus merkitsi primääriä, pre-seksuaalista voimaa, joka luonnehti äiti-lapsi-suhdetta. Hän sanoo, että vauva aluksi kestää tulla vain sellaisen objektin ravitsemaksi, jota hän uskoo voivansa kontrolloida. Äiti puolestaan on juonessa mukana ja antaa vauvan elää illuusiossaan. Se, mikä on vuorovaikutusta (dialogi) äidin ja vauvan välillä, saadaankin näyttämään vauvan monologilta. Rinnan välitön ilmestyminen halujen vastaukseksi tekee haluamisen mahdolliseksi ja vauvan sisäisen maailman todelliseksi. "Hyvä rinta" ei ole objekti, joka ilmestyy kun vauvalla on nälkä, vaan käsite, joka kuvaa äidillistä hoivaa. Toistuvan halujen tyydytyksen jälkeen vauva voi uskoa omien halujensa olevan tyydytyksen ja mahdollisuuksien lähde. Hän uskaltaa myöhemminkin elämässään etsiä ja haluta objekteja. Hänelle syntyy primitiivinen kokemus sisäisen ja ulkoisen maailman yhteensopivuudesta. Fantasiasta tulee väline löytää tyydytystä eikä sen korvike. Vauva löytää maailman luomalla sen ensin fantasiassaan. Kuten Winnicott sanoo: vauva on luova taiteilija ja hedonisti.

 

Vähitellen tulee sitten todellisuus vastaan - toivottavasti sopivin annoksin - ja vauvan on pakko luopua illuusioistaan. W:n mukaan todellisuus ei ole vain frustroiva vaan myös turvallisuutta ja lohdutusta tuova, mikäli ihminen on riittävästi saanut ensin kehittää illuusioitaan. Freudin mukaan luovuus oli infantiilisen seksuaalisuuden sublimointia. Kleinille luovuus taas oli "reparaatiota". Sekä Freudille että Kleinille kehitys ja kasvu merkitsivät luopumista ja suremista. W:lle kehitys ja kasvu olivat luovia prosesseja, jotka perustuivat vauvan ja äidin yhteisiin prosesseihin. Vauvan halu oli luova, eikä saalistava ja "ryöstönhimoinen". Näistä asioista W kirjoittaa esimerkiksi artikkelissaan "Primitive Emotional Development" vuodelta 1945 (Winnicott 1977).

 

Depressiivinen äiti

 

Winnicott puhuu monissa artikkeleissaan äidin depressiivisyydestä ja sen tuhoavasta vaikutuksesta vauvan kehitykseen. André Green viittaa myös Winnicottiin kirjoituksessaan kuolleen äidin syndroomasta, joka on ollut ajankohtainen viime vuosina sekä depression että narsistisen syndrooman eräänä muotona. Greenin "Kuollut äiti -syndroomassa" keskeinen oire potilaalla on juuri halujen puute. Greenin mukaan hän on "dekatektoinut" objektin traumaattisen menetyksen seurauksena. Ehkäpä Winnicottin teorian mukaan voisi sanoa, ettei tällainen potilas ole saanut elää illuusiossa luovasta omnipotenssistaan riittävästi tai hän on menettänyt sen väkivaltaisesti.

 

Kuten aiemmin mainitsin, on luultavaa että Winnicottilla oli omakohtaista kokemusta depressiivisestä äidistä jossakin vaiheessa. Kirjoituksessaan "Reparation in Respect of Mothers' Organized Defences against Depression" vuodelta 1948 hän puhuu siitä, miten äidin viha sopivin annoksin edistää kasvua mutta depressio sabotoi sitä (Winnicott 1977). Klein fokusoi lähinnä vauvan depressioon ja W taas äidin depressioon. Normaali vauva käyttää äitiä kaikin tavoin kasvunsa hyväksi, mutta jos äiti on depressiivinen, osat vaihtuvat ja äiti käyttää vauvaa omiin tarpeisiinsa, parantaakseen jotakin itsessään. Tässä yhteydessä tulee mieleeni naispotilaita, jotka tarvitsevat lasta ankkuroidakseen itsensä elämään ylipäänsä täyttämään tyhjyytensä tai poistamaan pahuutensa vauvan avulla. Depressiivisen äidin lapsella on tehtävä, jota ei koskaan voi suorittaa loppuun. Esimerkiksi vilkas lapsi pyrkii piristämään äitiä. Lapsi ottaa vastuuta äidin vitaalisuudesta omansa kustannuksella. Hän korjaa ("reparoi") jotakin, mitä hän ei ole tehnyt eikä voi ymmärtää, ja tämä tekee hänelle mahdottomaksi kokea omia impulssejaan äitiä kohtaan.

 

Kaikki, mitä ei voi käyttää kasvun hyväksi, on yhtä kuin huono tai väärä tulkinta analyysissa. Aivan kuten vauvan pitäisi löytää itsensä ja omat tunteensa äidin kasvoista, analysandin pitäisi löytää itsensä analyytikon tulkinnoista ja tavasta olla. Psykoanalyysi on sitä, että annamme takaisin potilaalle sen, minkä hän on tuonut. Adam Phillips huomauttaa, että Winnicott herätti kysymyksen, jota Freud ja Klein olivat onnistuneet välttämään: Mikä on analyytikon tarve tai halu potilaan suhteen? Mihin hän haluaa käyttää potilasta ja minkälainen objekti potilas on analyytikon omassa kehityksessä? Tämän päivän analyytikolle nämä kysymykset toivottavasti eivät ole vieraita, mutta Winnicottin aikana niihin ei vielä kiinnitetty paljonkaan huomiota.

 

Adam Phillips toteaa, että Winnicott hienotunteisesti viittaa Yhdistyksensä tilaan ja "Äiti Kleiniin" kirjoittaessaan depressiivisestä äidistä, kun hän sanoo: "Jokaisen seuramme jäsenen täytyy kasvaa omalla tavallaan ja oman aikataulunsa mukaan. Onko todettu, että jokaisella analyytikolla on tarve itse löytää ja keksiä kaikki ilmiöt uusina?" Tässä W vihjaa, että Kleinin seuraajat joutuivat kärsimään tämän depressiosta, mikä ilmeni siinä, etteivät he pystyneet käyttämään omia yksilöllisiä potentiaalejaan. W:lla itsellään oli suuri tarve itsenäistyä Kleinista, joka oli suuresti häneen vaikuttanut. Varsinkin Kleinin teoria depressiivisestä positiosta teki suuren vaikutuksen Winnicottiin, mutta hän lähti kuitenkin kehittämään oman versionsa tästä teoriasta.

 

Depressiivinen positio Winnicottin mukaan: Objektista välittämisen kyky (Stage of concern)

 

Kuten aiemmin totesin, integraation tapahduttua vauva tulee tietoiseksi itsestään ja äidistä uudella tavalla. Hän tajuaa, että hänen halunsa kohdistuu toiseen objektiin, josta hän on riippuvainen. Winnicottilla ei ollut mitään käyttöä skitso-paranoidiselle käsitteelle. Hän ei jaa äitiä hyvään rintaan ja pahaan rintaan eikä myöskään puhu hyvän ja pahan halkomisilmiöstä eli "splitistä". Winnicottin mielestä halkomisilmiö ilmenee vauvan tavassa kokea äiti suhteessa omiin tarpeisiinsa. Äiti on vauvan halujen kohde (object of desire), jota vauva syö. Samalla hän on myös se hoitaja, joka muodostaa vauvan kasvuympäristön (holding environment), josta koko vauvan kehitys riippuu.

 

W erottaa eri vaiheita siinä prosessissa, joka vie kykyyn tuntea huolta ja silloin myös syyllisyyttä. Hän kritisoi Kleinia siitä, ettei tämä ottanut äidin osuutta huomioon luodessaan teoriaansa depressiivisestä positiosta. W korostaa, että äiti kannattelee vauvaa tässä pitkässä, vaikeassa prosessissa, jotta vauva pystyisi kokemaan tunteitaan ja työstämään vietti-impulssejaan. Ilman äidin apua ei voida riittävästi luoda ja toistaa tapahtumasarjaa, jota W kutsuu "hyväksi ympyräksi", jotta välittämisen kyky tulisi stabiiliksi. Tässä ympyrässä vauvan pitäisi: 1) tulla tietoiseksi omista viettiyllykkeistään äitiä kohtaan; 2) hyväksyä vastuunsa seurauksista eli syyllisyytensä, josta seuraa 3) ensimmäisten vaiheitten läpityöstäminen; ja lopuksi 4) vauva tekee hyvittävän (korjaavan) eleen, joka äidin pitää nähdä ja ottaa vastaan.

 

Ympyrän synty on riippuvainen äidin kyvystä vastata ja kannatella adekvaatisti. Klein ei koskaan korostanut äidin osuutta tässä vaiheessa. W sanoo, että kaikki riippuu äidin kyvystä kestää vauvan häikäilemättömät vietti-impulssit ja selvitä niistä hengissä sekä olla läsnä ymmärtämässä ja vastaanottamassa vauvan hyvittävän eleen. Jos vauva voi luottaa siihen, että hänellä on jotain annettavaa ympäristö-äidille, niin hänen on aina mahdollista hyvittää ja korjata "pahuuttaan". Mitä varmemmaksi hän siitä tulee, sitä vapaammin hän uskaltaa kohdistaa vietti-impulssinsa kohde-äitiin, jolloin hänen viettielämänsä vapautuu. Silloin vauva voi ottaa täyden vastuun vietti-impulsseistaan ja haluistaan, jotka aikaisemmin olivat piittaamattomia. Kun saavuttaa tämän vaiheen, piittaamattomuudesta tulee välittämistä, säälimättömyydestä myötätuntoa ja vauva pystyy yhdistämään halujensa kohdeäidin ja kasvuympäristö-äidin yhdeksi henkilöksi (Winnicott 1977).

 

Rikolliset

 

Winnicott tutki ja hoiti myös rikollisia. Hän sanoo, että meissä jokaisessa on olemassa antisosiaalinen tendenssi ja että perheissä tapahtuu jatkuvasti pienimuotoisia rikoksia, joita tosin ei sanota rikoksiksi (varastelut, tuhoamiset, rikkomiset, likaamiset jne.). Kirjoituksessaan "The Antisocial Tendency" vuodelta 1956 hän puhuu kahdenlaisesta varhaisesta deprivaatiosta, jotka voivat johtaa rikolliseen oireiluun.

 

Krooniset puutteellisuudet varhaisessa kasvuympäristössä (holdingissa) aiheuttavat lähinnä ns. kieroutuneisuutta minän kehityksessä ja psyykkisiä sairauksia. Toinen deprivaation muoto koostuu jossakin vaiheessa tapahtuneesta riistosta tai traumaattisesta menetyksestä (tuki, turva, huomio jne.). Tällainen menetys voi olla kriminaalin oiremuodostuksen takana: varas varastaa ja velkoo oikeastaan vain sitä, mitä hänelle aikoinaan olisi pitänytkin kuulua. Hän pyrkii taantumaan vaiheeseen ennen traumaattista tapahtumaa, jolloin kaikki vielä oli hyvin. Rikollinen ei ole saavuttanut kykyä välittää (stage of concern) ja tuntea syyllisyyttä vaan hän "rakastaa piittaamattomasti". Winnicottin teoriaa voidaan tältä osin hyvin soveltaa "narsistiseen" nykynuorisoon, joka yhä useammin syyllistyy rikoksiin ja joka on suurelta osin joutunut kasvamaan ilman riittävää aikuisten tukea.

 

Winnicott puhuu tässä yhteydessä trauman aiheuttamasta dissosiaatiosta. Normaalin kehityksen keskeyttänyt traumaattinen tapahtuma erotetaan (dissosioidaan) selfistä, ja näin ollen se aiheuttaa "splitin" selfissä. Winnicott kuvaa monta tapausta, joissa oikeastaan aina on kysymys "hyvien ja normaalien perheiden" lapsista ja elämään kuuluvista traagisista tapahtumista tai onnettomuuksista, eikä niinkään vanhempien patologiasta tai tahallisista laiminlyönneistä. Tyypillistä on, että nuori rikollinen itsepintaisesti kiistää tehneensä rikoksen ja vasta painostuksen ja todisteiden edessä tunnustaa olevansa syyllinen. Hän on kuitenkin syyllinen vain järkitasolla, ei tunnetasolla. W sanoo, että rikoksen kiistäminen osoittaa, että on toivoa! Rikollisen tiedostettu kokonaisvaltainen minä haluaa olla syytön eikä itsekään ymmärrä miksi esimerkiksi varastaa. Hän ei muista traumaattista kokemusta tai tapahtumaa eikä pysty yhdistämään sitä varastamiseen. W:n mukaan psykoanalyysi tai psykoterapia ei auta rikollisia, jotka ovat ehtineet kehittää rikollisen taitavuuden ja saavuttaa sekundäärihyötyä siitä. He tarvitsevat oikeanlaisen, tukevan settingin tai ympäristön, joka kestää heidän reaktionsa. W sanookin, että jos otamme rikkinäisestä kodista olevan lapsen kotiimme ja rakastamme häntä, hänessä herää toivo ja hän alkaa pian olla vaikea. Tällainen lapsi testaa ympäristöään. Hän ei voi uskoa olevansa rakastettu ellei häntä ole ensin vihattu. Jos hänen vihattavia puoliaan ei noteerata (eli niihin ei reagoida) hänen rakastettavuutensa ei ole todellinen hänelle (viettielämän aggressiivinen komponentti!). Tämä pätee myös psykoanalyytikon työssä. Pelkkä rakastava holding ei riitä, usein se päinvastoin synnyttää negatiivisen terapeuttisen reaktion (esim. Winnicott 1998).

 

Siirtymäobjekti, siirtymäilmiöt, siirtymätila (transitionaalitila)

 

Winnicottin kuuluisin artikkeli on varmaankin "Transitional Objects and Transitional Phenomena" vuodelta 1951, joka sisältyy hänen viimeisimpään kirjaansa "Playing and Reality" (Winnicott 1971). Kirja on käännetty monelle kielelle, mm. ruotsiksi. Tässä esityksessä vain viittaan mainittuun kirjaan. Winnicott näki vauvan eriytymisen äidistä asteittaisena siirtymisenä absoluuttisesta riippuvuudesta subjektiivisesti koetusta objektista suhteelliseen riippuvuuteen ja suhteessa oloon objektin kanssa, joka oli subjektin omnipotenssin ulkopuolella. Siirtymäilmiöt tekivät vauvalle mahdolliseksi siirtyä subjektiivisuudesta objektiivisuuteen ja symbioottisuudesta erillisyyteen äitisuhteessa. Nämä ilmiöt toimivat siltana sisäisen ja ulkoisen maailman välillä sekä tarjosivat jatkuvuutta prosessille, jossa aikaisemmin psykoanalyyttisesta näkökulmasta oli ollut vain vastakohtia: subjektiivisuutta tai objektiivisuutta, yhdessäolo tai erilläänolo. Siirtymäilmiöt mahdollistavat kombinaation. Siirtymäobjektia ei voida antaa vauvalle eikä ulkoapäin päättää mikä olisi sopiva siihen tarkoitukseen. Vauva itse tekee jostakin objektista (nalle, nukke, rätti ym.) siirtymäobjektin, joka muistuttaa äidin kvaliteeteista ja hyvästä symbioosista. Samalla tavalla analyysipotilaalle ei voi antaa hyvää tulkintaa, vaan potilas itse löytää siitä itselleen mielekkään merkityksen, jolloin siitä tulee hyvä tulkinta. Tapa käyttää objektia kertoo siitä, onko se siirtymäobjekti vai ei. Poikkeuksetta siirtymäobjekti auttaa siirtymään tilasta toiseen, esimerkiksi valvetilasta uneen. Analyysissa potilas aina pyrkii johonkin, siirtymään eteenpäin käyttäen analyytikkoa. Itse analyyttinen asetelma (setting) muodostaakin Winnicottin mielestä siirtymätilan.

 

Ennen Winnicottin teorioita psykoanalyysi oli suurimmaksi osaksi ollut teoria subjekteista vietinomaisessa suhteessa objekteihin. Itse tilaa analyytikon ja analysandin välillä ei noteerattu paitsi esteenä prosessissa. Tässä tilassa halu kristallisoitui. Joko esiintyi fantasiassa halu yhtyä objektiin tai tuhota sitä. Mutta Winnicott näki, kuinka lapset käyttivät tätä tilaa leikkimiseen, jossa ei ollut kysymys vain lapsen tarpeesta saada objekti, vaan tarpeesta kehittyä ja löytää itsensä. Siirtymätilassa kohtaavat sisäiset ja ulkoiset realiteetit. Se tarjoaa lepopaikan jatkuvassa kamppailussa ulkoisen ja sisäisen maailman erillään pitämisessä toisistaan samalla kun ne kuitenkin ovat yhteydessä toisiinsa. Siirtymätila tuhoutuu jos jompikumpi realiteetti alkaa dominoida, aivan kuten dialogista tulee monologi, jos vain toinen puhuu. W:n mukaan aikuinen käyttää kulttuuriperinnettä samalla tavalla kuin lapsi käyttää ensimmäistä siirtymäobjektiaan. Mutta, kuten Adam Phillips toteaa, hän ei koskaan selvittele, mikä prosessi vie "unirätistä" lukemaan Charles Dickensia!

 

Vauvan mielessä siirtymäobjektissa on äidin tiettyjä kvaliteetteja samalla kun se on ensimmäinen "ei-minä-objekti" (not-me-objekti). Tämä objekti on näkyvä, ei mikään hallusinaatio. Se on tietyssä mielessä autonominen mutta silti lapsen kontrollissa. Lapsen kiintymystä siihen voidaan nähdä hänen yrityksessään yhdistää siinä objekti-äitiä ja ympäristöäitiä. Siirtymäobjekti on siinä mielessä ainutlaatuinen psykoanalyysissa, että sitä ei sisäistetä eikä myöskään kadoteta. Se ei myöskään ole minkään toisen objektin korvike. Siirtymäobjekti on tärkeiden objektien jatkumoa. Se ikään kuin sirotellaan kulttuurin muodostamalle kentälle. Itse siirtymäobjekti menettää merkityksensä, kun se "leviää ja sekoittuu" muihin kulttuurikentän objekteihin, joista voi valita uusia objekteja. Greenacren (1969) mielestä siirtymäobjekteista, jotka ovat pakollisia vielä separaatio-individuaatio-vaiheen jälkeen ja jotka lähinnä kertovat huonosta äidin hoivasta, tulee fetissejä. Winnicott itse suhtautuu vapaamielisemmin tähän ja sanoo, että monet teini-ikäiset pitävät vielä kiinni siirtymäobjekteistaan.

 

Clare Winnicott kertoo usein pohtivansa sitä, mikä oli ollut Winnicottin oma siirtymäobjekti lapsuudessa. W ei muistanut sellaista lainkaan, kunnes hän näki unen, joka yllättävästi paljasti hänelle asian. Unessa hän muisti siskonsa Lily-nuken ja kuinka surullinen hän oli ollut, kun se meni rikki. Siitä hän tajusi, että ennen Lilyä oli ollut toinen nukke, hänen siirtymäobjektinsa. W oli järkyttynyt siitä, että nukke edusti hänelle "ei-minää" ja hänen feminiinistä puoltaan. "Olin aina ajatellut, että se olisi samanlainen kuin minä, mutta tämä oli minua, muttei kuitenkaan minua ja silti täysin erottamaton minusta!" (Winnicott, Shepherd, Davis 1992.)

 

Kun on tutkittu ihmisten kykyä selviytyä julmasta ja tuhoavasta ympäristöstä ja kohtelusta (mm. sotavangit, keskitysleiriuhrit), on todettu, että kyky käyttää siirtymätilaa on äärimmäisen tärkeää. Voi vetäytyä kuviteltuun tyydyttävään maailmaan, jossa kykenee elämään tuhoutumatta brutaalin ulkoisen ympäristön vaikutuksesta. Myös pakolaisten ja maahanmuuttajien sopeutumista uuteen vieraaseen kulttuuriin helpottaa mahdollisuus elää siirtymätilassa ja käyttää siirtymäobjekteja vanhasta kulttuuristaan, kunnes integroituminen uuteen kulttuuriin on tapahtunut.

 

Aito itseys ja väärä itseys. True self - False self

 

Elämänsä loppupuolella Winnicott pohti elämän tarkoitusta. Kirjoituksessaan "The Location of Cultural Experience", 1967, hän kirjoittaa, että psykoanalyytikot ovat vältelleet kysymystä siitä, mitä elämä itse asiassa on (Winnicott 1971). "Psykoottiset potilaat pakottavat meidät huomioimaan tätä kysymystä", hän sanoo. Mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi? Winnicottin vastaus tähän on hänen teoriansa "True selfistä", aidosta itseydestä, ihmisen omasta sielusta. Tätä aitoa itseyttä hän määrittelee sanomalla, että "se kokoaa yhteen kaikki yksityiskohdat elävänä olemisen kokemuksesta". Ei ollut kysymys siitä, millä tavalla ihmiset olivat todellisia vaan siitä, mikä antoi yksilölle tunteen todellisena olemisesta. Jokainen yksilö joutuu itse löytämään oman kokemuksensa siitä. Elävänä olemisen kokemus ei ole itsestään selvyys koska monet ihmiset ovat kokeneet varhaisen kasvuympäristön ("holding-ympäristön") pettäneen niin vakavasti, ettei heille koskaan ole kehittynyt kokemusta olemassa olemisesta omana todellisena itsenä. "Itsensä todelliseksi tunteminen on enemmän kuin olla olemassa; se on tavan löytämistä olla olemassa omana itsenään, ja olla suhteessa objekteihin omana itsenään ja omistaa itsen (selfin), johon vetäytyä levätäkseen."

 

Vauva löytää oman itsensä äidin kasvoista. Kuten Winnicott monesti on korostanut, äidin depressio ja uppoutuminen omiin tunteisiinsa sabotoi itsen löytymistä. Vauva löytää äidin tunteet ja reaktiot ja yrittää mukautua niihin. Hän kehittää väärän itseyden, (false selfin). Aidon itseyden kehittyminen edellyttää, että vauvan spontaania elettä nähdään ja siihen reagoidaan adekvaatisti. Jos äiti/objekti ei pysty vastaamaan vauvan eleeseen ja henkilökohtaiseen tarpeeseen, se merkitsee aidon itseyden loukkaamista. Ellei spontaania elettä nähdä, se kertoo vauvalle, ettei häntä nähdä, jolloin häntä itseään ei ole olemassa. Spontaani ele on siis aidon itseyden ilmaisu. Vain aito itseys pystyy luovuuteen. Aito itseys saa alkunsa ruumiin kudosten elävyydestä ja ruumiillisten toimintojen kokemisesta. "Se ilmenee heti kun on olemassa edes jonkinasteinen psyykkinen organisaatio ja se on silloin vähän enemmän kuin sensoris-motoristen toimintojen summa", sanoo Winnicott. Aito itseys on läheisessä yhteydessä primääriprosesseihin eikä aluksi reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin. Se on immuuni realiteettiperiaatteelle ja muistuttaa hyvin paljon Freudin tiedostamattoman käsitettä. Artikkelissaan "Communicating and Not Communicating Leading to a Study of Certain Opposites" vuodelta 1963 W väittää, että jokaisessa terveessä yksilössä on olemassa aitoa itseyttä muistuttava ydin, joka ei koskaan kommunikoi todellisuudessa koettujen objektien kanssa. Tätä ydintä ei saa puhutella eikä siihen saa vaikuttaa. Vaikkakin terveet ihmiset nauttivat vuorovaikutuksesta toisten kanssa, heissä on samalla olemassa ei-kommunikoiva, mykkä ja aina vieras puoli, joka ei halua tulla löydetyksi. Jokaisen ihmisen sisimmässä on saavuttamaton ydin, joka on pyhä. Ainoastaan kulttuurin (taiteen) eri kokemuksissa voi tapahtua vuorovaikutusta ihmisten "salaisten ytimien" välillä. Winnicott puhuu artikkelissaan paradoksista: Tarve olla kommunikoimatta on olemassa samalla kun tavoittelee yhteyttä muihin. "On ilo olla piilossa, mutta katastrofi olla löytymättä!" (Winnicott 1976). Jos aidon itseyden tarkka määrittely tuotti vaikeuksia Winnicottille, niin väärän itseyden määrittely ja kuvaaminen on sitäkin tarkempaa.

 

Väärä itseys voi saada ihmisen tuntemaan itsensä epätodelliseksi ja ontoksi. Se on primitiivistä itseriittoisuutta ilman hoivan läsnäoloa. Sen tehtävä on suojata aitoa itseyttä. On olemassa eri väärän itseyden asteita. Aidon itseyden asteita ei taas ole.

Jossakin aidon ja väärän itseyden välissä on "näyttelijä". Winnicott sanoo, että jotkut osaavat sekä olla omaa itseään että näytellä. Toiset taas eivät osaa kuin näytellä ja ovat hukassa ilman mitään roolia ja sen tuomia aplodeja.

 

Winnicott ei kirjoituksissaan pohtinut aidon itseyden suhdetta Freudin tiedostamattomaan. Pystyikö hänen kuvaamansa aito itseys puhumaan, kuten tiedostamaton, omalla tavallaan? Hän ei myöskään yrittänyt verrata tekemäänsä itsen jakoa Freudin tekemään jakoon Id, Ego. Entä superego Winnicottin mukaan? Winnicott loi teoriansa suoraan kliinisestä kokemuksestaan eikä yrittänyt tehdä siitä psykoanalyyttista teoriaa.

 

Jos Freudin pohtima konflikti hänen elämänsä loppupuolella koski elämän ja kuoleman viettiä, niin Winnicottin vastaava konflikti koski tarvetta toisaalta piiloutua muilta ja toisaalta kommunikoida ja tulla löydetyksi (Phillips 1988).

 

Seksiä ja pahuutta pakoon lapsuuteen ja luovaan hulluuteen!

 

Winnicottia on kritisoitu siitä, ettei hän käyttänyt psykoanalyyttista terminologiaa täsmällisesti. Hän käytti sanoja vapaasti ja saattoi itsekin käyttää termejä eri merkityksissä eri yhteyksissä. Hän ei myöskään yrittänyt millään tavalla integroida teorioitaan olemassa oleviin psykoanalyyttisiin teorioihin. Winnicott teki kuitenkin psykoanalyysin ehkäpä juuri mainitusta syystä tunnetuksi ja ymmärretyksi tavallisten ihmisten parissa.

 

On todettu, että Winnicott "pakeni erotiikkaa lapsuuteen" eikä käsitellyt seksuaalisuutta juuri lainkaan eikä myöskään lähtenyt tutkimaan todellista destruktiivisuutta. Isän rooli jäi myös sivuseikaksi hänen kirjoituksissaan. Winnicott fokusoi äiti-lapsi-suhteeseen teorioissaan ja vertaili sitä usein analyytikko-potilas-suhteeseen, varsinkin kun kyseessä yleensä oli vaikeasti häiriintyneitä potilaita. Mielestäni Winnicottin suuri ansio on juuri suhteen merkityksen korostamisessa ja tutkimisessa. Toinen tärkeä asia on luovuuden ja leikkimisen tärkeyden esille tuominen, puhumattakaan "hulluuden" tavoittelemisesta.

 

Kirjoittamassaan arvostelussa Jungin omaelämänkerrasta Winnicott sanoo mm. näin: "Jos sanoisin, että Jung oli hullu ja toipui siitä analyysissa, en tee sen pahempaa kuin sanoessani itsestäni, että olin terve ja analyysin vaikutuksesta saavutin jonkinasteista hulluutta. Sen sijaan Freudin pako terveyteen voi olla jotakin, josta me analyytikot yritämme (jatkuvasti) toipua - -."

 

Viite

1. Erimielisyydet Kleinin ja A. Freudin välillä olivat lähinnä seuraavanlaiset: AF pyrki ensin pääsemään "ystäväksi" lapsen kanssa, jotta luottamus syntyisi. Kleinin mukaan hän tällä tavalla vain liittoutui lapsen kieltämisen defenssien kanssa ja esti vihan esilletuloa. Toinen erimielisyyden lähde liittyi kysymykseen oidipuskompleksin ajankohdasta. AF oli sitä mieltä, ettei pre-oidipaalisen lapsen ego vielä ole kehittynyt niin, että siinä olisi id, ego ja superego, kuten vanhemmalla lapsella, ja ettei pre-oidipaalinen lapsi pysty assosioimaan vapaasti. Klein taas katsoi lapsen egon olevan suhteellisen samanlaisen kuin aikuisella ja että oidipaalinen vaihe tapahtuu paljon varhaisemmin kehityksessä kuin Freud oli olettanut. AF:n mukaan lapsi ei voi kontrolloida aggressiivisia ja eroottisia impulssejaan, koska hänellä ei vielä ole superegoa, ja tämän takia analyytikko toimii kontrollin opettajana. Kolmas erimielisyys koski sitten kysymystä, pystyykö analyytikko toimimaan sekä opettajana että objektina yhtaikaa. Kleinin mielestä silloin ei voi analysoida, jos toimii opettajana tai kasvattajana eikä lapsi pysty vapaasti tuomaan esille tunteitaan analyytikkoa kohtaan. Kleinin mielestä AF lähinnä opetti jonkinlaista impulssikontrollia lapselle.

 

Kirjallisuus

 

Greenacre, P. (1970). The transitional object and the fetish. In Emotional Growth. New York: Int. Univ. Press.

Jemstedt, A. (1996). Den skapande impulsen. Winnicott, D: Winnicott - Psykoanalytiska skrifter i urval. Köping: Natur och Kultur. Toinen painos Porvoo: WSOY.

Phillips, A. (1988). Winnicott. London: Fontana Press.

St. Clair, M. (1996). Object Relations and Self Psychology. USA: Brooks/Cole Publishing Company. A division of International Thomson Publishing Inc.

Winnicott, C., Shepherd, R. & Davis, M. (eds.) (1992). Psychoanalytic Explorations D. W. Winnicott. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press.

Winnicott, D. W. (1971). Playing and Reality. London: Tavistock Publications Limited.

Winnicott, D. W. (1976). The Maturational Processes and The Facilitating Environment. London: The Hogarth Press.

Winnicott, D. W. (1977). Through Paediatrics to Psychoanalysis. London: The Hogarth Press.

Winnicott, D. W. (1998). Förlust och Förbrytelse. Ludvika: Dualis Förlag AB.