Psykoterapia (2010), 29(3), 206–219

Rosine Jozef Perelberg

Tila ja aika psykoanalyyttisessa kuuntelemisessa

Pohdin monta vuotta jälkeenpäin, mitä oikeastaan oli tapahtunut silloin kun Patrick kävi luonani ensimmäisessä konsultaatiossa, ja olinko todella kysynyt häneltä juuri ”sen kysymyksen”. Minua hämmensi myös se, olinko sittenkin kuvitellut hänen vastauksensa – sen perusteella, mitä hän kertoi myöhemmin analyysissa. Se kaikki tuntui olevan osa epäselvää tapahtumaa, jonka todenperäisyydestä en ollut varma. Olin kuitenkin tehnyt suhteellisen yksityiskohtaiset muistiinpanot tuosta konsultaatiosta.

Patrick oli ilmaissut eräälle kollegalleni olevansa halukas aloittamaan psykoanalyysin, koska hän koki ihmissuhteissaan ahdistusta. Ensimmäisessä konsultaatiossa vastaanotollani kuitenkin vaistosin hänen haluttomuutensa, jopa pelkonsa ryhtyä analyysiin kanssani. Ensimmäisellä tapaamisella hän kertoi, miten hän opiskeluaikoinaan oli usein nukahtanut kirjastoon eikä kyennyt sisäistämään, mitä oli ollut lukemassa. Kun opiskelussa tuli vaikeita vaiheita tai kun hän ei kyennyt ymmärtämään jotakin, Patrick vetäytyi uneen tai passiivisuuteen. Vuosia myöhemmin ymmärsin kaksi laajempaa ulottuvuutta, joita tuossa ensimmäisessä konsultaatiossa saatoin vain aavistella: hän erotisoi ihmissuhteitaan ja sekä pyrki asettumaan passiiviseen masokistiseen positioon samanaikaisesti peläten sitä. Ensimmäisellä tapaamisella panin myös merkille, miten tarkkaan hän oli huolehtinut vartalostaan: hän oli pitkä, tummatukkainen ja noin 25-vuotias; hän oli hoikka ja lihaksikas, mikä viittasi tuntikausien harjoitteluun ja kuntoiluun. Aavistin jo tuolloin, että hän piti itseään koossa panostamalla vartaloonsa. Huomioni, vaikutelmani ja ajatukseni johtivat minut kysymään häneltä ensimmäisessä konsultaatiossa, oliko hän koskaan ollut homoseksuaalisessa suhteessa. Patrick kielsi nopeasti milloinkaan olleensa.

Sitten Patrick tuli toiseen konsultaatioon, jolloin eräät edellä mainituista teemoista tulivat selvemmin ilmaistuiksi. Hän pelkäsi ajautuvansa tekemään ”mitä ikinä häneltä pyytäisin, jopa nuolemaan kotikatuni jalkakäytävää”, jos hän ryhtyisi analyysiin kanssani. Tuossa vaiheessa sanoin hänelle ajattelevani, että hän kertoi minulle sekä siitä, miten kauhuissaan hän oli tuosta mahdollisuudesta, että hän samalla osoitti haluavansa luoda suhteen minuun. Sanani tehosivat häneen, ja hän soitti minulle viikkoa myöhemmin (kuten olimme sopineet) kertoakseen päättäneensä aloittaa analyysin luonani. Patrick joutui odottamaan kaksi kuukautta ennen analyysin aloittamista, ja tuona aikana, kuten hän myöhemmin kertoi, hänellä oli ollut homoseksuaalinen kohtaaminen erään miehen (Peterin) kanssa. Tämä tieto kylvi epäilyksen siemenet mieleeni sen suhteen, oliko keskustelu, jonka olin merkinnyt muistiin, todella käyty. Minua huolestutti myös se, että olin saattanut kysymykselläni johdatella häntä tuohon käyttäytymiseen. Oliko tällainen mahdollinen johdattelu esimerkki arvoituksesta, jonka Le Guen on esittänyt: ”Miten jokin, joka ei vielä ole olemassa, voi herättää jotakin sellaista, joka saa sen olemassa olevaksi?” (1982, 532.)

Johdanto: aika ja tila

Analyyttinen tilanne on määritelmän mukaan traumaattinen, koska se tuottaa samanlaisen avuttomuuden tilan kuin vastasyntyneellä (Hilflosigkeit); tuo avuttomuus puolestaan on traumaattisen tilanteen prototyyppi ja ahdistuskokemuksen alkuperäisessä kohdassa. Kun potilasta pyydetään asettumaan sohvalle ja puhumaan, mitä hänen mieleensä tulee analyytikon 1 säännöin määritellyssä settingissä, suhde primääriin objektiin alkaa tulla esiin. 2 Analyyttisen tilan sisällä ajan erilaiset ulottuvuudet kiertyvät auki ja jännite vanhan ja uuden välillä saatetaan liikkeeseen. Potilaan ilmaisujen (hänen puheensa, puheen taukojensa, unikertomustensa ja assosiaatioidensa) ja analyytikon sisäisen työskentelyn vasteiden (joissa hänen omat assosiaationsa, vastauksensa, vastatransferenssinsa ja teoreettinen oppineisuutensa ovat kaikki vaikuttavina) välillä kehkeytyvät tietyt ajan ja tilan ulottuvuudet juuri tuon ihmissuhteen yhteydessä.

Kuvaan artikkelissani niitä assosiaatioketjuja avuttomuuden tilan, toistamispakon, trauman, infantiilin seksuaalisuuden, mielihyvän ja mielipahan välillä, jotka ovat transferenssikokemuksen ytimessä ja tulevat äärimmillään ilmaistuiksi analyytikon kuuntelemisessa (Rolland 1997). Transferenssi on määritelmän mukaan täynnä potilaidemme haluja, jotka ovat yhteyksissä heidän tiedostamattomiin fantasioihinsa ja infantiiliin seksuaalisuuteensa. Transferenssi on myös ylimäärittynyt, kuten Proustin madeleine-leivos, joka tulee esiin metaforisen ja metonyymisen säteilytyksen ilmiössä, yhdistäen useita hetkiä, paikkoja ja muistoja, ja lopulta ilmaisten kertojan itsensä infantiilia halua (Kristeva 1996).

Muisti oli Freudin hysteriatutkimusten keskuksessa. Vuonna 1914 Freud kuitenkin esitti ajatuksen toistamispakosta (1914, 150). Toistamispakon löytäminen merkitsi paradigman vaihdosta Freudin muotoiluissa, painottaen trauman toistamista ja muodostaen yhteyden yllä mainitsemaani käsitteiden verkostoon.

Ajallisuus

Freud lähti liikkeelle arkeologisella metaforalla, joka korosti tietynlaista lineaarista aikakäsitystä, mutta hän kuitenkin kehitti enenevästi kompleksisemman mallin, joka käsitti ajallisuuden spiraalimaiseksi. Unien tulkinnassa hän loi yhteyden myös tilan ja ajan, primääri- ja sekundääriprosessien välille. Useat kirjoittajat ovat osoittaneet samankaltaisuuden unityöskentelyn ja analyyttisen istunnon välillä (esim. Khan 1962; Bollas 1993; Ogden 1997). Bollas on esittänyt, että analyysitunnilla potilaidemme materiaali prosessoituu samalla tavoin kuin unityöskentelyssä: ”Analyytikko sovittaa potilaan materiaalin omaansa, ei vain sisällyttämällä sen (Bionin metaforaa käyttääkseni), vaan vääristämällä, siirtämällä toiseen kohteeseen, korvaamalla sen jollakin toisella ja tiivistämällä sitä. Sillä se on tiedostamattoman työtä.” (1993, 103.) Tämän prosessin avulla materiaali, joka selvästi kuuluu eri tiloihin ja ajallisuuksiin, voidaan koota yhteen konstruktion prosessissa.

Freudilla ajatus tiedostamattoman tekemisestä tietoiseksi ilmaantui jo Unien tulkinnassa. Pian sen jälkeen, vuonna 1905, hän lisäsi vastustuksen voittamisen välttämättömäksi analyytikon tehtäväksi. Kun Freud kirjoitti artikkelinsa tekniikasta, analyytikon tulkintaa potilaan unista ja vapaista assosiaatioista ei kerrottu, vaan siitä pidättäydyttiin kunnes vastustukset ilmaantuivat. Vuonna 1911 Freud kysyi: ”Missä vaiheessa hoitoa ja miten nopeasti analyytikon pitäisi tuoda potilaan tietoon se, mikä on verhottuna hänen mielessään?” (1911, 95.)

Tästä eteenpäin Freud erotteli potilaan tiedostamattomien konfliktien ymmärtämisen ja tulkinnan esittämisen toisistaan. Kirjoituksessaan ”Maallikkoanalyysin kysymys” (’The Question of Lay Analysis’; 1926b, 220) hän sanoi: ”Kun oikea tulkinta on löytynyt, edessä on seuraava tehtävä. On odotettava oikeaa hetkeä, jolloin tulkinta voidaan esittää potilaalle niin, että siitä on jotakin hyötyä.”

Lisäksi myös kysymys siitä, mikä saattaa analyytikon tekemään tulkinnan, on arvoitus. Välillä tuntuu siltä kuin kummatkin sopeutuisivat tietyn dyadin tuottamaan rytmiin; potilas ja analyytikko, juuri tietyllä hetkellä. Toisinaan taas on havaittavissa ikään kuin painetta, joka ajaa analyytikon muotoilemaan tulkinnan ja välittämään sen potilaalle, ennen kuin on ehtinyt kunnolla työstää sitä mielessään. Evelyne Séchaud (1997) on nimittänyt tätä ”tulkinnan pakoksi”, joka on kaikesta huolimatta ilmausta sekä analyytikon että potilaan tiedostamattoman työskentelystä transferenssissa. Kyseessä voi olla uni, sana tai assosiaatio, joko potilaan tai analyytikon taholta, joka mahdollistaa analyytikon jollakin syvällisellä tavalla ”tavoittaa potilaan tiedostamattoman virtauksen omalla tiedostamattomallaan” (Freud 1922, 239), olematta tietoinen toiminnastaan. Psykoanalyyttinen kuunteleminen ei näin ollen viittaa vain potilaan sanojen sisältöön, vaan myös – ja oleellisemmin – hänen puheensa psyykkiseen voimaan, joka ilmentää sitä mikä on peräisin tiedostamattomasta. Nyt kuvaan astuva ajallisuus ei tule esille vain analyysituntien jatkumossa, vaan niissä psyykkisen tilan moninaisissa ylimäärittyneissä kerrostumissa, jotka tulevat ilmaistuiksi jokaisella analyysitunnilla.

Vastakkaiset paradigmat kyllästävät Freudin tuotantoa: unien tulkinnan painottaminen versus transferenssin tulkinta; rekonstruktion painottaminen konstruktion kustannuksella; ja paljastaminen (tiedostamattoman) versus sen edesauttaminen. Jollakin tapaa nämä erilaiset painotukset ovat ymmärrettävissä heiluriliikkeenä äidillisten funktioiden (uneksuminen ja vapaat assosiaatiot) ja isällisten funktioiden välillä (tulkinta). Luova analyyttinen prosessi vuorottelee näiden kahden kesken.

Toistamispakko, kuolemanvietti ja seksuaalisuus

Toistamispakon ja seksuaalisuuden välille lisääntyvässä määrin muodostuva, perustavaa laatua oleva yhteys saavuttaa täyden voiman mielen strukturaalisen mallin muotoilussa. Laplanche on esittänyt, että kuolemanvietti on ”itsessään seksuaalisuuden voimistumista kaikkein radikaaleimmillaan” (1999, 188). Freud ei kuitenkaan narsismin käsitteellään vuonna 1914 keksinyt kuolemanviettiä, ”vaan päinvastoin seksuaalisuuden, joka on sijoitettu objektiin ja egoon – objektirakkauden ja egon rakkauden” (ibid., 188). Vuonna 1920 ajatus seksuaalisuudesta muuttui siten, että aiemmin se oli yhdistetty rakkauteen, mutta nyt siitä tulikin demonista ja sitomatonta, viettimielessä, ja se pyrki välittömään tyydytykseen primääriprosessien palveluksessa. Niinpä Laplanche (1999) ymmärtää kuolemanvietin seksuaalisuuden käsittein:

”[Potilas] – – on pakotettu toistamaan tukahdutettua materiaalia nykyhetken kokemuksena sen sijaan, kuten analyytikko toivoisi, että muistaisi sen jonakin menneeseen kuuluvana. Näillä reproduktioilla, jotka tulevat esiin niin suurella ei-toivotulla täsmällisyydellä, on subjektinaan aina jokin osa infantiilia seksuaalielämää – siis oidipuskompleksia. Ja sen johdannaisia; ja ne tulevat aina samalla tavoin transferenssiin, potilaan suhteeseen analyytikkoon.” (Freud 1920, 18.)

Mielihyväperiaatteen tuolla puolen (Beyond the Pleasure Principle) vei eteenpäin infantiilin seksuaalisuuden käsitettä, joka ei ole sama kuin Seksuaaliteoriassa (Three Essays). Rolland on esittänyt, että kyseessä on infantiilin seksuaalisuuden käsitteellistäminen, joka on ”määrätysti analyyttinen”. Se on tunnistettavissa analyyttisessa prosessissa, transferenssin analysoimisen avulla, toistamismispaineestaan (Rolland 1997, 1624). Se myös korostaa ”traagista, traumaattista ja tuskallista” puolta infantiilissa seksuaalisuudessa (Rolland 1997, 1625; Rolland 2005; Green 2007). Freud painottaa infantiilin seksuaalisuuden demonista luonnetta samalla kun hän tuo esiin viettien yhtä lailla demonisen ja tuhoavan luonteen. Kuten Strachey on huomauttanut (teoksessa Freud 1919, 218), että Freud työskenteli ”jatkuvan saman asian toistumisen” ilmiön parissa kuvatessaan toistamispakkoa, jonka hän oli maininnut jo kirjoituksessaan ”The Uncanny” (1919, 234).

Freud stimuloi infantiilin puolen kohtaamista analyyttisessa tilanteessa vapaan assosiaation menetelmällä kehottamalla potilasta ”olemaan pidättäytymättä kertomasta mistään, vaikka – – hän kokisi sen liian epämiellyttäväksi, järjettömäksi, merkityksettömäksi tai asiaankuulumattomaksi sen kannalta, mitä ollaan etsimässä” (1922, 238). Analyytikon ei pidä vain kannustaa potilasta ”kommunikoimaan kaikkea mieleen tulevaa ilman kritiikkiä tai karsintaa” (1912, 112), vaan Freud esittää, että analyytikon pitää myös ”antautua omalle tiedostamattomalle mentaaliselle toiminnalleen” (1922, 239).

Analyyttinen tilanne antaa polttoainetta psyykkisille konflikteille toistaa itseään ja, samaan aikaan, varustaa ne uudella merkityksellä. Kuten Kohon on esittänyt, ”tiedostamaton merkitys avautuu ainoastaan potilaan puheen avulla, ja se paljastuu, sellaisena kuin se oli, analyytikon kuuntelukyvyn kautta” (2005a, 86).

Analyytikkoina tiedämme, että aina seuraava analyysitunti, seuraava päivä tai seuraava vuosi selvittää jotakin, mikä tapahtui aiemmin. Monellakin tapaa prosessi on lohdullinen siinä mielessä, kun huomataan, että määritelmän mukaan ei voida täysin tietää, mikä merkitys on sillä, mikä tapahtuu sillä hetkellä kuin tapahtuu. Jokainen analyysikerta voi näin ollen vain ennakoida, mitä seuraavalla kerralla tapahtuu.

Patrick, ja huoneessa on tiikeri

Latinotaustainen Patrick oli alle kolmekymppinen, kun hän tuli vastaanotolleni ensi kertaa. Hän oli kolmesta lapsesta keskimmäinen, nuorimmainen oli tyttö, Barbara. Isä oli kuollut, kun potilas oli hyvin nuori, ja kertoman mukaan hän oli ollut väkivaltainen äitiä kohtaan. Äiti oli kasvattanut lapset, ja hän oli ammatiltaan opettaja. Perhe asui pienessä asunnossa kerrostalossa, jossa pojat jakoivat huoneen ja tytär nukkui äidin makuuhuoneessa. Potilaani muisti olleensa hyvin läheinen äitinsä kanssa. Hän oli hyvä oppilas, menestyi koulussa ja meni yliopistoon. Hän on tutkijana ja äskettäin päässyt huomattavasti parempaan virkaan yliopistossa.

Artikkelin alussa kirjoitin epämukavasta tunteestani ensimmäisen konsultaation jälkeen ja hämmennyksestäni sen takia, mitä oli tapahtunut myöhemmin paljastuneen valossa. Aloittaessaan analyysin Patrick kertoi minulle, että hänellä oli ollut homoseksuaalinen kohtaus Peterin kanssa niiden kahden kuukauden aikana, jolloin hän joutui odottamaan analyysin alkamista. Pohdin kovasti, oliko tämä seurausta siitä, että hän olisi kokenut kysymykseni ”ehdotuksena”, sekä sitä, olinko kuullut väärin hänen vastauksensa kysymykseeni. Jonkin ajan kuluttua sain analyysissa kuulla, että tämä homoseksuaalinen kohtaaminen ei ollut ollut hänen elämässään ensimmäinen, vaikkakin edellisestä oli jo useita vuosia. Ymmärsin enenevästi, että homoseksuaalisuus sijaitsi eri paikassa hänen mielessään kuin heteroseksuaalisuus. Se kuului hämärämpään, lähes salattuun valtakuntaan, mikä jossakin määrin vastasi niitä epäilyjä, joita minulle syntyi ensimmäisestä keskustelusta. Alunalkuinen kysymys palautti mieleen toisen merkityskerroksen, sillä se heijasteli hänen (kuolleen) isän kaipuutaan – ulottuvuus joka tuli myöhemmin tarkasteluun analyyttisessa prosessissa.

Patrickin ensimmäista analyysivuotta luonnehti promiskuiteetti, hänen kiihtymystään analyysin aloittamisesta voitiin tuskin prosessoida tai sanoittaa. Analyysitunnit täyttyivät hänen kertomuksistaan siitä, millaisia seksuaalisia seikkailuja hänellä oli ollut naisten kanssa, ja tämän kautta ymmärsin Patrickin kamppailleen saadakseen selvää suhteestaan analyytikkoonsa. Tämä intensiivinen toiminta laantui vähitellen, ja sitä seurasi uusi vuosi, jolloin Patrickin elämä ulkoisessa maailmassa kehittyi monin tavoin. Hän tuli työssään tehokkaammaksi, tuottavammaksi, hän sai ylennyksen ja osti talon. Samaan aikaan seksuaalisuutta kuitenkaan tuskin mainittiin. Tämä itsessään aiheutti minussa jonkin verran ahdistusta sen tähden, että analyysilla oli mahdollisesti kastroiva vaikutus häneen. Unet, assosiaatiot ja hiljaisuus kertoivat minulle samalla, että potilaani oli uppoutunut syvällisesti työstämään sekä ulkoisen maailman ihmissuhteidensa luonnetta että sisäisiin objekteihinsa liittyviä suhteitaan: isään, äitiin, sisareen, veljeen, ystäviin, minuun. Jonkin verran työstettiin myös hänen vaihteluaan homoseksuaalisen ja heteroseksuaalisen halun välillä.

Hetki, jota aion kuvata, tapahtui kun analyysia oli käyty muutama vuosi. Patrick oli ryhtynyt suhteeseen erään naisen kanssa noin pari kuukautta ennen kuin olimme tihentäneet hänen analyysiaan neljästä viiteen kertaan viikossa. Hän oli aluksi halunnut tulla joka päivä, mutta minulla ei ollut tuolloin vielä vapaita aikoja.

Analyysitunti tapahtuu lomatauon jälkeisellä viikolla torstaina, ja kyseessä on ensimmäinen viikko jolloin analyysitunteja on lisätty viiteen. Patrick tuli huoneeseen ja asettui sohvalle. Muutaman minuutin kuluttua hän sanoi nähneensä edellisenä yönä unen:

Se tuntui hyvältä unelta. Siinä oli eri osia, mutta ne yhdistyivät toisiinsa niin, että ne olivat kaikki samassa talossa. Talon osat oli sisustettu vanhanaikaiseen tyyliin. Siellä oli kasvi, joka voi kestää hirveästi laiminlyöntiä mutta silti se pysyy kunnossa. Jotkut osat talossa oli hyvin sisustettu, toiset oli myllätty.

Olin ihmisjoukossa. Olimme alhaalla piilossa ja meillä oli kaikilla jano. Halusimme vettä ja sitten lähtisimme. Talon luona oli leijona ja me olimme sitä piilossa. Join hieman vettä, se oli aika likaista, mutta se ei haitannut. Sitten minä kävelin talon muissa osissa. Olin vieläkin piilossa. Sitten menin yhden huoneen ohi, joka oli Perilin huone [hänen veljensä, mukana on myös yhteys minun nimeeni]. Ajattelin että minua ei saisi löytää täältä. Mutta hänen huoneensa perältä pääsi talon toiseen osaan. Mutta minun piti etsiä toinen reitti koska en voinut mennä Perilin huoneen läpi. Minua ei saisi löytää sieltä. Sitten olin jonkun naisen kanssa...

Pidin tästä unesta. Pidin talosta, vaikken halunnutkaan että minut huomattaisiin. Tuntui turvalliselta, hassulla tavalla, jännältä. Olin hyvin utelias. Pidin talon kankaista, huonekaluista, matoista, koko tunnelmasta siinä talossa. Se oli vähän myllätty ja laiminlyöty mutta niin... Kun tulin tänne tänään, olin vähän epävarma siinä vaiheessa. Tiesin kyllä, luulen että siihen liittyy jotenkin tämä viides analyysikerta; se liittyy siihen miten se vaikuttaa minuun. [Hiljaisuus.]

Patrick: On etuoikeus, että saan tulla tänne viisi kertaa viikossa. Tiedän että se ei ole pelkästään sitä. Talo on huolella kalustettu ja huonossa kunnossa samaan aikaan.

Analyytikko: Siinä on kontrasti: kokemuksesi kalustetusta talosta, viisi tuntia viikossa toisaalta, ja laiminlyödyksi tulemisen kokemuksesi toisaalta, lomatauon aikana, tunnet että et voi olla Perilin huoneessa. Sinusta tuntuu, että pitää piileskellä leijonalta, sinussa tai ehkä minussa... [Hiljaisuus.]

Patrick: Luulen että uni kertoo myös talosta ja menemisestä sinne Ellenin kanssa. [Kyseessä oli talo, jonka hän oli hiljan ostanut ulkomailta; Ellen oli hänen tuolloinen tyttöystävänsä.] Tahdon punaiset verhot huoneeseeni. Samanlaiset kuin sinulla. Ellenillä on myös punainen verho huoneessaan. Hänellä on myös punainen päiväpeitto. Äidillä oli punaiset verhot, jotka hän oli itse tehnyt. Ne olivat rikkaan, sellaisen arvokkaan tuntuiset. Ne olivat kauniit, painavat, niin kuin sinun. Ne sulkivat maailman ulkopuolelle... [Ajattelin tässä vaiheessa, että hän viittasi viettelemisen koko kokemukseen tässä huoneessa. En sanonut mitään, vaan odotin.]

Osa tästä unesta tuntui minulta. Koko maailma oli sisällä, hyvät osat, ja vähemmän hyvät. Minä olin se leijona, tai se nainen ja katselin ihmisiä maailmassani, niin kuin sinä teet.

Eilen illalla mentiin uimaan. Puhuttiin, Ellen puhui. Sitten hän kysyi minulta: Kuinka kauan aiot jatkaa? Sitten hän sanoi, että kokee sinut uhkana. Lisäksi joku oli sanonut hänelle, että olet viehättävä. Hän sanoi tämän hyvällä tavalla, makasimme vuoteella. Hän kysyi, tiedänkö mitä haluan.

Analyytikko: Ehkä leijona unessa ilmensi kaikkea mikä tuntuu uhkaavalta tällä hetkellä. Arvokkaiden, punaisten verhojen viehätys.

Patrick: Tiesimme ettei leijona ole uhka, mutta se oli silti leijona. Se oli jotenkin nähnyt parhaat päivänsä. Me halusimme huolehtia siitä. Antaa sille vettä... Se muistuttaa siitä, kun halusin pitää huolta äidistä, kun hän oli sairas... Jos et mene leijonan tielle, se ei satuta sinua... Se oli vähän liioittelua, leijona minun talossa. [Pitkä hiljaisuus.]

Patrick: [Hitaasti ja epäröiden.] Lapsena, kun makasin sängyssä... Äiti oli toisessa huoneessa siskon kanssa; minulla oli yhteinen huone veljen kanssa. Sitten yhtenä yönä heräsin, sitten Peril hinkkasi itseään minua vasten. Se oli niin hämentävää, kun äiti oli toisessa huoneessa siskon kanssa...

Analyytikko: Ehkä ajattelit, että he tekevät samaa... [Hiljaisuus.]

Patrick: Luulen että olet oikeassa. Ehkä luulin niin. Ehkä me kaikki luultiin niin...

Analyytikko: Punainen verho joka sulki ulkomaailman pois, äitisi ja siskosi toisessa huoneessa, sinä ja veli yhdessä huoneessa. [Hiljaisuus.]

(Epävarmuuteni ensimmäisessä konsultaatiossa palasi mieleeni hiljaisuudessa, ja ajattelin myös, mitä oli tapahtunut tuon konsultaation ja analyysin aloittamisen välillä. Ehkä nämä ajatukset olivat alunperin syntyneet niistä lauseista unessa, että ”he olivat piilossa”, ”että hänen ei pitäisi olla Perilin huoneessa”, ja niistä seuraavista assosiaatioista, jotka näyttivät liittyvän eroottisiin tunteisiin.)

Analyytikko: Tämän huoneen ajatteleminen muistuttaa minua sinun seksuaalisesta kontaktista, juuri ennen kuin analyysi alkoi. [Pitkä hiljaisuus.]

Patrick: Se on kummallista, eikö niin, miten asiat toistuvat... Unessa olen näkymätön, tarkkailin kaikkea... [Hiljaisuus. Tunti päättyi.]

Seuraavalla kerralla Patrick oli hyvin innoissaan:

Olin niin innoissani eilen, kun tajusin ne yhteydet ensimmäisen tunnin ja kaiken muun välillä... Makuuhuoneissa kotona missä kasvoin isoksi, äiti ja sisko; minä ja vanhempi veli... Se että pelkäsin että minut imetään kuivaksi täällä aluksi, mistä me puhuttiinkin yhtenä päivänä. Nyt se kaikki toistuu uudestaan kun on viides tunti viikossa.

Kuvaamastani analyysitunnista voidaan erotella useita eri ulottuvuuksia:

1. Uni joka kuvattiin tunnilla.

2. Aluksi analyytikko tulkitsi unen merkityksessä ”tässä ja nyt” liittäen siihen lomatauon ja sen, että analyysikertoja lisättiin viiteen viikossa.

3. Potilas laajensi assosiaatiokenttää äitiinsä. Ilmapiiri, jota hän kuvasi äidin talossa, oli melkein käsinkosketeltavissa analyysihuoneessa. Pohdiskeleva tunnelma oli läsnä. Potilas palautti mieleen nämä muistot, mutta hän kuitenkin itse palasi analyysissa takaisin tilanteeseen tässä ja nyt. Siinä vaiheessa hän sanoi, että hänen tyttöystävänsä koki analyytikon uhaksi. Arvokkaat punaiset verhot viittaavat äitiä/sisarta, tyttöystävää ja analyytikkoa kohtaan koetun eroottisen kaipuun tiivistymään. Analyytikon tekemä tulkinta osoitti nämä yhteydet ja kivesivät polun, jota pitkin potilas saattoi jatkaa assosiointiaan äidin suuntaan.

4. Sitten potilas toi ensi kertaa esiin seksuaalisen suhteen veljesten välillä, tuoden näin uutta tietoa analyysin. Analyytikko yhdisti tämän taannehtivasti vaarallisen viehättäviin verhoihin. Veljekset olivat seksuaalisessa kanssakäymisessä keskenään, mikä yhdistyi fantasiaan äidistä ja sisaresta viereisessä huoneessa. Tämä viittasi regressiivisen ja progressiivisen liikehdinnän väliseen konfliktiin, heteroseksuaalisen ja homoseksuaalisen väliseen.

5. Analyytikko yhdisti näyttämön – toisen huoneen – homoseksuaaliseen tapaamiseen, joka oli tapahtunut vuosia aiemmin, silloin kun potilas odotti analyysin alkamista, ja kuvitteli mielessään, mitä tapahtui/tapahtuisi analyysihuoneessa (konflikti homoseksuaalisen ja heteroseksuaalisen kohtaamisen välillä analyytikon kanssa).

6. Potilas tulkitsi toiston itse: nykyisyys ja mennyt analyysissa (käyntikertojen lisääminen viiteen viikossa) ja lapsuuden näyttämö.

7. Ja lopuksi: seuraavina kuukausina vanha leijona joka ”oli nähnyt parhaat päivänsä” palautti mieleen kaipuun isää kohtaan, ulottuvuus joka pian antaisi kuulua itsestään elävämmin transferenssissa.

Veljesten välinen tapahtuma ymmärrettiin sitten takautuvasti sen toistamisena, mitä potilas kuvitteli tapahtuvan ”toisessa huoneessa” – homoseksuaalinen primääri tapahtuma äidin ja tyttären välillä. Se edusti sekä kaipuuta saada osallistua tuohon tapahtumiseen että toivetta etäännyttää itsensä siitä luomalla maailma, jossa oli pelkkiä miehiä. Olin aavistanut tämän konfliktin jo ensimmäisessä konsultaatiossa, mutta ilman niitä merkityssyvyyksiä, joita analyyttinen prosessi oli myöhemmin auttanut meitä tavoittamaan. Se mitä minussa tapahtui sen jälkeen, kun olin esittänyt kysymyksen, ja sen mitä sitten tapahtui, näytti sisältävän merkittävällä tavalla yhden ulottuvuuden Patrickin omasta kokemuksesta homoseksuaalisesta suhteesta veljeensä. Oliko se todella tapahtunut? Veljekset eivät olleet koskaan puhuneet asiasta jälkeenpäin, mikä sai hänet usein epäilemään, oliko se tapahtunut vai ei. Tällaisten homoseksuaalisten kohtausten kuvat kuuluivat aivan toiseen valtakuntaan, ”toisen huoneen” valtakuntaan, minkä Freud liittää tiedostamattoman toiseuteen ja mihin Ron Britton viittaa kuvitellun kantanäyn huoneena (1999).

Kysymykseni ensimmäisessä konsultaatiossa (”Oliko hänellä ollut homoseksuaalisia suhteita?”) oli ylimääritelty ja se sisälsi lukuisia merkitysulottuvuuksia, joita en mitenkään voinut ennakoida, vaikka olenkin huomannut, että alkukonsultaatiot usein sisältävät olennaisia teemoja, jotka avautuvat analyysissa; kaikessa kompleksisuudessaan ilmiö voidaan ymmärtää vain käsitteellä après coup.

Kun Patrickin analyysin alusta oli kulunut muutama vuosi, hänen lausumansa tässä ensimmäisessä konsultaatiossa sai uusia merkityskerroksia: hänen toiveensa/kauhunsa siitä, että hän tekisi mitä vain halusin (hän nuolisi jalkakäytävää jos pyytäisin), halun oraalisuus ja kokemus rinnasta, joka oli muuttunut kovaksi ja antamattomaksi, kenties koska se oli haluton täyttämään hänen toiveitaan; nämä kaikki tulivat ilmaistuiksi. Kysymykseni nimenomaan herätti (vai aiheuttiko se kysymyksen?) homoseksuaalisen suhteen, jota luonnehti oraalisuus ja kastraation uhka. Mukana oli kenties sellaisen trauman toistoa, aivan analyysin alussa, joka on analoginen veljen kanssa tapahtuneeseen. Voitaisiin olettaa, että fantasiat (homoseksuaalisesta) viettelystä, kastraatiosta ja primäärinäyttämöstä olivat myös läsnä.

Se mikä analyyttisessa tilanteessa on niin erityistä, on tiedostamattomien suhteiden väistämätön esiintulo transferenssissa. Tässä tulee mieleen Freudin artikkeli ”The Uncanny”, ajatus ”jostakin joka on salaisesti tuttua [Heimlich-heimisch], joka on tullut tukahdutetuksi ja sitten palautunut siitä” (1919, 245). Analyytikon tulee vain sallia riittävästi tilaa ja aikaa prosessin kehittyä. Mennyt ja nykyisyys avautuvat tässä ja nyt -tilanteen välittömyydessä valtavalla voimalla ja paineella, eikä kommenttien, tulkintojen tai jopa liikkeiden seurauksia analyysitunnilla voi ennakoida, sillä ne herättävät analysandin monimutkaisen ”affektiivisen, ajatuksellisen, muistinvaraisen, somaattisen ja kognitiivisen työstämisen” verkoston” (Bollas 1993, 45). Kyse ei ole torjutun (tukahdutetun) muiston palautumisesta, vaan ”kokemuksen luomisesta – – jota ei ole aiemmin ollut siinä muodossa jonka se nyt ottaa” (Ogden 2004, 178).

Lisää kliinistä materiaalia

Kesti vielä parisen vuotta, ennen kuin seksuaalisuuteen liittyvän vihan ja väkivallan täydempi ulottuvuus ilmaantui transferenssiin. Suurin piirtein kaksi viikkoa ennen kesälomataukoa Patrickilla oli syntynyt jännitettä erään kollegan kanssa työpaikalla. Kokoan yhteen analyysiviikon materiaalin.

Uni jonka Patrick kertoi maanantaina antoi minulle mahdollisuuden osoittaa hänen kaksoiskerroksisen suhteensa minuun: kiinnittyminen ja aggressio hänen toiveessaan pitää minusta kiinni rakastavasti, yhdistettynä vihantunteisiin. Tunnilla tuli esiin toinenkin assosiaatio, joka liittyi hänen isänkaipuuseensa.

Seuraavana päivänä Patrick kertoi unen, jossa naiskollegan keskittyminen herpaantui työpaikalla kun tämä sai yksityispuhelun mieheltään, mikä sai Patrickin raivoihinsa. Patrick kääntyi miespuolisen pomonsa puoleen (laitoksen johtajan), ja heidän välillään oli seksuaalista latausta. Hän kertoi myös riidasta, joka hänellä oli ollut työpaikalla erään kollegan (Robertin) kanssa. Kollega oli sen jälkeen ajanut kolarin. Patrick oli sekä raivoissaan että peloissaan ajatuksesta, että hänellä saattoi olla sellainen vaikutus kollegaansa. Kokemus selvästikin liittyi analyyttiseen tilanteeseen ja hänen kokemukseensa altistumisesta ja vaarasta tulevan lomatauon alla. Hän oli kauhuissaan siitä, mitä me voisimme tehdä toisillemme. Pitäisikö hänen suojella minua omalta raivoltaan? Hän oli raivoissaan itsekeskeistä analyytikkoaan kohtaan, joka vietti lomaansa, luultavasti miehensä kanssa, kesken työnteon. Tällä tunnilla oli useita sivujuonteita, mutta keskeisinä olivat hänen kaksi versiotaan itsestään: laitoksen johtaja ja murskattu mies. Onko ainoa keino käsitellä heteroseksuaalista kateutta kääntyä homoseksuaalisuuteen? Kykenisikö hän tunnistamaan murhaavat tunteensa minua, aviopuolisoani, puhelua/lomataukoa kohtaan, vai oliko olemassa vaara, että hänen vihansa johtaisi väkivaltaan tai yhteentörmäykseen? Tämän kaiken alla oli havaittavissa pelko samastumisesta väkivaltaiseen isään, sekä kyvykkyyden ja väkivallan yhtäläistäminen.

Torstain tunnilla Patrick ilmaisi yhä raivoaan mieskollegaansa kohtaa. Sitten hän kertoi minulle erittäin kovasta tennisottelusta, jonka oli pelannut edellisenä päivänä veljeään vastaan, ja miten he olivat molemmat ajaneet itsensä läkähdyksiin. (Viittaus johonkin, joka oli sekä eroottista että taistelua.) Hän oli hetken hiljaa, ja me molemmat syvennyimme tähän hiljaisuuteen, joka tuntui olevan täynnä pelkoa ja ahdistusta. Sitten hän kertoi minulle siitä kokemuksestaan, kun hän oli ennen ollut usein raivoissaan veljelleen:

Hän vaati passaamista, se paskiainen, hän tahtoi asioiden olevan niin kuin hän halusi. Se on inhottavaa, hirveää juttua... Voin nyt ymmärtää kateuttani häntä kohtaan. Se oli uhkaavaa. Hän lopetti koulun, pani oman firman pystyyn, teki paljon rahaa. Olin hänellä töissä vähän aikaa. Olin liian kiinni hänessä. Hän saattoi olla hyvin antelias, mutta sitten sillä oli hintansa.

Perjantain tunnilla Patrick kertoi unen, jossa eräs mies oli hakattu pahasti, ehkä murhattu. Hänen assosioidessaan kävi selväksi, että mies liittyi hänen isäänsä, ja kommentoin, että ”isä hakataan hengiltä”. Tämä ”avoin” tulkinnan tapa enemmänkin vihjasi kuin täydelleen levitti esiin yhteydet sisäiseen isään, ulkoiseen isään ja minuun transferenssin tässä ja nyt -tilanteessa. Kokemukseni mukaan Patrick kykeni itse jatkamaan työskentelyä tällaisen tulkinnan kanssa. 3 Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana koin tapahtuvan runsaasti prosessointia. Sitten hän sanoi:

On hienoa, kun ei tarvitse tulla tänne loman aikana. Mutta se on pitkä, pitkä aika. Tulen kaipaamaan tätä, sinulle puhumista, sohvalla makaamista, verhojesi katselemista. Tunnen itseni jäykäksi, pelokkaaksi, ja samalla valtavan helpottuneeksi... Tuntuu että tämä on aivan erityinen prosessi... Tulla tietoiseksi, miten vihainen olin kotona Perilin kanssa, sekaannus Robertin [kollega], Perilin ja sinun välillä tällä viikolla... Ja nyt isä! Hätkähdin kun käytin sanaa ”uhkaava” suhteestani Periliin, minkä otit esiin. Tuntuu kuin olisin ollut sanomassa, että jokin menneisyydessä kasasi ongelmia tulevaisuuden eteen...

Ajattelin että työtä oli tehty paljon, ja niin tehtäisiin kesäloman aikanakin.

Hilflosigkeit ja alkujen eroottinen ulottuvuus

Freud esitti, että Hilflosigkeit, vastasyntyneen lapsen avuttomuuden tila, on traumaattisen tilanteen prototyyppi sekä ahdistuksen kokemisen alkupiste (1962a). Laplanche ja Pontalis osoittavat, että tämä käsite on johtanut psykoanalyyttiseen ajatteluun (1985, 190). Ensinnäkin se on luontaisesti yhteydessä tyydytyksen kokemisen olennaisen tärkeään merkitykseen, hallusinatoriseen toiveiden täyttymiseen. Toisekseen täydellinen riippuvuus äidistä sisältää, vastinkappaleenaan, äidin omnipotenssin, mikä korostaa sitä valtavaa tärkeyttä, joka toisella ihmisellä lapsen kannalta on. 4 Kolmanneksi toisen ahdistusteorian kehyksissä avuttomuudesta tulee ”traumaattiseen tilanteen prototyyppi” (ibid., 190). Toisessa teoriassaan Freud esitti, että ahdistuksen signaali on joskus yhdistetty menettämisen tai separaation pelkoon, jota yksilö ei voi hallita ja jonka hukuttamaksi hän joutuu. Freud liittää tämän avuttomuuden tilan sellaisen lapsen ”varhaiskypsyyteen”, joka ”lähetetään maailmalle valmistautumattomana” (1926a, 190). Tämä biologinen fakta ”luo tarpeen olla rakastettu, ja se seuraa lasta koko hänen loppuelämänsä ajan”.

Objektin menetys on kivun alkusyynä, samaten kuin ahdistuksen ja halun (Pontalis 1977, 262).

Unien tulkinnassa Freud kertoo, että kun vauvalla on tyydytyksen kokemuksia, kuten primäärinen rintaruokituksi tulemisen kokemus, muistiin jää jälki, jota hän nimittää muistijäljeksi. Kun vauva on seuraavan kerran nälkäinen, se haluaa toistaa saman kokemuksen saada rintaa, joka tyydytti nälän. Objekti – siis rinta – on nyt etsimisen kohteena, ja se tarjoaa prototyypin kaikille tulevaisuuden kokemuksille, mukaan lukien rakkaudelle. Objektin löytäminen on aina uudelleenlöytämistä.

Äiti on siis vauvan mielihyvän kokemisen lähde. Kokeminen tapahtuu läheisessä kontaktissa äidin ruumiin kanssa. ”Oikea” määrä erotismia on oleellisen tärkeää, siten että sitä ei ole liian paljon jottei lapsi innostu liikaa, eikä liian vähän niin ettei lapseen sijoitu mitään eroottista, mikä on myös oleelliseen tärkeää lapsen omaan ruumiiseensa suhtautumisen kannalta. Äiti kuitenkin vuorottelee väistämättä ”liiallisen tyydyttymisen ja liiallisen turhautumisen välillä” (Green 1986). Tämä eroottinen ulottuvuus on sen pohjana, mitä Laplanche on kuvannut siten, että aikuinen viettelee lapsen arvoituksellisella viestillä, yksipuolisesti aikuiselta lapselle, ja se löytyy jokaisen ”primäärifantasian” sydämestä.

Siksi tässä primäärisuhteessa on tietty määrä masokismia, jota Freud kutsuu primääriksi erotogeeniseksi masokismiksi, josta tulee oleellisen merkittävä yksilökehityksen kannalta (ks. myös Rosenberg 1991). Ajatus tuo mukanaan oletuksen, että joltinen erotisoidun kärsimisen sisäistäminen varhaislapsuudessa on tärkeää. Tämä masokistinen, eroottinen ulottuvuus primäärissä suhteessa herää eloon jokaisessa suhteessa, ja olen sitä mieltä, että se on luontainen osa analyyttista asetelmaa. Ajatus tuo trauman analyyttisen kokemisen keskiöön.

Tämä primääri eroottinen ulottuvuus suhteessa äitiin heräsi hyvin voimakkaasti eloon Patrickin analyysissa, jo ensimmäisessä konsultaatiossa. Eroottinen kaipaus äitiä kohtaan oli siihen asti koettu passiivisesta positiosta käsin ja siihen sisältyi vain hailakka representaatio isästä. Tarvittiin muutama vuosi analyysia ennen kuin isä saattoi tulla voimallisemmin esiin transferenssissa, eikä leijonana, joka ”oli nähnyt parhaat päivänsä”. 5 Freudin näkemys sisältää paradoksin sikäli, että isän tappaminen on sosiaalisen ja psyykkisen järjestyksen luomisen ehto; isä on kuitenkin tapettava vain metaforisesti, oidipuskompleksin tuloksena ja yliminän alkulähteenä. Fantasia siitä, että ”isä hakataan hengiltä”, tulee tärkeäksi saavutukseksi Patrickin analyysissa. Se avaa tietä voimakkaammalle maskuliinisella samastumiselle, raivon ja väkivallan tunteiden liikkeellepanolle, samaten kuin kyvylle käyttää aggressiota luovemmin. Tässä tulee mieleen Rottamies, kun hän saa kokea yhdynnän tuottaman mielihyvän ensi kertaa: ”Tämä on loistavaa! Voisin vaikka tappaa isäni tämän takia!” (1909, 201.)

Tulkinta

Aiheesta on esitetty paljon vastakkaisia näkemyksiä sen jälkeen kun Freud kirjoitti ensimmäiset systemaattiset muotoilunsa psykoanalyyttisesta tekniikasta vuosien 1912 ja 1915 välillä. Ne vaihtelevat toisaalta tulkintojen muotoilemisen painottamisesta toisaalta pohdintoihin itse analyyttisesta asennoitumisesta. Ella Sharpe ja Strachey edustavat vastakkaisia esimerkkejä painotusten suhteen. Tekniikkaa käsittelevissä esitelmissään Sharpe esittää, että ”psykoanalyysi lakkaa olemasta elävää tiedettä silloin kun tekniikan taito katoaa” (teoksessa Whelan 2000). Hän kirjoittaa: ”Emme saa liikaa korostaa työskentelymme tietoista puolta. Emmekä teekään niin, ellemme ylikorosta tietoisten loogisten prosessien tärkeyttä, vaan turvaudumme vapautettuun tiedostamattomaamme.” (ibid., 260.) Strachey painottaa ”pakon merkitystä” tulkintojen muodostamisessa, mikä viittaa transferenssin välittömyyden tuottamaan ahdistukseen analyyttisessa tilanteessa (1934). Hänen mallinsa mukaan analyytikko on todellisuuden hellävarainen tulkitsija, joka on sisäistetty väliaikaisena uutena objektina ja joka auttaa tiedostamatonta tietoiseksi ja muovaa yliminää (ks. Cooper 1987; 1988). Klassinen analyyttinen neutraalius säilyy.

Brittiläisessä koulukunnassa analyytikon aktiivisen tilan mukaanottaminen analyysitunnilla – vastatransferenssin ymmärtäminen – tuli enenevässä määrin osaksi analyytikon keskeistä tehtävää. 6 Analyyttinen työskentely tapahtuu niiden tunteiden, joita potilas ei kykene itse käsittelemään, kannattelemisen, sisällyttämisen ja muokkaamisen prosessissa. Klein oli jo kirjoittanut, että on olemassa ”esikielellisiä tunteita – – [jotka uudelleen] elävöityvät transferenssitilanteessa – – [ja jotka] ilmenevät – – muistoina tunteissa”, jotka rakentuvat uudelleen ja sanoitetaan analyytikon avustuksella (Klein 1937, 316). 7 Viimeisten 30 vuoden aikana vastatransferenssin ymmärtämistä on alettu pitää työskentelyn pääasiallisena alueena, josta tunnetilojen ymmärtäminen analyysitunneilla johdetaan.

Kirjallisuudessa kuitenkin on kahtalaista käsitystä sen mukaan, tulisiko painottaa kannattelemisen ja sisällyttämisen näkökohtia käsiteltäessä potilaan prosesseja (äidillisesti?), vaiko päinvastoin korostaa isällistä tulkitsemista. Jotkut puhuvat painotuksista, kun taas minun mielestäni mikä tahansa analyysi jo määritelmän mukaan käsittää molemmat modaliteetit. Voidaan kuitenkin väittää, että oidipaalinen konflikti tapahtuu itsensä teorian tasolla. Chasseguet-Smirgel on huomauttanut, että analyysissa analysandille tarjoutuu kohtu, mahdollisuus regressioon, mutta settíngissä itsessään, kehyksineen ja sääntöineen, rajoitukset tulevat näkyviin, samalla tavoin kuin isä eriyttää äidin ja lapsen (1986). Analyytikon vaikeneminen herättää esiin sen, mitä tapahtuu lapsen ja äidin välillä, samalla kun tulkinnat herättävät eloon isälliset funktiot hyödyntäen separaatiota äiti–lapsi-dyadissa.

Bollas (1996) väittää: ”Assosiatiivinen tila toimii äidillisessä järjestyksessä, tulkinnallinen isällisessä, ja potilaan osallistuminen molempiin maailmoihin – siis potilaan tarve molempiin positioihin – mahdollistaa vanhempiparin strukturaalisen hyödyntämisen.” 8

Olen aiemmin puhunut erottelusta ”avoimen” ja ”suljetun” tulkintatavan välillä. Edellinen on hankalammin määriteltävissä, ja se viittaa samaan aikaan useampiin eri tasoihin, kenties mahdollistaen avoimemmin potilaan valita, millä tasolla edetä. Tavanomainen avoin tulkinta on samanlainen kuin edellä mainitsemani ”isä hakataan hengiltä”. Tätä seurasi Patrickin oma viittaus niihin moniin eri tasoihin, joilla hän oli ymmärtänyt tulkinnan. 9 Suljetut tulkinnat yleensä tarjoavat täydemmän kertomuksen siitä, mitä tunnilla on tapahtumassa juuri sillä hetkellä, ja ne viittaavat määrätymmin samastumisten väliseen vuorovaikutukseen. Analyysitunnilla jonka kuvasin tarkemmin, kun osoitin Patrickille hänen samastumisensa unessa, tarjosin ”suljetun” tulkinnan. 10

Analyysin vähimmäisainekset ovat potilas, analyytikko ja analyyttinen kehys. Tämä viittaa siihen radikaaliin epäsymmetriaan, joka imaginaarisen ja symbolisen välillä vallitsee. Imaginaarinen tarjoaa kaksitahoisen perspektiivin, tulkinnat jotka on keskitetty henkilöön tai analyytikkoon, mikä O’Shaughnessyn mukaan voi tehdä ”aukkoja” analyysiin (1992). Symbolinen tarjoaa kolmionäkökulman (viitaten liiton rakenteeseen äidin, isän ja lapsen välillä), mikä aina tuo kolmannen analyyttiseen tilanteeseen (ks. Bleger 1967; Green 1991; 2004; Ogden 2004) tai analyyttiseen tilaan (Viderman 1970).

Jollakin tasolla voidaan nähdä, miten monet näistä kysymyksistä ovat Oidipus-myytin johdannaisia, kyse on siitä, mitä otetaan äidiltä ja isältä ja miten heistä voidaan johtaa jälkeläinen. Lévi-Straussin sanoin esitettävänä on kysymys siitä, onko ihminen syntyisin yhdestä vai kahdesta (1972). Miten on mahdollista, että meillä ei ole vain yhtä alkuluojaa, vaan äiti ynnä isä. Jos kohta antropologi voi löytää lukemattomia variaatioita siitä miten – rituaalien avulla – erilaiset yhteisöt pyrkivät tuomaan tämän ongelman esiin, myös psykoanalyytikko voi tunnistaa koko joukon psykopatologioita, joita yksilöt kehittävät yrittäessään käsitellä samaa kysymystä. Keskeistä on, että Freud täydensi oidipuskompleksin käsitettä määrittelemällä, että yksilö nostaa etualalle kysymykset alkuperästään. Analyysissa on tutkittava ratkaisuja, joita kukin yksilö tuo näihin kysymyksiin, sekä myös heidän sisäisten isä-, äiti- ja sisarussuhteidensa luonnetta.

Oidipuskompleksin käsitteleminen (potilaissamme sekä teoreettisissa malleissamme) ja insestifantasioista vapautuminen (insesti vanhempien kanssa fantasioissamme, joissa olemme heidän oikeita seuraajiaan) asettaa yksilön ajalliseen ulottuvuuteen. Tämä edellyttää isän murhaamisen halun kohtaamista, tai kuten Patrickin unessa, ”isän hakkaamista hengiltä”. Se käynnistää suruprosessin.

Analyyttisen tekniikan avain on sulava liikkuminen eri positioiden välillä kolmiossa, vaitiolosta projektioiden sisällyttämiseen ja tulkintaan.

Yllä esittämäni pohdinnat eivät tarkoita, että analyysin nykyisyys olisi samanmuotoinen kuin menneisyys. Nykyisyys uudelleentulkitsee mennyttä, samalla kun menneisyys kylvää ne siemenet, jotka saavat täyttymyksensä nykyisyydessä, vaikkakaan niillä ei ole ennaltamääräytymisen luonnetta. Tämä on après coup’in dynaamisen käsitteen merkitys, kuten edellä esitin, ja keskeistä Freudin ajallisuuden käsityksen yhteydessä. Olen esittänyt, että dynaamisen après coup’in käsite, joka on syvällisesti sisällytetty freudilaiseen metapsykologiaan, yhdistää trauman, toistamisen ja infantiilin seksuaalisuuden.

Kesti useita vuosia ennen kuin se, mikä oli aistittu ensimmäisessä konsultaatiossa, saattoi löytää merkityksensä analyyttisessa prosessissa. Kysymykseni Patrickille, oliko hän ollut homoseksuaalisessa suhteessa, hänen kieltämisensä ja myöhempi esiintullut tieto aihettivat minussa hämmennystä, josta vaikenin vuosien ajan. Vasta sitten kun tunsin, että olin ymmärtänyt jotakin sen merkityksestä, transferenssin kehityksen mukana, muotoilin ymmärrykseni tulkinnaksi.

Analyyttisen asetelman piirteet itsessään, kuten perustavat säännöt sohvalla makaamisesta ja vapaasta assosiaatiosta, ovat sisäsyntyisestikin traumaattisia siten, että ne passivoivat potilasta (Green 1986, 248), jota rohkaistaan luottamaan itsensä analyytikon huomaan. Mikä tahansa analyysi toistaa jollakin tavalla traumaattista lapsuuden tilannetta. Patrickin analyysissa lapsuuden trauma (veljesten välinen tapahtuma) tulee jälkikantoisesti ymmärretyksi siinä, mitä tapahtuu transferenssitilanteessa kahtena eri hetkenä. Freud opetti, että se, mikä transferenssitilanteessa tavoitetaan, ei unohdu koskaan.

Viitteet

1. Analyytikko on itse asiassa settingin vartija, sillä sekä analyytikko että potilas ovat alisteisia settingin säännöille sen itse ollessa tilanteessa kolmantena. Näin itse ymmärrän Freudin huomautuksen Rottamiehelle, kun potilas rukoilee Freudia säästämään häntä kertomasta rangaistuksensa yksityiskohtia. Freud vastaa: ”– – En voinut suoda hänelle jotakin, mikä ei ollut vallassani.” (SE, 1909, 166.) Setting ja sen ”perustavat säännöt” muodostavat kolmannen potilaan ja analyytikon suhteessa.

2. ”Ensimmäiset seksuaaliset tai seksuaalissävytteiset kokemukset, jotka lapsella on suhteessa äitiinsä, ovat luonnollisesti laadultaan passiivisia”, Freud kirjoittaa (1931, 236).

3. Tämä tulkinta sai innoituksensa Julia Kristevan esitelmästä Kuollut isä -konferenssissa Columbian yliopistossa huhtikuussa 2006. Sen otsikkona oli ”Isä hakataan hengiltä”.

4. Winnicott viittaa ”absoluuttisen riippuvaisuuden” tilaan, missä ympäristö ”on osa vauvaa” (1989, 253), joka kokee hallusinoineensa sen. Nämä kaksi näkökohtaa, hallusinatorinen toiveen täyttymys ja äidin omnipotenssi, Kohonin mukaan, ”luovat olosuhteet, joissa normaali hulluus voi kehittyä”, tai, Greenin sanoin, ”alkuperäinen hulluus” (tai ”yksityinen hulluus, joka on yksilön tiedostamattoman ytimessä”) (Green 1986, 244, 246; Kohon 2005a, 68–69).

5. Kun tässä vaiheessa työstimme hänen isänkaipuutaan transferenssissa, Patrick otti yhteyttä isänsä veljeen ensimmäistä kertaa sitten lapsuutensa.

6. Ella Sharpen (teoksessa Whelan 2000) ja Heimannin (1950) jälkeen käsitystä ovat kehittäneet edelleen Money-Kyrle (1956), Bion (1967), Racker (1968), Grinberg (1962), Sandler (1976), Joseph (1975; 1985), Segal (1997), Brenman-Pick (1985), Feldman (1997), Britton (2003) ja Steiner (2006). Näille kirjoittajille vastatransferenssista tuli keino päästä käsiksi potilaan tiedostamattomaan kommunikaatioon. Sellaiset kirjoittajat kuin Winnicott (1949; 1956), Bollas (1993), Duncan (1989), Casement (1985), Parsons (2000), Sedlak (1997), Kohon (1999; 2005a; b) ja Perelberg (1999, 2003; 2004) ovat kirjoittaneet siitä, miten analyytikon omien tunteiden ja ajatusten käsitteleminen analyysitunnin aikana on olennainen osa analyyttista työskentelyä.

7. Winnicott luonnehti analyyttista työskentelyä ”antamiseksi potilaalle takaisin se, mitä potilas tuo esiin” (1971, 138). Kyseessä on johdos siitä tapahtumasta, jossa äidin kasvot heijastavat vauvalle sen mikä on nähtävissä.

8. Vuoden 2004 Englanninkielisessä konferenssissa Ignés Sodré piti esitelmän, joka käsitteli joitakin näistä aiheista kutsuen niitä kontrastiksi ”Freudin” ja ”Florencen” toimintojen välillä.

9. Ks. Rothin artikkeli tulkintojen tasoista (2001).

10. Tekemäni erottelu suljettujen ja avoimien tulkintojen välillä on jossakin määrin samanlainen kuin Parsonin erottelu lyhyt pää ja kaukainen pää -tulkintojen välillä. Edelliset keskittyvät analyysitunnin yksityiskohtiin ja osoittavat merkityksiä, joita potilas ei voi itse nähdä. ”Kaukaisempi pää” -tulkinta pyrkii ”avaamaan mahdollisuuden jollekin tapahtua, ilman että tarvitsisi tietää, mitä se jokin tulee olemaan” (Parsons 2000, 197). Parsons korostaa sitä, miten tärkeää analyytikolle on, että hänellä on vapaus liikkua näiden kahden erilaisen tulkintatavan välillä.

Artikkeli saapunut toimitukseen 26.3.2010, hyväksytty 27.5.2010.
Suomentanut Tuomo Välkki.

Copyright © 2008 by Rosine Perelberg, taken from Time, Space and Phantasy.
Reprinted by permission of Paterson Marsh Ltd. on behalf of the copyright owner.

Kirjallisuus

Bion, W. R. (1967). Differentiation of the pschotic from the non-psychotic personalities. In Second Thoughts, 43–62. London: Maresfield Library.

Bleger, J. (1967). Psycho-analysis of the psycho-analytic frame. Interantional Journal of Psycho-Analysis, 48, 511–519.

Bollas, C. (1993). Being a Character: Psychoanalysis and Self Experience. London: Routledge.

Bollas, C. (1996). Figures and their functions: on the oedipal structure of a psychoanalysis. Psychoanalytic Quarterly, 65, 1–20.

Brenman-Pick, I. (1985). Working through in the counter-transference. In Spillius, E. (ed.), Melanie Klein Today: Mainly Technique, 34–47. London: Routledge / Institute of Psychoanalysis.

Britton, R. (1999). Belief and Imagination. London: Routledge / Institute of Psychoanalysis.

Britton, R. (2003). Hysteria: the erotic countertransference. In Britton, R. (ed.), Sex, Death and the Superego – Experiences in Psychoanalysis, 7–26. London: Karnac.

Casement, P. (1985). On Learning from the Patient. London: Tavistock Publications.

Chasseguet-Smirgel, J. (1986). Sexuality and Mind. London and New York: New York University Press.

Cooper, A. M. (1988). Our changing views of the therapeutic action of psychoanalysis: comparing Strachey and Loewald. Psychoanalytic Quarterly, 57, 15–27.

Cooper, M. (1987). Changes in psychoanalytic ideas: transference interpretation. Journal of the American Psychoanalytic Association, 35, 77–98.

Duncan, D. (1989). The flow of interpretation – the collateral interpretation, force and flow. International Journal of Psycho-Analysis, 70, 693–700.

Feldman, M. (1997). Projective identification: the analyst’s involvement. International Journal of Psycho-Analysis, 78, 227–241.

Freud, S. (1909). Notes upon a case of obsessional neurosis. S.E. X, 151–320.

Freud, S. (1911). The handling of dream-interpretation in psycho-analysis. S.E. XII, 89–96.

Freud, S. (1912). Recommendations to physicians practising psycho-analysis. S.E. XII, 111–120.

Freud, S. (1914). Remembering, repeating and working through. (Further Recommendations on the Technique of Psycho-Analysis II). S.E. XII, 147–156.

Freud, S. (1919). The ’uncanny’. S.E. XVII, 218–252.

Freud, S. (1920). Beyond the pleasure principle. S.E. XVIII, 7–64.

Freud, S. (1922). Two encyclopaedia articles. S.E. XVIII, 235–259.

Freud, S. (1926a). Inhibitions, symptoms and anxiety. S.E. XX, 87–195.

Freud, S. (1926b). The question of lay analysis. S.E. XX, 183–250.

Freud, S. (1931). Female sexuality. S.E. XXI, 225–243.

Green, A. (1986). Passions and their vicissitudes. In Green, A. (ed.), On Private Madness, 214–253. London: Hogarth Press / Institute of Psychoanalysis.

Green, A. (1991). On thirdness. In Abram, J. (ed.), Andre Green at the Squiggle Foundation, 39–68. London: Karnac, 2000.

Green, A. (2004). Thirdness and psychoanalytic concepts. Psychoanalytic Quarterly, 73, 99–135.

Green, A. (2007). Pourquoi les pulsions de destruction ou de mort? Paris: Éditions du Panama.

Grinberg, L. (1962). On a specific aspect of countertransference due to the patient’s projective identification. International Journal of Psycho-Analysis, 43, 436.

Heimann, P. (1950). On countertransference. International Journal of Psycho-Analysis, 31, 81–84.

Joseph, B. (1975). The patient who is difficult to reach. In Spillius, E. (ed.), Melanie Klein Today, Volume 2, 48­–60. London: Routledge / Institute of Psycho-Analysis, 1988.

Joseph, B. (1985). Transference: the total situation. International Journal of Psycho-Analysis, 66, 447–454.

Khan, M. M. (1962). Dream psychology and the evolution of the psychoanalytic situation. In Khan, M. M., The Privacy of the Self, 27–41. London: Hogarth Press / Institute of Psychoanalysis.

Klein, M. (1937). Love, Guilt and Reparation. New York: Delta.

Kohon, G. (1999). No Lost Certainties to be Recovered. London: Karnac.

Kohon, G. (2005a). Love in times of madness. In Green, A. and Kohon, G. (eds.), Love and its Vicissitudes, 41–100. London: Routledge.

Kohon, G. (2005b). The Oedipus complex. In Budd, S. and Rusbridger, R. (eds.), Introducing Psychoanalysis: Essential Themes and Topics, 66–180. London: Routledge.

Kristeva, J. (1996). Time and Sense: Proust and the Experience of Literature. New York: Columbia University Press.

Laplanche, J. (1999). Essays on Otherness. London: Routledge.

Le Guen, C. (1982). L’Après-coup. Revue Française de Psychanalyse, 3, 527–534.

Lévi-Strauss, C. (1972). Structural Anthropology 1. Norwich: Penguin.

Money-Kyrle, R. (1956). Normal counter-transference and some of its deviations. International Journal of Psycho-Analysis, 37, 360–366.

Ogden, T. H. (1997). Reverie and interpretation. Psychoanalytic Quarterly, 66, 567–595.

Ogden, T. H. (2004). The analytic third: implications for psychoanalytic theory and technique. Psychoanalytic Quarterly, 73, 167–195.

O’Shaughnessy, E. (1992). Enclaves and excursions. International Journal of Psycho-Analysis, 73, 603–611.

Parsons, M. (2000). The Dove that Returns, the Dove that Vanishes: Paradox and Creativity in Psychoanalysis, 189–201. London: Routledge.

Perelberg, R. J. (1999). The interplay between identifications and identity in the analysis of a violent young man: issues of technique. International Journal of Psycho-Analysis, 80, 31.

Perelberg, R. J. (2003). Full and empty spaces in the analytic process. International Journal of Psycho-Analysis, 84, 579–592.

Perelberg, R. J. (2004). Narcissistic configurations; violence and its absence in treatment. International Journal of Psycho-Analysis, 85, 1065–1079.

Pontalis, J.-B. (1977). Entre le Rêve et la Douleur. Paris: Editions Gallimard.

Racker, H. (1968). Transference and Countertransference. London: Karnac.

Rolland, J.-C. (1997). Le rhythm et la raison. Revue Française de Psychanalyse, 61, 1589–1651.

Rolland, J.-C. (2005). The metapschological papers. In Perelberg, R. J. (ed.), Freud: A Modern Reader, 93–108. London: Wiley.

Rosenberg, B. (1991). Masochisme mortifere et masochisme gardien de la vie. Monographies de la Revue Française de Psychanalyse. Paris: Presses Universitaires de France.

Roth, P. (2001). Mapping the landscape. International Journal of Psycho-Analysis, 82, 533–543.

Sandler, J. (1976). Countertransference and role responsiveness. International Review of Psycho-Analysis, 3, 43–47.

Séchaud, E. (1997). L’urgence interpretative. Revue Française de Psychanalyse, 41.

Sedlak, V. (1997). The dream space and countertransference. International Journal of Psycho-Analysis, 78, 295–305. Also in Perelberg, R. J. (ed.) (2000). Dreaming and Thinking. London: Karnac.

Segal, H. (1997). The uses and abuses of countertransference. In Steiner, J. (ed.), Psychoanalysis, Literature and War – Hanna Segal, Papers 1972–1995, 111–119. London: Routledge.

Steiner, J. (2006). Interpretative enactments and the analytic setting. International Journal of Psycho-Analysis, 87, 321–324.

Viderman, S. (1970). La Construction de l’Espace Analytique. Paris: Gallimard.

Whelan, M. (2000). Mistress of her Own Thought: Ella Freeman Sharpe and the Practice of Psychoanalysis. London: Rebus Press.

Winnicott, D. W. (1949). Hate in the counter-transference. International Journal of Psycho-Analysis, 30, 69–74.

Winnicott, D. W. (1956). On transference. International Journal of Psycho-Analysis, 37, 386–388.

Winnicott, D. W. (1971). Mirror-role of mother and family in child development. In Winnicott, D. W. (ed.), Playing and Reality, 130–138. Harmondsworth: Penguin.

Winnicott, D. W. (1989). The mother–infant experience of mutuality. In Winnicott, C., Shepherd, R., Davis, M. (eds.), Psychoanalytic Explorations, 251–260. London: Karnac.