Psykoterapia (2011), 30(3), 209

Pääkirjoitus

Psykopolitiikkaa

Psykoanalyyttinen psykoterapia on kaikkien psykoterapioiden äiti, ja menetelmänä osaavan terapeutin käsissä vähäeleisin ja olennaisimpaan keskittyvä. Määrämittaiset, ohjelmoidut kurssinomaiset ja manualisoidut terapiat, joihin nyt ensisijaisesti julkisella puolella panostetaan, voivat olla toimivia erilaisissa elämän ahdinkotilanteissa oleville, mutta syvemmän psyykkisen häiriintymisen korjaamisessa ne eivät paini samassa sarjassa kuin psykoanalyyttinen psykoterapia. Niissä kaikissa on edukatiivinen painotus, kun perinteisessä terapiassa ensisijaista on ymmärryksen lisääntyminen, ja potilaan annetaan itse tehdä siitä omat johtopäätöksensä. Kyselylomakkeet, paperit ja käsikirjat tuntuvat useimmista ilman niitä työskentelemään tottuneista terapeuteista pikemmin häiritseviltä, hoitotapahtuman hienoviritteisiä vivahteita tukahduttavilta. Ne ovat ylimääräinen kolmas elementti terapeutin ja potilaan välissä ohjatessaan tapahtumien kulkua tunnin aikana.

Psykoterapeuttien enemmistö on vielä psykodynaamisesti kouluttautuneita, mutta tilanne on muuttumassa. Perhe-, verkosto- ja pariterapeutteja, eri tavoin kognitiivisesti suuntautuneita, ratkaisukeskeisiä, taide-, musiikki- ja draamaterapeutteja sekä lukuisia muunlaisia terapeutteja valmistuu koko ajan runsaasti. Viimeisimpänä tulokkaana on nettiterapia. Määrällisesti perinteinen psykoanalyyttinen psykoterapia on selvästikin jäämässä jalkoihin. Sitä ei välttämättä myöskään aina mainita erilaisissa näyttöön perustuvissa hoitosuosituksissa, mistä varsinkin aihepiiriä tuntemattomille tulee vaikutelma, että se ei enää ole suositeltavaa.

Otto Kernbergin kehittelemä transferenssiin fokusoiva psykoterapia (TFP), jota tässä numerossa esitellään, on pyrkinyt tutkimuksen ja manualisoinnin avulla tuotteistamaan rajatilapotilaille sopivan psykodynaamisen hoitotekniikan. Se yrittää lunastaa paikkaansa, kun vaaditaan näyttöä kilpailussa muiden suuntausten kanssa. Menetelmä pohjautuu Kernbergin metapsykologiseen teoriaan häiriön luonteesta ja tarjoaa terapeutin toiminnalle mallin, jota sovelletaan suunnilleen samoja periaatteita noudattaen eri potilaiden kohdalla. Kokeneista terapeuteista, jotka eivät enää tarvitse käsikirjoja, tämäkin terapiamuoto voi tuntua kaavamaiselta. Vaikka ilman tutkimustuloksiakin psykoanalyyttiset terapeutit tietänevät intuitiivisesti, että transferenssin hyödyntäminen tuo valtavasti tehoa työskentelyyn, niin silti on hyvä, että asiasta on saatu objektiivistakin näyttöä.

Terapeutin käsitys elämästä, itsestään ja ihmisluonnosta vaikuttaa siihen, miten hän on potilaansa kanssa. 1980-luvulla opiskellessani Therapeiassa opinnot aloitettiin puolen vuoden mittaisella tieteenfilosofisella jaksolla, jolloin tutkittiin psykoterapian tietoteoreettista perustaa ja ihmiskäsitystä. Tämä käytäntö valitettavasti loppui myöhemmin. Psykoanalyysin ja psykoanalyyttisen psykoterapian pohjimmainen olemus sekä suhde tieteisiin on tärkeä kysymys erityisesti nyt, kun uutta tietoa on tullut paljon, ja myös kun opetus on siirtymässä yliopistoihin. Keskustelun herättämiseksi valitsimme ns. avainartikkeliksi ruotsalaisen Per Erikssonin aihetta käsittelevän kirjoituksen, jota kolme muuta kirjoittajaa kommentoivat. Lehdessämme on ollut hyvin vähän ajankohtaista psykopoliittista tai tieteenfilosofista keskustelua. Sellainen saattaisi olla terapeuttikuntaa kiinnostavaa. Vaikka isoja terapeuttien arkeen, toimeentuloon ja työn sisältöönkin liittyviä muutoksia tapahtuu, niin jonkinlainen jarruttelu ja varovaisuus on vallinnut terapeuttien keskuudessa. Ehkä pitäisi kohottaa profiilia ja tuoda voimakkaammin esiin omaa asiaamme? Toivommekin lehden sivuille osallistuvia kannanottoja, reaktioita siihen, mitä lehdessä tai ajassa on.

Martti Tuohimetsä
päätoimittaja