Psykoterapia (2008), 27(1), 1

Pääkirjoitus

Nähdessämme tutun kaupungilla olemme jo ehtineet reagoida häneen esimerkiksi painamalla katseemme tai hymyilemällä ilahtuneesti silloin, kun huomaamme hänet tietoisesti. Jos tuttumme huomaa meidät ensiksi, lukee hän ja ymmärtää ensimmäisen sekunnin murto-osan kestäneen reaktiomme, emmekä voi sitä korjata, vaikka usein yritämme jälkikäteen sitä peitellä tai selitellä.

Vaikka muistammekin tapahtumia tietoisesti tavallisimmin vasta neljänneltä ikävuodelta alkaen, tallentuvat ensimmäisten elinvuosien tapahtumat suoraan aivojen primitiivisiin ensiksi kypsyviin osiin. Puhutaan emotionaalisesta ja ruumiin muistista. Syntyy ehdollistuneita reaktiokaavoja. Ennakoimme aiemman kokemuksen perusteella täysin automaattisesti, nopeasti ja välittömästi ennen tietoisuuden mukaan tuloa kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Osa näistä reaktioista on myös perinnöllisesti etukäteen ohjelmoituneita. Ns. savant-ihmisillä, kuten Sademies-elokuvan päähenkilöllä, on osittain säilynyt suora yhteys tähän tietoisuuden ulkopuolella olevaan aineistoon. Myös psykoottiset luultavasti käsittelevät omalla tavallaan tätä materiaalia.

Allan N. Schore esittelee tässä numerossa varhaisen vuorovaikutuksen psykobiologiaa. Hänen keskeinen sanomansa on, että meitä todellakin ohjaa niin arkielämän tasolla kuin terapiassakin paremminkin tämä varhainen implisiittinen tiedostamaton kuin kognitiivinen eksplisiittinen sanoihin ja käsitteisiin pohjaava tietoisuutemme tai hyvät aikeemme ja vilpitön tahtomme. Tässä mielessä hänen ajatuksensa ovat alkuperäisen radikaalin freudilaisuuden mukaisia.

Psykoterapiassa paraneminen tapahtunee kahdella mekanismilla samanaikaisesti. Kun tietoinen ymmärrys lisääntyy asioita, tapahtumia ja tunteita analysoidessa ja tarkkaillessa – tätähän terapia käytännössä on –, samalla tapahtuu tiedostamattomalla varhaisempien mekanismien tasolla uudelleen ehdollistumista ja automatisoitumista. Onnistuneessa terapiassa nämä puolet yhdistyvät hedelmällisellä tavalla. Edellä oleva selittää myös sen, miksi terapia monesti auttaa, vaikka se näennäisesti ymmärryksen ja teorian tasolla epäonnistuisikin. Myös täten voi ymmärtää sen, kun terapia ei auta, vaikka potilas tiedostaa ja ajattelee oikeaoppisesti symbolifunktiota hienosti käyttäen.

Kepissä on kaksi päätä, ja tajuntaa ja psyykeä voi lähestyä eri tahoilta. Mirja Malmberg esittelee tässä numerossa Matti Keinäsen ajatuksia semiotiikasta ja symbolien kehityksestä, jotka mainiosti polarisoivat Allan Schoren näkemyksiä. Keinänen luo uutta teoriaa vanhan paradigman puitteissa – ajatus symboli- ja merkkijärjestelmien kehityksestä ei ole periaatteessa uusi – ja osoittaa, että vanhaa teoriaa täytyy edelleen rakentaa ja täydentää. Ongelmaksi näen sen, miten Schoren ja muiden neurotieteilijöiden uusi, erilaisen paradigman tieto saadaan jotenkin kosketuksiin vanhan tiedon kanssa hedelmällisellä tavalla, ja voimia kuluttava ja vääjäämätöntä kehitystä jarruttava riitely saataisiin vähenemään.

Martti Tuohimetsä
päätoimittaja