Psykoterapia (2010), 29(4), 304–320

Pertti Muurinen

Projektiivinen identifikaatio: Kommunikaatiota vai intrapsyykkinen prosessi?

Artikkelissa eritellään projektiivinen identifikaatio-käsitteelle annettuja merkityksiä. Kirjoittaja toteaa merkitysten vaihtelevan erittäin paljon. Jotkut pitävät koko käsitettä psykoanalyyttisen teorian kannalta tarpeettomana, toiset taas pitävät sitä hyvin merkittävänä ja käyttökelpoisena kuvaamaan koko transferenssi–vastatransferenssi-dialogia. Huomiota kiinnitetään myös käsitteen merkityksen muuntumiseen metapsykologisesta kuvauksesta hyvinkin konkreettisiin kuvauksiin yksilöiden välillä tapahtuvista ”siirroista”. Keskeinen kysymys onkin, mitä ajattelemme kahden vuorovaikutusosapuolen välillä tapahtuvan, ja mitä tapahtuu vain kummankin oman mielen sisällä. Kirjoittaja selvittelee PI-käsitteen yhteyksiä myös muihin teoriakäsitteisiin ja pohtii sen merkitystä ryhmädynaamisissa prosesseissa.

Johdanto

Projektiivisen identifikaation käsite (jatkossa PI) on esiintynyt lukemissamme teksteissä useaan otteeseen. Kontaktit tähän käsitteeseen eivät ole aina tuottaneet vaikutelmaa oman ymmärryksen lisääntymisestä, vaan jokin on jäänyt kiusaamaan mieltä. Tämä jokin on herättänyt vähitellen epäilyn siitä, että käsitettä käytetään eri yhteyksissä eri merkityksessä.

Kun aloin perehtyä PI:ta koskevaan kirjallisuuteen, huomasin hyvin nopeasti, että muutkin olivat tehneet havainnon käsitteen vaihtelevasta käytöstä. Olipa PI:n käsitteen selventämisestä käyty pidempi keskustelu American Journal of Psychiatryn palstoilla William Goldsteinin artikkelin sytyttämänä vuonna 1991 (Goldstein 1991a, 153–161). Goldsteinin mukaan toiset kirjoittajat pitävät PI:n käsitettä hyödyllisenä ja välttämättömänä tapana hahmottaa joukkoa ilmiöitä. Toiset taas käyttävät käsitettä säästäväisemmin ja ”tiukkasisältöisesti”, kun joillekin PI:n käsitteille ei ole juuri mitään käyttöä. Viimeksi mainittuun ryhmään Goldstein sisällyttää Meissnerin ja lähinnä ne kirjoittajat, joiden ajattelussa projisoiva henkilö säilyttää aina jonkinlaisen kontaktin (ja myös identifikaation) projisoituun sisältöön (esim. Malm, Grotstein). Näin ajatellen erilliselle PI:n käsitteelle ei jäisi paljon tilaa. Kotimaisista kirjoittajista esim. Veikko Tähkällä tuntuu olevan kielteinen näkemys PI:n käsitteen mielekkyydestä. Tähkän esittämään käsitteen kritiikkiin palaan tuonnempana.

Tarkoituksenani on nyt kuvata tätä moninaisuutta ja samalla tuoda esille keskeisimmät tekijät, jotka tekevät näkemyseroja ymmärrettävämmiksi.

Lähtökohtamääritelmiä, intrapsyykkinen ja interpersoonallinen

Hanna Segalin (1994, 28) kuvaus PI:sta on seuraava:

”Alkuperäisestä kuolemanvietin projektiosta kehittyy vielä yksi puolustusmekanismi, joka on tässä kehitysvaiheessa äärimmäisen tärkeä, nimittäin projektiivinen identifikaatio. Projektiivisessa identifikaatiossa osia selfistä ja sisäisistä objekteista lohkotaan erilleen itsestä ja sijoitetaan ulkoiseen objektiin, joka sitten tulee projisoitujen osien kontrolloimaksi ja jonka kanssa projisoidut osat samastuvat.

Projektiivisella identifikaatiolla on moninaisia tavoitteita: se voi suuntautua kohti ideaaliobjektia separaation välttämiseksi, tai se voi suuntautua pahoja objekteja kohti, jotta saisi hallintaansa vaaran lähteen. Itsen eri osat voidaan projisoida erilaisin tavoittein: pahat osat voidaan projisoida, jotta päästäisiin niistä eroon, tai yhtä hyvin, jotta hyökkäämällä tuhottaisiin objekti, hyvät osat voidaan projisoida, jotta vältettäisiin separaatio tai jotta ne pysyisivät suojassa sisällä olevilta pahoilta asioilta tai jotta ulkoinen objekti tulisi paremmaksi eräänlaisen primitiivisen korjaamisen kautta. Projektiivinen identifikaatio alkaa, kun paranoidis-skitsoidinen positio ensin muodostuu suhteessa rintaan, mutta se jatkuu ja hyvin usein voimistuu, kun äiti koetaan kokonaisena objektina ja projektiivinen identifikaatio tunkeutuu koko hänen ruumiiseensa.”

Henrik Carpelan (1992, 157–158) luettelee Mielen ulottuvuudet -kirjassa projektiivisen identifikaation tärkeimpinä tehtävinä seuraavat:

1) mielen tai itsen tyhjentäminen ahdistavasta, alentavasta tai muuten häiritsevästä sisällöstä. Samalla projektiot köyhdyttävät psyykeä
2) objektin kontrolli ja hallitseminen projisoidun osan avulla
3) objektin sitominen subjektiin siten että ero tai hylkääminen käy mahdottomaksi
4) kommunikaatio Bionin mukaan siinä tarkoituksessa että objekti ymmärtäisi projisoivan tarpeita tai hätää (vrt. vauva välittämässä tarpeitaan äidilleen)
5) hyvän objektin suojelu, suojaan sijoittaminen selfin ulkopuolelle

Kun Segalin ja Carpelanin kuvauksia vertailee keskenään, huomaa että ne ovat lähes identtiset. Ainoastaan Carpelanin 4. kohta puuttuu Segalilta eli PI:n määrittely myös kommunikaationa. Lainatussa tekstissä Hanna Segal kuvaakin nimenomaan Melanie Kleinin PI:n käsitettä oman tuota käsitettä koskevan käsityksensä pohjalta. Sandler (1993), Goldstein (1991a; 1991b) ja Hamilton (1990) tuovat esille, että Klein piti PI:ta intrapsyykkisenä, tiedostamattomana prosessina. PI:n avulla lapsi kykenee erottamaan minän ei-minästä, tulemaan toimeen kuolemanviettinsä tai annihilaatioahdistuksensa kanssa. Tämä ei ollut kuitenkaan kommunikaatiota, vuorovaikutusta. Klemelä (2009, 149) toteaa edelleen kuvatessaan Kleinin PI:n käsitettä, että äidistä tulee vauvan paha self, jota vauva ei koe erillisenä, ja että olennaista on myös koston pelko. Tällöin ulos työnnetyt selfin osat uhkaavat jatkuvasti tulla takaisin.

Gustav Schulman (2005, 63) toteaa varsinaisesti vasta Bionin ja Rosenfeldin ymmärtäneen, että PI on ”myös tiedostamaton viestintämuoto, jonka avulla ihminen viestittää ja vastaanottaa symboloimattomia mielen tunne- ja fantasiasisältöjä”. Joseph Sandlerin (1987, 15) mukaan Kleinin tapa käyttää käsitettä edustaa ”projektiivisen identifikaation ensimmäistä vaihetta”, kun Kleinin seuraajat laajensivat käsitteen käytön koskemaan myös muita, erilaisia vuorovaikutuksellisia tapahtumia. Tätä laajentamista Sandler nimittää PI:n toiseksi ja kolmanneksi vaiheeksi (ks. Tähkä 1997, 272). Tähän PI-käsitteen käytön laajentumiseen viitataan teksteissä, kun puhutaan interpersoonallisesta tai intersubjektiivisesta PI:sta.

Sandler ja Kernberg ovat esittäneet ajatuksen siitä, että psykoottisilla potilailla PI on yritystä saada syntymään raja itse- ja objektimielikuvien välillä. Tämän ajatuksen taustalla on juuri Kleinin näkemys PI:sta eron tekijänä minän ja ei-minän välillä. Gregory Hamilton (1990) pohtii Tähkän tapaan sitä, että tunteet eivät voi ylittää henkilökohtaisia rajoja ilman käyttäytymisen toimimista välittäjänä. Hamilton puhuu erikseen mentaalisesta ja sosiaalisesta PI:sta sekä toteaa, että ne eivät ole ekvivalentteja, vaikkakin ne usein ovat samansuuntaisia ja samanaikaisia. Hänen mukaansa on myös puhtaasti intrapsyykkisiä PI:ita.

Nähdäkseni Hamiltonin ajatukset ovat yksi ratkaisu siihen kirjoittajia erottavaan kysymykseen, missä määrin PI on intrapsyykkinen, psyyken sisällä tapahtuva prosessi, missä määrin se on kommunikaatiota, vuorovaikutusta tai interpersoonallinen prosessi. Goldsteinin mukaan esim. Kernbergin alkuperäinen määritelmä on ollut intrapsyykkinen. Tällä tavoin nähtynä projektiivinen identifikaatio on vielä etäällä vastatransferenssista. Vasta kun projektiivinen identifikaatio alettiin nähdä interpersoonallisessa viitekehyksessä, se tuli selvemmin analyytikon vastatransferenssin yhteyteen.

Veikko Tähkän projektiivisen identifikaation käsitettä koskevasta kritiikistä

Gustav Schulman (2005, 63) pitää PI:ta Melanie Kleinin ”ehkä vallankumouksellisimpana ja kauaskantoisimpana löytönä”. Schulman toteaa Freudin kuvanneen projektion, kieltämisen, lohkomisen ja samastumisen mekanismit. Tämän lisäksi Klein havaitsi, ”että nämä toimivat synkronisesti synnyttäen määrätynlaisen vuorovaikutusilmiön, projektiivisen identifikaation”.

Veikko Tähkä esittää kovin toisenlaisen arvion PI:n käsitteestä. Hänen mukaansa (1997, 274) näyttää ilmeiseltä, että Klein liitti identifikaatio-termin PI:n käsitteeseen alleviivatakseen projisoitujen elementtien säilynyttä yhteyttä itseen ja niiden taipumusta palata tähän alkulähteeseensä. Tähkä kritikoi tällaista identifikaatiokäsitteen käyttöä. Hänen mukaansa identifikaatio on suhteellisen edistynyt sisäistyksen muoto, joka johtaa kokemuksellisiin lisäyksiin ja muutoksiin itsemielikuvassa. Tähkä etsii selitystä Kleinin identifikaatiotermin käytölle myös psykoanalyyttisen kielenkäytön ulkopuolelta ja löytää Websterin vuoden 1983 sanakirjasta seuraavat merkitykset verbille identifioida: tehdä identtiseksi; pitää tai käsitellä samana; osoittautua olevan tietty henkilö tai asia; liittyä tai olla kiinteässä yhteydessä. Hän pitää mahdollisena, että kleinilaista identifikaatiotermin käyttöä ei ole aina tarkoitettu ankarasti psykoanalyyttiseksi, vaan se sen sijaan edustaa sekoitusta tämän sanan laajemmista merkityksistä.

Tähkä on siten vähintäänkin epäilevä Schulmanin kuvailemaa projektion, kieltämisen, lohkomisen ja samastumisen ”synkronisesti synnyttämää vuorovaikutusilmiötä”, PI:ta kohtaan. Tähkä kirjoittaa, että PI:sta tulee kleinilaisessa ajattelussa totalistisesti määritellyn vastatransferenssin pääasiallinen aikaansaaja. Hän viittaa Paula Heimannin määritelmään vastatransferenssista osana potilaan persoonallisuutta, jonka tämä PI:ta käyttäen tunkee ja pakottaa analyytikkoonsa (ks. Heimann 1950). Myöhäisempää Tähkän kritikoimaa teoretisointia voisi edustaa vaikkapa Ramon Ganzarain, joka kirjoitti, että ”kaikki psykoterapeuttiset vuorovaikutukset ja koko transferenssi/vastatransferenssi-dialogi voidaan käsitteellistää projektiivisen identifikaation välittämäksi” (1992, 16).

Tähkä esittää Sandlerin tapaan, että Bionin kehittämä containerin käsite myötävaikutti PI:n käsitteen käytön liukumiseen lisääntyvästi konkreettiseen ja vuorovaikutukselliseen suuntaan, mikä Tähkän mielestä on ollut huono kehityssuunta. ”Projektiivinen identifikaatio siirtyi lisääntyvästi merkitsemään vapautumista itsen ja sisäisten objektien ei-toivotuista osista siirtämällä ne jollakin näköjään suoralla tavalla toisen, avaruudellisesti erillisen henkilön subjektiiviseen kokemusmaailmaan” (Tähkä 1997, 278). Myöhemmin pääteoksessaan (1997, 458) Tähkä yrittää uudelleen erottua Bionin säiliö- (tai sisällyttämis-) funktiosta, mutta tulee samalla itse asiassa esittäneeksi kovin samanlaisen näkemyksen kuin Bion.

Muutkin kirjoittajat tuntuvat yhtyvän näkemykseen, että nimenomaan Bion laajensi PI:n käsitettä vuorovaikutukselliseen suuntaan. Tällä kohtaa on syytä muistaa myös Herbert Rosenfeld ja hänen tekemänsä työ psykoottisten parissa (ks. esim. Rosenfeld 1987). Bion esitti edelleen, että PI ja containing koskevat myös normaaleja aikuisia lasten ja aikuispotilaiden ohella. Tähän liittyen Bion (ks. esim. Schulman 2005, 63) teki eron normaalin ja patologisen PI:n välillä. Patologisen PI:n pohjalla on psykoottisen persoonallisuuden kyvyttömyys sietää frustraatiota ja jatkuva sellaisen aineksen karkottaminen, joka liittyy frustraatioon, tuskaan tai tilanteen tiedostamiseen. Selfin ja ulkoisten objektien rajat ovat patologisessa PI:ssa hämärtyneet. Normaalissa PI:ssa sitä vastoin käytetään menettelyä, jossa projisoitu sisältö containerissa on yhtäpitävä sen kanssa, mikä on karkotettu, ja kykenee tämän lisäksi palautumaan takaisin modifioituna, ns. reinternalisoitumaan.

Hinshelwoodin (2001, 13) mukaan Bionin erottelu ”on kleinilaisen teorian tärkein ajatus Kleinin jälkeen: projektiivisella identifikaatiolla voi olla ’normaali muoto’ patologisen lisäksi”. Bionin erottelu on itse asiassa hyvin lähellä Rosenfeldin jakoa evakuatiiviseen ja kommunikatiiviseen PI:oon (Schulman 2008). Rosenfeld (1987, 160) kirjoitti olevan ”tärkeää ymmärtää, että niin kauan kuin projektiivinen identifikaatio on kommunikatiivista, se on hyvänlaatuinen prosessi, mikä tarkoittaa sitä, että objekti johon projektio on tapahtunut, ei ole muuttunut projektiivisen prosessin seurauksena”. Hinshelwood (2001, 13) toteaa Bionin ja Rosenfeldin erottelujen olleen implisiittisesti jo Hanna Segalin erottelussa koskien symbolista ekvaatiota ja oikeaa symbolien käyttöä. Torras de Beas (1989, 266) käyttää samankaltaista jaottelua defensiiviseen ja kommunikatiiviseen PI:oon. Ensin mainittu voi muuttua jälkimmäiseksi vastaanottajan suhtautuessa rauhallisesti projisoivan subjektin akuuttiin ahdistukseen, jonka taustalla ovat projisoivan subjektin ilmaisemattomat ja tiedostamattomat tunteet. Nämä tunteet ovat kiellettyjä, projisoituja ja poislohkottuja tunteita (ks. myös Ganzarain 1992, 17). Brittonilla (1998) on taas jako hankkivaan, itseen ottavaan ja sijoittavaan PI:oon (Galatariotou 2005, 29). Klemelä (2009, 150) tekeekin huomion siitä, miten useat postkleinilaiset teoreetikot puhuvat kahdenlaatuisesta projektiivisesta identifikaatiosta.

Gustav Schulman (2008) käyttää työssään Rosenfeldin jaottelua evakuatiiviseen ja kommunikatiiviseen PI:oon. Kummasta kulloinkin on kysymys, selviää hänen mukaansa potilaan reaktioista psykoterapeutin kuvauksiin ja tulkintoihin siitä, mitä heidän välillään on tapahtumassa. Jos potilas kommentoi, psykoterapeutin kuvaukset ja tulkinnat ovat menneet perille. Tällöin kysymys on kommunikatiivisesta PI:sta. Jos potilas käyttää kieltämistä, kysymyksessä on evakuatiivinen PI, jolloin psykoterapeutin tulee toimia containerina, jotta potilas voi ottaa myöhemmin takaisin projisoimansa.

Jonkinlaisena yksinkertaistettuna lukuohjeena voisi siten sanoa seuraavan: Kleinilla, Meissnerilla ja paljon tämän lailla ajattelevalla Tähkällä sekä 60-luvun Kernbergillä PI on intrapsyykkinen prosessi. Meissner ja Tähkä eivät samalla ole vakuuttuneita koko käsitteen mielekkyydestä. Myöhäisemmällä Kernbergillä, Hamiltonilla, Sandlerilla, Goldsteinilla, Bionilla, Rosenfeldillä, Segalilla ja muilla ns. postkleinilaisilla, Ogdenilla ja Bollasilla PI on tämän lisäksi interpersoonallinen prosessi.

Tähkän kritiikin arvioinnissa on pidettävä mielessä kaksi tasoa, jotka Klemelä (2009, 149) ottaa esille: metapsykologinen taso sekä kokemuksellinen taso. Tähkänkään kritiikissä ei tätä eroa pidetä aina selkeästi esillä. Kliininen kokemus on eri asia kuin metapsykologinen teoria käsitteineen. Tämä aiheuttaa sekaannusta. Klemelä (2009, 149) toteaa, että ”metapsykologisesti katsoen subjekti voi projisoida jotakin vain omaan sisäiseen objektikuvaansa (representaatioonsa). Projisointi ulkoiseen objektiin sinänsä on mahdotonta.” Saman toteaa Tähkäkin. Kokemuksellisella tasolla voivat osapuolet sen sijaan elämyksellisesti tuntea, että toinen panee suoralla siirtämisellä toisen kokemaan jotakin, ikään kuin subjekti työntäisi sisältöjä objektiin.

Palaan Tähkän esittämään PI:n käsitteen kritiikkiin vielä tuonnempana.

Mikä on primitiivistä: Projektion ja projektiivisen identifikaation eroista

Siirryn seuraavaan näkemyseroja tuottavaan asiaan. Työssään rajatilapersoonallisuuden organisaatiosta vuodelta 1967 Kernberg esitti, että PI on yksi rajatilapersoonallisuuden defensseistä lohkomisen, primitiivisen idealisaation, primitiivisen kieltämisen, omnipotenssin ja arvonkieltämisen ohella. Tällaiseen PI:oon sisällytetään vain itsemielikuvien, ei objektimielikuvien projektio, ja se viittaa tapahtumaketjuihin, joita esiintyy etupäässä psykoottisilla ja rajatilapersoonallisuuksilla. Prosessiin kuuluu myös itse- ja objektimielikuvien rajan hämärtyminen. Goldsteinin mukaan Kernberg ja Ogden eivät myöhäisemmissä kirjoituksissaan enää korosta tätä viimeksi mainittua asiaa. Nähdäkseni on suhteellisen helppoa nähdä yhteys Kernbergin määrittelyn ja Bionin kuvaaman patologisen PI:n välillä.

American Journal of Psychiatryssa käydyssä keskustelussa Dilip Ramchandani (1991) ottaa esille sen, että Kernberg on esittänyt projektion olevan kehittyneemmän puolustusmekanismin kuin PI yhdistyen korkeampitasoisten luonnepatologioiden käyttämään torjuntaan. Ramchandani on tästä toista mieltä ja pitää PI:ta projektiota kehittyneempänä. Goldstein yhtyy hänen näkemykseensä tuoden esille, että varsinaisessa projektiossa on kysymys selvästä realiteettitestauksen puutteesta, kun taas PI:ssa realiteettitestauksen katoaminen ei ole totaalista, sillä siinä jää jonkinlainen epäselvyys itsemielikuvan sijainnin suhteen. Hän esittää edelleen, että jos PI:n käsitteeseen sisällytetään objektimielikuvien projektiot eikä itsen rajojen hämärtymistä vaadita, PI koskee kaikkia. Tällöin sitä tarkastellaan transferenssin yleisenä piirteenä, kuten Ganzarain edellä teki. Nähdäkseni tällöin ollaan aika lähellä Bionin normaalia tai Rosenfeldin kommunikatiivista PI:ta. Ja kuten myöhemmin tullaan huomaamaan, ollaan myös aika lähellä Ogdenin ajattelua, kirjallisuudessahan Ogdenin sanotaan rakentavan pitkälle Bionin varaan. Ogdenilla PI on kaikkialla läsnä oleva ilmiö. Kaikki ihmiset ja kaikki potilaat ovat jatkuvasti mukana interpersoonallisessa prosessissa, jossa alitajuisesti vedetään toiset ihmiset mukaan suorittamaan heidän kanssaan kohtauksia ja näytöksiä heidän sisäisestä self- ja objektimaailmastaan. Näin ajatellen PI:ssa on mukana alitajuinen yritys muuttaa terapeuttia toimimaan tietyn roolin tai tietyn funktion mukaisesti. Transferenssi-käsite ei tällaista tiedostamatonta yritystä edellytä.

Mainittakoon lyhyesti, että Rackerilla (1953) raja vastatransferenssin ja PI:n välillä on vielä ohuempi. Hän piti Heimannin tavoin vastatransferenssia potilaasta peräisin olevan PI:n ilmentymänä. Racker ei kuitenkaan edellyttänyt PI:ssa potilaan alitajuista pyrkimystä siirtää jotakin terapeuttiin.

Näyttää siten olevan niin, että mitä enemmän kirjoittaja pitäytyy intrapsyykkiseen PI:oon, Kleinin alkuperäisiin määritelmiin, PI:n evakuatiiviseen tai patologiseen luonteeseen tai itsen ja objektien rajojen hämärtymiseen PI:ssa, sitä suurempi taipumus hänellä on pitää PI:ta projektiota primitiivisempänä puolustusmekanismina. Ne kirjoittajat, jotka taas korostavat realistista ja kommunikatiivista PI:ta, sen interpersoonallista luonnetta, jotka näkevät PI:n olevan kaikkialla läsnä olevan ilmiön ja jotka näkevät PI:n olevan läsnä kaikessa psykoterapeuttisessa vuorovaikutuksessa, nämä kirjoittajat voivat Ramchandanin (1989; 1991) tavoin nähdä PI:ssa projektiota kehittyneemmän puolustusmekanismin. Tai eivät näe tällaista vertailua enää mielekkääksi, koska ”kleinilaisen tradition pohjalta projektion ja PI:n välille ei kannata tehdä eroa” (Klemelä 2009, 150). Tällöin projektiota ja PI:ta ei tarkastella enää puolustusmekanismina.

Mikä projisoituu?

Erimielisyyttä on vallinnut myös siitä, kuuluuko PI:n piiriin vain pahojen vai sekä pahojen että hyvien representaatioiden projisoituminen. American Journal of Psychiatryssa käydyssä keskustelussa Salman Akhtar kritikoi Goldsteinia PI:n positiivisten aspektien unohtamisesta. Hamilton on 1986 kirjoittanut artikkelin nimeltä ”Positiivinen projektiivinen identifikaatio” (’Positive projective identification’. International Journal of Psycho-Analysis, 67, 489–496). Hän uskoo, että tämä käsite on erityisen tärkeä myös silloin, kun työskennellään psykoottisten potilaiden parissa. Hän kertoo esimerkkejä, miten psykoottiset potilaat projisoivat grandiooseja aspekteja itsestään terapeuttiin, ja miten myös terapeutit projisoivat mielessään positiivisia aspekteja itsestään potilaisiin. Ryhmäpsykoterapian kannalta kiintoisa on Akhtarin näkemys siitä, että ryhmässä narsistiset potilaat sijoittavat sisäisessä mielikuvamaailmassaan alemmuuden ja häpeän lataamat itsemielikuvat herkästi toisiin ryhmän jäseniin aiheuttaen sen, että nämä usein myös kokevat näitä tunteita. Akhtarin mukaan skitsoidiset ja itseään inhoavat potilaat käyttävät ryhmässä taas juuri positiivista projektiivista identifikaatiota ja sijoittavat mielessään myönteiset itsemielikuvat toisiin ryhmän jäseniin.

Tähkä (1997, 273) kirjoittaa, että Kleinin koulukunta käyttää ulkoistamisen (eli eksternalisaation) käsitettä projektion synonyymina. Hän itse määrittelee ulkoistamisen tarkoittavan kaikkia defensiivisiä koetun lokalisaation muutoksia sisäisestä ulkoiseen. Tähkälle ulkoistaminen on ”kattokäsite sellaisille prosesseille, joissa tapahtuu kokemuksellinen muutos itserepresentaatiosta objektirepresentaatioon (projektio) tai sisäisen objektin representaatiosta ulkoisen objektin mielikuvaan”. Tästä jälkimmäisestä vaihtoehdosta Tähkä toteaa edelleen, että se ”on eräs kohdesiirtymän muoto ja ensisijaisesti vastuussa transferenssin ilmiöstä” (1997, 273).

Tähkä määrittelee projektion kapeammin, se on jonkin itsemielikuvan ei-toivotun aspektin kokemista toisen ihmisen mentaaliseen representaatioon kuuluvaksi. Se kuvaa kokemuksellista siirtymää itsemielikuvasta objektimielikuvaan, ja se tapahtuu tietystä mielikuvaryhmästä toiseen eikä tietystä henkilöstä toiseen (Tähkä 1997, 273, 279). Jos PI:n käsitettä käytetään kleinilaisittain, on käsite Tähkän mielestä laajentunut sisällöltään liikaa. Kleinilaisessa ajattelussa Tähkän mielestä käytetään projektion, PI:n ja myös vastatransferenssin käsitettä liian laajasti.

Minkä katsotaan projisoituvan, se näyttää osin liittyvän aikaisempaan kiistakysymykseen PI:n luonteesta, samalla kun se muodostaa myös oman itsenäisen kysymyksensä. PI:n interpersoonallista luonnetta korostavat kirjoittajat ovat taipuvaisempia tuomaan esille myös hyvien representaatioiden projisoitumista tai välittymistä.

Keskeistä erimielisyyksien ymmärtämiselle on sen hahmottaminen, minkälaisia ja millä tavoin määriteltyjä lähtökäsitteitä kirjoittajat käyttävät. Projektion, transferenssin ja vastatransferenssin käsitteiden sisältö vaihtelee kirjoittajasta toiseen. Esimerkiksi Freudille projektio oli ennen kaikkea patologisen oireenmuodostuksen mekanismi. Hahmottamalla skitsoparanoidisen position Klein muokkasi projektion käsitettä siten, että siitä tuli olennainen ja jatkuvasti vaikuttava prosessi. Samalla siitä tuli objektisuhteiden dynamiikan lähtökohta, jotakin sellaista, joka on keskeistä koko psyykkiselle kehitykselle. Klemelä (2009, 150) toteaa, että Klein käsitti projektion ”ennen muuta tiedostamattomien ulkoisia ja sisäisiä objekteja koskevien fantasioiden projisointina. Projektiokäsite muuntui objektisuhdetermiksi”. Tässä suhteessa mieleen nousee yhtäläisyys Kleinin ja Bionin välillä: luomalla normaalin PI:n käsitteen Bion teki projektiiviselle identifikaatiolle sen, minkä Klein teki projektiolle.

Ogdenin tapausesimerkki

Seuraavaksi on syytä siirtyä lähemmäksi potilastyössä esiintyviä ilmiöitä. Pyrin kuvailemaan Ogdenin tapaa käsittää projektiivinen identifikaatio, ja esitän esimerkin siitä. Tämä esimerkki on kirjasta The Matrix of the Mind (1986, 229–231). Huomauttaisin heti aluksi, että Ogdenin kuvaus on pääosin ns. kokemuksellisella tasolla.

Ogdenia oli pyydetty konsultoimaan naispuolisen rajatilapotilaan hoitoa. Potilas oli toimitettu sairaalaan muutamaksi päiväksi itsemurhayrityksen jälkeen. Osaston mieshoitaja, joka oli työskennellyt tämän potilaan kanssa, kertoi Ogdenille, että potilas on erittäin kilpaileva, jopa siinä määrin, että oli miltei mahdotonta ryhtyä mihinkään toimintaan osastolla hänen kanssaan. Edellisenä iltana mieshoitaja oli nähnyt potilaan korttipakan kanssa ja kysynyt häneltä, halusiko potilas pelata korttia. Tämä suostui mutta alkoi välittömästi syytää kritiikkiä hoitajaa kohtaan tavasta, jolla hoitaja sekoitti ja jakoi kortteja. Hoitaja kertoi Ogdenille selittäneensä potilaalle, ettei hänellä ole halua ryhtyä riitelemään tämän kanssa. Hoitaja kertoi myös ilmoittaneensa potilaalle, että kun potilas haluaa pelata korttia, hoitaja tulisi mielellään pelaamaan, jos potilas vain asiasta ilmoittaisi. Hoitaja käveli sitten pois, eikä tämä naispotilas lähestynyt häntä enää tämän tapauksen jälkeen.

Kun Ogden puhui potilaan kanssa konsultaatiota varten, potilas sanoi olevansa hermostunut keskustelusta. Ogdenin kysyttyä syytä tähän potilas sanoi pelkäävänsä, ettei suoriudu siitä hyvin. Kun Ogden kysyi häneltä, millä tavoin hän pelkää epäonnistuvansa, potilas kertoi olevansa huolissaan siitä, ettei olisi täysin vilpitön. Tämä ei tarkoittanut suoranaista valehtelua vaan sitä, että hän antaisi väärän käsityksen itsestään. Haastattelun kuluessa potilas kertoi itsestään joukon asioita, jotka kaikki olivat hänen terapeuttinsa tulkintoja. Tämä selvisi myöhemmin. Haastattelussa syntyi rutiininomaisuuden tunnelma, ikään kuin potilas puhuisi lääkärilleen oirekeskeisesti ja rutiininomaisesti. Kummaltakin osapuolelta puuttui lähes kokonaan löytämisen, yllätyksellisyyden, huumorin tai omaperäisyyden tunne. ”– – tuntui kuin mitään spontaania ei voisi tapahtua välillämme.” Potilas tarjosi Ogdenille oivalluksia, joita arveli Ogdenin häneltä haluavan, mutta ei antautunut prosessiin, koska oivallukset eivät olleet hänen omiaan eikä hän arvostanut niitä.

Kun Ogden lähti pois tapaamisesta tämän potilaan kanssa, hän tunsi suurta tarvetta puhua jonkun kanssa. Tarve ei liittynyt kehenkään henkilöön erityisesti eikä mihinkään tiettyyn aiheeseen, mutta tarve puhua jonkun kanssa oli voimallisesti olemassa. Kesti tovin ennen kuin Ogden kykeni tiedostamaan yksinäisyyden, jota oli tuntenut ollessaan tämän potilaan kanssa. Kun Ogden ajatteli tätä haastattelua, potilaan käyttäytyminen hoitajan kanssa edellisenä iltana tuli ymmärrettävämmäksi. Potilas oli pilkannut hoitajan tapaa pelata, ei tämän voittamiseksi, vaan kätkeäkseen hoitajalta ja itseltään sen tosiasian, ettei hän tiennyt miten pelata. Toki hän tunsi pelin säännöt, mutta ei kyennyt siirtymään sellaiseen mielentilaan, jossa pelaaminen voisi tapahtua. Samalla tavoin hän aloitti haastattelun varoittamalla Ogdenia, että vaikka keskustelu hänen kanssaan saattaisi vaikuttaa mielekkäältä, se ei tulisi olemaan sitä... Se mikä näyttäisi omaa itseä koskevilta oivalluksilta, osoittautuisi ainoastaan väljähtyneeksi terapeutin ideoiden toistoksi. Potilaan tärkein kommunikaatio hoitajalle ja Ogdenille oli vetoomus sen ymmärtämiseksi, että hän tunsi itsensä äärimmäisen yksinäiseksi kyvyttömyydessään pelata ja keskustella yhteyttä luovalla tavalla. Hänen kommunikaationsa ei ollut pelkästään sanallinen, vaan se tapahtui aiheuttamalla Ogdenissa yksinäisyyden tunteen viriämisen.

Edellä kuvattua tapahtumaa Ogden nimittää PI:ksi. Hän toteaa myös, että Winnicott käyttäisi nimitystä suora kommunikaatio. Tässä esimerkissä PI toimii kommunikaation muotona, potilas kommunikoi osaamattomuuttaan sekä yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden tunnettaan suhteessa hoitajaan ja Ogdeniin. Suhteessa hoitajaan potilas kielsi osaamattomuutensa, lohkoi sen pois itsestään (self-representaatiosta) ja projisoi sen mielessään hoitajaan (objekti-representaatioon). Keskustelun avauksessa Ogdenin kanssa potilas samastui tähän hoitajan projisoituun osaamattomuuteen, siten osaamattomuus oli tuolloin myös potilaan itsekokemuksessa. Tässä itsekokemuksessa oli myös tunne yksinjäämisestä ja kyvyttömyydestä luoda yhteys toiseen. Samalla potilaassa näytti vaikuttavan objektimielikuva arvostelevasta, hylkäävästä ja tuomitsevasta auktoriteetista, jonka kanssa hän ei osaisi keskustella yhteyttä luovalla tavalla. Tämän hylkäävän superego-mielikuvan hän sijoitti mielessään Ogdeniin.

Vaikka keskustelu jatkui rutiininomaisesti ja oirekeskeisesti, oli potilas ollut aluksi kommunikatiivinen ja aito tuodessaan itsestään keskeisen asian esille. Tämän asian kertomiseen eivät sanat kuitenkaan vielä riittäneet, vaan tarvittiin lisäksi projektiivista identifikaatiota osana kommunikaatiota. Vasta sen kautta tuli ymmärrettäväksi, miten osaamattomaksi, eristäytyneeksi ja yksinäiseksi potilas koki itsensä.

Esimerkki kuvaa mielestäni oivallisesti sitä, miten interpersoonallisella tavalla käsitetty PI nostaa analyyttisen tarkastelun fokukseen potilaan ja terapeutin välisen vuorovaikutuksen potilaan tiedostamattoman psyykkisen maailman rinnalle. Kun PI:ta tarkastellaan taas intrapsyykkisesti, ollaan taipuvaisempia ajattelemaan, että vuorovaikutus on enemmänkin väline potilaan sisäisen maailman tutkimiseksi, ja tämä sisäinen maailma on psykoanalyyttisen tarkastelun fokus. Huomionarvoinen on myös lause: ”Kummaltakin osapuolelta puuttui lähes kokonaan löytämisen, yllätyksen, huumorin tai omaperäisyyden tunne.” Tämä mielestäni viittaa tietynlaiseen tapaan olla potilaan kanssa, tapaan jossa ei pelätä vastatransferenssin kokemista tai erillisyyden tilapäistä menettämistä. Eikä sen ilmenemistä potilaalle, että terapeutti joutuu myös välillä kamppailemaan tuskallisesti ja vaivalloisestikin totuuden saavuttamiseksi sekä suhteessa itseensä että potilaaseen.

Projektiivinen identifikaatio ja empatia

PI:n käsite mahdollistaa tietynlaisen teorian empatiasta, mutta PI ei ole vielä empatiaa. Edellisen esimerkin yhteydessä Ogden tutki myös empatian ja PI:n suhdetta. Empatia on hänen mukaansa psykologinen prosessi, kuten myös objektiin suuntautumisen muoto, joka tapahtuu toisena olemisen ja ei-olemisen välisen vuoropuhelun muodostamassa kontekstissa, Winnicottin termein potentiaalisessa tilassa. PI sitä vastoin tapahtuu juuri tällaisen toisena olemisen ja ei-olemisen vuoropuhelun, potentiaalisen tilan ulkopuolella, ja patologisessa muodossaan se myös jää sinne. Tällöin PI on henkilöiden välisessä suhteessa winnicottilaisittain ymmärretyn leikin vastakohta. Siinä toinen pakotetaan projisoijan ulkoistetun, tiedostamattoman fantasian mukaiseen funktioon tai rooliin. Hän on tällöin vaarassa kadottaa kyvyn kokea oman subjektiivisen tilansa psyykkisenä todellisuutena. Sen sijaan hän kokee havaintonsa totuutena unohtaen sen, että psyykkinen realiteetti on henkilökohtainen tulkinta. Näiden tulkintojen asteikko kapenee molemmilla suhteen osapuolilla, ja tilalle tulee voimakas välttämättömyyden tunne.

Näin Ogden tekee eron empatian ja PI:n välillä. PI ei ole empatiaa, mutta se voi olla empatian kasvualustaa ja saattaa jalostua empatiaksi, kun välttämättömyyden tunne hellittää otettaan ja erilaiset realiteetit alkavat näyttää mahdollisilta.

Bionin mukaan mielellä on kaksi vaihtoehtoa mielensisältöjen käsittelyssä. Toinen näistä on ajatteleminen, ajatusten ajattelemisen kyvyn kehittyminen liittyen ns. alfa-funktioon. Toinen on PI ulostyöntämisen prosessina ajattelun kehittymisen sijasta. Mielen ”psykoottinen osa käyttää projektiivista identifikaatiota työntääkseen mielensisällöt ulos frustraation vuoksi, ei-psykoottinen osa pyrkii käyttämään ajatuksia, oli tuo pyrkimys sitten kuinka tuskainen tai neuroottinen tahansa” (Hinshelwood 2001, 14). Tällä tavoin tulee ymmärrettäväksi, miten PI:n ja projektiivisten prosessien laajamittainen käyttö merkitsee psyyken köyhtymistä ajatusten ajattelemisen kyvyn kehittymisen kustannuksella.

American Journal of Psychiatryssa käydyssä keskustelussa Victor Schwartz (1991) tarkastelee PI:ta eräänlaisena kyvyttömyytenä käyttää muita kommunikaation muotoja. Hänen mukaansa PI heijastaa olennaisesti inhimillistä tarvetta kommunikoida epätoivoamme ja hätäämme muille. Aikuisuudessakin tämä tarve kommunikoida hätää on erittäin voimakas, ja Schwartz arvelee tämän olevan eräänä syynä siihen, että tulevat psykoterapiapotilaat astuvat muukalaisen toimistoon ja kertovat hänelle tärkeitä henkilökohtaisia asioitaan. Tämä näkemys on hyvin lähellä Bionin ajatusta siitä, että PI:ssa lapsi yrittää kommunikoida tunneviestejään objektille, jotta tämä ymmärtäisi, sisällyttäisi ja välittäisi niitä eteenpäin (Klemelä 2009, 151). Tämä lapsen kommunikaatio voi johtaa äidin normaaliin alfa-funktion toimintaan Grotsteinin kuvaamassa ”lapsen ja äidin projisointi- ja sisällyttämis-tiimissä” tai sitten patologiseen PI:oon, kun normaali vuorovaikutus äidin ja lapsen välillä on hajonnut (Klemelä 2009, 151).

Tähkä kirjoittaa (1997, 283): ”Se täydentävä vaste, joka analyytikossa herää hänen ottaessaan vastaan potilaan objektiin orientoituneen kommunikaation, ei ensisijaisesti houkuttele häntä samaistumaan potilaan projisoituun itserepresentaatioon vaan sen sijaan omaksumaan sen objektin roolin, jota potilas häneltä odottaa.” Hän toteaa, että ”tällainen objektiodotus voi olla tai olla olematta projektion vääristämä, mutta kummassakin tapauksessa se edustaa potilaan senhetkistä objektimielikuvaa eikä hänen itsemielikuvaansa” (1997, 283). Tähkä korostaa tässä sitä, että potilaan itsemielikuvat eivät siirry suoraan jonkinlaisina ”projektiileina” analyytikkoon, vaan niiden tavoittaminen tapahtuu ensisijaisesti täydentävien, mutta myös empaattisten vasteiden kautta. Vasta näiden ja analyytikon vastatransferenssin ymmärtämisen kautta analyytikko voi kokonaisuudessaan ymmärtää ja empatisoida potilaan itsekokemusta. Tässä selvästi Ogdenista poikkeavassa empatiateoriassa korostetaan erilaista reittiä tietoon. Analyytikon ja potilaan erillisyys on suurempi neutraliteetin samalla korostuessa. Ogden ajattelee olevan mahdollista, että esimerkiksi potilaan kokema yksinäisyyden tunne voisi suoraan (kokemuksellisella tasolla) siirtyä analyytikkoon. Tämä suora siirtyminen kokemuksellisella tasolla on suotuisassa tapauksessa myös analyytikon ymmärryksen lähtökohta. Tähkä on tässä suhteessa varovaisempi, ja hän pyrkii erittelemään, millä tavoin analyytikko ymmärryksellään tavoittaa sen, mitä potilaassa tapahtuu.

Ogdenille PI on siten eräs kommunikaation muoto (kuten myös monelle postkleinilaiselle). Tämän lisäksi se on hänelle defenssi poistaa jotakin tai suojata jokin eristämällä. PI muodostaa myös objektisuhteen varhaisen tyypin, perustavan tavan olla sellaisen objektin kanssa, joka on psykologisesti ainoastaan osittain erillinen. Tällöin se on välimuoto subjektiivisen objektin vaiheen ja todellisen objektisuuntautuneisuuden välillä (termeistä, ks. Winnicott 1969). PI toimii Ogdenille siten myös psykologisen muutoksen kulkuväylänä introjektion ja identikaation kautta.

Grotstein on kirjoittanut 2009 kirjan, jonka nimi on kuvaava: ”...But at the Same Time and on Another Level...” Hän yrittää ratkaista PI:n käsitteen monimerkityksellisyyden ongelmaa tuomalla uuden käsitteen, projektiivisen transidentifikaation. Grotstein sisällyttää omaan PI:n käsitteeseensä molemmat PI:n päämuodot, sekä intrapsyykkisen että intersubjektiivisen PI:n. Ymmärrän niin, että tämä molempien PI:n päämuotojen sisällyttäminen tapahtuu kokemuksellisella tasolla. Kokemuksellisella tasolla PI on Grotsteinille sekä intrapsyykkinen prosessi että vuorovaikutusta tai intersubjektiivinen prosessi. Intersubjektiivista PI:ta hän sitten tarkentaa metapsykologisella tasolla. Hänen mielestään PI:ta ei ole se, että projisoija yrittää tiedostamattaan johdattaa vastaanottajan projisoidun kuvan mukaiseen käyttäytymiseen. Bionin normaalin tai intersubjektiivisen PI:n toteuttamiseen tarvitaan Grotsteinin käsitteistössä juuri tuota projektiivista transidentifikaatiota.

Grotsteinin määrittelemässä PI:ssa erilliset yksilöt kommunikoivat ilman suoraa emotionaalista tunkeutumista toiseen herättäen sen sijaan toisessa jonkinlaisen emotionaalisen resonanssin. PI:oon turvaudutaan esimerkiksi äiti–lapsi-suhteessa, kun primaari äidillinen huolenpito ja lapseen keskittyminen epäonnistuu (2009, 296). Grotstein (2009, 293) kirjoittaa: ”Mitä äiti tai analyytikko sisällyttää itseensä (containerina), ei ole lapsen tai analysoitavan projektioita, vaan pikemminkin hänen omien kokemustensa ja hänen perättäisten lapsen tai analysoitavan kokemusten rekonstruktioiden emotionaalisia tuloksia.”

Grotsteinin kuten Tähkänkin ajattelussa analyytikon kokevan mielen ja emotionaalisen itsenäisyyden rajat ”pitävät paremmin”. Projektiot eivät siirry suoraan kokevasta mielestä toiseen, vaan eräänlaisen resonanssin kautta. Tähän palataan vielä tuonnempana. Prosessi on monimutkaisempi kuin yksinkertaistettu kuvaus jonkun mielikuvan siirtymisestä suoraan PI:n kautta. Samalla tämä kuvaus voi kokemuksellisella tasolla olla paikkansapitävä, jolloin voi ikään kuin tuntua siltä, että potilas työntää analyytikon sisään jotakin.

Projektiivisen identifikaation tunnistaminen ja siihen vastaaminen

Miten sitten tunnistaa PI:n olemassaolo? Psykoterapeutit ovat oppineet tarkastelemaan vastatransferenssiaan tilanteissa, joissa istunto herättää esimerkiksi ahdistusta, sekavia tunteita, masennusta tai epäpätevyyden tunteita. Edellä oleva Ogdenin luonnehdinta PI:n ja empatian keskinäissuhteesta on myös relevantti tässä, ja se on hyvin lähellä Bionin klassista kriteeriä PI:n kohteena olosta. Tämä kriteeri on ajattelukyvyn hetkittäinen kadottaminen emotionaalisen kokemuksen aikana, kokemuksen joka tuntuu itsestään selvästi oikeutetulta. Tätä kokemusta seuraa sitten oivallus ja tunne siitä, että on ollut jonkun toisen fantasian vallassa (Ganzarain 1989, 27). Ogden esittää kriteeriksi myös sitä, että terapeutti huomaa kokevansa itsensä tavalla, joka on yhdenmukainen potilaan projektiivisen fantasian kanssa. Ramchandani (1989) puolestaan ehdottaa kriteeriksi tilannetta, jossa potilas ja terapeutti kokevat samanlaisia voimakkaita tunteita itsestään ja toisesta osapuolesta. Hänen mielestään työnohjaaja havaitsee tämän helpommin kuin terapeutti.

Rylen (1994) mukaan useimmat psykoanalyyttiset kirjoittajat korostavat PI:n kontrolloivaa aspektia, jolloin vastaanottaja kokee painetta toimia tai tuntea tietyllä tavalla. Voi myös ajatella, että tämä aspekti on sitä tärkeämpi, mitä suurempi affektiivinen lataus asialla on, ja mitä uhatumpi lähettäjän minätunne on. Mitä nämä PI:oon liittyvät projektiiviset prosessit saavat aikaan psykoterapeutissa, siihen luonnollisesti vaikuttavat myös esim. terapeutin vastatransferenssipotentiaali ja hänen kykynsä työskennellä projisoidun materiaalin kanssa.

Miten sitten PI tulisi kohdata? Monenlaisia vastauksia on annettu tähän kysymykseen. Eräs vastaus Ogdenin mukaan on, että terapeutti ei tee mitään. Sen sijaan terapeutti yrittää elää syntyneiden tunteiden kanssa kieltämättä niitä ja yrittämättä päästä niistä eroon muulla tavalla. Eli ottamalla potilaan tunteet vastaan ja toimimalla containerina. Ogdenin mukaan potilaan tarjoamaa totuutta vaikkapa siitä, että on toivottoman epärakastettava ja ei-hoidettava, tulee lähestyä transitionaalisena ilmiönä, ei terapeutin toiminnan pohjana. Ei pidä asettaa sitä kysymystä vuorovaikutuksessa potilaan kanssa, onko potilaan tarjoama totuus realiteetti tai fantasia. Transitionaali-ilmiönä se on sekä tosi että epätosi, sekä subjektiivinen että objektiivinen.

Schulmanin (2005, 66) mukaan vastaanottaja voi reagoida PI:oon kolmella eri tavalla. Itseen sijoitetusta voi ensinnäkin sanoutua välittömästi irti tyyliin: ”En ole sellainen kuin väität!” Tässä palautetaan lähettäjälle välittömästi takaisin vastaanottajaan mielessä sijoitettu, mistä yleensä syntyy hedelmätön, vastavuoroisesti loukkaava ristiriitatilanne. Toisessa vaihtoehdossa otetaan ”vastaan mahdollisimman avoimesti kaikkea, mitä potilas viestittää ja mitä häneen sijoitetaan, ja annetaan sen vaikuttaa itseen niin kauan, että alkaa tuntea tykönään erilaisia vasteita”. Tämä vaihtoehto on sisällyttäjänä toimimista. Kolmannessa vaihtoehdossa hyväksytään kritiikittömästi projektio ja samastutaan siihen. Tällöin menetetään mahdollisuus ymmärtää, tulkita ja selventää tilannetta. Projektion vastaanottaja menee mukaan ja toteuttaa potilaan rooliodotuksen.

Bion (1959) on erottanut kolmenlaista sisällyttämistä. Sisällyttäjä (container) voi ensinnäkin olla rigidi, jolloin vastaanottaja toimii kaavamaisella ja jäykällä tavalla. Esimerkkinä tästä voisi olla äiti, joka ei tavoita vauvan levottomuutta ja siihen liittyvää kuoleman pelkoa. Joustavasta sisällyttämiskyvystä on taas kyse silloin, kun äiti kykenee ottamaan vastaan sen kauhun, jota vauva ilmentää PI:n kautta, säilyttäen samalla oman rauhallisuutensa. Kolmannessa sisällyttämisen muodossa sisällytettävä on niin intensiivinen ja voimakas, että se hukuttaa alleen sisällyttäjän, joka menettää täysin oman kykynsä ja funktionsa. ”Äidin mieli voi kirjaimellisesti hajota palasiksi, hän voi joutua paniikkiin tai jopa murtua” (Hinshelwood 2001, 16). Samantyyppisestä ilmiöstä voi olla kyse työyhteisötyönohjauksissa aika ajoin vastaan tulevien esimiesten kohdalla, jotka alkavat itkeä erilaisten työongelmien edessä sillä seuraamuksella, etteivät alaiset enää uskalla ottaa niitä esille.

Hinshelwood (2001, 16) on antanut näille kolmelle sisällyttäjä – sisältö-suhteelle nimet jäykkä, joustava ja hauras. Kun sitten vertaa Bionin, Hinshelwoodin ja Schulmanin kolmijakoa, huomaa että niissä on kyse lähes identtisistä asioista. Bionin jaottelu on ollut pohjana muille.

Kuten edellä Ogden, myös Ramchandani (1989) tuo esille tarpeen elää herätetyn tunteen kanssa, joka voi olla esim. terapeutin tunne kontrolloiduksi tulemisesta, hyökkäyksen kohteeksi joutumisesta tai omasta toimintakyvyttömyydestä. Tunnetta kannatellaan, ja samalla vähenee tarve ennenaikaiseen toimintaan, jolloin terapeutti alkaa saada etäisyyttä ja löytää uuden perspektiivin. Tässä on myös terapeuttisen masokismin vaara uhkaamassa. Acting outille tulee asettaa rajat välittömästi, mikäli PI:n intensiteetti johtaa terapeutin pelkäämään turvallisuutensa puolesta. Nopeat tulkinnat voivat taas olla terapeutin acting outia, esim. oman kompetenssin tunteen palauttamisyritystä potilaan massiivisen PI:n edessä, ja ne voivat tällä tavoin edustaa terapeutin ennenaikaista toimintaa.

On tuotu esille vaaroja, joita on silloin, kun PI tulkitaan sisäisenä destruktiivisena voimana tai niitä vastaan motivoituna defenssinä (Ryle 1994). Tällainen tulkinta saattaa rikkoa kannattelun. Se koetaan helposti kriittisenä, analyytikon valta-asemasta tulevana tilanteen määrittelynä, jolloin se voi liittyä olemassa olevaan kriittiseen tai vainoavaan rooliin potilaan mielikuvamaailmassa ja vahvistaa tätä. Tähän näkemykseen liittyen voidaan esittää kysymys, onko ryhmäpsykoterapiassa ryhmätulkintojen muodossa mahdollista tulkita PI tavallaan suoremmin ja tiukemmin kuin yksilöpsykoterapioissa.

Edellä kuvatun herätetyn tunteen vastaanottamisen ja kannattelun jälkeen tulee yrittää erottaa realiteetti- ja fantasia-aspekti potilaan PI:sta (Ramchandani 1989). Myös Kernberg ym. (1989) kuvatessaan rajatilapotilaiden psykodynaamista psykoterapiaa korostavat tarvetta kattavaan tunnistamiseen ja selkeään kuvaukseen potilaan ja terapeutin kokemuksesta tilanteesta. Eli potilaalle kuvataan, että on tämä näkemys ja kokemus, ja sitten myös tämä, ja jätetään nämä aluksi elämään rauhassa rinnakkain. Mikäli terapeutti ”rynnäköi” liian suoraan ja konfrontatiivisesti potilaan PI:n fantasiapuolta vastaan, voi seurauksena olla potilaan skitsoparanoidisten pelkojen vahvistuminen.

Seuraavaksi on sitten vuorossa potilaan tiedostamattomien fantasioiden luonteen, niiden geneettisen kontekstin ja defensiivisen hyödyllisyyden tulkinta. Tämä edellyttää lisäksi sitä, että potilaalla on riittävä kyky symbolisaatioon ja subjekti–objekti-differentiaatioon. Tästä ja edellisestä vaiheesta on käytetty myös termiä ”metaboloitua”.

Ogdenin mukaan terapeutin suorittama PI:n prosessointi on psykologisen vuoropuhelun uudelleen käynnistämistä, jolloin projisoidut tai välittyneet tunteet voidaan kokea, niitä voidaan ajatella ja ymmärtää. Jos terapeutti ei onnistu tässä, hänessä voi nousta jäykkiä defenssejä syntyneiden tunteiden tiedostamista vastaan. Voi käydä myös niin, että tunteet tai niitä vastaan nousseet defenssit käännetään toiminnaksi. Tällöin ollaan lähellä tilannetta, jota Grinberg (1991) nimittää projektiiviseksi vastaidentifikaatioksi. Siinä terapeutti kokee tiedostamattaan itsensä täysin projisoidun kuvan mukaiseksi. Terapeutilla täytyy siten olla, paitsi riittävästi avoimuutta ottaa vastaan projisoitua materiaalia, myös riittävästi etäisyyttä, jotta vuorovaikutuksen analyysi olisi mahdollista.

Projektiivisen identifikaation käsitteen väärinkäytöstä

Koska PI on laaja-alainen kuvaava käsite, on vaarana, että sillä pseudoselitetään asioita. Sandler viittaa mm. Hanna Segaliin kuvaillessaan PI:n väärinkäyttöä. Pahimmillaan PI:n käyttöön pseudoselityksenä liittyy terapeutin näkemys siitä, että kaikki hänen subjektiiviset kokemuksensa istunnon aikana olisivat potilaasta lähtöisin. Tällöin terapeutti käyttää tunteitaan, ajatuksiaan ja fantasioitaan pohjana potilaan alitajuisten fantasioiden tulkinnalle, tekee jonkinlaisia villejä transferenssi- ja vastatransferenssitulkintoja.

Tähkän mielestä PI:n käsitteellä pseudoselitetään monimutkaisia ilmiöitä ja siihen liittyy jonkinlainen ”ylitietäminen” ja teoreettisella käsitteellä snobbailu samalla kun käsite vetoaa konkreettisuudellaan (1997, 284–285). Hänelle on käsitteen käytöstä muodostunut vaikutelma ”siitä, kuin joistakin subjektin itse- ja objektirepresentaatioista tulisi mentaalisia projektiileja, jotka sellaisinaan singotaan yhdestä kokevasta mielestä toiseen” (1997, 282). Luettelo siitä, mikä eri kirjoittajien teksteissä PI:n välityksellä sellaisenaan siirtyy lähettäjästä vastaanottajaan, onkin pitkä. Klemelän mukaan (2008, 20) ns. kleinilaisen kielen ymmärtäminen konkreettisena osittain selittää tätä ”sinkoamista”. PI:n käsitettä voidaan käyttää vertauskuvallisesti, se voi toimia jonkinlaisena teoreettisena oikotienä monimutkaisten asioiden kuvaamisessa. Tai teksti on ollut kliinisen kokemuksen kuvailua ja kokemuksellisella tasolla pysyttelevää. Klemelä (2008, 21) käyttää tällä kohtaa ilmaisua ”projektiivisen identifikaation yksinkertaistava käyttö”. Käsitettä voidaan käyttää myös kaiken vuorovaikutuksen selittämiseen, jolloin sen selitysvoima heikkenee. Tällöin lukija voi todella saada vaikutelman kaikenlaisten asioiden ”singahtelusta” henkilöstä toiseen.

Sandler (1993) pohtii laajasti sitä, miten potilaan mielentila kommunikoituu analyytikolle. Kyseessä voi ensinnäkin olla analyytikon suora potilaan viestien ymmärtäminen. Tämän pohjalla ovat analyytikon koulutus, hänen kokemuksensa ja kykynsä tehdä havaintoja. Toiseksi kyseessä voi olla toistuva primaari identifikaatio, missä yhteydessä on käytetty myös käsitteitä peilautuminen ja resonanssi. Tämä toimii analyytikon vastaanottavuuden palveluksessa, ei potilaan tiedostamattoman intention. Kolmanneksi kyseessä voi olla analyytikon suora reaktio potilaaseen. Esimerkiksi potilas tuo esille vahvasti vihaansa ja analyytikko suuttuu tai pelästyy. Tämäkään ei ole Sandlerin mukaan välttämättä PI:ta.

Tähkä (1997, 236) toteaa ihmisten affektiivisesti ladattujen reaktioiden toisiinsa olevan joko objektiin vastaavia tai objektia etsiviä. Analyytikon täydentävät vasteet liittyvät edelliseen ja hänen empaattiset vasteensa jälkimmäiseen kategoriaan, kun hänen vastatransferenssivasteensa voivat kuulua kumpaan ryhmään tahansa reaktiona potilaan objektiin orientoituneeseen kommunikaatioon. Vastatransferenssivaste on sellaisenaan, analysoimattomana epätoivottava, ja se saattaa viitata analyytikon oman analyysin jatkamisen tarpeeseen. Kun toinen yritetään pakottaa omaksumaan tietty rooli tai funktio, se vaatii erilaisten tiedostamattomien, sanallisten ja ei-sanallisten kommunikatiivisten merkkien ja vihjeiden käyttöä. ”Toinen henkilö havaitsee nämä viestit ja reagoi puolestaan niihin omalla objektiin vastaavalla ja objektia etsivällä vastaanottavuudellaan”, jolloin vastaanottajan täydentävät, empaattiset ja rationaaliset vasteet integroituvat (Tähkä 1997, 279). Tämä integroituminen voi tuottaa viestien ymmärtämisen ja kokemuksen jakamisen. Tähkä korostaa sitä, että nämä integroitumiset ovat ja pysyvät vastaanottajan subjektiivisina tuotteina, ovat ”hänen mielensä luomuksia vastauksena potilaan erityisen voimakkaisiin objektiin orientoituneisiin viesteihin” (1997, 280).

Edellä olevassa Tähkä ymmärtääkseni korostaa psykoterapeutin kokevan mielen rajoja ja sitä, että psykoterapeutin mieleen ei siirry eikä sinne oteta vastaan kaikkea sellaista sellaisenaan kuin sinne yritetään työntää. Mitä sinne sitten siirtyy, se on paljon monimutkaisempi prosessi kuin yksinkertaistettu kuvaus jonkun asian siirtymisestä suoraan PI:n kautta. Säilyykö psykoterapeutin oivalluskyky ja omakohtainen harkinta, kykeneekö hän välttämään tunnetilan, jossa jokin asia tuntuu itsestään selvän oikeutetulta, kykeneekö hän säilyttämään oman emotionaalisen itsenäisyytensä? Sekä Bion että Ogden tuntuvat olevan vastauksissa näihin kysymyksiin Tähkää skeptisempiä. Tähkän kuvauksessa psykoterapeutin kokevan mielen ja emotionaalisen itsenäisyyden rajat pitävät paremmin. Vasta Grotsteinin lisäykset PI:n käsitteeseen saattaisivat mahdollisesti tuntua Tähkästä tällä kohdin tyydyttäviltä.

Bionin normaalissa PI:ssa toimii alfa-funktio äidin ja lapsen välisessä vuorovaikutuksessa. Kun normaali kommunikaatio on hajonnut, alfa-funktion toiminta häiriintyy. Miten syntyvät psykoterapeutin oman mielen voimakkaat affektit, jotka on kokemuksellisella tasolla aikaisemmin kuvattu projisoituvan vastaanottajaan, sitä tulee Grotsteinin projektiivisen transidentifikaation käsite selittämään. Projektiivisessa transidentifikaatiossa tarvitaan projisoivan subjektin sensomotorinen aktiviteetti (ilmeet, eleet, erilaiset virikkeet) sekä optimaaliseen vastaanottoon virittyneen objektin spontaani empaattinen simulointi. Projisoiva subjekti ja kommunikaation kohde muodostavat kaksi toisistaan riippumatonta itseään aktivoivaa systeemiä, joilla on jaettuja representaatioita. Projisoivalla subjektilla on ikään kuin hypnoottinen kyky saada aikaan muutoksia vastaanottajassa omalla ruumiillisella puheellaan, virittyneisyydellään, ilmeillä ja eleillä, äänen soinnilla yms. Vastaanottajalla tulee olla välitön sensitiivinen ja empaattinen kyky sekä pääsy tunnetilaan, jossa projisoiva subjekti (vauva/potilas) voi häntä puhutella (Grotstein 2007; 2009; Klemelä 2009).

”Subjektin ruumiilliset kielet, elekieli ja prosodinen kieli aiheuttavat hypnoottistyyppisen reagoinnin kokevassa objektissa. Se on ’heräämistä’ kokemaan, provosoitumista, synnynnäisten pohjavireiden löytymistä ja latausten aktivoitumista” (Klemelä 2009, 153–154). Klemelä (2009, 154) toteaa edelleen tämän kommunikaation olevan erilaista kuin varsinainen PI:n prosessi, joka tapahtuu subjektin sisäisessä maailmassa. Vaikka Grotstein sisällyttää PI:n käsitteeseensä molemmat PI:n päämuodot, käytännössä projektiivisen transidentifikaation käsitteen käyttöönotto johtaa siihen, että PI:ta tarkastellaan intrapsyykkisesti metapsykologisessa tarkastelussa.

Kun Grotsteinin kuvausta vertaa edellä esitettyyn Tähkän kuvaukseen, jossa korostuvat vastaanottajan kokemuksellinen erillisyys ja kokevan mielen rajat, emotionaalinen itsenäisyys, täydentävien, empaattisten ja rationaalisten vasteiden integroituminen vastaanottajan oman mielen tuotteina, voisi tulla siihen tulokseen, että kuvaukset eivät ole kovin kaukana toisistaan ja että Grotsteinin kuvaus on Tähkän kuvauksen ”kleinilainen” versio. Eroja toki jää muitakin, esim. identifikaatio-termin käyttö ja itsemielikuvien merkitys.

Edellä on tarkasteltu PI:ta metapsykologisesti. Kun siirrytään takaisin kokemukselliselle tasolle, aikaisemmin esitetty Ogdenin esimerkki sairaalapotilaasta herättää kysymyksen myös siitä, mikä projisoituu. ja jollei projisoidu, niin välittyy. Välittyykö kokemuksellisesti vain potilaan sietämätön itsemielikuva vai välittyykö myös sietämätön objektimielikuva? Kyseisessä esimerkissä osaamattomuus oli sekä potilaan itsemielikuvassa että hänen kuvauksessaan hoitajasta. Ajattelen myös potilasta, joka on arvostellut useita kuukausia psykoterapeuttiaan ”bluffariksi”. Tämä kuvaus voi liittyä potilaan negatiiviseen itsemielikuvaan itsestään epäaitona henkilönä. Samalla se voi edustaa luottamuksen pettänyttä tärkeää objektia menneisyydestä, sisäistynyttä kielteistä objektimielikuvaa. Niinpä se mikä PI:n kautta ”pyrkii työntymään” ulos, tuo sietämätön, voi itse asiassa olla jonkinlainen itse- ja objektimielikuvien yhdistelmä. Näin päästään takaisin Kleinin alkuperäiseen määrittelyyn PI:sta.

Kuten jo aikaisemmin totesin, Tähkä näkee itsellään ja Bionilla olevan merkittäviä eroja koskien ns. sisällyttämistä tai säiliöfunktiota (1997, 457–458). Tähän asiaan hän tulee pohtiessaan psykoterapeutin empaattisia kuvauksia rajatilapotilaan psykoterapiassa. Tähkä kirjoittaa, että ”analyytikko samaistuu tilapäisesti potilaan kokemistapaan”, mutta tämä ei tarkoita samaa kuin Bionin säiliöfunktio. Vaikka psykoterapeutin ”tunteet ja fantasiat syntyvätkin vasteina potilaan havaittujen viestien ja vihjeiden kokonaisuuteen ja ovat siksi tästä tietoa antavia, ne ovat silti analyytikon oman mielen tuotteita eikä kenenkään muun”. Käytettäessä säiliöstä ilmaisua psykoterapeutin sisällyttämiskyky (Schulman 2002, 3), hahmotettaessa sisällyttäjä–sisältö-suhde molemmin puolin toisiinsa vaikuttavaksi vuorovaikutukseksi, jossa projektiot ja introjektiot vaihtelevat (Klemelä 2008, 20), sekä nähtäessä sisällyttäjä vertauskuvallisesti, en kuitenkaan itse löytänyt monen lukemisen jälkeenkään Tähkän kuvauksesta muuta merkittävää eroa kuin tuo edellä kuvattu: Tähkän mielestä psykoterapeutin kokevan mielen ja emotionaalisen itsenäisyyden rajat pitävät paremmin.

Yhteenvetona todettakoon, että PI:n väärinkäyttöä ovat mm. seuraavat:

– Kaikki terapeutin subjektiiviset tuntemukset ja kokemukset istunnon aikana ajatellaan olevan potilaasta lähtöisin. Tällöin kielletään terapeutin oma merkitys erilaisten vasteiden ja vastatransferenssin muodostumisessa.

– PI:n käsitettä käytetään teoreettisena oikotienä ja yksinkertaistuksena todellisuudessa monimutkaisten ilmiöiden ja prosessien kuvaamiseen. Kuvaus, joka itse asiassa tehdään kokemuksellisella tasolla, ”metapsykologisoidaan” virheellisesti. Tällöin syntyy vaikutelma mentaalisista sisällöistä ja mielikuvista, jotka siirtyvät suoraan henkilöstä toiseen.

– Ei tuoda selkeästi esille sitä, että käsitettä käytetään vertauskuvallisesti kokemuksellisen tason kuvauksessa.

– PI:n käsitteellä yliselitetään kaikkea vuorovaikutusta.

Lopuksi

Vielä jokunen sana ryhmäpsykoterapiasta ja PI:sta. Henrik Carpelan (1992) on esittänyt, että projektiiviset ja introjektiiviset samastukset muodostavat perustan koko ryhmäprosessille ja ryhmäterapialle. PI:n yhteydessä mainitaan usein Ganzarainin (1989) luettelemat ryhmäilmiöt: syntipukittelu, jonkun jäsenen käyttö puolestapuhujana, rooli-imu ja ryhmän satelliittijäsen. Ganzarain (1992, 16) korostaa nonverbaalisten viestien laajaa käyttöä näiden ryhmäilmiöiden toteuttamisessa, hän toteaa välityksen olevan lähettäjän vallitsevan affektin nonverbaalista kommunikaatiota tai sen tiedostamatonta havaitsemista. Johannes Enckell (1996, 173) pohtii rooli-imun merkitystä psykoanalyyttisessa lähestymistavassa perheeseen.

Nämä ryhmäilmiöt voidaan ymmärtää paremmin ryhmäpsykologian ja yksilöpsykologian sekoituksena ryhmän jäsenten PI:n ja lohkomisen yleisen käytön avulla. Ne siirtävät pois ryhmän hylkäämät asiat sijoittamalla ne tietyille ryhmän jäsenille. Samalla näiden yksilöiden henkilökohtainen taipumus sopia yhteen ja olla osaltaan vaikuttamassa näihin ryhmäilmiöihin antaa niistä selvemmän, integroidumman näkemyksen.

Malcus (1995) on edelliseen liittyen esittänyt, että ryhmä saa osakseen jäsentensä projektiot kuten pienen lapsen äiti. Ryhmä toimii kerätyn affektin ja affektiivisesti ladatun materiaalin varastona, josta analogisesti lähtee kaksisuuntainen putkisto jokaiseen ryhmän jäseneen. Kun jokin tietty affekti tulee merkittävämmäksi ryhmässä, varaston tunnetaso kohoaa. Ryhmän jäsenillä on erilainen herkkyys, kynnys ja sietokyky eri affekteille. Kun herkimmän ryhmänjäsenen kynnys ylittyy, tämä ryhmänjäsen saadaan ilmaisemaan tätä sillä hetkellä pinnalla olevaa affektia. Tässä prosessissa toimivat projektiiviset ja introjektiiviset mekanismit. Ryhmänjäsenet mielessään projisoivat tunteensa ryhmään (ryhmän representaatioon), ja se jäsen tai ryhmän alaryhmä, joka on herkin projisoidulle tunteelle, introjisoi sen. Tämä introjektio puolestaan vähentää muiden ryhmänjäsenten painetta tuntea tätä tunnetta. Samalla sen kokemiseen liittyvä ahdistuneisuus vähenee.

Malcus esittää kokemuksellisen tason kuvauksena edelleen, että tätä mallia käyttäen voidaan ymmärtää, miksi jotkut ryhmänjäsenet kokevat ryhmän mielessään hyvänä äitinä ja toiset pahana äitinä. Ne jäsenet, jotka vapautuvat ei-haluttavista tunteista, saavat ne sijoitetuksi ryhmään ja näin vähentävät jännitteitään, kokevat ryhmän ”hyvänä, rauhoittavana äitinä”. Ne jäsenet sitä vastoin, jotka ottavat vastaan näitä projektioita, kokevat ryhmän pahana, hyökkäävänä, dominoivana ja tunkeutuvana äitinä. Heistä tulee myös helposti syntipukkeja, koska he pitävät sisällään ja ilmaisevat näitä karkotettuja, sietämättömiä affekteja ja impulsseja.

Loppuyhteenvetona voisi sanoa, että PI on tietyllä tavalla historiallisesti kerrostunut käsite, joka joillekin on myös ”koulukuntaistunut” eli alkanut edustaa kleinilaista koulukuntaa. Nykyisellään käsitettä käytetään kuitenkin yli koulukuntarajojen. Sekaannusta on synnyttänyt se, että PI:ta käsitellään toisaalta intrapsyykkisenä puolustusmekanismina, toisaalta normaalina, intersubjektiivisena kommunikaation muotona. Käsitteellä on näin kuvattu kahta hyvin erilaista prosessia samalla, kun PI:n intersubjektiivisen muodon löytäminen on ollut merkittävä askel eteenpäin ymmärryksen lisäämiseksi. PI:n ala on laajentunut, ja uusia ilmiöön liittyviä käsitteitä ja käsitejakoja on otettu käyttöön. Samalla on pidetty kiinni vanhoista määritelmistä, eikä intersubjektiivisen PI:n metapsykologia ole ollut riittävän selkeää. Sekaannusta on myös aiheuttanut projektion käsitteen laajeneminen, sen erilainen käyttö egopsykologiassa ja kleinilaisessa perinteessä, jossa Klein teki projektiosta objektisuhdetermin. Identifikaatio-termin erilainen käyttö on edelleen johtanut siihen, että käytetty käsitteistö erilaisine variaatioineen on tuntunut vaikealta omaksua.

Moninaisuutta käsitteen ymmärtämisen ja käytön suhteen esiintyy, mutta se ei kuitenkaan ole niin suurta kuin aluksi voisi luulla. Tunnen sympatiaa Joseph Sandlerin yritystä kohtaan tarkentaa projektiivisen identifikaation käsitteen käyttöä. Mielekäs keskustelu tarvitsee käsitteitä, joiden sisällöstä voidaan olla suurin piirtein yksimielisiä. Veikko Tähkä on myös esittänyt projektiivisen identifikaation käsitteen käytöstä monia arvokkaita ja kriittisiä huomioita. James Grotsteinin lisäykset ovat myös merkittäviä, kuten hänen huomautuksensa erosta metapsykologisen ja kokemuksellisen tason välillä, jonka Esko Klemelä on Suomessa tuonut kirjoituksissaan esille. Grotsteinin lisäykset ovat samalla viemässä PI:n käsitettä metapsykologisella tasolla takaisin juurilleen, lähelle Melanie Kleinin määritelmiä.

Artikkeli perustuu Suomen Ryhmäpsykoterapia ry:n kouluttajakoulutukseen liittyvään tutkielmaan. Lausun kiitokset tutkielman ohjaajalle Esko Klemelälle sekä lehden refereelle arvokkaista kommenteista kirjoituksen viimeistelyssä. Artikkeli saapunut toimitukseen 2.9.2010, hyväksytty 4.10.2010.

Kirjallisuus

Akhtar, Salman (1991). Comments on projective identification. Am. J. Psychiatry, 148(10), 1407–1408.

Bion, Wilfred R. (1959). Attacks on linking. Int. J. Psycho-Anal., 40, 308–315.

Bollas, Christopher (1986). The shadow of the object. New York: Columbia University Press.

Britton, Ronald (1998). Belief and imagination: explorations in psychoanalysis. London: Routledge.

Carpelan, Henrik (1978). Psykoanalyyttisesta ryhmäpsykoterapiasta. Teoksessa Alanen, Y. & Tähkä, V. (toim.), Psykoanalyysin ja psykoterapian suuntauksia. Espoo: Weilin+Göös.

Carpelan, Henrik (1987). Terapeutin tunnereaktiot potilaaseen ja niiden merkitys hoidossa. Duodecim, 103, 1370–1378.

Carpelan, Henrik (1992). Paranoidisista ilmiöistä psykoanalyyttisessa ryhmäpsykoterapiassa. Teoksessa Roos, E., Manninen, V., Välimäki, J. (toim.), Mielen ulottuvuudet, 157–177. Helsinki: Yliopistopaino.

Enckell, Johannes (1996). Psykoanalyyttinen lähestymistapa perheeseen. Teoksessa Arppo, M., Pölönen, R., Sitolahti, T. (toim.), Ryhmäpsykoterapian perusteet, 168–189. Suomen Ryhmäpsykoterapia ry. Helsinki: Yliopistopaino.

Galatariotou, Catia (2005). The defenses. Teoksessa Budd, S. & Rusbridger, R. (toim.), Introducing psychoanalysis: essential themes and topics, 15–38. London: Routledge.

Ganzarain, Ramon (1989). Object relations group psychotherapy. Madison, Conn.: International Universities Press.

Ganzarain, Ramon (1992). Effects of projective identification on therapists and groupmates. Group Analysis, 25, 15–18.

Goldstein, William N. (1991a). Clarification of projective identification. Am. J. Psychiatry, 148(2), 153–161.

Goldstein William N. (1991b). Comments on projective identification. Am. J. Psychiatry, 148(10), 1409–1410.

Grinberg, Léon ym. (1991). New introduction to the work of Bion. Rowman & Littlefield Publishers, Inc.

Grotstein, James S. (2007). A beam of intense darkness: Wilfred Bion’s legacy to psychoanalysis. London: Karnac.

Grotstein, James S. (2009). ”...But at the same time and on another level...”: psychoanalytic theory and technique in the Kleinian/Bionian mode. London: Karnac.

Hamilton, N. Gregory (1986). Positive projective identification. Int. J. Psycho-Anal., 67, 489–496.

Hamilton, N. Gregory (1990). The containing function and the analyst’s projective identification. Int. J. Psycho-Anal., 71, 445–453.

Heimann, Paula (1950). On countertransference. Int. J. Psycho-Anal., 31, 81–84.

Hinshelwood, Robert D. (2001). Kleinilainen psykoanalyysi Kleinin jälkeen. Psykoterapia, 20(1), 11–23.

Kajamaa, Ritva (1996). Projektiivinen identifikaatio ihmissuhteissa ja psykoterapiassa. Teoksessa Arppo, M., Pölönen, R., Sitolahti, T. (toim.), Ryhmäpsykoterapian perusteet, 47–57. Suomen Ryhmäpsykoterapia ry. Helsinki: Yliopistopaino.

Kernberg, O. F., Selzer, M. A., Königsberg, H. A., Carr, A. C., Appelbaum, A. H. (1989). Psychodynamic psychotherapy of borderline patients. New York: Basic Books.

Klemelä, Esko (2008). Transferenssi ja vastatransferenssi. Julkaisematon käsikirjoitus.

Klemelä, Esko (2009). Projektiivinen transidentifikaatio. Psykoterapia, 28(2), 148–155.

Malcus, Lawrence (1995). Indirect scapegoating via projective identification and the mother group. Int. J. Group Psychother., 45(1), 55–71.

Meissner, William W. (1993). A note on projective identification. Teoksessa Pollock, G. H. (toim.), Pivotal papers on identification, 347–366. International Universities Press.

Ogden, Thomas (1982). The concept of projective identification. Teoksessa Projective identification and psychotherapeutic technique. Lanham, MD: J. Aronson.

Ogden, Thomas (1986). The matrix of the mind. Lanham, MD: J. Aronson.

Racker, Heinrich (1953). A contribution to the problem of counter-transference. Int. J. Psycho-Anal., 34, 313–324.

Ramchandani, Dilip (1989). The concept of projective identification and its clinical relevance. Am. J. Psychother., 43, 238–247.

Ramchandani, Dilip (1991). Comments on projective identification. Am. J. Psychiatry, 148(10) (Oct. 1991), 1409.

Rouchy, Jean C. (1982). Archaic processes and transference in group analysis. Group. Anal., 25, 235–260.

Rosenfeld, Herbert (1987). Impasse and interpretation: therapeutic and anti-therapeutic factors in the psychoanalytic treatment of psychotic, borderline and neurotic patients. London: Routledge.

Ryle, Anthony (1994). Projective identification: a particular form of reciprocal role procedure. Br. J. Med. Psychol., 67(Pt 2), 107–114.

Sandler, Joseph (1987). The concept of projective identification. Teoksessa Sandler, J. (toim.), Projection, identification, projective identification, 13–26. Connecticut: International Universities Press.

Sandler, Joseph (1988). Projektiivisen identifikaation käsite. Teoksessa Psykoanalyysin monta tasoa: psykoanalyytikko, professori Tor-Björn Hägglundin juhlakirja 10.3.1988, 38–51. Helsinki: Nuorisopsykoterapia-säätiö.

Sandler, Joseph (1993). On communication from patient to analyst: not everything is projective identification. Int. J. Psycho-Anal., 74(Pt 6), 1097–1107.

Schwartz, Victor (1991). Comments on projective identification. Am. J. Psychiatry, 148(10) (Oct. 1991), 1408.

Schulman, Gustav (2000). Kleinilaisuus tänään. Psykoterapia 2/2000, 1–4.

Schulman, Gustav (2005). Vauvasta se alkoi – Varhainen vuorovaikutus yksilö- ja ryhmäprosesseissa. Melanie Kleinin keskeiset havainnot. Teoksessa Hyyppä, H., Keski-Luopa, L., Ruotsalainen, S. (toim.), ”Ettemme olisi kuin lampaat...” Oulu: Metanoia-instituutti.

Schulman, Gustav (2008). Luento Helsingin Psykoterapiayhdistyksen psykoanalyyttisen aikuisten yksilöpsykoterapian vet-koulutuksessa 2007–2009.

Segal, Hanna (1964/1994). Melanie Klein ihmismielen ymmärtäjänä. Helsinki: Yliopistopaino.

Torras de Beà, Eulàlia (1989). Projective identification and differentiation. Int. J. Psycho-Anal., 70, 265–274.

Tähkä, Veikko (1997). Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. Porvoo: WSOY.

Winnicott, Donald W. (1969). The use of an object. Int. J. Psycho-Anal., 50, 711–716.