Psykoterapia (2001), 20(2), 88—107
Pirjo Lehtovuori
Objektisuhteiden rakentuminen inhimillisessä vuorovaikutuksessa
Johdanto
”– – jos rakastaa niin vahvasti kuin sinun äitisi, siitä jää jälki. Ei arpea, ei näkyvää – – mutta kun sinua on rakastettu niin syvästi, rakkaus suojaa sinua ikuisesti, vaikka sinua rakastanut henkilö olisikin jo poissa. Suoja on sinun omassa ihossasi.” (Rowling 1997.)
Tutkin artikkelissani Daniel Sternin kehittelemää objektisuhdeteoriaa. Keskityn kartoittamaan objektisuhteen rakentumista ja vuorovaikutuksen kehittymistä ensimmäisen elinvuoden aikana. Tarkastelen teorian toteutumista kuvaamalla esimerkkeinä katkelmia sekä pienen tyttövauvan vauvaobservaatiotilanteessa tekemistäni muistiinpanoista että aikuisen miesanalyysipotilaan hoitoselostuksesta. Pienen tytön kehityksessä pyrin tarkastelemaan objektisuhteita silloin, kun ne rakentuvat, elämän alussa suhteessa häntä hoitaviin ihmisiin. Masentuneen ja voimakkaasti ahdistuneen miespotilaani kohdalla kuvaan sitä, miten psykoanalyyttisen hoidon vuorovaikutuksessa toteutuvat samanoloiset vuorovaikutukselliset rakenteet kuin pienen vauvan ja häntä hoitavan läheisen ihmisen välillä. Lähestyn potilaani masennusta myös ranskalaista psykoanalyysia edustavan Julia Kristevan pohdinnoin masennuksesta ja sen synnystä.
Yksi psykoanalyysin tieteenteorian keskeinen kysymys on ollut se, onko psykoanalyysi ensisijaisesti luonnontiedettä vai hermeneutiikkaa. Hermeneutiikka on kiinnostunut siitä, mitä ihminen on subjektina, mitä hän ajattelee, mikä on hänen sisäinen maailmansa ja miten sitä voidaan ymmärtää ja tulkita. Lähtökohtana on psykologinen vuorovaikutus. Objektiivisuus rakentuu siitä, että tutkittavan ja tutkijan minuudet ovat erilliset. Välillä on minän ja objektin välinen raja, joka on myös psykoanalyysin tieteenteoreettinen perusta. (Lehtonen 1991.) Nagelin (1986) mukaan uutta ymmärtämistä voidaan saavuttaa vain tutkimalla subjektiivisten kokemusten ja ulkomaailman välistä vuorovaikutusta.
Psykoanalyysin ”relationaalisessa suuntauksessa”, joka pohjaa objektisuhdeteoriaan, ihmisen kehitystä ei tarkastella niinkään biologista alkuperää olevista vieteistä käsin vaan se nähdään yksilön vuorovaikutuksissa muovautuneeksi ”konstruktioksi” (Karlsson 1994; Mitchell 1988). Ihmisen mieli etsii kontaktia toisten ihmisten mieliin. (Stern 1985.)
Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei ole enää olemassa mitään yhtenäistä psykoanalyysin teoriaa. Psykoanalyysin sisällä vaikuttavat vietti-, ego-, self- ja objektisuhdeteoria (Pine 1990) sekä ranskalainen psykoanalyysin suuntaus ovat kaikki hyvin erilaisia lähtökohdiltaan. Eri suuntaukset näyttävät kuitenkin hakevan lisäymmärrystä varhaisten vuorovaikutusten merkityksestä ihmisen kehitykselle. Huomiota kiinnitetään eri tavoin ei-verbaaliseen kommunikaatioon ja esiverbaalisiin kokemuksiin (Mitchell 1988).
Sternin objektisuhdeteorian pääpiirteet
Psykoanalyyttiselta pohjalta tapahtuvassa varhaisien vuorovaikutuksen tutkimuksessa hyödynnettiin aluksi aikuisten omissa hoidoissaan tuottamaa materiaalia, esimerkiksi Mahler (Vuorinen 1983). Daniel Stern pyrkii yhdistämään kokeellista ja psykoanalyyttista tarkastelutapaa. Sternin mielestä on tärkeää yrittää ymmärtää kehityspsykologian löytöjen elämyksellinen merkitys. Hän lähtee liikkeelle vauvasta itsestään. (Stern 1985; Stern 1992.)
Sternin objektisuhdeteorian yksi keskeisimmistä pääajatuksista on, että ihminen on subjektiivinen olento, joka kokee elämyksiä elämänsä alusta lähtien. Ei ole syytä olettaa, että vauva jakaisi kokemuksiaan erikseen, esimerkiksi havainnoiksi, tunteiksi ja ajatuksiksi, mutta vauva jäsentää kuitenkin monin tavoin kokemusmaailmaansa ensimmäisen vuoden aikana. Jäsentävä periaate on vauvan kokemus itsestään, mihin liittyy kiinteästi kokemus toisesta ihmisestä ja toisen ihmisen vaikutus hänen psyykkiseen todellisuuteensa ja kehitykseensä. Stern lähtee siitä, että vauva kokee yhdessäolon ja yhteyden, mutta säilyttää primaarisen kokemuksen erillisyydestään. Itsekokemus on riippuvainen toisesta, mutta kuuluu kuitenkin itselle. (Stern 1985.)
Vauvan kehitys on jatkuva prosessi, jossa on havaittavissa kehityshyppäyksien vaiheita. Sternillä näitä itsen kokemisen tasoja on neljä:
1. 0—2 kk. Orastava itse ja orastavien suhteiden alue
2. 2 kk — 7/9 kk. Ydinitse ja ydinsuhteiden alue
3. 7/9 kk — 15/18 kk. Subjektiivinen itse ja subjektiivisten suhteiden alue
4. 15/18 kk — Verbaalinen itse ja verbaalisten suhteiden alue
Nämä neljä itsen kokemistapaa säilyvät siis läpi elämän ja ovat osa itsekokemustamme ja suhteitamme muihin ihmisiin. Stern on lisännyt näihin neljään myöhemmin kertovan itsen (minän, n. 3—4-v.). Me elämme samanaikaisesti kaikissa näissä ”maailmoissa”. Myöhemmin jokainen uusi maailma muuttaa aina edellistä, mutta ei korvaa sitä. (Stern 1985; Stern 1992.)
Vauvaobservaation keskeisiä piirteitä
Psykoanalyysin objektisuhdeteorioihin pohjaavan vauvaobservaation luoja ja kehittäjä on puolanjuutalainen psykoanalyytikko Ester Bick. Hän oli perustamassa Tavistock-klinikkaa Englannissa 1940-luvulla, missä vauvaobservaatio on ollut osana lapsipsykoterapeuttikoulutusta vuodesta 1948 lähtien. Lontoon Psycho-Analysis -instituutissa se on ollut osana opetusohjelmaa 1960-luvulta lähtien. (Miller 1997; Rustin, 1997.) Suomeen vauvaobservaatio on tullut osaksi lastenpsykoterapeuttikoulutuksia 1990-luvun alkupuolella ja psykoanalyytikkokoulutuksiin 1990-luvun loppupuolella, ainakin koeluontoisesti.
Vauvaobservoija käy perheessä vuodesta kahteen (riippuen koulutuksen pituuksista) kerran viikossa tunnin ajan. Perhe hankitaan yleisimmin äitiysneuvolan terveydenhoitajan kautta ja perheen kanssa keskustellaan observaation sisällöstä ennen perheen suostumusta. Perheelle on kerrottu, että heidän toivotaan elävän mahdollisimman tavallista elämää. On toivottavaa, että vauva olisi perheen ensimmäinen lapsi. Observaatio on mahdollista myös, jos perheessä on sisaruksia, sillä näiden myötä avautuu laajempi vuorovaikutuksen tarkkailun mahdollisuus. On myös toivottavaa, että perhe on ns. mahdollisimman tavallinen perhe ilman etukäteen tiedossa olevia erityisiä ongelmia. (Bick 1964.) Jokaisen observointikerran jälkeen observoija kirjoittaa muistiinpanot koko tunnista kuvaamalla tilannetta mahdollisimman tarkkaan sellaisena kuin hän on sen nähnyt ja kokenut. Observoija ei tee tulkintoja vaan kuvaa tilanteita sellaisina kuin ne ovat nähtävissä. Keskeistä on kuvata vauvan ja muiden välillä tapahtuvaa suhteiden kehittymistä, mukaanlukien observoijan. Observointikertoja käsitellään työnohjausseminaareissa, joissa yritetään ymmärtää vuorovaikutuksen tiedostamattomia sisältöjä käyttäytymisessä ja kommunikaatiossa. Seminaareissa voi seurata myös muiden vauvojen kehitystä. Kirjallinen materiaali käsitellään nimettömänä. (Rustin 1997.)
Observoijalla on mahdollisuus oppia kokemuksellisesti niin, että on itse mukana. Observoija seuraa vauvan kasvua ja kehitystä eli tulee tutuksi sen kanssa, mitä vauvan elämä on. Siis mitä vauva on; ei sitä, mitä pitäisi olla. Observoinnissa seurataan myös nonverbaalista leikkiä ja käyttäytymistä. Observoijalle tulee tuntuma siihen, että normaaliutta on monenlaista. Tavasta havainnoida tulee tapa eli kyky kuunnella, havainnoida, antaa tilaa, malttaa odottaa, kantaa ja säilöä tapahtumia ja tunnelmia tekemättä mitään. Observoija saa kokemuksen omista vastatunteistaan. (Reid 1997.) Hänelle tulee mahdollisuus hyvin elävästi kokea etäälläolon ja lähelläolon vuorottelu. Observoija on tilanteessa, jossa hän ei voi piiloutua teorioiden ja ammatti-identiteetin taakse. Hän ei ole perheessä neuvoja antava ammattiauttaja vaan kanssaihminen. Observoija saa elämyksellisesti kosketusta myös siihen, mitä tarkoittaa kunnioittava etäisyys, jossa aito läsnäolo on mukana. Tärkeää on, että observoija pääsee sisään perheen tunneilmastoon – tulee läheiseksi, mutta säilyttää objektiivisuuden.
Psykoterapeuttikoulutusten yhteydessä oleva vauvaobservaatio antaa koulutettaville monenlaisia mahdollisuuksia vuorovaikutusten ja objektisuhteiden läsnäolevaan kokemiseen ja oppimiseen. Tämä on hyvin olennaista psykoanalyyttisessa psykoterapiatyössä, jossa ollaan monin tavoin uudenlaisina sisäistettyinä kumppaneina, Sterniä soveltaakseni.
Äidillisen kohteen mahdoton sureminen, musta aurinko, masennuksen varhainen viesti?
”Kun elämän tarkoitus katoaa, katoaa helposti myös elämä: merkityksen särkyessä on elämä vaarassa.” Kristeva lähtee liikkeelle freudilaisesta näkökulmasta, jonka mukaan sekä masennuksessa että melankoliassa on löydettävissä ”äidillisen kohteen mahdoton sureminen”. Freudilainen masennuksen psykoanalyysi korostaa, että itseen kohdistuva valitus on toisen vihaamista, joka sisältää myös odottamatonta seksuaalista halua. Freudilla viha on olemassa, Kristevan näkemyksen mukaan viha on jossain syvällä. Narsistisesti häiriintyneiden ihmisten hoito on tuonut esille toisenlaista näkökulmaa masennukseen: surullisuus viestii haavoittunutta, vajaata ja tyhjää alkukantaista minää. Tällöin ihmisen surullisuus on kaikkein arkaaisin ilmaus symboloimattomasta ja nimeämättömästä narsistisesta haavasta. Ihmisen ensisijainen samastumisen kohde osoittautuu hauraaksi. Kristeva (1999) sanoo, että ”masentunut on oman sanoinkuvaamattoman säiliönsä järkähtämätön ja mykkä kannattaja. – – Masentunut on tunteilija, joka ei usko kieleen. Affekti on hänen asiansa.” Kristeva kutsuu asiaksi menetettyä äidillistä kohdetta, joka ei ole ehtinyt muodostua kohteeksi. Masentunut on haavoittunut, mutta tunnetilan vanki. Surullisuus on kohteena korvike, johon masentunut kiinnittyy. Tätä korviketta hän toisen (ihmisen) puuttuessa kesyttää ja hellii. Itsemurha on yhtymistä suruun ja sen tuolla puolen mahdottomaan rakkauteen, jota ei koskaan saavuteta.
Äidin menettäminen on sekä miehelle että naiselle väistämätöntä itsenäistymisen ensimmäisenä merkkipaaluna. Kristevan mukaan äidinmurhavietin väkivaltaisuus vaihtelee yksilöiden ja ympäristön sietokyvyn mukaan, ja kun sitä pidätetään, se kääntyy nurin kohti minää. Seurauksena on äidinmurhan sijaan minän masentunut tai melankolinen surmaaminen, jolloin viha on ”turvassa” ja syyllisyydentunteet äidinmurhasta pyyhitty pois. Tilalle asettuu ”valtameren kaltainen tyhjyys”. (Kristeva 1999.)
Masentuneelle ihmiselle on ominaista liikkeiden, tunteiden ja ajattelun hidastuminen. Ulosanti on verkkaista, hiljaisuudet ovat pitkiä ja toistuvia, rytmit vaimenevat ja sävelkulut yksitoikkoistuvat. Psykoanalyysissa merkitsijöiden, puheen tai tekojen, liittäminen ketjuksi edellyttää arkaaisen ja korvaamattoman kohteen ja siihen liittyvien tunteiden surutyön läpikäymistä. Kristeva (1999) toteaa, että kielitieteen haarat ovat nykyään yksimielisiä siitä, että keskustelu on vuoropuhelua: sen niin rytminen ja puhemelodinen kuin lauseopillinenkin järjestyminen edellyttää kahta keskustelijaa. Jo tämä perustava ehto viittaa subjektin väistämättömään erottamiseen toisesta.
Masentuneen ihmisen sanat ovat hänelle itselleen kuin vieras iho, melankolinen ihminen on äidinkielessään muukalainen. Menetettyään äitinsä hän on menettänyt äidinkielensä merkityksen – ja arvon. Masentuneen kielen ja hänen tunnekokemuksensa erottava kuilu tuo mieleen varhaisen narsistisen trauman. Masentuneen kieli vaikuttaa ”kylmenneeltä”. Masentuneen aika ei kulu. Immanuel Kantin käsityksen mukaan masennus on enemmän ajasta kuin paikasta riippuva ilmiö. Masentunut ihminen ei halua nuoruutensa paikkaa vaan itse nuoruuden. Hänen halunsa etsii aikaa; ei asiaa, jonka voisi löytää. Masentunut kantaa itsessään äidillisen kohteen surematonta surua. (Kristeva 1999.)
Psykoanalyyttinen tarkastelutapa olettaa, että masentunut kiistää merkitsijän. Kohdetta ei ole surtu, se on haudattu. Psykoanalyyttinen hoito voi mahdollistaa todellisen symbolisen ”oksastuksen” selvittämällä sitä kiistämisen mekanismia, johon masentunut on jähmettynyt. Hoitosuhde edellyttää empatiaa, jonka avulla analyytikko voi potilaaseen samastumisen avulla ”uuttaa merkitsevästä ketjusta vokaaleja, konsonantteja ja tavuja sekä sommitella niitä uudelleen vastaamaan puheen kokonaiskehitystä.” Psykoanalyyttisessa hoidossa puheen melodia ja rytmi ovat tärkeitä. Analyytikon pitäisi toisaalta kyetä tulkitsemaan ääntä, toisaalta purkaa kuihdutetun ketjun jäsennystä ja uuttaa siitä puheen kätkettyä merkitystä, merkityksen perusrakennetta. (Kristeva 1999.)
Sternin objektisuhdeteoria ensimmäisen elinvuoden aikana tarkasteltuna tyttövauvan ja ”auringottoman pojan” tarinan kautta
Poimin esimerkkejä kummastakin tapauksesta vain joistakin, minun mielestäni tärkeistä kohdista objektisuhteiden rakentumisessa. On myös tärkeää korostaa, etten ole tehnyt kumpiakaan mustiinpanoja ajatellen tämänkaltaisen tutkimisen mahdollisuutta. Muistiinpanot on tehty 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alkupuolella. Katkelmat on otettu muuttamattomina alkuperäisistä muistiinpanoistani sekä vauvan että miespotilaani kohdalla. Käyttämäni Daniel Sternin käsitteistö on Pirkko Aallon (1991) suomentamaa.
Tyttövauva
Orastava itse (0—2 kk)
Vauvalla on sisäsyntyisiä kykyjä, joista osa on olemassa jo ennen syntymää. Vauvan aistit toimivat ja hän myös käyttää niitä. Vauvalla on lähimaailma, jota pystyy koskettamaan, ja sen takainen etäismaailma. Myös kaukoaistit, kuten näkö ja kuulo, ovat alusta asti tärkeitä. Vauva hahmottaa myös abstrakteja ominaisuuksia. (Stern 1985; Aalto 1991.) Vauva on alunperin utelias eli hän on kiinnostunut itsestään ja ulkopuoleltaan tulevista ärsykkeistä ja tarkkailee niitä. Vauva tietää jo, että värit, muodot ja intensiteetit vaihtelevat, mutta intensiteetti miellyttää häntä eniten. Vauvaa kiinnostavat myös alueet, joilla on selväpiirteiset rajat. Aktiivisen tarkkailun jaksot ovat kuitenkin lyhyitä. (Stern 1992.)
Vauva, 3 viikkoa: Vauva on hoitopöydällä ja katselee ikkunasta ulos takaoikealle. Äiti arvelee, että katselee (tummanvihreää) pehmolelua. Vauvan käsi osuu pehmeään lelun kylkeen. Liikehdintä pysähtyy, käsi pysähtyy. Hetken kuluttua käsi huitaisee taas lelun kylkeä. Pysähdys ja taas käsi huitaisee. Äiti siirtää lelua hieman lähemmäs ja käsi osuu, pysähtyy, osuu, pysähtyy, yhteensä neljä kertaa ihan peräkkäin. – – Vauva on yhä hoitopöydällä. Katse kiinnittyy vieressä oleviin pyöreisiin, punaisella pohjalla oleviin keltaisiin kasvoihin. Katse viipyy tovin, loittonee ja etsii kasvot uudelleen, katsoo ja oleminen herpaantuu köllöttelyksi. – – Syötyään rintaa vauva köllöttelee äidin polvella katse herkeämättä seinään. Ikkunasta tulee valoläikkä (hyvin selväpiirteinen) valkoiseen seinään.
Vauva on erityisen kiinnostunut tekemään havaintoja toisesta ihmisestä, esimerkiksi äänestä ja kasvoista. Ihminen on vauvalle ensisijainen. Vauva käsittelee havaintojaan aktiivisesti. Hän vertailee, ovatko ne samanlaisia vai erilaisia. Vauva reagoi hyvinkin pieniin eroihin havainnoissaan. Psyykkisten rakenteiden luominen, oppiminen, on ikään kuin tuttujen ilmiöiden tunnistamista. Vauva on herkkä reagoimaan havaintojen yleisiin, abstrakteihin ominaisuuksiin, kuten muotoihin, voimakkuuksiin, kestoihin ja rytmeihin. Vauva luo mieleensä myös muistikuvia eri tilanteista. Ne eivät ole tietoisia, tuskin kuviakaan. Kyse on rakenteesta, jossa yhdistyvät vauvan kokemuksen eri puolet. Vastasyntyneen elämisen rytmit ovat lyhyitä. Hoitaja on ikään kuin minuutti minuutilta varuillaan herkästi reagoimassa. Vanhemmat suhtautuvat lapseensa ikään kuin ymmärtävään ihmiseen. Tulkinnat liittyvät vauvan sosiaalisiin ilmaisuihin, kuten hymyihin ja itkuihin. Tulkinta voi olla virheellistä, mutta on tarkoituksenmukaista. (Stern 1985; Aalto 1991.)
Vauva, 5 viikkoa: Vauva on juuri syönyt, kun tulen. Äiti kääntää vauvan käsiensä varassa minuun päin. Vauvan katse pysähtyy miettivän näköisenä minuun, mutta vain hetkeksi. Äiti arvelee vauvan ”vierastavan” minua. Äiti kääntää vauvan itseensä päin. Vauva katsoo napittaa äitiin ja hymyilee. Äiti hymyilee takaisin. – – Hoitopöydällä hetkeä myöhemmin vauva katselee äidin kasvoja, kun äiti vaihtaa vaippaa. Vauva ”juttelee” äidin kasvoille muutamia äännähdyksiä (mielestäni aivan selvästi juuri äidille, kontaktiaottavasti). Äiti arvelee vauvan haluavan keskustella. Äiti vastaa äänteillä. Keskustelu on ohi hetkessä.
Vauva, 6 viikkoa: Vauva katselee tarkasti mobilen keltapalloista sinistä purjevenettä, joka on alimpana. Katselemme äidin kanssa vauvaa. Vauvan katse osuu minuun. Katse pysähtyy, hymyilee minulle hieman. Katsoo sitten äitiin päin ja hymyilee syvään ja iloisesti (hymyissä on iso ero). – – Pieni käsi (oikea) osuu veneeseen. Käsi pysähtyy, laskee alas, nousee ylös ja osuu taas.
Vauvan kokemusmaailman ulkoinen tekijä on vanhempien luonteeltaan sosiaalinen käyttäytyminen – sisäinen tekijä on valmius kohdata itseään ja maailmaa. Yhdessä nämä mahdollistavat sen, että vauva voi luoda psyykkisiä rakenteita. Vauva alkaa oppia, että imettämään tulevan äidin toiminnot tuottavat helpotusta – vauvan mieleen alkaa syntyä odotuksia. Syödessään vauva katselee äidin kasvoja. Tyydytyksen kokemisen ja äidin kasvojen välillä on jokin yhteys. Äidin kasvojen pienet liikkeet piristävät vauvaa. Tämä puolestaan, mikäli äiti on tilanteessa läsnä, saa äidin kasvot entistä eloisammiksi. Vauva alkaa muodostaa sisälleen äidin kuvaa, mallia. Tämä malli koostuu lopulta monista vuorovaikutustilanteista. (Stern 1992.)
Vauva, 7 viikkoa: Äiti sanoo, ettei vauva ole suostunut vielä syömään, vaikka hän on yrittänyt (tulen syöttötilanteeseen). Äiti alkaa aukaista vasenta rintaliiviään. Vauva katsoo suoraan äitiin ja äiti nostaa vauvan eteensä. Vauva ääntelee äidille ja katsoa napittaa äitiä. Vauva hymyilee leveästi ja äitiä hymyilyttää hellän huvittuneesti. Äiti sanoo yrittävänsä nyt uudelleen ja vauva ottaa rinnan imien rauhallisesti äitiä katsoen. Lopettaa imemisen parin minuutin kuluttua ja katsoo äitiin syvästi ja hymyilee. Ottaa rinnan uudelleen suuhunsa ja jatkaa imemistä katsellen äidin rintaa. Nostaa katsetta äidin kasvoihin ja lopettaa syömisen.
Tulvahtaminen, räjähtäminen, purskahtaminen ovat elinvoiman erilaisia ilmenemismuotoja, vitaliteettitunteita. On tärkeää, miten vauva voi kokea elävyyden, elinvoiman itsessään ja toisessa ihmisessä. Vauva rakastaa kokemuksia, joissa kiihotus ja jännitys kohoavat elleivät ne kohoa liikaa tai liian nopeasti. Vauva kokee vanhempiensa toiminnan ja siinä ilmenevän elinvoiman. Tässä on yksi ei-verbaalisen kommunikaation tärkeästä sisällöstä yleisemminkin. Tärkeintä on äänen sointi, ei sanat. Vauva voi kokea täten esimerkiksi rauhallisen äidin – tai vastakkaisesti etäisen, vetäytyvän äidin. (Stern 1985; Aalto, 1991.)
Vauva, 9 viikkoa: Vauva on sohvalla. Äiti lähtee viemään yhtäkkiä vaippoja pois sanomatta mitään. Vauva alkaa käännellä päätään eri suuntiin levottomasti, kuin äitiä etsien. Katsoo pään yli taakse, sivuille nopeaan vuorotellen ja alkaa itkeä. Äiti tulee ja ottaa syliinsä, jolloin itku heti lakkaa.
Raja ulkoisen ja sisäisen välillä on vielä epämääräinen. Jotain syntyy oman kokemuksen kautta. Lapsi luo itseään. Vauva kokee orastavan itsen vaiheessa esineet ja tapahtumat pääasiassa sen mukaan, mitä tunteita ne hänessä herättävät. Hän tarkkailee ja vertailee niitä – ja löytää toistuvia kokemuksia. Näistä hän luo pysyvyyden, jatkuvuuden kaksi perusyksikköä: kokemuksen itsestään ja kokemuksen toisesta ihmisestä. (Aalto 1991; Stern 1992.)
Ydinitse (2 kk — 7/9 kk)
Itse ja toinen erillisinä ihmisinä
Vauvassa tapahtuu muutos kahden kuukauden iässä. Vauvan kanssa seurustellessa tulee tunne, että seurustelijoita on kaksi henkilöä. Vauvan läsnäolo ei ole ollut aikaisemmin yhtä kokonaisvaltaista ja selkeärajaista. Vauva katsoo silmiin, jokeltelee, hymyilee vuorovaikutuksellisemmin, kypsyy motorisesti, ja nukkuminen ja aktiivisuus tulevat säännöllisemmiksi. Ihmiskasvot laukaisevat vauvassa sosiaalisia rektioita: hymyjä ja ääntelyjä. Kysymys on vuorokatselusta. Katseessa voi tuntea toisen mielenliikkeet ja tuijotus on kiihottavaa. (Stern 1992.) Vauvan olemisen voi tunnistaa uudenlaisena läsnäolona, jota ohjaa sisäisesti organisoitunut mieli. Vauva pystyy ainakin hetkeksi suuntaamaan ja keskittämään toiminnan sosiaaliseen tilanteeseen. Vauvassa tapahtunut muutos innostaa vanhempia vuorostaan seurustelemaan tämän kanssa. Keskeistä on hetki tässä ja nyt: kaksi ihmistä, jotka ovat kanssakäymisessä toistensa kanssa. Keskinäinen katse on ”maailma maailman sisällä”. (Stern 1992.)
Vauva, 10 viikkoa: Vauva on hoitopöydällä. Äiti ja vauva juttelevat täyttä päätä. Vauva tuijottaa äitiä suoraan silmiin ja juttelee. Vauva on selällään kädet nyrkissä. Kädet heilahtelevat hieman, kun vauva innostuu. Äiti sanoo vauvalle hei ja vauva vastaa heitä muistuttavalla ääntelyllä. Jatkavat näin kolme kertaa. Äiti painelee hellästi vauvan mahaa koko kämmenellään. Vauva puhua pulputtelee ja katsoo äitiä. Äiti sanoo, että onpas sinulla nyt asiaa. Äiti sanoo, että eilenkin jutteli isälle ja minulle pitkät tovit. Äidin puhuessa minulle vauvan puhe lakkaa ja jatkuu vasta, kun äiti katsoo vauvaa ja juttelee tälle. – – Vauva on syömässä rintaa ja katsoo äitiä herkeämättä. Äiti ottaa pöydältä nenäliinan ja niistää. Syöminen keskeytyy ja vauva tulee levottomaksi väännellen. Syöminen jatkuu vasta, kun äiti katsoo vauvaa hiljaa. – – Vauva on sohvalla. Äiti lähtee sanomatta mitään huoneesta. Vauva alkaa pyöritellä päätään ja katsella yli päänsä. Yhtäkkiä katse pysähtyy, vääntely loppuu ja vauva alkaa jutella katossa oleville valospoteille.
Vuorovaikutuksen tarkoituksena on tämän kokemuksen ylläpito. Vauva elää 2—6 kuukauden iässä ainutlaatuisen intensiivisessä sosiaalisessa maailmassa. Jo neljänneltä kuulta vauva tietää, mitä odottaa ollessaan kasvotusten vanhempansa kanssa. Tämä selittää sen, miksi vauvat hermostuvat, jos käytös poikkeaa totutusta. Vauvan on erittäin tärkeä oppia ei-verbaalinen sosiaalinen vuorovaikutus, josta kieli voi myöhemmin rakentua. (Stern 1992.) (Vrt. Kristevan ajatus kielen synnystä.)
Vauva, 14 viikkoa: Viimeinen kerta ennen joulutaukoa. Tunnin lopussa äiti kertoo miettineensä, miten kokee sitten, kun observaatio kokonaan loppuu. Äiti on hyvin haikean oloinen, ei sano mitään. Vauva on suruisen oloinen. Minäkin liikutun ja vauva katsoo nopesti, hätääntyen(?) silmiini ja tuijottaa niitä. Kerron, että tuntuu hieman surulliselta, mutta kaikki hyvin ja hymyilen. Tällöin vauvan tuijotus raukeaa ja saan hieman epäröivän, mutta iloisen hymyn.
Tutkijat ovat eri mieltä siitä, erottaako vauva itseään ensimmäisinä elinkuukausina ympäristöstään. Mikäli ei erota, ei voi myöskään kokea itseään erillisenä suhteessa toiseen ihmiseen. Stern on sitä mieltä, että jo kahden kuukauden ikäisellä vauvalla on peruskokemus erillisestä itsestä ja muista, siis myös äidistä. Vauvalla on kokemus erillisestä itsestä ja erillisestä toisesta. Vauvan mieli rakentuu juuri näiden kahden ytimen varaan, siis kokemukseen itsestä ja kokemukseen toisesta ihmisestä. Sternin mukaan sulautumisen kokemukset ovat sekundäärisiä ja perustuvat jo olemassaolevaan kokemukseen itsestä ja toisesta. Stern kumoaa Mahlerin (Vuorinen 1983) symbioosivaihe-käsitteen (2—5 kk), joka on yksi Mahlerin määrittelemistä varhaiskehityksen päävaiheista. Muut Mahlerin kehitysvaiheet ovat normaali autismi (0—2 kk), separaatio—individuaatio-prosessi (5—36 kk) ja oidipaalivaihe (4 1/2 — 6 vuotta). Mahlerin määrittelemässä symbioosivaiheessa lapsi kokee olevansa psyykkisesti yhtä hoitajan kanssa eikä tee eroa minän ja ei-minän välillä. Tämä on pohja lapsen kiintymiselle hoitajaansa ja myöhemmin muihin ihmisiin. Hoitaja vastaa tässä vaiheessa psyykkisen tasapainon ylläpitämisestä. Symbioosista irtaantuminen on psykologisen syntymän keskeinen tehtävä. Tärkeää on kuitenkin muistaa, että symbioosi – määriteltynä eri tavoin kuin Mahlerilla – voi olla lähellä Sternin ajattelua. Inhimillinen tapa elää ja mieltää maailmaa kehittyy vain yhteydessä toisiin ihmisiin.
Itsen kokemisen elementit
Vauva kokee itsensä oman toiminnan aikaansaajana. Tällöin vauva saa kokemuksen oman toiminnan välittömästä hallinnasta ja siitä, ettei hän samalla tavoin hallitse toisen tekemisiä. Tahtominen ei tässä yhteydessä tarkoita tietoista tahtomista, vaan toimintaa edeltää motorinen suunnitelma, kuten esimerkiksi katsominen, imeminen, käsi suuhun. Tietoiseksi tämä tulee vasta sitten, jos suunnitelma epäonnistuu. Tämä on tärkeä kokemus, sillä sen kautta voi kokea tunteen, että toiminta kuuluu itselle. Oma toiminta toimii pysyvän vahvistamisen periaatteella. (Stern 1985; Aalto 1991.)
Vauva, 4 kuukautta ja 3 viikkoa: Äiti on mennyt toiseen huoneeseen ja antanut vauvalle suuhun tutin. Vauva ottaa tutin pois, katsoo sitä ja laittaa sen oikein suuhunsa. Ottaa sen taas pois ja laittaa sitä väärinpäin suuhunsa. Ottaa tutin lähelle silmiä. Odottaa hetken ja laittaa sen oikeinpäin suuhunsa. Laittaa tämän jälkeen tutin kolme kertaa suuhunsa oikeinpäin. Joka kerta vauva vie sen lähelle silmiään, katsoo sitä ja vie sen oikeinpäin suuhun.
Toisaalta toisiin kohdistuva toiminta on osittaista ja vaihtelevaa. Esimerkiksi jos katsoo äitiä, tämä voi olla katsomatta tai katsoa. (Stern 1985.)
Vauva, 2 kuukautta ja 3 viikkoa: Äiti on tiskaamassa. Vauva katselee äidin käden liikettä, kun äiti nostaa astioita tiskikaappiin (vauva on pienellä pöydällä sitterissä keittiössä melko lähellä äitiä). Äidin katsoessa vauvaa tämä alkaa heti jokeltaa pieniä pehmeitä kirahduksia ja äidin kääntäessä pään tiskaamiseen jokeltelu lakkaa. Tiskaamisen jatkuessa ääntely alkaa uudelleen, nyt tiukkana kirahteluna. Heti kun äiti kääntyy ja sanoo jotakin pientä, kuten no hei, alkaa pehmeä jokeltelu. Tämä toistuu useita kertoja. Tiski on todella pitkä ja kestettyään puoli tuntia, vauva alkaa yskiä omituisella tavalla. Ja kun äiti sitten katsoo, yskiminen loppuu heti ja vauva hymyilee tyytyväisenä.
Yleistyneet vuorovaikutusmuistot
Vaikka voidaan eritellä lapsen muistamia asioita toimintaan, havaintoihin ja tunteisiin, käytännössä ne esiintyvät yhdessä. Yhdistävä tekijä on tilanne, johon ne liittyvät. Esimerkiksi imemistapahtuma on tapahtuma, jonka lapsi muistaa. Kun imetys toistuu useita kertoja, vauva liittää nämä toisiaan muistuttavat tilanteet toisiinsa ja muokkaa niistä yleistyneen muiston. Vauvan elämässä on paljon toistuvia samankaltaisia tapahtumia. Näistä vauva luo yleistyneitä muistoja. Stern korostaa myös sisäisten muistiainesten merkitystä ulkoisten rinnalla. Esimerkiksi imetystilanteessa havainnot ulkoisesta tapahtuman etenemisestä eivät ole ainoita, vaan tärkeitä ovat siihen liittyvät tunteet ja ruumiin kokemukset. Tunteet määrittelevät tapahtumien luonteen ja sävyn. Koska usein toistuvien tapahtumien perusominaisuudet vaikuttavat psyyken rakenteisiin, myös niihin liittyvät tunteet ankkuroituvat persoonallisuuteen. Vauva kokee tunteensa vain itselle kuuluvina ainutlaatuisina, psyykkisinä ja fyysisinä kokemuksina. Nämä yleistyneet vuorovaikutusmuistot ovat keskeisiä ydinitsen ja ydintoisen syntymisessä. (Stern 1985; Stern 1992.)
Vauva, 3 kuukautta ja 2 viikkoa: Äiti avaa vasemman rinnan ja vie vauvan rinnalle. Vauva katsoo hetken äidin silmiä ja ilkaa imeä. Kädet ovat rennosti. Vauva on nyt enemmän äidin jalkojen päällä selällään kuin sylissä pää rintaanpäin kääntyneenä. Vauva imee rauhallisena. Äiti lopettaa imettämisen yhtäkkiä parin minuutin kuluttua. Säpsähdän. Rauha rikkoutuu äkillisesti. Äiti kertoo minulle, että vauva työntää suuhunsa nyrkkiä syödessään. (Tätä en huomannut millään tavoin.) Äiti ottaa vauvan röyhtäisemään vasemmalle olkapäälle. Vauva näkee minut ja hymyilee. Hymyilen pienesti takaisin, jotten häiritsisi. Vauvan katse siirtyy tarkastelemaan läheistä lamppua. En kuule röyhtäisyä. Äiti ottaa esille oikean rinnan ja asettaa vauvan sille. Vauva nykii päätään eteen ja taakse, ottaa nännin suuhunsa ja pulauttaa sen pois. Ottaa taas nännin ja imee. Tarttuu käsillään äidin rintaan ja puseroon. Rauhallinen musiikki soi taustalla. Vauva rauhoittuu (myös äiti? kyselen mielessäni). On rauhallinen tunnelma. Vauva syö hetken, muttei kauemmin kuin vasemmastakaan. Äiti nostaa vauvan ylös ja vauva suoristaa itsensä jäykäksi pystyasennossa. Vauva röyhtäisee ja äiti kiittelee.
Vauvan maailman ja itsen jäsentämisen kannalta tärkeitä piirteitä aikuisen käyttäytymisessä ovat yksinkertaistaminen ja voimakas liioittelu. Tämä koskee niin ilmeitä, puhetta kuin eleitäkin. Aikuisen liioittelun merkitys vähenee, kun lapsen sisäiset rakenteet vahvistuvat (vrt. terapeutin elävä ilmeikkyys hoidon alussa). Vanhemmat alkavat olettaa vauvassaan jotain sellaista, joka on vasta muodostumassa – ja auttavat näin omalta osaltaan kyseisen ominaisuuden ilmaantumista. Sekä äiti että vauva pyrkivät ylläpitämään ja säätelemään ns. sopivaa vireystilaa vauvalla. Vauva voi kääntää päänsä pois, ilmehtiä tai jokeltaa. Tämä molemminpuolinen aktivaation ja tunteiden säätely tuo yhdessäoloon todellisen vuorovaikutuksen tunnun. (Stern 1985; Aalto 1991.)
Katkelmia vauvan, äidin ja minun vuorovaikutuksesta: Keinu.
Vauva 4 kuukautta ja 2 viikkoa: Äiti laittaa vauvan joustokangaspussikeinuun. Vauva jää ikään kuin seisomaan siihen jalat koukussa. Äiti kehottaa vauvaa hyppäämään. Vauva on nyt enemmän kiinnostunut minusta. Yritän vetäytyä hieman sivummalle. Vauva kurkkii minua keinun sivurakosista. Äiti kääntää vauvan itseensä päin. Vauva juttelee äidille jokellellen. Äiti kehottaa hyppäämään ja vauva koukistaa jalat ja ponkaisee kerran itseään suoraksi, minkä jälkeen katsoo minuun takaviistoon ja keikistelee keinun sivuraosta minulle. Kurkistan kerran rakosesta ja sanon kukkuu. Vauva nauraa helakasti. Vauva potkii itseään eri puolille ja äiti kehuu. Vauva innostuu juttelemaan keinun isoille kangaskuviolle, eikä enää innostu pomppimaan. Minulla on tunne, että olemme kolmisin vuorovaikutuksessa.
Vauva 4 kuukautta ja 3 viikkoa: Äidillä on kiireitä. Vauva katselee minua tuttavallisemmin kuin aikaisemmin. Hän katsoo hyppykeinua ja minua vuorotellen neljä kertaa. Mietin, mahtaisiko hän muistaa viimekertaisen keinuleikin. Vauva heittää pyörähelistimen viereeni ja annan sen hänelle. Vauva heittää sen uudelleen ihan eteeni ja minä heitän sen hänelle. Tämä toistuu seitsemän kertaa. Heittojen välillä vauva tarkastaa, että äiti on vielä lähistöllä.
Vauva 5 kuukautta: Perhe on muuttanut. Vauva katselee minua tarkkaan, kun menen uuteen kotiin. Hymyilee, mutta katsoo puolittain koko ajan äitiä. Keinu on ripustettu. Juttelen, että Pirjohan se tässä – löysin teidät täältä uudesta kodista. Vauva hymyilee nyt avoimemmin ja katsoo useaan kertaan keinua ja minua vuorotellen. Mielessäni varmistuu, että vauva liittää minut tähän yleistyneeseen muistoon osana.
Ydinsuhteiden alue
Ydinitse syntyy keskeisesti suhteessa toiseen ihmiseen. Kokemus ydinitsestä ja ydintoisesta edellyttää, että lapsi kokee toisaalta itsensä ja toisaalta toisen ihmisen erillisenä, kokonaisena fyysisenä olentona. Ydinsuhteet ja erityisesti suhde äitiin, on vauvan psyykkisen todellisuuden perusta (vrt. psykoanalyysi/psykoterapia-yhteistyösuhteen merkitys, vuorovaikutuksellisuus). Suurin osa vauvan kokemuksista on saavutettavissa vain toisen ihmisen kanssa. Katsoa toista silmiin ja toinen katsoo takaisin. Tämä on esimerkki itsekokemuksesta, jota toinen ihminen säätelee. Itsensä kokeminen turvalliseksi on perusteiltaan riippuvainen siitä, miten toinen ihminen toimii suhteessa vauvaan (vrt. psykoterapeutin osuus hoitosuhteessa ja katsekontaktin merkitys). Vanhemmat vahvistavat tai heikentävät omalla toiminnallaan vauvan tunnereaktioita. Tunteet voivat esiintyä paljolti vain toisen ihmisen läsnäollessa ja välittäminä. Vanhempi säätelee paljon vauvan innostusta tutkia ja kokea ihmeitä. Älylliseen kehitykseen voidaan vaikuttaa tukemalla lapsen luontaista uteliaisuutta ja tutkimisen halua (vrt. jälleen psykoanalyysi/psykoterapia ja terapeutin aito mielenkiinto potilaan mielen maailmoihin). Huomioitavaa on, että myös vauva vaikuttaa äitinsä kokemukseen itsestään, jolloin vauva on äitinsä itsekokemusta säätelevä osapuoli. (Stern 1985; Aalto 1991.) (Vrt. psykoanalyysi/psykoterapia, potilaan vaikutus terapeutin läsnäoloon, vastakaikuun.)
Vauva, 4 kuukautta: Äiti tiskaa, eikä katsele vauvaan päin. Äiti on omissa oloissaan. Vauva hihkaisee ja pudottaa pyörällisen helistimen. Äiti kääntyy ja sanoo no hei. Äiti antaa helistimen vauvalle. Vauva ottaa oikealla kädellä toisesta pyörästä ja vasemmalla kädellä toisesta kiinni ja pamauttaa helistimen rintansa päälle. Vauva katselee helistintä ja äitiään vuoronperään. Vauva ei ääntele nyt mitään. Äiti tiskaa. Vauva pudottaa helistimen. Se ei putoa maahan vaan pöydälle, jolla sitteri on (vauva 4 kuukautta, minua hirvittää). Äiti sanoo, että saat sen itsekin. Vauva ei ota sitä, vaan alkaa kitistä. Äiti antaa hetken kuluttua helistimen ja vauva laittaa sen suuhun. Äiti ei nyt reagoi pieniin ääntelyihin vaan tiskaa. Vauvan ääntely kovenee ja vauva paiskaa helistimen pöydälle lujaa. Äiti toteaa, että taidat jo väsyä istumaan. – – Oltuaan jonkin aikaa maassa selällään äänilaji kovenee tuhisten ja rätisten. Heti, kun äiti kääntyy sanomaan jotakin, vauva hymyilee iloisena ja rauhoittuu.
Sisäistetyt kumppanit
Sisäistetty kumppani (evoked company, herätetty kumppani) on vuorovaikutusmuiston se osa, joka edustaa kokemuksiin liittynyttä toista ihmistä. Kun yleistynyt vuorovaikutusmuisto toisen kanssa olemisesta aktivoituu, lapsi kohtaa myös tämän sisäistetyn kumppanin. Tämä muisto voi muuntua uusien kokemusten myötä ja sisäistetty kumppani voi muuttua uusien kokemusten myötä. Myöhemmät kokemukset eivät kuitenkaan muuta sitä kovinkaan paljon. Sisäistetty kumppani ei ole osa jotain todella tapahtuneen muistoa, vaan sisältää ne olennaiset elementit, jotka tähän toiseen henkilöön on kyseisissä vuorovaikutustapahtumissa liitetty. Sternin käsityksen mukaan sisäistetyt kumppanit sisältävät sekä kognitiivisia että tunne-elementtejä. (Stern 1985; Aalto 1991.)
Vauvan ja minun vuorovaikutuksesta: Käsien taputus. Myös minäkö sisäistettynä kumppanina?
Vauva, 6 kuukautta: Käyntini lopussa (läsnä ovat olleet sekä isä että äiti) käyn sanomassa vauvalle hei ja kerron tulevani uudestaan, kuten jokaisena muunakin kertana, jos vauva on ollut hereillä. Vauva alkaa läpsytellä käsiään voimakkaasti saaden huomioni kiinnittymään häneen heinsanomista enemmän. Katson vauvaa ja taputan käsiäni muutaman kerran. Vauva innostuu. Kun lopetan taputtamisen, vauva läpsyttää käsiään, kämmeniensä sivuja yhteen. Kun vauva lopettaa, minä taputan. Teemme näin neljä kertaa. Vauva on innoissaan.
Vauva, 6 kuukautta ja 1 viikko: Tällä kertaa äiti on poissa. Perheessä on sukulaistätejä kaksi ja isä. Kiinnitän huomiota, että vauva katsoo koko ajan pienin väliajoin isään. Tätä ei ole äidin kanssa. Sanoessani lähtiessä hei vauva alkaa läpsyttää käsiään, kuten edellisenkin kerran lopussa. Kyselen, että muistaisitko. Taputan ja vauva hymyilee leveän syvää helpottunutta hymyä, ikään kuin että muistihan se. Vuorottelemme taputusta muutaman kerran.
Vauva, 6 kuukautta ja 3 viikkoa: Mennessäni vauva alkaa taputtaa käsiään ja taputan takaisin. Saan ihanan hymyn. Vauvan ollessa 8 kuukautta, taputusleikkimme käynnin lopussa jatkuu yhä. Vauva aloittaa leikin joka kerta.
Monien teorioiden mukaan lapsi kykenee palauttamaan poissaolevan vanhemman vasta ensimmäisen ikävuoden lopulla. Sternin mukaan lapsi pystyy tähän jo kolmannella kuukaudella. Kun vauva muistaa jotakin, se on lähes aina jotakin, joka liittyy toiseen ihmiseen ja suhteeseen tämän kanssa. Ärsykkeet herättävät sisäisen kumppanin. Esimerkiksi jokin lelu voi herättää yleistyneen muiston, saada rytmin, vitaliteettitunteen ilmaisuja. Äiti on usein tuonut lelun lapsen maailmaan leikin alkuunpanijana. Transitionaaliobjektin alkumuoto?
Vuorovaikutustapahtumassa sekä lapsi että äiti tuovat tilanteeseen historiansa, siis myös äiti. Vuorovaikutustapahtuma on tavallaan silta, johon molemmat tuovat omat subjektiiviset maailmansa. Tähän nousevat äidin omat kokemukset omasta äidistään. Esimerkiksi äiti voi kokea lapsen liian vaativana ja tuskastuttavana. Tällöin äiti todennäköisesti kohtaa oman sisäistetyn kumppaninsa eli sen, miten esimerkiksi oma äiti suhtautui häneen. Tätä kautta voi ymmärtää, miten äidin fantasia ja kyvyt vuorovaikutukseen vaikuttavat lapsen syntyviin fantasioihin ja käsityksiin. (Stern 1985; Aalto 1991.) (Vrt. psykoanalyytikon/psykoterapeutin riittämättömästi työstetyt ”menneisyyden haamut”.)
Subjektiivinen itse (7/9 kk — 15/18 kk)
Ydinitse ja ydinsuhteet eivät häviä, vaan uudenlainen kokemusmaailma toimii niiden kanssa yhdessä. Näin ulkoinen käyttäytyminen ja sen takana olevat tilat erottuvat toisistaan. Vauvasta on tullut subjekti, hän todella kommunikoi. Tämä on tärkeä askel kieltä käyttäväksi yksilöksi. On mieli, jota voi ilmaista, ja toisella on mieli, jota tämä voi ilmaista – ja nämä mielenmaisemat voidaan jakaa. On yksityiset, subjektiiviset maisemat ja intersubjektiiviset, jaetut mielenmaisemat. Tähän perustuu sosiaalisuutemme. (Stern 1985.) Tätä kutsutaan filosofiassa erillisten mielten teoriaksi.
Vauva, 8 kuukautta: Vauva on sairaalassa. Olemme huoneen lattialla istumassa kolmisin, äiti, vauva ja minä. Äiti pitää käsistä ja vauva lähtee ”kävelemään” minua kohti. Työntää peppuaan syliini. Vauva näyttää tuntevan minut. Otan syliini kasvot hetken itseeni päin ja käännän sitten kasvot äitiin päin. Vauva katsoo hämmästyneenä äitiä ja minua vuorotellen. Oletan, että olen tuttu, mutta sylini on outo, koska en ole pitänyt vauvaa sylissä sitten alkukertojen. – – Äiti on puhelimessa. Vauva on sairaalan pinnasängyssä. Olen vienyt vauvalle pienen puisen pupun, jolla on pyörät. Näytän pupua vauvalle. Vauva huitaisee käsillään pupua. Laitan pyöriä pyörimään. Vauva pyörittää nyt pyöriä. Teemme kolme kertaa vuorotellen. Vauva alkaa pärisyttää suutaan. Minäkin pärisytän. Vuorottelemme ja vauva nauraa. Vauva tarkistaa aina välillä katseellaan, että äiti on paikalla.
Mahlerin (Vuorinen 1983) mukaan symbioosi alkaa laueta tässä vaiheessa ja lapsi alkaa huomata erillisyytensä. Sternin mukaan lapsen kehitys ei ala täydellisestä sulautumisesta. Sternin käsityksen mukaan symbioosi on perustanvanlaatuinen kyky läheisyyteen. Stern nostaa erillisyyden kokemusten rinnalle uudenlaisen kyvyn subjektiivisiin suhteisiin ja realiteettipohjaiseen yhteenliittymiseen. Tällöin mahdollistuvat samaan aikaan uudenlainen yhteydenkokemus ja uudenlainen psyykkinen erillisyys. Ns. henkinen symbioosi: tunteiden välitön ja saumaton ymmärtäminen ja niihin vastaaminen.
Mielentilojen jakaminen tai jakamatta jättäminen ovat tehokas tapa muokata toisen käyttäytymistä. Yhteisymmärryksen puute voi olla elämänikäisen vääristymän alku (Stern 1992). Äärimmäiset epäonnistumisen muodot tässä kehityksessä ovat täydellinen sulautuminen ympäristöön (psykoosi: ei kokemusta, että toisilla erillinen mieli) tai täydellinen eristäytyminen (ei kokemusta, että voisi ilmaista jollekin mielen sisältöjä, ja vastaavasti ei osaa ottaa vastaan toisen kokemuksia).
Vauva, 7 kuukautta: Äiti leikittää laululeikkiä. Vauva istuu kasvot äitiin päin äidin sylissä. Äiti keikuttaa sivulle oikealle alas ja sivulle vasemmalle alas. Vauva on innoissaan. Yhtäkkiä äiti keikauttaa vauvan keskelle alas rytkäyttäen (pää käy lattiassa). Vauva säpsähtää. Ilo muuttuu hämmästykseksi. Rytmi muuttui hetkessä, minäkin pelästyin.
Vauva, 8 kuukautta: Vauva istuu sitterissä keittiön melkoisen pienellä pöydällä. Kurottaessaan lelua pöydältä vauva taittaa vartalonsa vyötäröstä nopeasti ja näyttää aivan siltä, että sitteri kaatuu. Vauva on ihan reunalla, kädet ja pää reunan yli roikkuen. – – Vauva on hoitopöydällä, hyvin kapealla. Äiti menee kaapille hakemaan jotakin ja vauva kierähtää reunalta. Ehdin juuri ja juuri ottamaan kiinni.
Keskeinen motiivi lapsen käyttäytymisessä on saada yhteys toiseen ihmiseen. Tässä kohdin hoitajan empaattisuus saa aivan uuden merkityksen. Olennaista on se, mikä on hoitavan ihmisen kyky ja halukkuus läheiseen yhteyteen vauvan kanssa. Vauva on hyvin herkkä aistimaan non-verbaalista viestintää. Esimerkiksi vauvan kaatuessa olennaisinta on psyykkinen lohdutus. Keskeisintä onkin tässä ikävaiheessa tunteiden jakaminen, vaikkei puhetta vauvalla vielä olekaan (vrt. terapeutin empaattisuus). Lapsi kokee tulleensa nähdyksi. Vauva kokee selvemmin oman tarpeensa haluta olla vanhempaansa lähellä. Kiintymys vanhempaan tulee tietoisemmaksi. (Stern 1985; Aalto 1991.)
Vauva, 9 kuukautta 2 viikkoa: Olen perheessä viimeistä kertaa ennen kesälomaa. Tunnelma on ollut hieman surullinen, mutta rauhallinen. Lähtiessäni vauva ojentaa molemmat kätensä minua kohti syliini pyytäen. Äiti antaa vauvan minulle. Pidän hetken, juttelen vauvalle ja annan takaisin äidille. Vauva haluaa uudelleen, joten otan vielä toisen kerran. Sitten vilkutan. Vauva nostaa kätensä ja vilkuttaa. Äiti ja minä olemme hämmästyneitä. Äiti kertoo, ettei ole ennen heiluttanut lähtötilanteessa.
Vauva, 11 kuukautta ja 1 viikko sekä 2 viikkoa: Molemmilla kerroilla vauva reagoi vahvasti siihen, kun puhumme äidin kanssa kahden. Ensimmäisellä kerralla vauva konttaa nurkkaan ja jää istumaan kasvot nurkkaan päin. Toisella kerralla vauva alkaa kiukutella ja kränistä huomiotaherättävästi, kun emme keskity häneen.
Perinteisesti psykoanalyysin teoriassa puhutaan ns. tunteiden peilaamisesta (Winnicot 1971; Kohut 1971). Stern puhuu tunteiden yhteensovittamisesta. Yhteensovittaminen tapahtuu luonnostaan, huomaamatta, mikäli hoitavalla ihmisellä on sisäinen herkkyys aidosti eläytyen ottaa tunteita vastaan ja vastata niihin. Kyse ei ole siis matkimisesta, joka on paljon tietoisempi ja pinnallisempi toimintamalli. Vanhempi voi esimerkiksi äänensä soinnilla jäljitellä lapsensa ilahtumista, vaikkapa tärkeän lelun löytymisessä. Tällöin vanhempi virittäytyy hienovaraisesti lapsensa tunnetilaan. Yleensä vauva ei mitenkään erityisesti reagoi, jos hoitaja vastaa empaattisesti eläytyen. Mikäli yhteensovittaminen ei onnistu, vauva reagoi siihen yleensä eräänlaisella hämmentyneellä hämmästyksellä. Mikäli vanhempi on kykenemätön aitoon, intuitiiviseen empatiaan, lapsi kokee olevansa psyykkisesti yksin. Vanhemmat välittävät monin tavoin lapselleen, millaisia mielenmaisemia hän voi jakaa toisten kanssa. Lapsi on vanhempiensa ”unelmien” kaltainen. Tunteiden yhteensovittaminen – se, että voi jakaa tunteita toisen kanssa – on lähtökohta tunteiden jakamisen mahdollisuudelle koko elämän ajan. (Stern 1985; Aalto 1991.)
Auringoton poika vieraalta planeetalta
Analyysipotilaani on 28-vuotias, masentunut, voimakkaasti ahdistunut mies. Hoitoon tullessaan potilas on syvästi masentunut ja ahdistunut. Hän on ollut lukkiintuneena työpöytänsä ääreen kuukausien ajan rajuja rytmihäiriöitä laskien. Potilaalla on akateeminen loppututkinto ja hän on naimisissa. Vaimolla on lapsi edellisestä avioliitosta. Perheeseen syntyy yhteinen lapsi alkuhaastatteluiden aikana. Potilas istuu alussa kaksi kuukautta, sitten makuulla. Tekemääni tapausselostukseen, josta tässä työssä on muutama katkelma, olen valinnut analyysituntikerrat Hyksin Psykoterapia-projektin toteuttaman mallin mukaisesti: kolmas tunti, kolme kuukautta, seitsemän kuukautta, yksi vuosi, kaksi vuotta ja kolme vuotta. Suorien lainauksien lisäksi kuvaan muutamin lyhyin katkelmin varhaisen vuorovaikutuksen rakentumista lähinnä kahden ensimmäisen vuoden aikana. Kuvaan erityisesti hoidon alkupuolta, sillä arvioin, että varhaisen vuorovaikutuksellisuuden korjautuvuus tapahtui ainakin tämän potilaan kohdalla pääasiallisesti hoidon kahtena ensimmäisenä vuonna. On tärkeää huomioida, että tapausselostuksen katkelmat eivät anna kokonaiskuvaa potilaan hoidon sisällöstä, sillä esimerkiksi vihan ja seksuaalisuudentunteiden työstäminen ei tule tässä kuvauksessa esille. Nimet on muutettu.
Kolmas analyysitunti kokonaisuudessaan: Pekka tulee tunnille n. 5 minuuttia myöhässä (edellisellä kerralla hän tuli n. 5 min aikaisemmin). Pekka kertoo: ”Sydän lyö kamalasti. Autolla ajo jännittää.” Pekka makaa sohvalla jäykkänä pulssia laskien. Pekka kertoo: ”Koulupoikana minulla oli tunne, että olen vieraalta planeetalta, mistä minut on tuotu tänne vaan koeteltavaksi, enkä tiedä miten kauan enää kestän. Muutoinkin minulla on ollut ulkopuolisuuden tunne siitä asti, kun olin 15 vuotta. Sitä ennen oli harrastuksia ja kavereita. Sitten kaikki loppui.” Kysyn: ”Mitä muistikuvia sinulla on siitä, mitä silloin tapahtui.” Pekan on hyvin vaikea jatkaa tästä, mutta hän kertoo: ”Viisitoistavuotiaana yksi poika potkaisi minua haaroihin. Tästä lähtien olen luullut, etten voi saada lapsia.” Hetken tauko. Pekka jatkaa: ”Laitoin kerran kotitaloustunnilla suojamyssyä päähän. Tuli outo tunne, ihan kuin olisi ollut toisesta maailmasta. Siitä se alkoi. En uskaltanut olla sairaskaan, kun pelkäsin, että äiti olisi vihainen.” Kysäisen: ”Että äiti olisi vihainen?” Pekka jatkaa: ”No, koska sairaudesta tulisi lisävaivaa. Muutoinkin ruoanlaitto oli äidille vaikeaa, eikä meillä ollut ruoka-aikoja niin kuin muilla. Minulla oli usein keskikoulussa nälkäkin, mutta äiti sanoi, että nälkäinen susi saalistaa parhaiten. Yritin siivoilla, koska meillä oli sotkuista kotona, mutta pian taas heiteltiin tavaroita ympäri huushollia. Olisin halunnut, että meillä olisi kaunista (katselee työhuonettani samanaikaisesti). Äiti nousi myöhään, joi sitten kahvia ja luki lehtiä. No, eipä välitä vaimokaan nykyään mistään läheisyyksistä, kun kaikki aika menee tytön kanssa.” Tauko. Pekka jatkaa: ”Yleensä äiti haukkui isää, kun isä oli poissa ja sitten riiteli isän kanssa, kun tämä oli kotona.” Hetken tauko. Pekka sanoo: ”Minua kiusattiin, koska luultiin, että olen ainoana lapsena lellivauva. Isä oli paljon poissa kotoa, enkä sanonut häntä isäksi tai Kalleksi vaan Hujopiksi, joka oli äidin antama haukkumanimi isälle.” Tauko. Pekka makaa yhä liikkumattoman jäykkänä oikea käsi vasemman käden valtimolla jatkaen: ”Lukiossa minua auttoi musiikkiharrastus. Meillä oli yhtyekin.” Kysyn, mitä soitinta hän soitti. ”Bassokitaraa”, jatkaa Pekka, ”raivasin kellariin soittotilan, jonka maalasin. Sain kantaa laatikoittain törkyä pihalle.” Hiljaisuutta. Sanon, että yritit raivata itsellesi hieman rauhaa ja tilaa. Pekka jatkaa hiljaisella, syvällä äänellä: ”Minulle olivat tärkeitä myös kaksi koiraa, kaksoset, jotka elivät 15 vuotta. Ellei olisi ollut sen toisen koiran uskollisia silmiä, en tiedä miten olisin jaksanut.” Pekka katsoo minua tunnin lopussa syvästi silmiin. Tunnen voimakasta ymmärtämystä Pekkaa kohtaan ja syvää luottamuksen rakentumista välillemme.
Positiivisen transferenssin rakentumisesta ja toivon mahdollisuudesta välillämme kertoo riipaisevalla tavalla mm. koiran uskollisten silmien muisto hyvänä kokemuksena monien laiminlyöntien keskellä. Pekka kyselee hoidon alussa monin tavoin sitä, mitä hoidossa oikein tapahtuu. Vertaan mm. analyysityöskentelyssä tapahtuvaa sisäistä kasvua pienen lapsen kasvuun, pienen vauvan oloon lähellä, hoivassa, mistä sitten hiljalleen rakentuu kasvu itsenäisemmäksi ihmiseksi. Pekka tavoittaa tämän jälkeen muiston äidistään, joka ei pitänyt häntä sylissään. Pekka on elänyt puutteen tilassa (Kristeva 1999). Pekan hoidon ensimmäisinä kuukausina huomaan, että hän tarvitsee tulkintojeni ja selkiinnyttämisieni lisäksi eräänlaista ”ruokkimista sanoilla” kuin elämää antavana ravintona.
Katkelma analyysitunnista, analyysi kestänyt kolme kuukautta: Pekka tulee muutaman minuutin myöhässä. Hän makaa laskien pulssia vasemmasta kädestä ja kertoo: ”En usko, että mikään muuttuu. Aurinko ei paista elämässäni. Heräsin aamuyöstä. Olin ihan puutunut. En uskaltanut nukkua enää.” Pieni tauko. Pekka jatkaa: ”Rytmihäiriöt pahentuvat matkalla analyysiin ja analyysissa.” (Pekka kävi edellisellä viikolla uudelleen kuuluisalla kardiologilla ja pettyi, kun sydämestä ei löydetty yhätikään mitään vikaa.) Hän jatkaa vihamielisellä ja mitätöivällä äänellä: ”Huono oloni johtuu tästä hoidosta! Pitäisi lopettaa hoitokin, koska tämä rasittaa!” Pekan on vaikea ottaa vastaan sanomisiani. Ärsyynnyn mielessäni ja tavoitan tätä kautta tunnetasolla elävämmin Pekan sisällään panttaamia ärsytyksentunteita, jolloin hän jatkaakin kertomalla: ”Viisivuotiaana lähdin ulos vanhempien riidellessä taas kerran. Potkaisin koiraani, joka ei sitten enää koskaan tullut takaisin.” Hieman uhmakasta hiljaisuutta. Pekka rauhoittuu todetessani, että menetit rakkaan koirasi, ja tulkitsen hänelle ikävienkin asioiden työskentelyn tärkeydestä työskentelysuhteessamme. Pekka muistaa: ”Luin stressipistekirjaa talvilomani aikana. En ole tajunnut, miten paljon minulla onkaan stressiä. Haluaisin nyt katkaista kierteen, jos vielä voin.” Keskustelemme siitä, millaiset eväät hän on voinut saada elämässään vastuunottamiselle omasta itsestään. Pekka jatkaa: ”Aika kumma juttu (ääni kuulostaa yllättyneeltä). Huomaan, että rytmihäiriöt ovat vähentyneet muualla kuin analyysissa kylläkin huomattavasti.” Totean, että ahdistus ja kiukku voivat alkaa tulla tänne enemmän työskentelyyn. Sanoessani tämän ja katsellessani Pekkaa alkavat käteni puutua ja sinertää, jolloin hän lopettaa pulssin seuraamisen ja kysyy: ”Liittyisivätkö rytmihäiriöt siihen, että olen pantannut vihaa?”
Oletan, että minuun siirtyy voimakkaasti Pekan puuduttava ahdistus. Saan tätä kautta lisäymmärrystä vastatransferenssitunteissani hänen syvästä tyhjyyden- ja turvattomuudentunteestaan ja vihantunteiden puuduttavan pysäyttävästä tunnelmasta. Pekalla täytyy olla voimakas syyllisyys vihantunteistaan. Hän on sisäistänyt alistuvan kuvan äidin hallitsevuuden alla, minkä vuoksi Pekka alkaa heti miettiä hoidon tarpeellisuutta ja merkitystä uskaltautuessaan kertomaan vihastaan. Pekka tarvitsee vastatunteeni. Muutoin on tyhjää, ei mitään siirrettävää.
Hoidon tässä vaiheessa joudun kahden kuukauden sairaslomalle. Onneksi työskentelysuhde on rakentunut siinä määrin myönteiseksi, että hoito pystyy jatkumaan. Vuorovaikutuksen merkityksellisyydelle antaa tukea myös se, kun Pekka kertoo huomanneensa, ettei hän kyennyt tekemään töitä yhtään enempää, vaikkei analyysiaikoja ollutkaan. Hän oli aikaisemmin valitellut sitä, miten paljon analyysiin menee aikaa ja mitä kaikkea hän voisi tehdä sillä ajalla. Analyysin vuorovaikutussuhteemme merkityksellisyys alkaa mietityttää Pekkaa. Hän arvelee: ”Tässä saattaa olla joku juju, tässä ihmissuhteessa.” Mutta keskustelumme kesälomataukoon liittyvistä mielikuvista ihmetyttävät Pekkaa, koska hän ”ei osaa kuvitella etukäteen, ehkäpä huomaa jotakin loman kuluessa”. Pekan maailma on ollut hyvin konkreettista ja merkityksetöntä, vailla mahdollisuuksia mielikuviin, koska vuorovaikutuksellisuus ja läheisyys—etäisyys-rytmi ovat jääneet riittävästi rakentumatta, mikä ilmenee myös voimakkaana somaattisena oireiluna.
Hoidon kestettyä noin puoli vuotta Pekka kertoo ensimmäisellä kesälomanjälkeisellä tunnilla lukeneensa vauvojen hoidosta tehdyn tutkimuksen, jossa oli todettu, että vauvojen kuolleisuus lisääntyy, ellei heitä pidetä hyvänä. Pekka sanoo, ettei ole ymmärtänytkään, miten tärkeää hyvänäpito on pienelle. Hän hyväksyy tulkintani omasta hoivantarpeestaan ja yksinolosta loman aikana.
Katkelmia analyysikerrasta, analyysi kestänyt seitsemän kuukautta: Pekka tulee tunnille 10 minuuttia myöhässä touhukkaana. Hän kertoo: ”Töissä on kiire. Sain ison työn tehtyä juuri ennen tänne tuloa. Työnä oli uuden kohteen peruslaskelmat. Arkkitehti suunnittelee ja minä lasken määrät.” Pekka selittää hyvin innostuneesti, melko vapautuneesti. Kyselen Pekan töistä, ja tunnelma on mielestäni aito ja tavallista vapautuneempi. Pekka jatkaa: ”Olen nyt taloyhtiömme hallituksessa. Taloyhtiössä mietitään likaveden poistoviemäreitä. Alueelle on tullut niin paljon uusia taloja, että vanhojenkin likaviemäreitä on uusittava.” Pekka ottaa villapuseron pois. Pekka sanoo: ”On niin kuuma. Olen nähnyt unen. Liittyisikö tämä analyysiin? Tai kaikkihan tähän vissiin kuuluu. Näin unen viikonloppuna: entisen lukion päädyssä on kioski, jossa myydään hodareita. Niissä on ihanaa valkosipulivoita ja kaksi nakkia. Vieressäni on joku. En koe syyllisyyttä. En oikein hahmota, mutta on turvallinen olla. Koulussakin tuntuu mukavalta, miltä ei todellisuudessa aikoinaan tuntunut. Siis useimmiten oli kurja olo. Mutta nyt olen alkanut kyllä muistaa kivojakin hetkiä valveilla, kuten soittamiseni bändissä koulun bileissä.” Pekka hiljenee kuin odottaen ja kysyn: ”Olisinko se ollut minä siinä vierelläsi, jolloin voit myös kokea mahdollisuutta turvallisempaan läheisyyteen.” Pekka vastaa hieman arkaillen, mutta selvästikin helpottuneena: ”Ehkäpä.” Pekka jatkaa: ”Siihen rakennukseen, johon tein nyt peruslaskelmat, piti tehdä jo aikaisemmin muutoksia mm. liikkumarakoja pohjalevyyn, mutta ne eivät uskoneet aikaisemmin ideaani. Nyt se sitten kuulema oli hyvä. Minun mielestä kuormitus oli liian raskas, ja nyt oli jo kiire tehdä uudet kuvat, ettei pahempia vahinkoja synny.” Sanon, että voit kokea tulleesi kuulluksi täällä analyysissa, ”ideasi” on vastaanotettu. – – Pekka jatkaa hiljaisuuden jälkeen: ”Elämäni on täyttänyt ajatus, että kuolen lähes joka hetki. Nyt tuntui hetken, että voisin elää vielä tästä eteenpäin.”
Tällä analyysikerralla alkaa symbolinen talonrakennusohjelma, Pekan sisäisen talon suunnittelu. Tyhjyyteen alkaa rakentua, minän rajat, suojaava iho. Hoidon kuluessa talonrakennus kokee eri rakennusvaiheita. Tässä analyysin vaiheessa rakennamme perusrakenteita – Pekan perusturvallisuutta aikuiseen. Tunnen itseni hänen sisäisen talonsa arkkitehdiksi.
Myöhästyessään (hoito kestänyt 8 kuukautta) Pekka sanoo ensimmäisen kerran myöhästymisen olevan oman syynsä. Hän oli tehnyt töitä eikä huomannut ajan kulua. Hän pohtii samalla tunnilla elementin palonkestoaikaa. Pekalle tulevat mieleen lapsuuden tulipalopelot. Hän pelkäsi, että koti palaisi ja äiti siinä mukana. Kyselen, minne hänen vihansa on painettu, ja Pekka vastaa: ”Sydämeen sullottu.” Myöhästyttyään sitten useilta tunneilta Pekka kertoo erään tunnin lopussa: ”En saanut lapsena hellyyttä, en kosketusta enkä muista, että äiti ja isä olisivat pitäneet hyvänä. Pekan on vaikea jatkaa läheisyys—hellyys-teeman käsittelyä. Hän viestittää tällä tavoin, miten arkoja asiat todella ovat hänelle. Pysyttelen melko napakasti aiheessa. Ilmeisesti Pekka kokee tämän turvallisena, sillä hän vastaa, että nyt hänellä on töissä parempi projektisuunnittelija kuin koskaan aikaisemmin. Tämä on aina tiennyt tähän asti vastauksen. Tulkitsen hänen tällä osoittavan myös kunnioitusta työskentelyäni kohtaan. Koen edustavani transferenssissa vastuullisempaa ja huolehtivampaa aikuisuutta kuin Pekan lapsuuden ihmissuhdesisäistykset ovat olleet. Tästä kertoo myös esimerkiksi Pekan lisääntyvä kyky ottaa vastuu myöhästymisestään. Pekalle näyttää olevan myös erittäin tärkeää, että reagoin mahdollisimman aidosti häneen, koska varhainen vuorovaikutus on ollut ankaraa ja ilotonta. Purskahdan mm. kerran hyvin spontaanisti nauruun Pekan sanottua, että hänellä oli tällä kerralla jopa mielekästäkin asiaa tänne. Jotakin ”vieraan planeetan oloisuutta” murtuu välillämme. Tästä alkaa hitaasti lisääntyvä mahdollisuus huumoriin ja yhteisiin nauruihin, joissa on syvän kunnioittava sävy.
Pekka alkaa nähdä enemmän unia ja assosioida myös niistä elävämmin. Mielikuvat ja ”mielikuvaleikit” elävöityvät. Pekka suunnittelee ”leikkiä” (Pekan oma sanonta) kertoen: ”Appiukko tekisi elementtejä, isä kuljettaisi niitä autolla ja itse rakentaisin uutta isompaa taloa, jossa olisi perustukset betonista. Talon rakennusaika olisi 2—3 vuotta. Talo olisi valmistumiseen asti isän ja äidin, sitten meidän perhe muuttaisi siihen ja talo olisi minun.” Pekka hyväksyy tyytyväisenä tulkintani, kun kerron, että hän rakentaa omaa sisäistä betoniperusteista taloaan (itseään) kanssani täällä analyysissa, jotta voi sitten ottaa ”talon” (itsensä) vastuullisemmin haltuunsa.
Pekka kertoo tapahtuman, jossa työmaalla mestari tekee virheitä yrittäessään purkaa ja tukea seinää samanaikaisesti. Pekka pelkää, ettei talo pysy koossa. Tunnistan tässä jotain omasta tunnelmastani Pekan suhteen. Kysyn Pekalta, mahtaako hän miettiä, mitä kaikkea hän voi tuoda analyysiin ja voiko hän luottaa siihen, että kestän ja säilyn hänen analyytikkonaan. Mielikuviini nousee pienen pojan ahdistus öisistä kahvinjuonneista äidin kanssa. Pekka on aikaisemmin kertonut, että hän joi keskiyöhönkin asti kahvia äidin kanssa eikä ollut jaksaa lähteä aamulla kouluun. Edustan Pekalle houkuttelevaa ja myös häntä eroottisesti tarvitsevaa äitiä. Näen itse unen, jossa Pekka on vuorotellen pikkupoika ja aikuinen. Nämä vastatransferenssitunteeni auttavat minua eläytyvämmin ymmärtämään ja tulkitsemaan Pekan kokemusta olla ns. äidin pikkumies täyttämässä äidin mieheen kohdistuvia kaipauksia.
Katkelma analyysikerrasta, analyysi kestänyt yhden vuoden: Pekka tulee ajallaan. Pekka kertoo: ”Sydän on mulinut kovasti viikonloppuna. Tuli mieleen laulu, jossa sanotaan, että kun menee pieleen ja alat hermoilla, niin meneekin kaksinkerroin pieleen. Kun lähdin täältä perjantaina, sydän alkoi muljailla ja hakata kovasti. Oli vaikea ajaa autoa, ja kädet puutuivat.” Kysyn, muistaako hän, mistä analyysissa puhuttiin. Pekka muistaa vain sen, että liikenteessä oli ollut vaikeuksia analyysiin tullessa sekä sen, että häntä vituttaa nykyään saatanasti kaikki. Koska Pekka ei jatka, ja hiljaisuus on hieman ahdistavaa, kysyn, millaisia viikonlopun tunnelmat olivat. Pekan mielestä ei ollut mitään erityistä tunnelmaa. Kerron hänelle, että analyysissakin on useita eroja, kuten viikonloput ja lomat. Sanon, että olet kertonut ahdistavasta tunnelmasta. Kokisitko nyt jotain tuskaisaa hylätyksitulemista viikonlopputaukojen aikana. Pekka sanoo: ”Muistan, miten erot aina olivat minulle vaikeita. Äidin lähtiessä autolla jonnekin juoksin perässä ahdistuneena yrittäen saada autoa kiinni.” Hiljaisuutta kestää melko kauan, sitten Pekka jatkaa: ”Äidille ei voinut kertoa asioita, kun tämä alkoi heti pienemmästäkin ahdistuneena voihkia joutuvansa sydänleikkaukseen.” Hiljaisuutta. Pekka jatkaa: ”Näin unta viikonloppuna. Unessa minun veneeni on maissa äidinäidin palaneen talon perustuksissa, missä nyt kasvaa punaisia mansikoita. Vene on kuusien alla ja vanhojen neulasten peitossa. Joenuoma on kuivunut, siinä ei ole ollut vettä aikoihin.” Pekka pyytää minua tulkitsemaan untaan. Sanon, että kuivunut joenuoma voisi kuvata hänen näivettynyttä elämänvirtaansa. Mansikat kertovat, että on ollut myös jotain hyvää, joka antaa pohjaa tälle työskentelyllekin.
Olen transferenssissa sekä hyvä, herkkuja antava, että paha, hänet lomaksi hylkäävä. Pekka reagoi nyt selvemmin viikonlopun aiheuttamiin taukoihin, jotka herättelevät hänessä niitä pudotuksen tunteita, joita hän on kokenut erilaisissa häntä hylkäävissä kokemuksissaan, kuten isän viikkojen pituiset poissaolot ja äidin päiväkausia kestäneet huoneeseensa eristäytymiset.
Toisen analyysivuoden alussa transferenssiin on tulossa kokemus aikaisempaa turvallisemmasta isästä. Pekka sanoo nähneensä joululomalla paljon unia. Eräässä unessa hän pitelee kädessään munaa. Hän rikkoo munan, jonka sisällä on pieni vauva. Pekalle tulee mieleen, ettei hän ole uskonut vanhempien voivan rakastaa lastaan, ennen kuin sai tyttärensä. Tulkitsen Pekalle hänen myönteisiä kokemuksiaan hoidossa, mm. siitä, että huolehdin analyysin puitteista, ulkoisista rajoista (ollut usein esillä myöhästelyjen yhteydessä), joista myöhemmin voi rakentua myös hänen sisäisiä rajojaan. Ajattelen analyytikkona olevani psykologisen syntymän kätilönä Pekalle. Hyvän analyytikon kokemisen mahdollisuus antaa myös pohjaa hyvälle ja turvalliselle sisäistetylle kumppanille.
Kertomatta suunnitelmistaan etukäteen Pekka kertoo hakeneensa työpaikkaa vaimon kotikaupungista yli 500 kilometrin päästä. Hän sanoo heidän muuttavan sinne. Tästä alkaa tämän hoidon rankin vaihe. Tilanne lähtee täysin ehdottomasta, lähes välittömästä poismuuttoajatuksesta. Käyn rauhallisesti eri puolilta läpi, mitä keskeytys merkitsisi, mutta Pekka ei ole kuulevinaankaan. Muistan Pekan kertoman pienen katkelman Jaskan (vaimon pojan) puhelinkeskustelusta. Jaska oli soittanut mummolleen ja kysynyt, ikävöikö mummo tätä. Pekka oli aikaisemmin kertonut, ettei häntä ole koskaan kukaan kaivannut. Tavoitan vastatunteissani mielikuvan, jossa Pekka kyselee, olisiko hän tärkeä jollekin, eli miten merkityksellinen hän ja hänen hoitonsa ovat minulle. Sanon Pekalle (tuntien voimakkaasti sanojeni mukaisesti), että mikäs siinä, ellen välittäisi siitä, miten sinun käy, niin siitä vaan. Pekka hätkähtää sohvalla ja sanoo, ettei hän ole ymmärtänyt, että hänellä olisi minulle jokin merkitys. Jotain myönteistä kohtaamista ja avartumista tapahtuu työskentelyssämme. Tässä tulee esille myös se, että analyysisuhde on aito ihmissuhde, ja se, miten tärkeää on uskaltautua näyttämään tarvittaessa tunteitaan, muistaen neutraliteetin ja abstinenssin perussäännöt. Pekalle tämä on erikoisen tärkeää, kun läheisyys on ollut niin pelottavaa ja nöyryyttävää. Hänhän on kertonut, että hän koki olevansa äidille este kuin riippakivi, joka piti äidin helvetin korvessa lieassa. Otettuaan ihan asiallisesti selvää asioista ja eri vaihtoehdoista Pekka on päättänyt pitää nykyisen kodin, koska asunnon arvioitsija oli sanonut taloa kauniiksi. Pekka kertoo, että he ovat vapaaehtoisesti jäämässä tänne. Koen myös, että jotenkin hän voi jo arvostaa itseään ja kokea, että ”hänen talonsa” on kaunis.
Pekka alkaa itse kysellä etukäteen kesälomastani hoidon kestettyä puolitoista vuotta: Pekka sanoo tauon olevan vain helpotus, mutta jos kyselen, niin ei kohta ei asia olekaan niin. Pekka alkaa puhua työstäni, että ”harrastelen analyysin tekoa”. Kyselen, mikä panee hänet halveksimaan minua ja samalla itseään, jolloin Pekka vastaa, että tähän ei riitä kolme vuotta, tulisi lisätä nolla perään. Hän kokee itsensä tyhmäksi ja betonikehän sisällä olevaksi. Äiti ei kestänyt hänen hermostumisiaan, vaan sanoi vajaaälyiseksi ja hermosairaaksi. ”Kestäisi 300 vuotta tällainen hoito, että pala palalta saataisiin korjatuksi”, hän jatkaa. Pekka muistaa tapahtuman tyttärestään ja hoitopaikan pojasta. Lapset eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan, mutta heillä meni hyvin, kun taas tapasivat. Kyselen, kertoisiko se myös siitä, että jokin välillämme kantaa yli kesäloman. Pekka muistaa, miten tytär oli aamulla painanut päätään Pekan syliin, kun hän oli lähdössä töihin. Pekka sanoo, että tuntui hyvältä, mutta sikäli kurjalta, koska piti lähteä. Pekka hyväksyy tulkintani hänen samanoloisista tunteistaan hoitoa kohtaan. Hän piirtää ilmaan kuopan ja selittää, että hän on kuopan pohjalla, minä pidän kädestä ja yritän vetää häntä reunalle. Jos hän kertoisi lisää, saattaisi käsi luiskahtaa. Tai ei se kuulema oikeastaan ole täällä niin, mutta äidille ei voinut kertoa, koska tämä sai aina päänsäryn. Pekka oli kyllä yrittänyt kertoa nuorena. Tulkitsen, että hän on voinut sisäistää minusta mielikuvan, joka kestää pidemmänkin tauon ajan. Kysyn, mahtaako hän miettiä, kestänkö myös hänen harmistuksensa. Pekka toteaa: ”Nyt tämä analyysi on ensimmäisen kerran vuorovaikutusta, muutoin se on ollut minun monologia koko ajan.” Viimeisellä kerralla ennen kesälomaa Pekka kertoo nähneensä unen, jossa hänen sydäntään hoiti asiallinen ja ymmärtävä naislääkäri. Pekka arvelee lääkärin kuvaavan minua ja saamaansa apua analyysissa.
Kesän aikana Pekka oli rakentanut terassin nurkkaan oman työsopen, jossa on ikkuna ja lämmityskin. Pekka on hyvin iloinen siitä, koska se on hänen ensimmäinen ihan oma huoneensa. Kerron oman huoneen symbolisoivan oman minän vankistumista ja rajojen selkiintymistä itsen ja ympäröivän maailman välillä. Pekka jatkaa: ”Liikenteessä oli tulomatkalla paljon pallopäitä.” Minua naurattaa sanoessani, että niin vaikeaa oli tulla, ja täälläkin on lomalla olleita pallopäitä. Pekkaakin naurattaa ja hän sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen: ”Parhainta lomassa oli alkukesän juhannus sukulaisissa, missä purosta kuuluva hiljainen solina tuntui rauhoittavalta. Tunnelma oli kuin täällä analyysissa.”
Useiden myöhästymisten lomaan tulee ennen tulemisen jakso. Pekka haluaisi vaan peiton päälle, kun niin väsyttää. Tässä koen voimakkaasti, miten ”holding” on Pekalta puuttunut. Hän on jäänyt yksin seuraamaan äidin vointia. Pekka kertoo tunnistavansa nyt hajuja. Puhumme hajuista ja kerron, miten pieni vauva tunnistaa äitinsä mm. hajuista ja äänestä. Pekka jatkaa: ”Minulla on usein tunne kuin olisi lasilaatikossa. Sama tunne kuin lapsena, kun ahdistuin, jos koulutunti meni minuutinkaan yli. En uskaltanut myöhästyä kotoa, koska olin kiltti poika. Olin aiheuttanut jo tarpeeksi harmia syntymällä, joten yritin olla kiltti, että vanhemmat pitäisivät minusta. Olin harmillinen otus, joka vielä kaipasi rakkauttakin.” Niin kaipaa, sanon. Pekka kykenee ottamaan vastaan tulkintani. Pekka kuvittelee itsensä ”puuksi, jolla on juuret ja lehdet, mutta hiussuonisto puuttuu”. Tämä täydentää käsitystäni siitä, että Pekan hyvin hauras kehitys on vankistunut, uutta kasvua on alkamassa, mutta se on kesken. Minua aika ajoin melkein hämmästyttää se, miten Pekka ottaa vastaan pienen vauvan kokemuksiin liittyvät tulkintani tai selkiinnyttämiseni. Yleensä tunnelmakin on silloin syvän koskettava. Koen vastatunteissani olevani näissä kohdin hoivaava, hyvin varhaista vaillejääntiä ruokkiva äiti.
Hoidon kestettyä 2 vuotta ja 4 kuukautta Pekka huomaa itse, ettei hänellä ennen analyysia ollut mielikuvia, oli vain konkreettisia kuvia. Käsitykseni vahvistuu sen suhteen, että Pekka on voinut sisäistää jotakin uutta ja entistä turvallisempaa, ja se näkyy myös mahdollisuutena muodostaa mielikuvia. Pekka miettii surullisena: ”En osaa suhtautua ihmisiin. Elän kuin oravanpyörässä. Parempi, etten koe ketään läheiseksi. Jos vaikka kuolen, niin ei ole niin suuri menetys, mitä joudun jättämään.” Sanon: ”Tai kun kesäloma alkaa, niin ei koske niin kovin.” Pekka myöntää hiljaa, että niin. Hän piirtää kuvan, jossa hän on lasilaatikossa, eikä saa kosketusta (nuolia) ulkopuolella olevaan ihmiseen. Laatikon päällä on iso painava pallo, jota kutsuu äitinsä nimellä, laatikon reunat on tuskainen ahdistus ja ulkopuolella kasvaa puu. Nuolet yrittävät ihmistä kohden. Pekka arvelee ihmisen minuksi. Pekalle tulee mieleen lämpörappaus, jota tehdään valmisteilla olevaan taloon. Sanon, että hänen elämästään on puuttunut riittävä ”lämpörappaus”, suoja ja hoiva. Pekka toteaa: ”Ellei ole kokenut, että välitetään tai että kukaan rakastaa, niin ei kai voi kokea itseään arvokkaaksi.” Pekka on voinut kokea itsensä arvokkaaksi – merkitykselliseksi – hoidossa saamansa merkityksellisyyden tunteen kautta.
Hoidon kestettyä 2 vuotta ja 9 kuukautta Pekka muistaa rauhallisen surullisen tunnelman keskellä: ”Silloin kotitaloustunnilla, kun laitoin päähän suojamyssyn, tuntui oudolta, tuntui kuin olisi humahtanut avaruuteen.” Totean, että kotitalousmyssy on kuin symboli sulautumisesta, liukenemisesta naisen identiteettiin. Pekka innostuu valtavasti ja sanoo: ”Ihan kuin olisin todella liuennut lapsena äitiin. Aurinko ei antanut lämmittävää valoa, oli vain mustuus.” Pekka ”piirtää” rikotun yhtäsuuruusmerkin merkin äitinsä ja oman nimensä väliin surullisena. Sanon, että sisäisesti vanhaa tulisikin kuolla, jotta jotain uutta voisi kasvaa tilalle. Käsitykseni mukaan ”äidillistä kohdetta” (Kristeva 1999) ei voi surra, ellei ole ensin kohdannut tunteiden yhteensovittamista (Stern 1998).
Pohdinta
Ranskalaista psykoanalyysia edustava Kristeva ja Sternin kehittelemä objektisuhdeteoria kartoittavat esiverbaalista ja ei-verbaalista varhaista kohtaamisen kokemusmaailmaa, tosin hyvin eri lähtökohdista. He pohtivat, mitä kehitykselle tapahtuu, ellei tunteita yhteensoviteta eikä sisälle rakennu turvallisen suojaavia sisäistettyjä kumppaneita, Sternin käsitteistöä lainatakseni. He puhuvat ”eri kieltä”, mutta hakevat samaa rytmin ja tunteiden yhteensovittamisen merkitystä, ihmisen kokemusmaailmaa ennen kielen oppimista. Tapausselostusteni tarkastelun perusteella käsitykseni on, että monien vaikeasti häiriintyneiden lasten ja aikuisten (mm. rajatilat ja narsistiset häiriöt) psykoanalyyttisissa hoidoissa voidaan soveltaa Sternin ajatusta ”yhdessä erillään”. Hoitosuhteessa voidaan siis tavoittaa sellaisia piirteitä, jotka ovat samanlaisia kuin pienen vauvan ja äidin vuorovaikutus. Vauva oppii hiljalleen hoitavien henkilöiden mallin mukaan pitämään itsestään huolta. Hänelle rakentuu oman itsen rajat, ”suojaava iho”, mikäli hoitavat henkilöt, useimmiten äiti, ovat kyenneet riittävästi vastaanottamaan pienen vauvan tarpeita, ei liian varhain eikä liian myöhään. Vauvalle rakentuu kyky huolehtia itsestään ja tunnistaa omia ja toisten tunteita.
Vanhempien ”tulkinta” lapsen käyttäytymisestä ohjaa ja auttaa lasta jäsentämään maailmaansa. Vanhempien mahdollisuus kohdata lastaan määrittyy paljolti siitä, miten heitä on kohdeltu lapsina. Jokaisen lapsen sisäinen maailma muotoutuu täten erilaiseksi. Läheisyydentunne ja myötätunto saavat alkunsa, kun voi kokea, että joku oikeasti välittää minusta, rakastaa minua haluten tietää, miltä minusta tuntuu. (Stern 1992.) Myös psykoanalyytikot ja psykoterapeutit rakentavat potilailleen eräänlaista ”elämäkertaa”.
Psykoanalyytikon/psykoterapeutin mahdollisuus olla läsnä ja käytettävissä on olennaista sille, josko objektisuhteet varhaisesti häiriintyneiden potilaiden hoidossa voivat rakentua. Vasta tällöin, kehitystä edistävän objektisuhteen avulla, mieleen syntyy sisäinen arviointi- ja harkintaprosessi. Itsenäinen harkinta voi syntyä vain toisen avulla ja objektisuhteen kautta. (Lehtonen 1994.) Mikäli vauva on voinut kokea itsensä vastaanotetuksi omine tarpeineen ja kokenut tulleensa kuulluksi, hän voi kokea itsensä merkitykselliseksi ensin hoitavalle henkilölle, sitten itselleen – samoin psykoanalyyttisessa vuorovaikutuksessa.
Lehtosen tapa tarkastella psykoterapeuttista vuorovaikutusta tulee hyvin lähelle Daniel Sternin pienen vauvan ja tämän hoitajan yhdessäolon/erilläänolon kokemusta. Potilas voi käyttää hyväkseen terapeutin erilaisia suhtautumistapoja (Lehtonen 1994), eli terapeutti voi olla uudenlainen sisäistetty kumppani (Stern 1985). Suhtautumistavat muodostuvat onnistuneessa vuorovaikutusprosessissa terapiasuhteessa erilaisiksi kuin mitä potilas on odottanut varhaisempien ihmissuhdesisäistysten perusteella. Tällöin vuorovaikutus terapeuttisessa objektisuhteessa voi rakentua sisäiseksi vuorovaikutukseksi potilaan omassa mielessä. Potilaan ja terapeutin välinen objektisuhde voidaan yksilön kehityksessä palauttaa lapsen ja vanhempien välisiin vuorovaikutussuhteisiin, jotka ovat siis aikoinaan sisältäneet samanoloisia piirteitä kuin terapiasuhde (Lehtonen 1994). Winnicott (1971) puhuu kehityksen alussa olevasta objektisuhteen sisäistämisestä, josta muodostuu yksi ihmismielen perusrakenteista.
Sternin teoriaa on myös paljon kritisoitu. Esimerkiksi ranskalaisen psykoanalyytikon André Greenin (2000) mielestä Sternin vauvatutkimuksilla saattaa olla merkitystä psykologiselle tiedolle, mutta niistä on vain vähän apua psykoanalyyttiselle teorialle. Mielestäni jokaisen teoreettisen tarkastelutavan kohdalla tulee välttää yksinkertaistamista ja oikeassaolon harhaa.
Mielestäni psykodynaamisessa hoidossa, olipa kyse psykoanalyysista tai psykoterapiasta, vuorovaikutuksellisuus, jossa uskalletaan kohdata tässä ja nyt, on olennainen korjaava tekijä. Tämä edellyttää psykanalyytikolta/psykoterapeutilta vankkaa peruskoulutusta tiiviine omine hoitoineen ja työnohjauksineen, jottei hän tuo omia yksityiselämänsä asioita hoitoon. Sen sijaan hänen tulisi uskaltautua avoimemmin ottaa työskentelyyn varhaiset ”syliä kaipaavat” tunnelmat. Minulla on henkilökohtaisesti kokemus mm. miespotilaani, Pekan, hoidosta siitä, että uskalluksella kohdata hyvin pienen ihmisen tuntoja aikuisen hoidossa, voidaan korjata hauraaksi jäänyttä minän kasvua. Tämä edellyttää kuitenkin psykoanalyytikolta/psykoterapeutilta avointa uskallusta kohdata potilaansa ihmisinä ammatillisuutensa säilyttäen. Potilaani kohdalla se, että hän istui hoidon alussa, on ilmeisesti ollut hänen kasvulleen erityinen merkitys. Hän oli minuun katsekontaktissa, jolloin hänellä oli käytössään koko olemukseni reagointeineen.
Oletan, että uuden kasvun mahdollisuus myös potilaalla rakentuu siitä, miten aidosti psykoanalyytikko ja psykoterapeutti ovat kiinnostuneet potilaastaan ja hänen maailmastaan. Psykoanalyytikon/psykoterapeutin on tärkeää uskaltaa asettua ammatilliseen läheisyyteen, johon ehdottomasti liittyy neutraliteetin ja abstinenssin perussäännöt – se, ettei terapeutti tuo vuorovaikutukseen omia henkilökohtaisia asioitaan sekä säilyttää aina kunnioittavan etäisyyden. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö hoidossa kohtaisi kahden erillisen yksilön mielet tässä ja nyt.
Mitä vaikeammin häiriintyneitä potilaita hoidetaan, sitä merkityksellisemmäksi tulee psykoanalyytikon/psykoterapeutin persoonallisuus: omien rajojen hallinta, kyky etäisyys—läheisyys-vuorotteluun, kunnioittavan etäisyyden säilyttäminen, aitous olla tässä ja nyt -tilanteessa ja empatiakyky ovat mielestäni keskeisiä psykoterapeutin ominaisuuksia, joiden avulla hän voi kohdata hajanaisia ja rajattomia, varhaisesti häiriintyneitä potilaitaan. Käsitykseni mukaan pitäisi kiinnittää yhä enemmän huomiota psykoanalyytikoiden ja psykoterapeuttien koulutuksessa vuorovaikutuksellisuuden kokemukselliseen opettelemiseen ja hoitavien henkilöiden persoonallisuuden merkitykseen hoitojen tuloksellisuudessa. Vauvaobservaatiokokemus asiantuntevassa työnohjauksessa auttaa ja selkiinnyttää uskallusta myös aikuisten hoidoissa etäisyys—läheisyys-vuorotteluun ja aitoon rajat tuntevaan läsnäoloon. Tulee kuitenkin muistaa, että aikuisten hoidoissa lapsi on aina lapsi aikuisessa. Mikäli psykoanalyytikko/psykoterapeutti ei tunne omia rajojaan eikä hänellä ole todella kykyä avoimuuteen, ollaan hoidoissa vaikeuksissa. Oletan potilaiden kritiikin hoitojen suhteen perustuvan myös realiteetteihin, eli siihen, ettei heitä ole kyetty kohtaamaan hoidoissa sellaisina kuin he ovat, omine tarpeineen. Tällöin ei rakennu todellista vuorovaikutusta, eikä maaperää objektisuhteiden kasvulle. Lehtosen (1994) mukaan empatia on aidon objektisuhteen edellytys. Käsitykseni mukaan voi olla oma itsensä ja silti toimia vastuullisesti, ammatillisesti ja objektiivisesti (Basch 1980). Psykoanalyytikon/psykoterapeutin ja potilaan tulisi olla ihmisyydessä tasavertaisia, jolloin terapiasuhdekin rakentuisi tasavertaiselle yhteistyölle, joka mahdollistaa korjaavan tunteiden yhteensovittamisen, kohdatuksitulemisen kokemuksen. Kahden subjektin vuoropuhelua?
Kirjallisuus
Aalto, P. (1991). Läsnäolo ja läheisyys. Turun yliopisto. Psykologian opintomonisteita 6. Turku: Painosalama Oy.
Bash, M. F. (1980). Doing psychotherapy. New York: Basic Books, Inc.
Bick, E. (1968). Notes on infant observation in psycho-analytical training. International Journal of Psychoanalysis, 45(4), 558—564.
Green, A. (2000). What kind of research for psychoanalysis? Teoksessa Sandler J. & al. (toim.), Clinical and observational psychoanalytic research: Roots of a controversy, 21—26. London: Karnac Books.
Karlsson, H. (toim.) (1994). Mielen malleja. Psykiatrian tieteenteorian uusia kysymyksiä. Helsinki: Yliopistopaino.
Kristeva, J. (1999). Musta aurinko. 2. painos. Jyväskylä: Nemo Oy.
Kohut, H. (1971). The analysis of the self. New York: International Universities Press.
Lehtonen, J. (1991). Hermeneutiikka ja luonnontieteet psykiatrin silmin. Kanava, 7, 406—410.
Lehtonen, J. (1994). Näkökohtia introspektiosta ja objektiivisuudesta. Teoksessa Karlsson, H. (toim.), Mielen malleja. Psykiatrian tieteenteorian uusia kysymyksiä, 118—125. Helsinki: Yliopistopaino.
Miller, L., Rustin, M., Rustin, M. & Shuttleworth, J. (toim.) (1997). Closely observed infants. London: Gerald Duckworth & Co Ltd.
Miller, L. (1997). Introduction. Teoksessa Miller, L. & al. (toim.), Closely observed infants, 1—4. London: Gerald Duckworth & Co Ltd.
Mittchell, A. M. (1988). Relational concepts in psychoanalysis. Massachusetts: Harvard University Press.
Nagel, T. (1986). The view from nowhere. New York: Oxford University Press.
Pine, F. (1990). Drive, ego, object and self. A clinical and developmental synthesis. New York: Basic Books, Inc.
Reid, S. (toim.) (1997). Developments in infant observation. London: Routledge.
Reid, S. (1997). Introduction. Psychoanalytical infant observation. Teoksessa Reid, S. (toim.), Developments in infant observation, 1—12. London: Routledge.
Rowling, J. (2000). Harry Potter ja viisasten kivi. Helsinki: Tammi.
Rustin, M. (1997). Encountering primitive anxities. Teoksessa Miller, L. & al. (toim.), Closely observed infants, 7—21. London: Gerald Duckworth & Co Ltd.
Rustin, M. (1997). Observing infants: reflections on methods. Teoksessa Miller, L. & al. (toim.), Closely observed infants, 52—75. London: Gerald Duckworth & Co Ltd.
Sandler, J., Sandler A.-M. & Davies, R. (toim.) (2000). Clinical and observational psychoanalytic research: Roots of a controversy. London: Karnc Books.
Stern, D. N. (1985). The interpersonal world of infant. London: Karnac Books.
Stern, D. N. (1992). Maailma lapsen silmin. 2. Painos. Juva: WSOY.
Winnicott, D. W. (1971). Playing and reality. New York: Penguin Books.
Vuorinen, R. (1983). Toiminnan määräytymisen ja ”minän” kehityksen ongelma psykologiassa I—III. Helsingin yliopisto. Soveltavan psykologian osaton julkaisuja 1—3.