Psykoterapia (2012), 31(1), 47–72

Juhani Ihanus

Unien tulkinnan vastaanotosta ja uudelleentulkinnasta

Artikkelissa tarkastellaan Freudin Unien tulkinta -teoksen historiaa ja vastaanottoa sekä Freudin uniteorian ja tulkintatavan uudelleenmuotoilua. Psykoanalyysin historiassa Unien tulkinta on muodostunut kanonisoiduksi tekstiksi, joka on synnyttänyt kiistoja ja revisiointeja. Uniteorian ja unien tulkinnan uudelleenmuotoiluja käydään artikkelissa läpi suhteessa varhaisiin psykoanalyysin toisinajattelijoihin, minäpsykologiaan, interpersoonalliseen psykoanalyysiin, psykoanalyyttisia teemoja sivuavaan kokeelliseen unentutkimukseen sekä neuropsykoanalyysiin.

”Kaikki, mikä on unohdettu, huutaa unessa apua.”
(Canetti 1973, 269.)

”Is all that we see or seem
But a dream within a dream?”
(Poe 1849/1998, 19.)

Unien tulkinnan vastaanotosta

Sigmund Freud kirjoitti Unien tulkintaa (käytän teoksesta jatkossa lyhennettä UT 1) vuosina 1897–1899. Kirjoitusprosessia oli sysännyt alkuun myös Freudin isän kuolema 24. lokakuuta 1896, jolloin Freud itse oli 40-vuotias. Samana päivänä Freudin ystävä Wilhelm Fliess täytti 38 vuotta. Useat unihavaintonsa Freud osoittikin kirjeissään Fliessille, joka otti vastaan Freudin kutsun unien tarjoamaan psykologiseen itsehavainnointiin ja unien tulkinnan transferensseihin ja dialogisuuteen. Fliess myös luki ja kommentoi UT:n käsikirjoitusta ja oikovedoksia. 2 Teos ilmestyi myyntiin marraskuussa 1899 (vaikka teoksen alkulehdellä onkin vuosiluku 1900). Freudin ja Fliessin välinen läheinen ystävyys alkoi vähitellen rakoilla UT:n ilmestymisen jälkeen ja päättyi vuonna 1904.

Rabbiininen perinne ja tieteellisen psykologian luonnos

Freud kävi 1890-luvun kuluessa usean vuoden ajan läpi itseanalyysiaan 3, johon liittyi etenkin vuodesta 1895 lähtien syventynyt unien tulkinta. Ellenberger (1964/1993) on kutsunut Freudin unianalyysia ”luovaksi sairaudeksi”, joka muistutti mystikkojen ja runoilijoiden kokemuksia. Freud (1900/1930, iii) tosin piti itseään unien ”luonnontutkijana” eikä suinkaan ”runoilijana” ja katsoi unella olevan ”teoreettinen arvo paradigmana”. Vaikka Freudin uniteoriassa ja unien tulkinnassa onkin yhtymäkohtia Babylonian Talmudin ajattelutapaan ja rabbiiniseen tulkintaperinteeseen, Freud ei itse tuonut suoranaisesti esiin tällaisia kytkentöjä. Hänen voidaan katsoa jopa systemaattisesti vältelleen näitä yhtymäkohtia (vrt. Frieden 1990). Hän korosti unen tekstuuria tieteellisen analyysin kohteena, ei pyhänä tekstinä. 4 Silti freudilaisen unen naturalisoinnin ja maallistamisen sekä unen psyykkisen todellisuuden analyysin taustalla kajastaa juutalainen perinne, jossa tekstien ja unien tulkinta nivoutuvat läheisesti toisiinsa.

Rabbiinisessa Tooran pyhien tekstien tulkinnassa on nähty eri tasoja: kirjaimellinen (kieliopillinen, kirjoitettuun Tooraan ja rabbien suulliseen Lakiin liittyvä), vihjauksenomainen (allegorinen, symbolinen), hermeneuttinen/homileettinen tai metaforinen (suhteuttavien kommenttien avulla eettisesti oivallettava) ja esoteerinen (mystinen, kabbalistinen) merkitys (vrt. Scholem 1987, 172–173.) Tulkintatasot tai tulkintaperspektiivit ovat osittain toisiinsa limittyviä. Yksittäinen taso ei riitä tavoittamaan Tooran merkityksellisyyttä, sillä ”Tooralla on 70 kasvoa”. 5 Rabbiinisessa perinteessä on unien unohtamista pidetty kielteisenä, itsekriittisen tarkastelun vastustamisena. 6 Tästä näkökulmasta ”pahan” unen tiedostaminen virittää itsekritiikkiin tehokkaammin kuin ”hyvän” unen tiedostaminen. Freudinkin (1930, 353) mukaan unien unohtamisessa vaikuttaa ”psyykkiseen sensuuriin” kytkeytyvä ”vihamielinen tarkoitus”, joka vastustaa mielensisäisten ristiriitojen kohtaamista, ”itsen voittamista” (”Selbstüberwindung”) ja (eettisesti vastuullista) itseanalyysia.

Anzieu (1986) on laskenut, että keskeisen aineiston Freudin itseanalyysissa muodostivat viisikymmentä unta vuoteen 1902 saakka sekä neljäkymmentäkahdeksan lapsuuden muistoa, peitemuistoa, parapraksiaa (käyttäytymiserehdystä) ja unohtavaisuuden ilmentymää vuoteen 1907 saakka. Breuerin ja Freudin 1895 julkaisemassa Studien über Hysterie -teoksessa on Freudin tapausselostukseen ”Emmy v. N” kuuluva pitkä alaviite, jossa ensimmäistä kertaa tarkastellaan unien merkitystä ”assosiaatiopakon” yhteydessä. Samalta vuodelta 1895 (24. heinäkuuta) on peräisin Freudin oma kokemus Wienin laitamilta Bellevuen huvilasta, jossa hän pohti erästä unta (myöhemmin nimetty ”Irman injektioksi”) ja päätyi vakaaseen käsitykseen siitä, että tuo uni oli kätketyn toiveen toteuma.

Esityötä UT:aan on myös Freudin luonnostelmassa ”Entwurf einer Psychologie” (”Project for a scientific psychology”, 1895/1950). Sen ensimmäisen osan kappaleissa 19–21 Freud (sama, 419–426) esittelee jo seuraavat unien tulkinnan kannalta keskeiset oletukset: uni toiveentoteumana ja hallusinatorisena, psyykkinen regressio hallusinaatiossa ja unessa, motorinen lamaannus nukkumisen aikana, siirtymä, unen ja neuroottisten oireiden mekanismien samankaltaisuus, primaari- ja sekundaariprosessien erottaminen. Luonnostelmassaan Freud oli pyrkinyt hahmottelemaan neurofysiologisesti perusteltua ja neuronioppiin tukeutuvaa psykologiaa. UT:ssa Freud siirtyi neuroneista eli ”materiaalisista partikkeleista” psyykkisiin järjestelmiin tai instansseihin, korvasi energia”kvantiteetin” ”viettivaraumalla” (”Besetzung”) ja neuronien toimintaa ensisijaisesti hallitsevan ”hitausperiaatteen” (inertia: tendenssi energian täydelliseen purkamiseen ja mielihyvän kokemiseen) ”mielihyväperiaatteella” ja neuronien toimintaa toissijaisesti hallitsevan konstanssiperiaatteen (psyykkisen energian pitäminen vakioisena ja purkautumisen vastustaminen, tuskan lähde) ”mielipahaperiaatteella” tai konservoinnilla.

Unelma mielen tulkittavuudesta

UT :n rakennetta Freud on kommentoinut Fliessille (6.8.1899; CL, 365): ”Kaikkihan on sommiteltu kävelyretkifantasian mukaisesti. Aluksi pimeä metsä, toivoton ja harhauttava kirjoittajille (jotka eivät näe puita). Sitten kätketty solatie, jonka läpi johdan lukijani – unimallini erikoisuuksineen, yksityiskohtineen, tahdittomuuksineen, huonoine vitseineen – ja sitten yhtäkkiä ylänne ja näkymä ja kysymys: Mihin haluatte nyt mennä?”

Freudin metaforat viittilöivät moniin suuntiin. Hän itse latasi paljon odotuksia uusia näkymiä ja teitä avaavaan unikirjaansa. UT kuvastaa Freudin unelmaa mielen tulkittavuudesta. Kirjeessään Fliessille Freud (23.3.1900; CL, 405) kutsuu teostaan ”unelma-lapsekseen” (ihanne- tai toivelapsekseen): ”Monena synkkänä hetkenä minua on lohduttanut se, että voin jättää tämän teoksen jälkeeni.” Freud piti teosta esikoisenaan, jolle Fliess oli ollut ”kummisetänä”.

Kun Freudin lempilasta ei heti ihailtu eikä edes noteerattu, hän oli loukkaantunut, ikään kuin muu maailma olisi hylännyt hänet. Freud oli muun muassa ilmeisen pettynyt, kun Wienissä 1900 vieraillut tanskalainen kirjailija-kriitikko Georg Brandes ei oitis vastannut Freudille, joka oli kuunnellut Brandesin luentoa ja lähettänyt sen jälkeen unikirjansa Brandesille tämän hotelliin: ”Toistaiseksi hän ei ole osoittanut mitään reaktiota siihen; ehkä hän tosiaan lukee sen palattuaan kotiin.” (Kirje Fliessille 23.3.1900; CL, 407.) Tällaista pateettista, nurkuvaa ja ihailua kaipaavaa kommentointia on viljalti etenkin Freudin kirjeissä Fliessille, kun teoksen arviointeja alkoi vähitellen ilmestyä.

Teoksen ensimmäinen painos oli 600 kappaletta, ja sen loppuun myyminen kesti kahdeksan vuotta. Toinen painos vuodelta 1909 (ilmestyi 1908) oli jo 1050 kappaletta. Kolmas painos ilmestyi 1911, neljäs 1914, viides 1919, kuudes 1921, seitsemäs 1922 ja kahdeksas 1930. Viidenteen painokseen saakka Freud teki laajennuksia ja lisäyksiä. Kolmanteen ja neljänteen painokseen sisällytettiin monia Freudin seuraajien tekstiosuuksia, neljänteen painokseen jopa Otto Rankin kirjoittamat kaksi liitettä, jotka Freud poisti kahdeksannesta painoksesta, vaikka säilytti silti eräitä Rankin unianalyyseja. Teoksen kuudes ja seitsemäs painos ovat samat kuin viides (Otto Rankin täydentämää kirjallisuusluetteloa lukuun ottamatta), mutta kahdeksannessa on vielä Freudin lisäyksiä, jotka jäivät lopullisiksi. Freud näyttää pitäneen kahdeksatta painosta viimeistellyimpänä. Lisäksi Gesammelte Schriften (2 ja 3, 1925) sisältää kappaleita ja muutoksia, jotka eivät olleet muissa painoksissa.

Jo ennen teoksen ilmestymistä Freud (6.9.1899; CL, 369) ensin vähätteli sitä, mutta heti sen jälkeen ikään kuin itseään toteuttavan ennusteen mukaan kommentoi suuriluuloisesti Fliessille: ”– – pelkään, että se on hölynpölyä [Freudin tekstissä jiddishiksi Stuss], tai, kuten sinä sanoisit, höpertelyä [Quatsch]. Ja sitten he todella antavat minun kuulla kunniani! Kun myrsky puhkeaa ylleni, pakenen vierashuoneeseesi. Sinä löydät siitä [teoksesta] joka tapauksessa jotakin ylistettävää, koska sinä olet yhtä paljon minun puolellani kuin toiset ovat minua vastaan.”

Freud odotti tulevansa hylätyksi, ja siihen hänellä oli myös reaalisia perusteita. Toisaalta voi todeta, että Freudin odotukset oli viritetty korkealle, jopa messiaanisiin mittoihin, jotka ylittivät tavallisen aloittelevan kirjoittajan odotukset esikoiskirjansa suhteen. Jo kirjan latinankielinen motto eli Vergilius-sitaatti, jonka Freud mainitsee Fliessille ensimmäistä kertaa 4.12.1896 ja sen jälkeen 17.7.1899, on mahtipontinen: ”Jos en saa taivutetuksi ylempiä valtoja, laitan liikkeelle hornan vallat.” Kyseistä mottoa oli käyttänyt jo Ferdinand Lassalle (1859) teoksessaan, josta Freud lienee puolestaan lainannut sen. 7

Freud halusi värvätä oppilaita, ja hänen ympärilleen vuodesta 1902 lähtien Wilhelm Stekelin aloitteesta ryhmittynyt psykologinen keskiviikkoseura olikin saanut suuressa määrin alkuvirikkeensä unikirjan vaikutuksesta. Fliess-kirjeistä voi päätellä, että Freud yhdisteli tuolloin omakuvaansa Moosesta ja Prometheusta. Kateelliset ja rankaisevat jumalat (kriitikot) estävät häntä saavuttamasta psykoanalyysin Luvattua Maata. Jungille Freud myöhemmin kirjoitti: ”Jos minä olen Mooses, niin sinä olet Joosua ja otat haltuusi psykiatrian luvatun maan, jota minä pystyn silmäilemään vain kaukaa.” (The Freud/Jung letters, 1974, 196–197.)

Poimintoja teoksen vastaanotosta

Freud ei sallinut Fliessin mainostaa uniteosta ja koki vastenmieliseksi kirjoittaa 38-sivuisen tiivistelmän, joka kuitenkin ilmestyi 1901 nimellä Über den Traum Leopold Loewenfeldin toimittamassa sarjassa Grenzfragen des Nerven- und Seelenlenbens. Tuo tiivistelmä oli aluksi menestyksellisempi kuin UT tavoittamaan neurologian ja psykiatrian ammattilaisia, koska se painettiin lääkäreiden suosimassa julkaisusarjassa. Niinpä esimerkiksi Jung olleessaan apulaislääkärinä Burghölzlissä kirjoitti jo tammikuussa 1901 Über den Traumista referaatin kollegoilleen (ks. Marinelli & Mayer 2002, 117). UT:n vastaanottoa tarkasteltaessa näkyy alan lääketieteellisissä ammattilehdissä yleensä ottaen – ei suinkaan yksinomaan – skeptisempi, närkästyneempi ja Freudin pakkomielteitä, epätieteellisyyttä ja epämoraalisuutta osoittelevampi sävy kuin ei-ammatillisissa lehdissä, joista osassa Freudin nähtiin vallankumouksellisella teoksellaan jopa aloittaneen uuden aikakauden. Pidättyväisemmätkin kriitikot katsoivat yleensä, että Freud ansaitsee tulla huomioiduksi ja luetuksi.

Freudin odottama suuri julkisuus ei kuitenkaan aivan toteutunut, ja Freud oli pettynyt ja noteerasi viileähkösti jopa saamansa ylistyssanat. Hän tulkitsi hiljaisuuden tai kiinnostuksen puutteen raivoisaksi hylkäämiseksi ja unelmakirjansa sivuuttamisen henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Samankaltainen asennoituminen seurasi Freudia myös hänen suhteissaan psykoanalyysin toisinajattelijoihin. Seuraavassa on muutamia poimintoja Freudin kirjeistä Fliessille vajaan vuoden ajalta UT:n ilmestymisen jälkeen:

26.11.1899; CL, 389: ”Unikirja ei ole vielä nostattanut mitään meteliä. Myyntiluvut ovat oletettavasti toistaiseksi tyydyttävät.”

14.12.1899; CL, 391: ”Uutisesi tusinasta lukijasta Berliinissä miellyttää minua suuresti. Minulla täytyy olla joitakin lukijoita täälläkin; aika ei ole vielä kypsä seuraajille. Teoksessa on liian paljon uutta ja uskomatonta, ja liian vähän tiukkoja todisteita. En ole onnistunut vakuuttamaan filosofianikaan [Heinrich Gomperzia], vaikka hän toimittikin minulle loistavinta [uniteoriaa] todentavaa aineistoa. Äly on aina heikko, ja filosofin on helppo muuntaa sisäinen vastarinta loogiseksi kumoamiseksi.”

21.12.1899; CL, 392: ”Muuten tuskin mitään uutisia. Teoksesta on ollut yksi ainoa arviointi Gegenwartissa [Carl Metzentinin arvio 16.12.1899]; kriittisenä arvottamisena se on tyhjä, ja arviointina se on riittämätön. Se on vain surkea sekamelska omista katkelmistani. Olen kuitenkin valmis antamaan sille kaiken anteeksi siinä käytetyn ilmaisun ’käänteen tekevä’ vuoksi. Muuten ihmisten asenne Wienissä on varsin kielteinen; en usko, että onnistun saamaan täällä arvion julkaistuksi. Olemme loppujen lopuksi hirvittävän paljon edellä aikaamme.” – Freud ei arvostanut Gegenwartin kaltaisia kirjallisia ja taiteellisia lehtiä niin paljon kuin lääketieteellisiä lehtiä, joissa hän toivoi saavansa huomiota. Tosin jo UT:n toisen painoksen alkusanoissa Freud (1909b/1930, v) moittii psykiatrikuntaa ja ammattifilosofeja teoksen kuoliaaksi vaikenemisesta ja omistaa teoksen ”oppineiden ja tiedonjanoisten laajemmalle piirille”.

8.1.1900; CL, 394: ”Uusi vuosisata – – ei ole tuonut minulle mitään muuta kuin Burckhardin, entisen Burg-teatterin johtajan, typerän arvion Die Zeitissa [Max Burckhardin kaksiosainen arvio ilmestyi Wienissä 6.1. ja 13.1.1900]. – – Se ei suinkaan esitä asioita edullisessa valossa, se on epätavallisessa määrin vailla ymmärrystä ja – mikä pahinta – se jatkuu seuraavassa numerossa. – – En laske saavani tunnustusta, en ainakaan elinaikanani. Toivottavasti sinulla on parempi onni!” – Burckhardin (1900) laaja arvio ei ollut aivan niin negatiivinen kuin Freud esitti, mutta Burckhard oli kuitenkin ”maallikko” ja sivuutti monet seikat ylimalkaisesti. Burckhard oli myös Die Zeitin päätoimittaja, minkä Freud jätti kirjeessään mainitsematta. Burckhard puolusti maallikkojenkin oikeutta arvioida Freudin teosta. Hän piti toiveentoteumateoriaa keinotekoisena tuotteena, joka oli peräisin ”hermolääkärin” praktiikasta. ”Hermolääkäri” on ”konstruoinut” toiveet ja siirtänyt ne potilailleen. Burckhard tukeutui Aristoteleen teoriaan, jonka mukaan ”unet ovat eteenpäin työskentelevän mielikuvitusvoiman tuotteita, eivät enempää eivätkä vähempää” (sit. Marinelli & Mayer 2002, 23).

11.3.1900; CL, 402–403: ”Olen ollut käytännöllisesti katsoen eristyneenä ulkomaailmasta; yksikään lehti ei ole heilahtanut paljastaakseen, että Unien tulkinnalla olisi ollut johonkuhun jokin vaikutus. Vasta eilen jokseenkin ystävällinen artikkeli [kirjoittajana H. K.] sanomalehti Wiener Fremdenblattin kulttuuriosastossa yllätti minut.”

23.3.1900; CL, 405: ”Totta, että sen vastaanotto – ainakaan sen tähän mennessä saama vastaanotto – ei ole tuottanut minulle mitään iloa. Ymmärrys sitä kohtaan on niukkaa; ylistystä jaellaan kitsaasti kuin almuja; useimmat ihmiset eivät selvästikään pidä siitä. En ole toistaiseksi nähnyt jälkeäkään kenestäkään, joka olisi aavistanut, mikä siinä on merkityksellistä. Selitän tämän kertomalla itselleni, että olen viisitoista tai kaksikymmentä vuotta edellä aikaani.”

4.4.1900; CL, 408: ” – – Burckhardin arvio Die Zeitissa tappoi kaikessa typeryydessään kirjan Wienissä.”

7.5.1900; CL, 412: ”Yksikään kriitikko – – ei voi nähdä selvemmin kuin minä sitä epäsuhtaa, joka on ongelmien ja niihin antamieni vastausten välillä, ja minulle onkin osuva rangaistus, että yksikään niistä psyykkisen elämän tutkimattomista alueista, joille olen ensimmäisenä kuolevaisena ottanut askeleen, ei koskaan kanna nimeäni eikä noudata lakejani.”

12.6.1900; CL, 417: ”Luuletko, että eräänä päivänä tämän talon seinän marmorilaatassa lukee: Tässä 24. heinäkuuta 1895 unen salaisuus paljastui Tri Sigm. Freudille.” (Tämä Freudin päiväunelma marmorilaatasta, joka kiinnitettäisiin hänen kesäpaikkansa Bellevuen huvilan seinään Wienin laitamilla Himmel-kadulla, toteutui vasta 6.5.1977.)

10.7.1900; CL, 422: ”Minut alkaa jättää kylmäksi se, pitävätkö ihmiset unikirjasta vai eivät, ja alan valitella sen kohtaloa. Tämä yksi pisara ei ilmeisesti ole yhtään pehmentänyt kiveä. Lisäksi en ole kuullut enemmistä arvioinneista, ja satunnaiset huomioinnit, joita saan osakseni henkilökohtaisissa kontakteissa, osoittautuvat hyökkäävämmiksi kuin tavanomainen hiljainen tuomitseminen. Itse en ole toistaiseksi löytänyt mitään korjattavaa. Se on totta ja epäilemättä säilyy totena.”

Norman Kiell (1988) on todennut, että jo aikaisempi revisionistinen tutkimus (esim. Bry & Rifkin 1962; Ellenberger 1970) on pyrkinyt osoittamaan, että Freud osittain liioitteli saamansa huomion vähäisyyttä ja kielteisyyttäkin. Kiell itse on löytänyt aiempaa tutkimusta selvästi enemmän arvioita UT:sta: kaikkiaan 22 julkaistua arviota vuosina 1899–1902, 20 arviota vuosina 1903–1915 ja lisäksi 24 arviota vuosina 1916–1975. Freud ei toki saanut käsiinsä eikä tietoonsa kaikkia näitä arvioita, eikä lääketieteellisten lehtien piirissä huomio ollut erityisen myönteistä.

Freudin kokema vastustus liittyi aluksi hänen henkilökohtaiseen projektiinsa, jonka hän jakoi läheisimmin Fliessin kanssa. Kun hän sai oppilaita, hänen omanarvontuntonsa säätelypiiri laajeni koskemaan meidän Asiaamme, ja vastustuksen hän katsoi kohdistuvan koko psykoanalyyttiseen liikkeeseen. Sándor Ferenczille Freud ilmaisi suorasukaisesti käsityksensä uniteoriansa vastustuksesta: ”Älä ole huolissasi, Sándor. Varmasti vastustajamme pilkkaavat teorioitamme päivällä, mutta he näkevät niiden mukaista unta yöllä.” (Sit. Szaluta 1999, 233.) Mielikuvissaan Freud lienee nähnyt vastustajiensakin joutuvan taipumaan uniteoriansa yölliseen valtaan. Sen sijaan hän ei ottanut huolenaiheekseen sitä kritiikkiä, jonka mukaan freudilaisessa psykoanalyysissa analysoitavat näkivät jo valmiiksi freudilaisen teorian mukaisia unia, koska heidän unensa tulkittiin freudilaisittain.

Unien tulkinnan uudelleentulkinnasta

Unien tulkinta psykoanalyyttisen liikkeen historiassa

Psykoanalyysin varhaisessa historiassa Freudin elinaikana UT:n asema jakautuu Marinellin ja Mayerin (2002, 12) mukaan kolmeen ajanjaksoon. Ensimmäisessä ajanjaksossa (1899–1909) UT oli psykoanalyyttisen metoditeoksen edeltäjä ja korvike. Tuolloin muutamat pioneerit saivat kosketusta psykoanalyyttiseen tekniikkaan lähinnä henkilökohtaisesti Freudin kanssa keskustellen sekä tämän lyhytanalyysien ja kirjoitusten myötä. Freudin psykoanalyysista kiinnostuneet ensimmäiset seuraajat olivat myös paljolti kiinnostuneita unista.

Freudin varhaisimpaan psykologiseen keskiviikkoseuraan yhdessä Alfred Adlerin, Max Kahanen ja Rudolf Reitlerin kanssa kuului Wilhelm Stekel, joka oli lukenut Burckhardin osin irvailevan arvion UT:sta ja vieraillut Freudin luona. Stekel (vrt. 1950, 105) on muistellut Freudin lainanneen hänelle uuden teoksensa, mistä innostuneena Stekel oli kirjoittanut Neues Wiener Tagblattiin (29.1. ja 30.1.1902) pitkän maallikoille suunnatun arvion teoksesta, jonka hän katsoi merkitsevän unien tulkinnan uutta tiedettä. Tästä mieltyneenä Freud antoi teoksen varustettuna omistuskirjoituksella: ”Parhain kiitoksin kollegalleni Stekelille hänen huomaavaisuudestaan.” Pikemmin kuin vallankumouksellisena Stekel piti Freudia psykiatrisen ajattelun valtavirtaan kuuluvana naturalisoijana, olihan Freud (1930, 55) viitannut muun muassa W. Robertin teokseen Der Traum als Naturnothwendigkeit erklärt (1886, 32), jossa oli jo todettu, että unilla on parantava ja vapauttava voima ja että ne ovat ”varoventtiili raskautetuille aivoille”.

UT :n toinen osuus psykoanalyysin varhaishistoriassa ajoittuu vuosiin 1909–1918, jolloin psykoanalyyttinen liike järjestyi kansainväliseksi ja UT:aa pyrittiin ristiriitojen lisääntyessä muokkaamaan kollektiivisesti 8 symbolitulkinnan ohjekirjan suuntaan, samalla kun uudet psykoanalyyttiset lehdet ja julkaisut lisäsivät teoksen teoreettisia, metodisia, terapeuttisia, kliinisiä ja soveltavaan psykoanalyysiin kuuluvia ulottuvuuksia (vrt. Marinelli & Mayer 2002, 12). Kliinisen kontekstin ulkopuolelta koottiin lisäaineistoa unien yhteyksistä myytteihin, satuihin, kirjallisuuteen, folkloreen ja uskontoon. Tässä kunnostautui etenkin Freudin nuori suosikki ja ”kotifilologi” Otto Rank, joka toi UT:aan näitä kaivattuja lisiä ja joka omalla tuotannollaan (ks. esim. Rank 1909; 1912) täydensi psykoanalyysin sovelluksia. Samalla unien tulkinta ei enää rajoittunut pelkästään psykoanalyyttiseen tilanteeseen.

UT :n kolmas osuus psykoanalyyttisen liikkeen historiassa ajoittuu vuosiin 1919–1930, jolloin Freud luonnehti teostaan ”historialliseksi dokumentiksi” ja jolloin se kanonisoitiin ”klassikoksi”. Vuonna 1919 perustettu Internationaler Psychoanalytischer Verlag alkoi institutionaalisesti säädellä psykoanalyyttisen kirjallisuuden julkaisemista.

Freud (1933, 9) itse antoi uniteorialle erityisaseman psykoanalyysin historiassa, sillä uniteoria merkitsi ”käännekohtaa”: ”sen myötä analyysi on astunut psykoterapeuttisesta menetelmästä syvyyspsykologiaksi”. Uniteoria oli myös säilynyt ”nuoren tieteen tunnusmerkillisimpänä ja erikoislaatuisimpana” alueena, ”palana uudismaata, joka on voitettu kansanuskomukselta ja mystiikalta”. Freudille (sama) uniteorialla oli jopa ”shibboletin” (tunnuksen) rooli: uniteoria ratkaisi, ”kenestä saattoi tulla psykoanalyysin kannattaja ja kenelle se pysyi lopullisesti käsittämättömänä”. 9 Tämä shibbolet tosin toimi myös siten, että se saattoi etäännyttää Freudin entiset kannattajat ja muuttaa heidän revisionistiset teoriointinsa Freudille lopullisesti käsittämättömiksi.

Wilhelm Stekel ja Herbert Silberer

Kun Nürnbergin kongressissa 1910 perustettiin Kansainvälinen psykoanalyyttinen yhdistys (IPV/IPA), päätettiin myös Stekelin (ks. 1911a) aloitteesta muodostaa kolmijäseninen komitea jäseninä Stekel (Wienistä), Karl Abraham (Berliinistä) ja Alphonse Maeder (Kreuzlingenistä). Komitean tarkoituksena oli kerätä tyypillisiä unia sekä uni- ja neuroosisymboliikkaa. Freud tuki komitean toimintaa, sillä hän arveli symboliikan tarkastelun soveltuvan analyyttisen tekniikan avuksi ja tarjoavan lisätodisteita psykoanalyyttisen teorian ja tulkinnan yleispätevyydestä. Kuitenkin Freudin seuraajat alkoivat luoda kilpailevia universaalisti päteviksi esittäytyviä uusteoriointeja.

Kun Jung kuuli Stekelin komiteasta, hän kirjoitti Freudille: ”Luoja paratkoon! Sitä tässä vielä tarvittiinkin!” ( The Freud/Jung letters , 1974, 263.) Freud vastasi Jungille: ”Unisymbolismia koskeva kirja ei vaikuta minusta mahdottomalta – – mutta olen varma siitä, että me tulemme vastustamaan tapaa, jolla Stekel sen tekee.” ( The Freud/Jung letters , 1974, 266.) Stekel julkaisi eräitä keräystyön tuloksia teoksessaan Die Sprache des Traumes (1911b), joka kuohutti Jungia. Teos luokitteli ”tyypillisiä” unia ja unisymboleita freudilaisesta näkökulmasta, joskin stekeliläisittäin unien tulkittiin viittaavan psyykkiseen (biseksuaaliseen) konfliktiin ja sen välittömään ratkaisuun tai ainakin ratkaisuyritykseen.

Freudin UT:n kolmas painos ilmestyi myös 1911, ja siinäkin korostui aiempaa enemmän unen symboliikan tarkastelu. Samoin Zentralblatt für Psychoanalyse julkaisi Stekelin johdolla unisymboliikan pikatulkintoja ja pitkien unianalyysien tiivistelmiä. Stekel kannatti avoimesti lyhyitä hoitoja, ja hän halusi rajoittaa unien tulkinnan ilmiunen sisältöön. Hän arveli myös Freudin ylikorostaneen seksuaalisuuden osuutta unissa (jotka saattoivat olla myös ”selittämättömiä” ja ”viattomia”). Nämä Stekelin painotukset näyttäytyivät myös eräissä myöhemmissä Freudin unien tulkinnan uudelleentulkinnoissa.

Freud kirjoitti Stekelin teoksesta arvion, joka oli ilmeisesti niin pahantahtoinen, että Eugen Bleuler kieltäytyi julkaisemasta sitä Jahrbuch für psychoanalytische und psychopathologische Forschungenissa. Freud lupasi kirjoittaa arvion uudelleen, mutta tätä arviota ei ole säilynyt jälkipolville. Siitä on kuitenkin lyhyt yhteenveto Wienin psykoanalyyttisen yhdistyksen pöytäkirjoissa. Freudin pääasiallinen kritiikki näyttää kohdistuneen Stekelin ylenmääräiseen symboliseen tulkintaan ja manifestin unisisällön yliarvostukseen. Freudin on lisäksi kirjattu lausuneen: ”Stekel – – ei osannut pystytellä rajojen sisällä. Eivät kaikki unet vaadi symboliikan soveltamista ja monet unet voidaan ratkaista vain kohtuullisen symboliikan avulla. Pelkästään symboliikkaan tukeutumisen myötä unien tulkinta on tullut epävarmaksi ja pinnalliseksi.” (Protokolle III, 1979, 225; 26.4.1911.) 10 Marraskuussa 1912 Stekel erosi virallisesti Wienin psykoanalyyttisesta yhdistyksestä. Freudin on todettu sanoneen, että hän teki elämässään kaksi rikosta: kiinnitti huomiota kokaiiniin ja johdatti Stekelin psykoanalyysiin. (Freudin huomautus Fritz Wittelsille 4.3.1925; ks. Timms 1995, 123, 179.) Silti Freud viittasi vielä eron jälkeenkin paikoitellen siihen, että Stekel keräsi laajimman kokoelman symbolien tulkintoja, jotka suurimmalta osin olivat tulleet vahvistetuiksi. (Ks. myös Bos 2003, 337–341, 352.)

Stekel myös kohdisti Freudin huomion Wilhelm Jensenin pienoisromaaniin Gradiva (vrt. Bos 2003, 344, 346). Tutkielmassaan Gradivasta Freud (1907/1976, 101–102) mainitsee, että unien tulkinnassa on eräs sääntö: ”Unessa kuultu puhe juontuu aina puheesta, joka on kuultu tai itse lausuttu valveilla.” Babylonialaisessa Talmudissa (Berakhot, 55b) puolestaan todetaan: ”unen tulkinta seuraa suuta” (voidaan kääntää myös: unen tulkinta seuraa puhetta tai sanallistamista). Stekelin tutkielma Die Träume der Dichter (1912) pyrki myös ratkaisemaan ”unien arvoitukset” ja esitti löytönään, että unissa voi olla ”universaali rikollinen” ja infantiili aspekti ja että etenkin runoilijat, rikolliset ja neurootikot kärsivät ”suuruusharhaluuloista”.

Freudin näkökulmasta Stekel oli ajautunut tuhlaamaan Freudilta saamansa opit halpahintaiseen mestarin jäljittelyyn. Stekelin Der telepathische Traum (1920) käsitteli hyväksyvästi telepatiaa unessa. Kirjoituksessaan ”Traum und Telepathie” (1922/1976) Freud mainitsee Stekelin (1911b; 1920) uskovan telepatian todellisuuteen. Freud käsitteli aihetta myös kirjoituksessa ”Psychoanalyse und Telepathie” (1921/1941), joka tosin ilmestyi vasta postuumisti mutta josta osia siirtyi Uusiin psykoanalyysiin johdattaviin luentoihin. Luennossa ”Uni ja okkultismi” Freud (1933, 65) ilmoittaa jokseenkin ambivalentisti: ” – – [psykoanalyysia] soveltamalla selvennetään sellaisia okkulttisia asiaintiloja, jotka olisivat muuten säilyneet tunnistamattomina.” Freudhan oli rationaalisesti kiinnostunut okkulttisista ilmiöistä 11 ja ilmoitti jopa myöhemmin kirjeessään (24.7.1921) American Psychical Instituten johtajalle Hereward Carringtonille, että jos hän olisi ollut uransa alussa pikemmin kuin lopussa, hän olisi ehkä voinut valita okkultismin tutkimusalueekseen. (Ks. Kiell 1988, 200–201.)

Wienin psykoanalyyttisen yhdistyksen jäsenistä vain Herbert Silberer säilytti läheisen ystävyyssiteen Stekeliin. Silberer oli itseoppinut filosofi, joka oli jo 1909 julkaissut artikkelin itsehavainnointiin perustuvista kokeista, jotka koskivat ”hypnagogisten hallusinaatioiden” ja ”autosymbolisten” uni-ilmiöiden syntyä. Silberer kannatti unen ”funktionaalisten ilmiöiden” tutkimista ja ”anagogista” unien tulkintaa, jonka avulla pyritään yhä universaalimpiin symbolisiin merkityksiin (ks. esim. Silberer 1919). Silberer tarkasteli myös ensimmäisenä symbolinmuodostusta mystiikassa, alkemiassa, astrologiassa ja parapsykologiassa (ks. Silberer 1914). Kun hän esitti 1.11.1922 viimeisen kerran unihavaintojaan Wienin psykoanalyyttisessa yhdistyksessä, häntä arvosteltiin voimakkaasti. Vähän yli kahden kuukauden kuluttua Silberer hirttäytyi Wienissä 12.1.1923.

Alfred Adler ja C. G. Jung

Adler (erosi 1911 freudilaisista) ja Jung (erosi 1913) olivat myös kiinnostuneita unista, joskaan Adler ei esittänyt mitään selvää unien tulkinnan metodia. Freudista irtautuessaan Adler sen sijaan revisioi uniteoriaa esittämällä, että unien yleisin pyrkimys on turvallisuushakuisuus ja alemmuudentunteiden kompensointi 12 (Protokolle III, 1979, 103; 4.1.1911). Adlerin (1912, 54–57) mukaan unille on olennaista niitä johtava ”fiktio”, joka jäljittelee seksuaalisen eron (kahtiajakautuneisuuden) kumoamista eli psyykkistä hermafroditismia. Unilla on adlerilaisittain prospektiivinen, ei niinkään retrospektiivinen suunta, ja samalla unet sisältävät mahdollisuuksia ristiriitojen ratkaisuun. Adler (1936) katsoi unien olevan valvetilan ja yksilön ”elämäntyylin” normaaleja, joskin liioiteltuja heijastumia, ei torjuttujen seksuaalisten toiveiden ilmentymiä. Toisin kuin Freud ja Jung, Adler ei pitänyt unta ”kuninkaantienä” tiedostamattomaan vaan ”harhatienä”, joka suggeroi pois järkiperäisestä ja tieteellisestä asennoitumisesta.

Adler loi perustaa minäpsykologialle ja uuspsykoanalyysille (ja ehkä myöhemmälle interpersoonalliselle psykoanalyysillekin) todetessaan unien olevan minän keino saavuttaa luottamusta, turvaa ja suojaa itsearvostusta mahdollisesti vaarantavalta kokemusainekselta. Näin unen pääasiallinen funktio on Adlerin mukaan persoonallisuuden ykseyden ja itsearvostuksen takaaminen. Kun Freudille unen ”toissijainen muokkaus” ja siihen liittyvät funktionaaliset ilmiöt ovat peräisin minän tietoisista, unen tiedostamattomia toiveita muokkaavista ja sensuroivista jälkikäteisistä prosesseista, Adlerille (ja Jungille) juuri unen toissijainen muokkaus ja rationaaliseen minään viittaavat funktionaaliset ilmiöt ovat ensisijaisia. Unien tulkintaa Adler piti hyödyllisenä vain silloin, kun se kytkettiin unennäkijän nykyisiin ongelmiin, toimintoihin ja muistoihin.

Jung ei hyväksynyt – kuten ei Adlerkaan – infantiilia seksuaalisuutta uniteorian perustaksi, vaan korosti unen progressiivista, luovaa, ongelmia ratkaisevaa ja itsesäätelevää tehtävää (Jung 1916 /1948/1984 ). Freud tosin on Omaelämäkerrallisessa tutkielmassaan (1925/1976, 72) huomauttanut, että hän ei ollut koskaan pitänyt kiinni väitteestä, joka oli usein luettu hänen esittämäkseen ja jonka mukaan unien tulkinta osoittaa kaikilla unilla olevan seksuaalinen sisältö tai niiden olevan peräisin seksuaalisista viettivoimista. UT:n ensimmäisessä painoksessa Freud ei tosiaankaan vielä osannut päättää, pitikö seksuaalisuus ja infantiilit pyrkimykset ehdottomasti ottaa huomioon uniteoriassa. Kuitenkin jo toisessa painoksessa Freud (1909a, 197) on yhä valmiimpi myöntämään, että ”suurin osa aikuisten unista koskee seksuaalista aineistoa ja ilmaisee eroottisia toiveita”. Kahdeksannessa eli viimeisessä muokkaamassaan UT:n painoksessa Freud (1930, 111) antaa lopulliseksi jääneen määritelmänsä unesta: ”Uni on (tukahdutetun, torjutun) toiveen (verhottu) toteuma.”

Unien tärkein tehtävä oli Jungille ”palauttaa psykologinen tasapainomme tuottamalla unimateriaalia, joka uudelleen, hienolla tavalla, vakiinnuttaa kokonaisvaltaisen psyykkisen tasapainotilan” (Jung 1964, 34). Jungkin keskittyi unen ilmisisältöön, johon pyysi unennäkijän lisäassosiaatioita. Hän kaipasi UT:aan enemmän potilasaineistoa kuin Freudin itseanalyysiaineistoa.

Jung totesi, että unissa voi olla moninaisia funktioita: toiveentoteumia, pelon ilmaisuja, aktuaalisen tilanteen heijastumia ja heijastajia, neuvoa antavia, luovia ongelmanratkaisuja tarjoavia, tulevaisuutta ennakoivia, jopa telepaattisia funktioita. Jungilaisittain unet tasapainottavat persoonallisuutta pitämällä yhteyttä tietoisen ja tiedostamattoman välillä ja antavat tietoa persoonallisesta ja kollektiivisesta tiedostamattomasta.

Jungille ilmiasuinen uni on todellinen uni, suora, rehellinen ja varteenotettava viesti, joka ei kätke, salaa tai naamioi jotakin piilevää merkitystä. Hänestä unet olivat ovat osa luontoa, jolla ei ole mitään aietta pettää, vaan tarkoitus ilmaista asioita mahdollisimman selkeästi. Se, mitä Freudin kutsui ”naamioinniksi”, oli Jungin mukaan se muoto, jonka kaikki yllykkeet luonnonvaraisesti saavat tiedostamattomassa.Jung (1916/1948/1984, 294–295) rinnasti unen teatteriin: ”Koko unityö on olennaisesti subjektiivista, ja uni on teatteri, jossa unennäkijä on näyttämö, näyttelijä, kuiskaaja, ohjaaja, kirjailija, yleisö ja kriitikko.”

Jungin mukaan unet tekevät meidät entistä ehyemmiksi paljastamalla sellaisia itsen ulottuvuuksia, jotka ovat aiemmin jääneet vaille huomiota tai käyttämättä. Uni on tästä perspektiivistä arvokas avustaja kuvatessaan ja kuvastaessaan rehellisesti ja aidosti nykyistä elämäntilannetta tai ennakoidessaan tulevia ratkaisuja, tulevaisuuden suunnittelua ja tavoitteellista muovaamista. Unien kanssa työskennellessään Jung käytti menetelminä rajoitettua, unen kontekstiin pitäytyvää vapaata assosiaatiota, aktiivista mielikuvitusta sekä laajentamista eli amplifikaatiota, jonka avulla tarkennettiin unen rakennetta, hahmoa, toimintaa, tilanteita, väritystä sekä kytkentöjä myytteihin, legendoihin, satuihin ja muihin kertomuksiin. Jung myös maalasi omia unikuviaan.

Unen tulkinta vaatii Jungin kuten Freudinkin mukaan unennäkijän aktiivista osallistumista tulkintaan. Ilman unennäkijän assosiaatioita ei unta ole mahdollista tulkita. On myös hylättävä ennakkoasenteet, teoreettiset takertumat ja uni(keitto)kirjojen standardisymbolit: ”avain lukossa” -uni voi toki viitata yhdyntään, mutta se voi yhtä hyvin viitata uusien mahdollisuuksien avaamiseen (tai lukitsemiseen) elämässä. Jungia kiinnostivat unisarjat, joissa keskeiset teemat tai kompleksit toistuivat. Samoin ”suuruusunet” olivat Jungista arkkityyppisiä sisältäessään esimerkiksi myyttisiä hahmoja, valtavia näkyjä, sankarillisia ja ”numeenisia” siteitä koko ihmiskuntaan ja luontoon. Suuruusunissa pyrkii ilmaantumaan universaali yhteenkuuluvuus ja riippuvuus, jonka valveminämme unohtaa ja pirstoo.

Poul Bjerre ja Erich Fromm

Ruotsalainen psykiatri Poul Bjerre, joka irtautui Freudin psykoanalyysista 1913, kehitti oman psykosynteesinsä piirissä käsityksen unista ”luonnollisena järjestelmänä” (Bjerre 1933). Unet syntyvät psykosynteesin mukaan yksilön luonnollisesta, rakentavasta ja lääkitsevästä pyrkimyksestä vapautua menneisyyden asettamista esteistä ja kohdata todellisuus, jossa yksilö elää nykyhetkellä. Bjerren näkemyksissä on yhtymäkohtia Jungiin, Stekeliin ja Frommiin, mutta Bjerre ei hyväksynyt esimerkiksi Jungin libido-käsitettä.

Uni ei ollut Bjerrelle tiedostamattoman toiveen kätkettyä ilmaisua vaan seurausta kuoleman ja uudistumisen välisestä jännitteestä. Uni ilmaisee ja paljastaa tämän jännitteen kuten täysin spontaani ja aito taideteos. Näin unien tutkiminen siirtyy Bjerren tuotannossa lääketieteellisen psykologian piiristä taidekritiikin alueelle. Ei ole kyse unien ”tulkitsemisesta”, jossa väitetään ”tämän edustavan tuota”. Sen sijaan tarkoituksena on ”käsittää uni kokonaispersoonallisuuden ilmentymänä ja tavoittaa sen avulla syventynyt ote sen olennaisista kohdista – pohjaan ei siten ylletä, kuten ei toden taideilmauksenkaan avulla” (Bjerre 1933, 13).

Uuspsykoanalyytikoista Erich Fromm sijoittuu unien tulkitsijana tavallaan Freudin ja Jungin välille. Hän on teoksessaan The forgotten language (1951; suom. Unohdettu kieli, 2007) viitannut Talmudiin, jossa todetaan: ”Rabbi Chisda on sanonut: Uni, jota ei ole tulkittu, on kuin kirje, jota ei ole luettu” (Talmud, Berakhot 55a). Frommilla (1951, 176) on lähes sama lausuma: ”Uni, jota ei ole tulkittu, on kuin kirje, jota ei ole avattu”; Biancoli 2003, 235) . Niinpä Fromm pitää unia tärkeinä viesteinä meiltä itseltämme meille itsellemme.

Samoin kuin Freud, Fromm arveli, että unet voivat palvella toiveentoteuman päämääriä, päivänjäänteet ovat unien virittäjiä ja uhkaavat ainekset naamioidaan unissa. Toisaalta Fromm oli Jungin linjoilla myöntäessään, että unilla voi olla myös avoimia, kätkemättömiä merkityksiä, että uni ei välttämättä sisällä lapsuuden ristiriitoja, vaan voi liittyä nykyiseen elämäntilanteeseen tai palvella teleologisia tai ongelmanratkaisuun tähtääviä tai oivaltamista avustavia päämääriä. Fromm (1951, 33) väitti: ”Emme ole ainoastaan vähemmän järkeviä ja vähemmän säädyllisiä unissamme, kuten Freudilla oli tapana olettaa, vaan – – olemme myös älykkäämpiä, viisaampia ja arviointikykymme on parempi nukkuessamme kuin valveilla ollessamme.” Hänkin viittasi unen näyttämöön: ”Mutta mitä tahansa roolia unessa näyttelemmekin, me olemme tekijä, se on meidän unemme, me olemme keksineet juonen.” (Fromm, 1951, 4.)

Samoin kuin Jung, Fromm korosti unien symbolisen kielen yhtymäkohtia myytteihin ja satuihin, mutta hän ei hyväksynyt arkkityyppistä symboliikkaa, vaan katsoi, että unissa on sekä satunnaisia (uniikkeja) että universaaleja symboleja.

Fromm muistutti myös Freudin ja Jungin sokeista pisteistä omien uniensa tulkinnassa. Freudhan pyörtyi Yhdysvaltain-matkalla, kun Jung esitti unien tulkinnan, jossa Freud oli vainuavinaan piilevää isänmurhaa. Kasvitieteellinen monografia -uni kuvasti Freudin itsensä mukaan hänen ylpeyttään ammatillisesta saavutuksesta. Fromm taas katsoi siihen sisältyneen Freudin itsesoimausta: hän oli kuivattanut kukan kirjan sivujen väliin eli syyllistynyt alistamaan elävän seksuaalisuuden tieteelliseen tutkimukseen. Jung taas tappoi unessaan Siegfriedin kiväärillä ja tulkitsi tappaneensa sankarin itsessään, tunnistamatta yhtäkään murhanhimoista yllykettä Sigmundia kohtaan.

Minäpsykologia

Vuonna 1933 Freud oli jo valittanut unien tulkintaan kohdistuvan kiinnostuksen loppumista Internationale Zeitschrift für Psychoanalysessä , josta oli lakkautettu unia koskeva osasto: ”Analyytikot käyttäytyvät kuin heillä ei olisi unesta mitään enempää sanottavaa, kuin uniteoria olisi suljettu” (Freud 1933, 10). Hän itse oli vuodesta 1923 lähtien siirtänyt psykoanalyyttista teoriaa topologisesta strukturaaliseen näkökulmaan ja avannut näin tien minän osuuden korostumiseen viettien ja niiden torjunnan kustannuksella. Hän ei kuitenkaan koskaan revisioinut UT :aa siten, että olisi tuonut siihen strukturaalista näkökulmaa. Unien topologia, ekonomia ja dynamiikka jäivät teoksen myöhemmissäkin editioissa pääosin 1800-luvun lopun muotoon. Hän tuli ehkä näin itsekin myötävaikuttaneeksi unien tulkinnan myöhempään aliarviointiin (ks. myös Lane & Harris 2002, 838; Sharpe 1937; Fliess 1953).

Minäpsykologian piirissä alkoi ilmetä 1930-luvun jälkipuoliskolla siirtymä viettiteoriasta minän defenssien ja minän autonomisten konfliktivapaiden funktioiden korostamiseen. 1950-luvulta 1970-luvulle minäpsykologiassa esiintyi myös jonkin verran kiinnostusta unien tulkintaan ja näkökulman muuttamista unen piilosisällöstä ilmisisältöön. Freud oli UT:ssa ja Johdatuksessa psykoanalyysiin arvostanut unen latenttia merkitystä siinä määrin, että ei pitänyt tärkeänä kiinnittää huomiota siihen, mitä uni ”näytti sanovan” tietoisella tasolla: ” – – sitä työtä, joka muuntaa latentin unen manifestiksi, kutsutaan unityöksi. Se työ, joka etenee vastakkaiseen suuntaan manifestista unesta latenttiin, on tulkintatyötämme. Tulkintatyö kumoaa unityön.” (Freud 1917/1933, 184.) Vapaa assosiointi avasi tien kätkettyyn merkitykseen ohi unen pintailmentymän: ”Tekniikkamme koostuu siitä, että näihin elementteihin liittyvien vapaiden assosiaatioiden myötä saamme nousemaan esiin muita korvikemielteitä, joiden avulla voimme arvata kätketyn.” (Freud 1917/1933, 118.)

Minäpsykologiassa etenkin kaksi tekstiä johti näkökulman muuttamiseen. Erikson (1954) artikkelissaan ”The dream specimen of psychoanalysis” esittää manifestin unen olevan tärkeä tiedonlähde eikä suinkaan jokin pinnallinen hylky. Ilmiunessa on Eriksonin mukaan monenlaisia aspekteja: verbaalisia, sensorisia, spatiaalisia, ajallisia, somaattisia, affektiivisia ja interpersoonallisia. Lisäksi Erikson limitti unen ja unennäkijän sosiokulttuurisiin ja poliittisiin tekijöihin. Kris-opintoryhmä (puheenjohtajanaan Charles Brenner; ks. Waldhorn 1967) puolestaan päätyi lakonisiin toteamuksiin: uni ei poikkea muista viestinnän muodoista; se ei tarjoa pääsyä muuten tavoittamattomaan aineistoon; se on yksi monista muista hyödyllisistä kokemusalueista; se ei ole erityisen hyödyllinen torjuttujen lapsuuden kokemusten mieleen palauttamisen kannalta; se ei sovi yhteen strukturaalisen teorian kanssa tarkasteltaessa primaari- ja sekundaariprosessin vuorovaikutusta; unella ei siis lopultakaan ole mitään poikkeuksellista asemaa psykoanalyysissa.

Minäpsykologiassa ei siten koskaan varsinaisesti innostuttu unien tulkintaan. Greenson (1970, 522–523) kritisoi vahvasti opintoryhmän näkemyksiä ja väitti, että unien tulkinta ei vain paljasta sitä, mikä on kätkettyä, vaan myös sen, miten ja miksi jokin on kätkettyä. Hän katsoi, että ”uni paljastaa harvinaisen selvästi idin, torjutun, tiedostamattoman minän ja yliminän erilaisia aspekteja, ja vähemmässä määrin tietoisia minän funktioita, etenkin sen havainnoivia toimintoja”. Uni avaa Greensonin mukaan pääsyn myös dynaamisiin, kehityksellisiin ja viettitaloudellisiin aineksiin. Nämä metapsykologian pelastusyritykset ovat kuitenkin jääneet minäpsykologiassa taka-alalle.

Interpersoonallinen psykoanalyysi

1980-luvulta lähtien interpersoonallinen tai intersubjektiivinen psykoanalyysi (mukana eklektisesti myös objektisuhdesuuntaus ja self-psykologia) on siirtänyt näkökulmaa yhden henkilön psykologiasta kahden henkilön psykologiaan, dyadiseen ja dialogiseen vuorovaikutuskenttään. 13 Interpersoonallinen, ei-intrapsyykkinen korostus on unien tulkinnassa johtanut pitämään ilmiunta ja nykyhetkeen liittyvää uniainesta keskeisinä. Kysymys on siitä, mitä uni sanoo juuri nyt tässä intersubjektiivisessa suhteessa, pikemmin kuin, mitä uni merkitsee (ajattomasti), mitä merkityksiä uneen voidaan tulkita – kuten eristettyyn objektiin tai näytekappaleeseen, joka kuvastaa, miten jokin oli ”siellä ja silloin”. Unen kertominen liittyy toki analyyttiseen tilanteeseen ”tässä ja nyt”, jossa se hakee merkitystään dialogissa: mitä unen kertominen merkitsee tällä hetkellä ja miten dialogi kommunikatiivisesti rakentaa ”siellä ja silloin” nähtyä unta ja sen muuttuvia merkityksiä. Uni on oppimisikkuna, joka aukeaa sekä analysoitavan että analyytikon tiedostamattomaan, mutta sulkee myös ikkunan ja sisältää merkitysten karttelua, ratkaisemattomia arvoituksia, unen ylijäämää.

Mitchell (1997, 84; ks. myös Biancoli 2003) on luonnehtinut interpersoonallisen perinteen eroavan freudilaisesta psykoanalyysista korostaessaan ”tässä ja nyt” -tilannetta pikemmin kuin ”siellä ja silloin” tapahtunutta. Jungin tavoin interpersoonallisen suunnan kannattajat eivät ole hyväksyneet käsitystä unisensuurista, unen naamioinnista eivätkä unen vääristymistä. Kiinnostus uniin on tällä alueella lisääntynyt verrattuna minäpsykologiaan.

Ferencziä (1913/1927) voi pitää relationaalisen uninäkökulman perustajana. Hän tähdensi ensimmäisenä unen kommunikatiivista funktiota vastavuoroisessa kahden henkilön psykologiassa ja (terapia)suhteessa. Freudin oppilaista hän nosti ensimmäisenä ilmiunen merkitykselliseksi sinänsä. Ferenczi korosti psykoanalyytikon avoimuutta ja emotionaalista kontaktia analysoitavan kanssa, minkä yhtenä ilmentymänä hän suositteli sitä, että analyytikko jakaa analysoitavan kanssa unensa analysoitavasta. Freud (1937/1978) oli kylläkin kutsunut tulkintaa ”konstruktioksi”, mutta Ferenczi piti vielä enemmän tulkintaa yhteistyönä ja -rakennelmana.

Myöhemmistä kirjoittajista esimerkiksi Caligor (1996) näkee unen tarjoavan arvokkaita oivallusmahdollisuuksia yhteydessä transferenssi- ja vastatransferenssi-ilmiöihin, terapeuttiseen allianssiin ja dissosioituihin itsen alueisiin. Unella on myös korjaava ja symbolinen funktio, ja se ilmenee etenkin kertomuksina, jolloin sitä voidaan tutkia narratiivisinkin menetelmin. Uniteksti kertoo myös yhteisön ja kulttuurin tilasta. Siksi unta voidaan käyttää myös kulttuurianalyysin ja -kritiikin välineenä.

Paul Lippmann (1996, 831) katsoo, että uniin sopii ”avomielinen, pluralistinen, täysin kerroksellinen, yhteistyöhakuinen ja leikkisä” lähestymistapa, jonka psykoanalyysi on hänestä paljolti hukannut. Psykoanalyysi on näet varassa liittoutua hallitsevan kulttuurin virtuaalitilojen kanssa. Niissä unet ovat menettäneet sisäisen elämän merkityksen ja digitalisoituneet, simuloituneet, suurentuneet (uudet ”suurunet”), transformoituneet ja marketoituneet teknologisesti ja kaupallisesti television, elokuvan, videon ja multimedian tuotteiksi.

Lippmann (2003, 232) toteaa: ”Kun unet kerran tarjosivat tietoa, kasvattivat, tutkivat, viihdyttivät, ilahduttivat, pelottivat, ratkaisivat ongelmia, katsoivat tulevaisuuteen, työstivät uudelleen menneisyyttä, sallivat pääsyn kiellettyyn kokemukseen, kiihdyttivät, leikkivät, vapauttivat, ilmaisivat tunteita – nykyään elokuva ja TV toteuttavat näitä tehtäviä. Päivän aikana tai mihin aikaan tahansa ihmiset voivat osallistua unenkaltaiseen kokemukseen [”eyes wide shut” 24h]. He voivat kadottaa itsensä jokseenkin ruumiittomaan tilaan, hetkeksi ja tiettyyn hintaan, irti valve-elämän huolista, ja muuntua kuvien maailman avulla.” Privaatti unikin saattaa muuttua tosi-TV:n ja ulkoa ohjatun ja säädellyn mallin mukaiseksi. Privaatit unet ovat kuin ”mielen kanarialintuja”, jotka ovat kellistymässä ja varoittamassa (kuten ennen kaivoksissa) kulttuurisen ilmapiirin myrkyttymisestä ja sisäisen elämän kuoleutumisesta (Lippmann 2003, 232).

Unet ovat Lippmannin (2002, 30–31) mukaan alun perin virtuaalisia ja voisivat siksi olla mallina myös kyberkulttuurille. Posthumaani informaatiokulttuuri kuitenkin simuloi ja poisruumiistaa. Jo lapset näyttöpäätteistetään ikään kuin olennoiksi vailla liikkuvaa ruumista, vain hartia- ja niskakivut muistutuksena ruumiillisuudesta. Videopeleissä kuolleet haihtuvat yhä uusien taistelunäyttämöjen tieltä. Elektroninen elämä ja keinoelämä korvaavat luonnon, samoin kuin ulkoinen multimediapääte korvaa unen sisäisen näyttämön. Mieli lepää unelmamatriisissa, johon luonnon tuhoutuminen on taltioitu yhtenä muistifileenä ja jossa teknoekstaattiset virtaukset latautuvat yhä uusiin kehyksiin ja minäkuviin. Kyberavaruus ja unelmamaailma valtaavat kaiken tilan. Pystyykö psykoanalyysi ja sen teoretisoima psyykkinen apparaatti enää tekemään Diilin elektronisen ja ultrarelationaalisen (ja -relativistisen) Instanssin/Matriisin/Systeemin kanssa?

Lippmann huomauttaa, että interpersoonallinen psykoanalyysi saattaa luoda uusia ongelmia, ehkä ylikorostaessaan relationaalisia, transferentiaalisia ja vastatransferentiaalisia teemoja. Ennalta määräytynyt teoreettinen asenne uniin sulkee pois unien tulkinnan moninaisia mahdollisuuksia (joihin sisältyy uhkia, kriisejä, haasteita ja menneiden erehdysten ja menetysten kaikuja, mutta myös mielihyvän ja onnellisuuden ulottuvuuksia). Unissa voi olla toiveentoteumia, traumojen käsittelyä, ongelmienratkaisuyrityksiä, tulevaisuuden ennakointia, positiivisiin potentiaaleihin ja niiden toteuttamiseen suuntautumista, eheytymistä mielikuvien avulla, terapiasuhteen työstämistä ja jopa työnohjausta.

Persoonalliset ja interpersoonalliset merkitykset ovat merkitysneuvotteluissa muuttuvia ja uudelleenkerrottavia, -näyttämöllistettäviä ja -arvioitavia. Unissa infantiilit attraktorit ovat vuorovaikutuksessa tulevaisuusprojektioiden kanssa. Erilaiset dynaamiset systeemit etsivät unessa muuntuvaa tasapainotilaa. Näytämme unissa myös tekevän ”laskelmia” siitä, mitkä tilat ovat tulevaisuutemme kannalta todennäköisimpiä, mitkä epätodennäköisimpiä ja mitkä optimaalisia.

Analysoitavan unissa voivat kuvastua myös analyytikon tarpeet, vastavastarinnat ja vasta-ahdistukset (vrt. Blechner 1995). Niiden yhdessä, rinnakkain ja erillisesti tiedostaminen ja prosessoiminen voivat edistää yhteisadaptiivista uudelleenjäsentämistä oppivan kokemisen yhä vivahteikkaammalla tasolla, infantiilien attraktoreiden ja niiden sanelemien toistojen hellittäessä otettaan ja projektioiden suhteellistuessa tulevaisuuden jatkuvaksi uudelleenvisioinniksi.

Watson (1994, 30) on luetellut neljä tapaa, joilla harvoin kirjallisuudessa raportoituja analyytikoiden vastatransferenssiunia potilaistaan voidaan käyttää. Ensinnä klassinen lähestymistapa katsoo, että tuollaiset unet edustavat analyytikon neuroottisia ristiriitoja, jotka tämän on syytä työskennellä läpi sisäisesti, niin että neutraalius ja abstinenssi säilyvät. Toinen ”totalistinen” lähestymistapa korostaa sitä, että analyytikko käyttää vastatransferenssireaktioitaan hoitotilanteessa ymmärtääkseen analysoitavan mielensisäistä maisemaa. Kolmanneksi interpersoonallinen lähestymistapa keskittyy unen ilmentämään vuorovaikutukseen (suhteissaolon tyyliin, sävyyn ja rakenteeseen) ja suhteuttaa sen analyysin emotionaaliseen tilanteeseen. Neljänneksi ferencziläisessä lähestymistavassa analyytikko jakaa unensa analysoitavan kanssa ja pyrkii siten samalla avaamaan terapiaprosessia rohkaisemalla vastavuoroisuuteen ja vastustusten lievittämiseen.

Fosshage (1983) katsoo, että unen kielen tihentymät, siirtymät ja symboloinnit jäsentävät affektiivisesti latautuneita temaattisia malleja ja primaariprosessiaineistoa sekä integroivat kokemuksia ja muistoja. Mielensisäisten ristiriitojen, objektisuhteiden ja muistojen emergentti uudelleenjäsennys voi tehdä mahdolliseksi laaja-alaisia ja -aikaisia persoonallisuuden muutoksia. Fairbairn (1952) on jo esittänyt, että unet kuvastavat tilanteita, joihin henkilö on juuttunut, fiksoitunut tai jumittunut, ja usein unet sisältävät (kokeellisiakin) yrityksiä liikkua pois noista tilanteista. Kohutin tavoin Fosshage (1983) esittää, että unet pitävät yllä, säätelevät ja tasapainottavat omanarvontuntoa. Ehkä tähän liittyy myös affektiivis-kognitiivista arviointia itse- ja objektiedustusten rakenteesta ja differentiaatiosta sekä objektisuhteiden laadusta ja kehitystasosta.

Onko tämä sitten jo kognitiivista unien tutkimista (ei tulkintaa), joka askartelee unien informaationkäsittely-, emootionsäätely- ja ongelmanratkaisukeinojen kanssa? Unien tulkinnan perinteestä on paljolti erillään kehittynyt kokeellinen psyko- ja neurofysiologinen unentutkimus. Silti analyyttisen sohvan ja laboratorion välillä on myös unen kosketuskohtia.

Kokeellisen unentutkimuksen alkuja

Herbert Silberer (1909) luonnehti valveen ja unen välisiä ”hypnagogisia hallusinaatioita” koskevia itsehavaintojaan ”kokeelliseksi väyläksi unialueeseen”. Kuitenkin näillä Silbererin filosofisilla introspektioilla oli tuskin mitään yhteistä varhaisen kokeellisen psykologian kanssa. Sohvalla unen ja valveen rajamailla mielikuviaan tarkkaillut Silberer päätyi toteamaan tiettyjen ajatustensa muuntuneen unenomaisiksi kuviksi, plastisiksi ”autosymboleiksi”, jotka esittivät hänen senhetkistä tilannettaan. Nämä ”autosymboliset” uni-ilmiöt Silberer (1909, 517) luokitteli kolmeen ryhmään: materiaalisiksi (ajatussisältöjen symbolinen esittäminen), funktionaalisiksi (miten tajunta toimii etenkin suhteessa kulloinkin hallitseviin ”tunnemomentteihin”) ja somaattisiksi. Silberer keskittyi lähes yksinomaan funktionaalisiin ilmiöihin ja symboleihin unissa, saduissa ja myyteissä. Hän tulkitsi myös Freudin itseanalyysiunia ja uniteoriaa uudelleen ja läheni sveitsiläisiä Bleuleria, Jungia ja Maederia katsoessaan, ettei seksuaalisuus ole olennaista symbolinmuodostuksen ja unien tulkinnan kannalta (Silberer 1911).

Etenkin Jungille Silbererin näkemykset olivat mieluisia, mutta Freudille Silbererin suuntautuminen Zürichiä kohti oli kiusallista. Freud (1914a, 362; 1930, 236–237) kyllä myönsi ”funktionaaliset ilmiöt” ja ”autosymboliikan”. Hänen teoriassaan funktionaaliset ilmiöt kuuluivat unityöhön eli psyykkisiin prosesseihin unen muodostamisessa. Hän varoitti omakohtaisen symboliikan väärinkäytöstä, unennäkijän nykytilanteen ja aktuaalisesti askarruttavan ristiriidan (”kompleksin”) ylikorostamisesta, näennäisen suorasta ja universaalista nykytilanteen symboloinnista. Itsehavainnointi ei Freudin (1914a, 362) mukaan kertonut mitään psyykkisestä tilasta sinänsä, vaan tuon havainnoinnin vaikutuksesta: siinä, missä filosofi (kuten Silberer) arvelee suoraan havainnoivansa itseään (ja sanovansa ”minä”), puhuu jo ”hän” eli sensori.

Freudkaan (1917/1933, 103) ei ollut kiinnostunut unesta varsinaisesti ”somaattisena” vaan ”sielullisena”/”psyykkisenä” ilmiönä. 14 Hän antoi tunnustusta Bleulerille ja Jungille siitä, että he olivat rakentaneet ”ensimmäisen sillan kokeellisesta psykologiasta psykoanalyysiin” (Freud 1917/1933, 114). Tällä hän tarkoitti assosiaatiokokeita, joita Wundtin koulukuntakin oli jo käyttänyt. Myös eräät muut varhaiset kokeelliset psykoanalyyttisesti sävyttyneet tutkimukset kiinnittivät Freudin huomiota, mutta hänen suhtautumisensa niihin oli ambivalentti. Toisaalta hän tervehti niitä oman teoriansa kokeellisina vahvistuksina, toisaalta psykoanalyysin ydinalueesta etääntyneinä ja triviaaleinakin unimekanismin tutkimuksina, jotka eivät auttaneet unien tulkitsemisessa.

Näistä kokeellisista psykoanalyysiin myönteisesti suhtautuneista unentutkijoista ensimmäinen oli Karl Schrötter (1912), jonka artikkeli liittyi assosiaatiopsykologiaan sekä hypnoosin ja suggestion käyttämiseen unen sisällön tuottamiseksi. Freud joutui valittaen toteamaan tutkimuksen jatkon häiriintyneen siitä, että tri Schrötterin elämä päättyi pian tutkimuksen julkaisemisen jälkeen itsemurhaan. Toinen Freudin noteeraama varhainen kokeellinen unentutkija oli neurologi Otto Pötzl, joka arvosti Freudia, kuului Wienin psykoanalyyttiseen yhdistykseen 15 (vuosina 1917–1933) ja pyrki yhdistämään aivotutkimusta psykoanalyyttiseen teoriaan, mutta ei kuitenkaan suosinut psykoanalyyttista terapiaa.

Pötzlin (1917) laaja artikkeli käsittelee kokeellisesti aikaansaatujen unien yhteyttä ”epäsuoraan näkemiseen”. Ensimmäisen maailmansodan aikana näköaivokuoreltaan vaurioituneilla lähes sokeilla henkilöillä ilmeni tietoisen tarkkaavaisuuden ulkopuolella ja näkökentän periferiassa ”epäsuoraa näkemistä”, jota neuropsykologit alkoivat myöhemmin kutsua ”sokeanäöksi”. Pötzl yhdisti sota-ajan neurologiaa, kokeellista havaintopsykologiaa, hahmopsykologiaa ja psykoanalyysia näyttäessään takistoskooppimaisesti väläytettyjä visuaalisia ärsykkeitä terveille koehenkilöilleen, joiden raportoimissa unissa toistui viivästyneesti aiempia ärsykkeitä. Pötzlin (1917, 347–348; ks. myös Métraux 2000, 181) mukaan pelkkä unityö ei voi selittää unen kokonaishahmon muodostumista, vaan tarvitaan aistifysiologinen mekanismi, joka mahdollistaa virtuaalisen hahmotustilan, jossa unityö esitietoisten työstämisten avulla kehittää aiemmin tiedostamattomista ärsykkeistä kokonaishahmotuksia.

Kokeellisen unentutkimuksen myöhempiä tuloksia

Kuilu psykoanalyysin unien tulkinnan ja mekanismeja selvittävän kokeellisen unentutkimuksen välillä syveni, kun uudet tutkimukset johtivat nukkumisen ja unen neurofysiologian, -kemian ja -biologian sekä molekulaarigenetiikan syvenevään tarkasteluun, mutta samalla unisisältöjen tulkinnan monitahoisuuden ja -mielisyydenkin latistamiseen. REM-unen löytyminen (Aserinsky & Kleitman 1953) houkutteli aluksi samastamaan unen ja REM-tilan. Hobson ja McCarley (1977) esittivät unen neurofysiologiasta ”aktivaatio-synteesi-mallin”, jonka mukaan nukkumisen aikana aivorungon aktivaatio laukaisee REM-tilassa unet, jotka ovat etuaivoalueen passiivisesti syntetisoimia ja jotka sinänsä ovat vailla psykologisia (emotionaalisia, kognitiivisia) merkityksiä. Hobson (esim. 1988) on myös kiistänyt unisisältöjen olevan seksuaalisia ja sensuroituja. 16 Hobson kollegoineen on myöhemmin jatkanut yksityiskohtaisemmin nukkumisen ja unen neurotieteellistä tutkimista ja olettanut, että amygdala ja mediaalinen orbitofrontaalinen aivokuori välittävät REM:n aikana assosiaatioita, joista muodostuu ennalta arvaamattomia, bisarreja ja voimakkaan emotionaalisia ja assosiatiivisia unia ilmauksena aivojen yrityksestä tunnistaa ja arvioida uusia assosiaatioita (ks. koontia esim. Stickgold ym. 2001).

Kognitiivinen neurotiede alkoi 1970-luvulta lähtien vallata akateemisen unentutkimuksen kenttää. Psykoanalyyttisesti inspiroituneita ja kliinisesti painottuneita kokeellisia unentutkimuksia on kuitenkin myös ollut 1950-luvun jälkipuolelta (esim. Luborsky & Shevrin 1956; Shevrin & Luborsky 1958; Fisher 1957) meidän päiviimme asti (esim. Leuschner ym 1998). Tutkimustekniikat, tilastollis-matemaattiset menetelmät ja kokeellinen paradigma ovat ”objektivoineet” unen ja samalla etäännyttäneet sen subjektiivisista ja intersubjektiivisista merkityksistä, ”paljon yli unien tulkinnan tarkoitusten”, kuten jo Freud (1919, 127) huomautti Pötzlin unentutkimuksesta.

Leuschner ym. (1998) ovat puolustaneet ”analyytikonsohvaa laboratoriossa” 17 ja kehittäneet psykoanalyyttista kognitiontutkimusta, joka tukeutuu dynaamiseen (ei pelkästään kognitiiviseen) tiedostamattomaan ja ottaa huomioon mielensisäisten ristiriitojen, defenssien, affektien ja motiivien vaikutuksen kognitiivisiin prosesseihin. Leuschner (2001, 168–170; ks. myös Koulack 1991) on luetellut empiirisen (positivistisen) unentutkimuksen tuloksia, jotka ovat tärkeitä myös psykoanalyysin kannalta ja joita tässä esitellään tiivistetysti. 18

Näemme unta enemmän kuin aikaisemmin oletettiin. Nukkumisajasta jopa 70 prosenttia saattaa olla unta, kun otetaan huomioon sekä REM- että ei-REM-tilaan liittyvä uni. On laskettu, että 70-vuotias henkilö on nähnyt elämässään jo pelkästään visuaalisia REM-unia noin 6 vuoden ajan.

Unissakävely ja -puhuminen, traumaattisten kokemusten uudelleenläpikäynti unessa, vuoteenkastelu ja vaikeat yölliset ahdistustilat (”pavor nocturnus”) liittyvät ei-REM-vaiheeseen ja niillä on ilmeisesti erilainen psykologinen tausta kuin tyypillisillä REM-unilla.

Kerrottu uni on toissijaisen tai useamman muokkauksen tuloksena rakenteeltaan yhtenäisempi ja tiiviimpi (mukana usein alku, keskikohta, tarinan kehittely, jännittävät juonenkäänteet ja loppu) kuin ensisijainen nähty uni. Pikemmin kuin unesta onkin ehdotettu puhuttavan ”unijatkumosta” tai ”uniprosessista” (Hartmann 1998).

Bisarrit tai värikkäät unijaksot eivät ole niin yleisiä kuin kuvittelemme, mutta muistamme ne paremmin kuin niitä yleisemmät banaalit, harmaat ja jokapäiväiset unisisällöt ja päättelemme, että unemme ovat usein dramaattisesti repäiseviä. Unen sisällöt, tunnelmat ja tyylilajit muuntuvat niitä valveilla valikoiden muistettaessa ja kerrottaessa. Uniin voidaan unitarinassa tiedostamatta sulauttaa sille vieraita aineksia, jotka ovat tarjolla esimerkiksi katkelmallisina havaintoina, mielikuvina, fantasioina ja muistoina sekä transferenssisisältöinä. Psykoanalyyttisessa työskentelyssä näitä uneen ympättyjä lisäaineksia voidaan havainnoida ja reflektoida tietoisemmin ja niitä voidaan uudelleenassosioituina suhteuttaa dissosioituihin aineksiin unennäkijän elämysmielen verkostossa.

Vaikka unessa korostuvat yleensä visuaaliset havainnot, ne eivät ole unen välttämätön ainesosa. Kuten sokeilla, unessa voi olla ”hallusinoituja” ruumiillisia ja sensomotorisia aistimuksia, kuulo-, kosketus-, haju- ja makuaistimuksia.

Valtavasta unimäärästä muistamme sittenkin vain vähäisen määrän, mikä on luonnollista organismin kannalta. Unien unohtaminen tai muistaminen ei johtune ensisijaisesti persoonallisuus- tai tilannetekijöistä eikä defenssimekanismeista vaan unitilan intensiteetin vaihteluun liittyvistä tekijöistä. Defensiiviset motiivit on kuitenkin otettava ainakin toissijaisina huomioon unien unohtamista tarkasteltaessa. Lisäksi sosiaalisesti eristyneellä henkilöllä on havaittu huomattavasti enemmän REM-vaiheen nukkumista kuin sosiaalisesti aktiivisemmalla henkilöllä.

Unennäkijän tietoisuutta siitä, että hän näkee unta, kutsutaan ”selväuneksi” (”lucid dreaming”). Jo Freudinkin mainitsema Hervey de Saint-Denis (1867) esitti unien tietoisen ohjailemisen mahdollisuuden. Tätä unennäön potentiaalista ulottuvuutta on kuitenkin varsin vähän tutkittu kokeellisesti.

Empiirisen unentutkimuksenkin mukaan unella on terveyttä ylläpitäviä vaikutuksia. Unien on arveltu säätelevän emootioita, sulauttavan ja kontekstualisoivan affekteja, lieventävän stressiä, luovan uusia mielleyhtymiä ja ratkovan ongelmia (tai ainakin avustavan ongelmien ratkaisemisessa). Unien on oletettu toimivan tietoisen havaitsemisjärjestelmän rinnalla ”signaalintunnistamisjärjestelmänä”. Unissa voi ”hautua” korjaavia kokemuksia ja arviointeja. Informaationkäsittelyn lisäksi unet voivat laajentaa ja vahvistaa tietorakenteita, suojata fyysistä ja psyykkistä tasapainoisuutta ja vaikuttaa osaltaan keskushermoston kehitykseen.

Eri-ikäisten lasten unien tutkimus (esim. Foulkes 1985; 1999; Hamburger 1987) on viitannut siihen, että lapset näkevät ahdistusunia enemmän kuin aikuiset eivätkä niinkään suoria toiveentoteumaunia (ks. myös Valli ym. 2005 traumatisoituneiden lasten unista 19). Lapsen kognitiivisen, emotionaalisen ja sosiaalisen kehityksen eteneminen on myös yhteydessä unisisältöihin, niissä ilmeneviin ristiriitoihin, unikertomuksen rakenteeseen ja kielelliseen ilmaisuun sekä unien ymmärtämiseen (ks. Hopf 2007). Foulkes (1999) on pitkäaikaisten laboratoriotutkimusten perusteella väittänyt, että yhtenäiset unikertomukset, joissa lapsi on aktiivinen toimija, ilmaantuvat vasta kouluiän alussa, jolloin myös valveilla lapsen reflektiivinen itsetiedostus alkaa syventyä. Sukupuolieroja unien näkemisessä on sen sijaan tieteellisesti tutkittu melko niukasti (ks. kuitenkin esim. Schredl 2007 ja meta-analyysi Schredl & Reinhard 2008). 20

Psykoanalyyttisen uniteorian keskeiset oletukset ja unien tulkinnan menetelmät (uni toiveentoteumana, unen latentti merkitys, unisensuuri ja vapaa assosiaatio unen sisältöjen ja merkitysten tuottamisessa) ovat joutuneet vuosikymmenten mittaan lukuisten kriittisten tarkastelujen kohteiksi. Empiirisessä, usein kognitiivisessa unentutkimuksessa ei ole pystytty selkeästi kumoamaan näitä oletuksia, mutta psykoanalyyttisen uninäkemyksen ja akateemisen kognitiivisen neurotieteen unentutkimuksen välistä kuilua ei liioin ole saatu silloitetuksi.

Neurofysiologinen tai neurobiologinen unentutkimus ei liity psykoanalyyttisessa tilanteessa kielellisesti tematisoituviin merkityksiin. Unen kielellä, tekstillä ja kerronnalla on ”lause- ja merkitysoppinsa” sekä käytäntönsä (vrt. Kramer 2007), jotka eivät ole palautettavissa kokeellisiin mittausmenetelmiin tai aivojenkuvantamistekniikoihin. Uusinkin neurotiede on omalla tavallaan ”esipsykoanalyyttista” korostaessaan, että unen ensisijainen motivoiva tekijä on fysiologinen, ei psykologinen, ja että nukkuminen ja unennäkö ovat organismiin evolutiivisesti ennalta virittyneitä, neuraalisesti määräytyneitä prosesseja, joiden kehittymistä ei vielä tunneta kovin hyvin. Uudet käsitykset kognitiivis-affektiivis-motivationaalisesta neuraalisesta tiedostamattomasta ovat avauksia, joiden liitännät psykoanalyysin mentaaliseen tiedostamattomaan ovat vielä selkeytymättömiä. Voi myös olla, että psykoanalyysin mentaalinen tiedostamaton joudutaan arvioimaan neurotieteen tulosten perusteella uudesta näkökulmasta.

Neuropsykoanalyysi

1990-luvulla järjestäytyneen neuropsykoanalyyttisen suuntauksen piirissä on pyritty kytkemään myös psykoanalyyttista uniteoriaa neurotieteen uusiin tutkimustuloksiin. Neuropsykologi Mark Solms (1997; 2000a; 2002b) on arvostellut Hobsonin 21 näkemyksiä ja puolustanut Freudin uniteorian soveltuvuutta myös neurotieteelliseen unentutkimukseen. Hän on esittänyt, että unen näkemisen prosessia ei voida redusoida yksinkertaiseen aivoaktivaatioon vaan prosessi vaatii useiden monimutkaisesti järjestyneiden aivomekanismien yhteistä aktivaatiota. Vaistomaiseen käyttäytymiseen ja emootioihin liittyvät aivomekanismit virittävät Solmsin mukaan unen näkemisen prosessin, ja manifestissa unessa huipentuu takaisin suuntautuva projektio aivojen visuospatiaalisesta havaitsemisesta vastaavaan aivoalueeseen.

Juuri päälaki-, ohimo- ja takaraivolohkon yhtymäkohdan vaurioista on Solmsin potilasaineistossa ollut seurauksena unennäön puuttuminen, mutta aivorungon vaurioista ei Solmsin aineistossa ole ollut havaittavissa samanlaista seurausta, vaikka Hobsonin teorian mukaan niitä olisi pitänyt olla havaittavissa. Solms on yhdistänyt unennäön puuttumisen myös vaurioon Pankseppin (1998) kuvaamassa halun kohteita ”etsivässä” järjestelmässä, joka yhdistää keskiaivot (etenkin hypotalamuksen) emootioita säätelevään limbiseen järjestelmään ja otsalohkoihin ja toimii hermoston välittäjäaineiden tasolla dopaminergisesti. Tämän järjestelmän Solms (2000b, 619) yhdistää funktionaalisilta ominaisuuksiltaan likeisesti Freudin uniteorian libidopainotukseen.

Solms (esim. 2000a) ja monet häntä edeltäneet neurotieteen edustajat ovat hylänneet REM-tilan ja unen ehdottoman yhteenkuuluvuuden. Vaikka REM-tilasta herätetyt henkilöt raportoivatkin huomattavan usein (noin 80–95 % tutkituista) nähneensä (etenkin emotionaalisesti sävyttyneitä) unia, myös ei-REM-tilasta herätetyt kertovat (noin 5–10 % tutkituista) nähneensä unia. Merkittävä osa REM-vaiheen tutkimuksista on tehty eläimillä, mutta ei-REM-vaiheen tutkimusta eläinten unien näkemisestä ei ole voitu empiirisesti pätevällä tavalla toistaiseksi toteuttaa. Myös ennen REM-tilaa vain parin minuutin nukahtamisen jälkeen herätetyiltä henkilöiltä on saatu uniraportteja. Sitä paitsi unenomainen REM-(tajunnan)tila on tärkeä myös valveilla ollessa esimerkiksi luovan reflektion kannalta.

Unen ja nukkumisen funktioista on vuosien mittaan ja jo ennen psykoanalyysia 22 esitetty monia teorioita ja hypoteeseja ilman, että funktioista olisi päästy yksimielisyyteen ja yhtenäiseen selitysmalliin. Uni ja nukkuminen eivät kumpikaan ole yhdenmuotoisia prosesseja vaan sisältävät erilaisia tasoja, erilaisia rakenteita ja erilaisia neurofysiologisia ja -biologisia tapahtumia. Freudille unen keskeinen funktio oli nukkumisen suojaaminen. Jo 1700-luvulla David Hartley 23 (1749/1791) taas esitti unien näkemisen voivan muuttaa assosiatiivisten muistojen voimakkuutta.

Freudinkin UT:ssa siteeraama hampurilainen lääkäri W. Robert (1886) katsoi, että ihmisen on luonnon välttämättömyydellä nähtävä unta voidakseen poistaa mieltään kuormittavia valve-elämän epäselviä havaintoja tai tyngiksi jääneitä ajatuksia. Robert käytti jo ilmaisua ”unityö” (”Traumarbeit”) kuvaamaan prosessia, jolla nämä epäselvät tai keskeneräiset ainekset joko unohdetaan tai sisällytetään muistiin. Unikuvat olivat Robertille ”lastuja mielen työpajasta”; jos lastut eivät lennelleet, ihminen tuli Robertin mukaan enemmin tai myöhemmin mieleltään häiriintyneeksi. (Robert 1886, 13–17.) Brittiläisellä evoluutioneurologilla Hughlings Jacksonilla oli samansuuntainen käsitys nukkumisesta, joka poistaa tarpeettomia muistoja ja päiväkohtaisia yhteyksiä, mutta voi luoda myös uusia mielen edustuksia. Hänen hermoston hierarkkisen organisoitumisen mallissaan unet ja unenkaltaiset tilat (osin myös deliriumtilat ja epileptiset kohtaukset) ”retrogression” ilmentyminä sijoittuvat hämärtyneen tietoisuuden tasolle. ”Korkeammat hermoston keskukset” ovat unessa vähiten toiminnassa, vaikkakin Hughlings Jackson katsoi, että nukkuessa voi muodostua myös täysin uusia “kombinaatioita”, “pysyviä uudelleenjäsentymiä” ja “sisäisiä evoluutioita”, nimenomaan “unettoman nukkumisen” (”dreamless sleep”) aikana. (Hughlings Jackson 1884; 1887.) Freudia (1930, 388) kiehtoi Hughlings Jacksonin mietelmä: ”Selvittäkää kaikki unista, ja saatte selville kaiken mielettömyydestä.” 24

Myöhemmin Crick ja Mitchison (1983) siirsivät unen ”siivousfunktion” tietokoneaikaan ja painottivat ”käänteisoppimista”: unet ovat tietokoneen (aivojen/mielen) puhdistusoperaatioita (off-tilassa), jolloin tarpeettomat roskat ja tartunnat siivotaan pois. Toisaalta neurotieteessä on myös yleisesti esitetty nukkumisella ja unilla olevan yhteys aivojen meneillään olevaan informaationkäsittelyyn ja muistin vahvistamiseen (ks. esim. Hennevin & Leconte 1971; Stickgold 1998). REM- ja ei-REM-aktivaatioiden vaihtelun on oletettu toimivan biofysikaalisena mekanismina, joka avaa aivojen molekulaarista plastisuutta ja helpottaa informaation muistamista ja säilömistä (Sejnowski & Destexhe 2000). Nukkumisen on ajateltu vahvistavan paitsi muistia (siirtämällä informaatiota hippokampuksen ja uusaivokuoren välillä) myös edistävän oppimista (yhdistämällä uusaivokuoren muistoja laajempiin assosiatiivisiin verkostoihin) (vrt. Stickgold 1998; Stickgold ym. 2001).

Muistojen vahvistamista korostava uniteoriointi suhtautuu kriittisesti Freudin unikäsityksiin. Nukkumisen jälkeen ei ole kuitenkaan kokeellisestikaan havaittu yksinomaan muistin ja informaationkäsittelyn vahvistumista. Esimerkiksi deklaratiivisen (semanttisen tai episodisen) muistin tehtävissä nukkumisen jälkeen ei ole havaittu suoriutumisen paranemista yhtä selvästi kuin proseduraalista muistia edellyttävissä tehtävissä (Smith 1996). ”Uusi muisti” ei synny tyhjästä, vaan vaatii menneisyyttä koskevaa muistia, joka jäsentää ja antaa merkitystä nykyiselle kokemukselle. Unen ”muistijäljenkin” sisältö muuttuu unen mieleen palauttamisen ja tulkitsemisen yhteydessä. Kuten Sara ja Hars (2006, 529) huomauttavat, jokainen muiston vahvistaminen on itse asiassa muiston ”uudelleen vahvistamista”.

Neuropsykoanalyysin alueella Eugen Tarnow (2003) on olettanut, että unet ovat toistuvasti viriäviä reaktioita sekä valve- että unitilan havaintojen ja ajatusten myllerrykseen ja tulevat tietoisiksi, kun valvetila lakkaa. Hän on uudelleenmuotoillut Freudin teoriaa nimeämällä Freudin ”tiedostamattoman” ”pitkäkestoisen muistin järjestelmäksi” ja olettamalla, että ”unityö” vastaa havaintojen ja ajatusten unta edeltävästä muokkaamisesta pitkäkestoiseen muistiin tallentamista varten. Jie Zhang (2004; 2005) on esittänyt unennäon olevan jatkuvaa seurausta pulssinomaisesta aivoaktivaatiosta ja -synteesistä (Hobsonin teorian mukaisesti), mutta samalla unennäön ja REM-vaiheen olevan eri aivomekanismien kontrolloimia (Solmsin löydösten mukaisesti). Zhangin spekulaatioiden mukaan nukkumisen funktio on työstää, koodata ja siirtää aineistoa ”väliaikaisesta muistista” pitkäkestoiseen muistiin. Zhangin olettamaan ”väliaikaiseen muistiin” on valveilla tallentunut lyhytkestoisen muistin aineistoa.

Useiden tutkimusten mukaan ei-REM-vaiheen prosessien oletetaan tukevan tietoisempaa deklaratiivista muistia ja REM-vaiheen prosessien tehostavan tiedostamatonta proseduraalista muistia ja etenkin emotionaalista muistia (ks. koontia Stickgold ym 2001). Todistusaineisto tälle nukkumisen muistia vahvistavalle vaikutukselle on kuitenkin edelleen moniselitteistä. Myös syvän hidasaaltonukkumisen (slow-wave sleep; SWS) rooli muistamisen kannalta on epäselvä. REM- ja ei-REM-vaiheilla on ilmeisesti muitakin tehtäviä kuin muistin ja oppimisen tukeminen. Kehitysneurotieteen kannalta on myös jäänyt avoimeksi, miksi REM vähenee jo ensimmäisen ikävuoden aikana (Home 2000). Unien arkkitehtuurin suhde valvetilaan ja siitä saatuihin rakennusaineksiin sekä unen jatkuvuus ja epäjatkuvuus ovat edelleen vaikeita tutkimushaasteita.

Unen mielenterveyttä edistävästä vaikutuksesta (Griffin & Tyrrell 2004) on todennut kokoavasti, että unennäkö (ei niinkään unien muistaminen) täydentää (metaforisesti ilmaistuna) autonomisen hermoston emotionaalisen odotuksen malleja ja alentaa stressitasoja. Kyseessä on unennäön odotuksentäyttymisteoria.

Boag (2006) on korostanut neuropsykoanalyyttisen projektin kannalta olennaiseksi peruskäsitteiden selventämistä, ennen kuin osoitetaan ”neuraalisia korrelaatteja”. Myös neuropsykoanalyysin metafyysisten sitoumusten tarkentamattomuus on herättänyt kritiikkiä (Talvitie & Ihanus 2011). Boag (2006) on ottanut Freudin uniteoriasta esimerkiksi käsitteet ”(uni)sensori” ja ”(uni)sensuuri”, jotka ovat merkitykseltään horjuvia. Freud ei pysty selkeästi perustelemaan oletustaan (metaforaansa) ennen egoa toimivasta impulsseja sensuroivasta ”agentista”. Sen sijaan Boag pitää mielekkäämpänä Freudin käsitystä torjunnasta, joka perustuu motiiviristiriitoihin ja neuraaliseen inhibitioon, jolloin unien bisarrius voi olla seurausta primaariprosessista ja samalla suorien vietti-ilmentymien ehkäistymisestä ja korvaavien tavoitteiden muodostumisesta. Yu (2006; 2011) on muotoillut omien tutkimustensa perusteella käsityksen, jonka mukaan psykoterapiassa edistytään aloittamalla työskentely pikemmin unista kuin puolustusmekanismeista, koska se aiheuttaa vähemmän vastustusta.

Psykiatri-psykoanalyytikko Fred M. Levin kollegoineen on äskettäin esittänyt neuropsykoanalyyttisen unimallin, joka yhdistää adaptiivisen oppimisen unen keskeiseksi funktioksi (Levin ym. 2009a; 2009b). Tässä mallissa unella on kolme keskeistä adaptiivista funktiota: 1) Unet helpottavat oppimista luomalla erityisiä emootioperustaisia toimintasuunnitelmia, jotka tunnustelevat mahdollisten vaarojen tarkempaa luonnetta ja konteksteja. Näin saatua emotionaalisesti tärkeää informaatiota tallentuu implisiittisiin ja eksplisiittisiin muistijärjestelmiin. 2) Unet harjoituttavat aivojen emotionaalisia ja vaistomaisia potentiaaleja (ks. myös Panksepp 1998). 3) Unet voivat simuloida uhkaavia tapahtumia, harjoitella 25 uhan havaitsemista ja välttämistä, kehittää henkilön selviytymiskeinoja uhan ja muiden ristiriitojen käsittelyssä ja viime kädessä auttaa yksilön ja lajin eloonjäämistä ja onnellisuutta.

Tämä unen kolmas, biologinen ja evolutiivinen funktio perustuu paljolti Antti Revonsuon (esim. Revonsuo 2000) esittämään uhkasimulaatioteoriaan, johon on liitetty myös unien sisällönanalyysimenetelmä, uniuhka-asteikko (ks. Valli & Revonsuo 2009). Levin on kuitenkin kehittänyt teoriaansa itsenäisesti ja kytkenyt sitä kliiniseen (neuro)psykoanalyysiin, kun taas Revonsuon lähtökohdat ovat kokeellisessa kognitiivisessa neurotieteessä. Revonsuon kuvaamat uhkat ovat ulkoisia, mutta Levin ym. (2009a: 2009b) sisällyttävät uhkiin myös psykologiset mielensisäiset uhkat.

Levinin ym:den uniteorian keskeinen uusi anti on kaksinainen: 1) Psykoanalyyttiseen kokemukselliseen perspektiiviin yhdistetään modernia oppimisteoriaa ja empiiristä neurotiedettä unien adaptiivisuuden ymmärtämiseksi. 2) Viivästetyt toimintasuunnitelmat ovat aktivoituessaan ratkaisevan tärkeitä unista oppimiselle ja siitä johtuville minän adaptiivisille muutoksille. Adaptiivista unista oppimista tapahtuu siten, että unet luovat strategioita mahdollisten (sisäisten ja ulkoisten) vaarojen aktiiviselle seurannalle ja niiden muuttamiselle. Unien tarjoamaa uutta tärkeää uhkankäsittelytietoa voi henkilö tietoisesti tavoittaa (vahvistaa tai kumota) ja adaptiivista oppimista voi tapahtua vasta, kun henkilö ryhtyy tiettyyn toimintaan.

Uni seuraa tulkintojamme

Uni on psykoanalyyttisesti enemmän kuin vain päivänjäänteisiin liittyvää informaation- ja tiedonkäsittelyä. Päivänkokemukset ja -tunteet työstetään ja kuvitetaan/kerrotaan uudelleen unessa, mutta päiväkohtaiset ainekset sijoittuvat myös laajempiin ajallisiin (kokemushistoriallisiin) suhteisiin, dynaamisesti muuttuvaan asemaan muistin (ja torjutun aineksen) kokonaisuudessa. Uneen tai unelle luetaan merkityksiä unen ulkopuolelta. Unen luettavuus ja käännettävyys juontuvat unen lukijan tulkintahorisonteista. Unen ilmeisyys ja piilevyys on paradigma- ja kontekstisidonnaista (vrt. Kramer 2007, 138–141; ks. myös Lehtovuori 2009, 259–260). Unennäkijän ymmärryksen lisääntyminen unianalyysissa ei välttämättä tapahdu teoriasidonnaisten merkityksenantojen, vaan elämäntilanteille sensitiivisten assosiatiivisten, dialogisten, yhteisreflektiivisten ja yhteisrakentavien merkitysneuvottelujen avulla.

Freud on suullisestikin tarkentanut eräitä uniteoriansa painopisteitä. Freudilaisten kokouksiin Wienissä 1912–1913 osallistunut Lou Andreas-Salomé (1964, 132) on merkinnyt päiväkirjaansa (6.4.1913), että Freud oli hieman lieventänyt näkemystään seksuaalisista unista ja todennut latentisti seksuaalisen unen voivan ilmetä epäseksuaalisena, mutta myös latentisti epäseksuaalisen unen voivan ilmetä seksuaalisena. Freudin koulutusanalyysissa (9.10.1934–3.1.1935) ollut yhdysvaltalainen psykiatri Joseph Wortis 26 (1954, 92) on puolestaan muistelmissaan – eräänlaisessa apokryfisessä Freud-tekstissä – kertonut Freudin maininneen (merkintä on tehty 6.12.1934), että vääristymä tai muuntuma (”Entstellung”) on unen yleisempi ja varmempi ominaisuus kuin toiveentoteuma.

Viimeisessä muokkaamassaan UT:n editiossa Freud (1930, 192) pohtii, että emme oikeastaan voi koskaan olla varmoja siitä, että uni on täysin tulkittu, sillä ”silloinkin kun ratkaisu näyttää tyydyttävältä ja aukottomalta, on kuitenkin yhä mahdollista, että vielä jokin toinen merkitys ilmenee saman unen myötä”. Manifesti uni eli unisisältö tai -teksti on freudilaisesta näkökulmasta niukka ja lakoninen verrattuna latenttien uniajatusten laajuuteen. Unitekstissä on subteksti, piilevä palimpsesti. Siitä riittää jatkuvasti dissosioitavaa ja assosioitavaa ainesta. Unitilassa muuntuvat aistimukset, tunteet, fantasiat, muistot, ajatukset, toiveet ja motiivit eivät välity sellaisenaan valvetilaan. Unenaikainen hermoverkko ei värähtele samoin kuin valveilla. Kun olemme unessa, olemme paljolti ”siellä” vailla selkeää itsesuuntautumista tai -reflektiota. Jälkikäteen voimme kuitenkin reflektoida unessa ollutta itseämme, keskittyneesti ja loogisesti valveilla argumentoiden – tai ehkä vapaammin assosioiden, jopa päiväunelmoiden.

Kielen sanaedustukset eivät pysty esittämään tyhjentävästi unta, ja unikielellä voimme puhua monimielisesti. Puhuessamme ja kirjoittaessamme unesta olemme jälleen todentaneet sen, että uni seuraa suuta eli tulkintojamme, sanallistamisiamme ja omaksumiamme paradigmoja, joilla määritämme unen luettavuutta ja ymmärrettävyyttä. Psykiatrian varhaisen uudistajan Ernst von Feuchterslebenin aforismi tiivistää yhden unen perspektiivin: ”Suunnitelmat ovat ymmärtäväisten unia.” Ehdotonta varmuutta unet eivät tarjoa. Sen oivalsi myös Wittgenstein (1969, merkintä 676) viimeisissä kryptisissä pohdinnoissaan: ”Joku, joka unta nähdessään sanoo ’minä näen unta’, vaikka hän puhuu kuuluvasti niin tehdessään, ei ole oikeassa sen enempää kuin jos hän sanoisi unessaan ’sataa’, samalla kun todella sataisi. Ei vaikka hänen unensa olisi sillä hetkellä yhteydessä sateen ääneen.”

Vaikka emme näe yhteisiä unia, voimme edelleen tutkia unikryptaa ja työskennellä monin tavoin – terapeuttisestikin – yhdessä uniemme kanssa.

Viitteet

1. Viittaukset UT:hen ovat tässä artikkelissa peräisin saksankielisen Die Traumdeutung -teoksen 8. painoksesta (Freud 1930), joka on viimeinen Freudin itsensä muokkaama versio. Kaikki Freud-suomennokset ja muut alkuperäistekstien suomennokset ovat artikkelin tekijän.

2. Kirjeessään Fliessille Freud (21.9.1899) tunnustaa olevansa pahoillaan siitä, että joutuu pilaamaan ”suosikkilukijaansa” antamalla tälle oikovedoksia kommentoitaviksi: ”Valitettavasti en pysty tulemaan toimeen ilman sinua Toisen edustajana – ja taas minulla on sinulle kuusikymmentä lisäsivua.” (The complete letters of Sigmund Freud to Wilhelm Fliess 1887–1904, 1985, 374; jatkossa tästä kirjekokoelmsta käytetään lyhennettä CL).

3. Freud mainitsee UT:n ensimmäisessä painoksessa ”itseanalyysin” ohimennen vain neljä kertaa (sen sijaan ”itsehavainnoinnista” metodina on mainintoja paljon useammin), mutta toisen painoksen esipuheessa (1909) hän jo luonnehtii lähes koko teosta itseanalyysinsa väistämättä epätäydelliseksi todisteeksi (Freud 1909b/1930, v–vi; vrt. Marinelli & Mayer 2002, 62, 115). UT:n toisen painoksen esipuheessa Freud (1909b/1930, vi) paljastaa teoksen omaelämäkerrallista taustaa: ”Minulle tällä kirjalla on nimittäin vielä toinen subjektiivinen merkitys – merkitys, jonka pystyin ymmärtämään vasta kirjan viimeisteltyäni. Se osoittautui minulle osaksi itseanalyysiani, reaktiokseni isäni kuolemaan, toisin sanoen tärkeimpään tapahtumaan, syvältä kouraisevimpaan menetykseen miehen elämässä. Kun olin tunnistanut tämän, tunsin olevani kykenemätön pyyhkimään pois tämän vaikutuksen jäljet. Mutta lukijalle lienee samantekevää, minkälaisen aineiston varassa hän oppii arvioimaan ja tulkitsemaan unia.”

4. Unien merkityksestä maailman uskonnoissa ks. Bulkeley (2008) sekä etenkin kristinuskossa ja islamissa Bulkeley ym. (2009).

5. Sanonnalla viitataan siihen, että Tooralla on niin monta luentamahdollisuutta kuin on lukijoita. 1500-luvulta lähtien on peräisin myös uskomus, jonka mukaan Tooralla on lukijoina 600 000 Israelin lasta, jotka olivat Siinain vuorella ja joista kukin lähestyy Tooraa omaa luentapolkuaan pitkin. (Scholem 1987, 172.) Messiaanisena aikana ilmestyvän ”valkoisen Tooran” on uskottu paljastavan todellisen Tooran tekstin, joka on peittynyt mustien kirjainten Tooran (kadonneen Tooran tekstin kommenttien) alle (sama, 174).

6. Babylonian Talmudissa (Berakhot, 55b) todetaan: ”Häntä, joka viettää seitsemän yötä näkemättä unta, kutsutaan pahaksi.” Samassa tekstiyhteydessä kehotetaan uniaan muistamatonta henkilöä osallistumaan pappien luona erityiseen rituaaliin unien muistamisen parantamiseksi. – Lausun kiitokseni TL Pekka Järviluomalle näiden Talmud-kohtien osoittamisesta ja kääntämisestä.

7. Freud kertoo kirjeessään Fliessille (17.7.1899; CL, 361) ottavansa UT:n käsikirjoituksen ja Lassallen teoksen sekä pari tiedostamatonta koskevaa teosta kesäpaikkaansa. Samassa yhteydessä hän tuo esiin kyseisen Vergilus-sitaatin todettuaan sitä ennen: ”Unikirjalle ei ole ilmaantunut mottoa, koska tapoit Goethen sentimentaalisen moton.” Freud myös listaa uniteokselleen kolme ”fantasiastaan” peräisin olevaa otsikkoa: ”Arkielämän psykopatologiasta”, ”Torjunta ja toiveentoteuma” sekä sulkumerkeissä ”Neuropsykoosien psykologinen teoria”. Yhdessäkään otsikkoehdotuksessa ei vielä tuolloin ollut ”uni”-sanaa.

8. Psykoanalyysista kollektiivisena hankkeena Freud ilmaisi käsityksensä kirjeessä Georg Groddeckille (21.12.1924; Groddeck & Freud 1974, 76; ks. myös Marinelli & Mayer 2002, 112): ” – – psykoanalyysia on [vaikea] harjoittaa eristyneenä. Se on herkän seurallinen yritys. Olisi kuitenkin paljon parempi, jos me kaikki keskenämme mylvisimme tai ulvoisimme kuorossa ja tahdissa, sen sijaan että jokainen mutisee itselleen omassa nurkassaan.”

9. Jo aiemmin tarkastelleessaan psykoanalyyttisen liikkeen historiaa Freud (1914b/1973, 101) kutsui unta ”psykoanalyysin shibboletiksi”. Tiedostamatonta Freud (1923/1976, 239) piti ”psykoanalyysin ensimmäisenä shibboletina”.

10. Symboliikkaa koskevaa psykoanalyyttista keskustelua on kriittis-historiallisesti tarkastellut Forrester (1980, 63–130; ks. myös Petocz 1999).

11. Jung taas katsoi Freudin kiinnostuksen okkulttisiin ilmiöihin olleen vulgaaripositivismin leimaama. Jung on muistellut Freudin ”materialistis-rationalistista yksipuolisuutta” ja kertonut Freudin vuonna 1910 puhuneen ”okkultismin mustasta liejutulvasta”, jonka padoksi Freud ymmärsi ”seksuaalidogminsa”. Jungin mukaan vasta pari vuotta myöhemmin Freud olisi tunnustanut okkulttiset ilmiöt vakavasti otettaviksi. (Jung 1962/1971, 154–160.)

12. Jungin läheinen oppilas ja kollega Maurice Nicoll (1917) katsoo Frances Power Cobben jo esittäneen, että unilla on taipumusta myytinmuodostukseen ja psyykkiseen kompensaatioon. Cobbe oli sosiaalireformisti ja suffragetti, joka lehden toimittajana lienee ensimmäisenä pyytänyt lukijoita lähettämään omia uniaan kommentoitaviksi ja kirjoittanut niiden perusteella artikkelit unesta ”tiedostamattomana aivotoimintana” (”unconscious cerebration”; Cobbe 1870; 1871). Vaikka Cobbe ei ollut tieteenharjoittaja, hänen journalistiset kirjoituksensa saivat hyväksyntää myös tuon ajan tieteen edustajilta, kuten William Benjamin Carpenterilta, joka sisällytti Cobben käsityksiä unesta ”mentaaliseen fysiologiaansa” (Carpenter 1874).

13. Daseinanalyysin piirissä Ludwig Binswanger, Medard Boss ja Dieter Wyss ovat myös esittäneet freudilaisen unien tulkinnan kritiikkiä, joka on painottanut unen avoimien (ei-kätkettyjen) eksistentiaalisten perustojen ja elämyksellisyyden dialogista ymmärtämistä. Daseinanalyyttista näkökulmaa uniin ei kuitenkaan tarkastella tässä artikkelissa.

14. Freud (1917/1933, 103) tiivisti: ”Jos uni on somaattinen ilmiö, se ei kuulu meille; se voi kiinnostaa meitä vain sillä edellytyksellä, että se on sielullinen ilmiö. – – Me siis jatkamme työtämme olettamalla, että uni on psyykkinen ilmiö.”

15. Pötzl esitelmöi Wienin psykoanalyyttisessa yhdistyksessä 6.6.1917 aiheenaan ”Kokeellisesti aikaansaadut unikuvat freudilaisen unianalyysin havainnollistajina”. Hänet kutsuttiin yhdistyksen jäseneksi 14.11.1917. Yhdistyksen istunnossa 9.3.1919 Viktor Tausk piti kokeellista psykologiaa unianalyysin kannalta hedelmättömänä, jolloin Pötzl vastauksessaan puolusti kokeellista menetelmää psykoanalyysin ”objektivoinnin” kannalta soveliaana. Freud totesi lyhyesti Tauskille ja Pötzlille, että keskusteluun oli tuotu ”liikaa tietoisuuspsykologiaa”: ”Olemme kuulleet liian vähän tiedostamattomasta.” (Sit. Métraux 2000, 170.) – Myös Gaston Roffenstein (aikaisemmin Rosenstein), joka kuului Wienin psykoanalyyttiseen yhdistykseen vuosina 1910–1914, julkaisi artikkelin kokeellisista symboliunista (Roffenstein 1923).

16. Kun Hobson piti vuonna 2008 Helsingin yliopistossa luennon, hän vakuutteli retorisesti, että Freudin käsitykset unista ja tiedostamattomasta ovat totaalisen vääriä ja totesi samalla yksikantaan, että hän itse ainakaan ei koskaan näe eroottisia unia. Hobson (1988) kuitenkin katsoo, että voimakas emotionaalisuus, vilkas assosiatiivisuus ja oudot motoriset simulaatiot ovat olennaisia unen tunnusmerkkejä.

17. Karger (2001, 190) on todennut uusien aivojenkuvantamismenetelmien ottaneen ”analyytikonsohvan skanneriin”.

18. Unentutkimuksen laaja käsikirja on kolmiosainen Barrettin ja McNamaran (2007) toimittama The new science of dreaming.

19. Vallin ym:den (2005) tutkimuksessa vakavasti traumatisoituneet kurdilapset raportoivat selvästi enemmän unia kuin ei-traumatisoituneet suomalaiset lapset, ja näihin uniin sisältyi myös suurempi määrä vakavia uhkaavia tapahtumia kuin vähemmän traumatisoituneiden kurdilasten tai ei-traumatisoituneiden suomalaisten lasten uniin.

20. Unisisällöissä lähes aina esiintyvä ”itse” (unennäkijänä) on miesten kertomissa unissa useammin aggressiivinen kohdatessaan muita (vieraita) mieshahmoja, kun taas naisten raportoimissa unissa on enemmän tutunomaisempia hahmoja ja vähemmn aggressiivisia kohtaamisia. Naiset raportoivat useammin unia ja painajaisunia kuin miehet, jotka raportoivat hieman enemmän seksuaalisävytteisiä unia kuin naiset. Tutkijat ovat viitanneet toisaalta unessa näyttäytyvien roolien sosiaalistumiseen, toisaalta evolution virittämiin sukupuolittuneisiin unen tendensseihin. (Ks. Schredl 2007; Schredl & Reinhard 2008.)

21. Domhoff (2005) on kommentoinut Hobsonin ja Solmsin välistä debattia ja väittänyt kummankin olevan tendenssimäisiä, Hobsonin vastustaessa kategorisesti psykoanalyysia ja Solmsin pyrkiessä psykoanalyysin elvyttämiseen. Kummaltakin puuttuu Domhoffin mukaan ajantasainen kytkentä muotoutumassa olevaan uuteen neurokognitiiviseen uniteoriointiin.

22. Dynaamisen psykiatrian ja psykoanalyysin oppihistoriaa selvittänyt Ellenberger (1970, 311) jopa väittää, että unentutkijat vuosina 1860–1899 ”olivat jo löytäneet miltei kaikki käsitykset, jotka Freud ja Jung syntetisoivat”. Ellenberger mainitsee Freudille tärkeiksi edeltäviksi unentutkijoiksi Mauryn, Schernerin, Strümpellin, Volkeltin ja Delagen sekä Jungin edeltäjiksi von Schubertin, Hervey de Saint-Denisin ja romantikot.

23. Hartley (1749/1791) esitti myös tajunnan perustuvan neurofysiologiaan ja mielen olevan aivoperäinen. ”Assosiaatio” oli Hartleylle sekä fysiologinen, ideoita tuottava prosessi että psykologinen, havaintoja, ajatuksia ja tunteita yhdistävä tai erottava prosessi.

24. UT:aan 1914 lisäämässään alaviitteessä Freud mainitsee Ernest Jonesin kuulleen kyseisen mietelmän suoraan Hughlings Jacksonilta itseltään.

25. Jo Alphonse Maeder (1911; ks. myös Marinelli & Mayer 2002, 83–84; 166) on esittänyt, että aikuisen uni, uneksunta ja fantasia ovat ”jatkoa ja kompensaatiota lapsen leikille” (Maeder 1911, 417) ja että niillä on samanlainen biologinen funktio: unissa, unelmissa, fantasioissa ja leikeissä ”harjoittelemme ennalta” (”une fonction d’exercice préparatoire”) ratkaisuja valveilla esiin tulleisiin ongelmiin ja sopeudumme näin entistä paremmin biologiseen ja sosiaaliseen ympäristöömme (sama, 415; ks. myös Maeder 1912).

26. Joseph Wortis kannatti 1935 Yhdysvaltoihin palattuaan insuliinishokkihoitoa, johon hän oli tutustunut Wienissä joulukuussa 1934 Otto Pötzlin johtamassa klinikassa, jossa Manfred Sakel hoiti skitsofreenisia potilaita insuliinilla. Muistiinpanossaan (18.12.1934) Wortis (1954, 112) mainitsee kertoneensa analyysissaan Freudille unen, jossa Sakelin insuliinishokkihoito näytti epäonnistuneen. Tämän unen Wortis arvioi kumoavan Freudin toiveentoteumateorian, koska siinä toteutui juuri vastakohta sille, mitä hän todella toivoi. Freud oli silloin kiistänyt tämän Wortisin käsityksen ja pitänyt unta vain toiveen näennäisenä negaationa. Hän myös päätteli, että Wortis tuskin oli lukenut UT:aa ja jos olikin lukenut, ei ollut ymmärtänyt sitä. Freud tulkitsi unen osoittavan, että Wortis toivoi Freudin epäonnistuvan menetelmässään ja että uni oli kilpailu-uni, jossa Wortis voitti. Wortis puolestaan muistutti, että hän itse oli unessa epäonnistunut ja että vain yksi tapaus oli unessa parantunut insuliinishokkihoidolla. Freud kuittasi tämän väittämällä Wortisin samastuneen häneen. Wortis ei ollut vakuuttunut näistä Freudin argumenteista.

Kirjallisuus

Adler, Alfred (1912). Über den nervösen Charakter. Grundzüge einer vergleichenden Individualpsychologie und Psychotherapie. Wiesbaden: J. F. Bergmann.

Adler, Alfred (1936). On the interpretation of dreams. International Journal of Individual Psychology, 2(1), 3–16.

Andreas-Salomé, Lou (1964). The Freud journal. Translated by Stanley A. Leavy. New York: Basic Books.

Anzieu, Didier (1975/1986). Freud’s self-analysis. Translated by Peter Graham. Madison, CT: International Universities Press.

Aserinsky, Eugene & Kleitman, Nathaniel (1953). Regularly occurring periods of eye motility, and concomitant phenomena, during sleep. Science, 118(3062), 273–274.

Barrett, Deirdre & McNamara, Patrick (toim.) (2007). The new science of dreaming. 3 vols. Westport, CT: Praeger.

Biancoli, Romano (2003). The dream between ”here-and-now” and ”there-and-then”. International Forum of Psychoanalysis, 12(4), 234–243.

Bjerre, Poul (1933). Drömmarnas naturliga system. Stockholm: Albert Bonniers Förlag.

Blechner, Mark J. (1995). The patient’s dreams and the countertransference. Psychoanalytic Dialogues, 5(1), 1–25.

Boag, Simon (2006). Freudian dream theory, dream bizarreness, and the disguise-censor controversy. Neuro-Psychoanalysis, 8(1), 5–16.

Bos, Jaap (2003). A silent antipode: The making and breaking of psychoanalyst Wilhelm Stekel. History of Psychology, 6(4), 331–361.

Bry, Ilse & Rifkin, Alfred H. (1962). Freud and the history of ideas: Primary sources, 1886–1910. Teoksessa Masserman, Jules H. (toim.), Science and psychoanalysis. Vol 5: Psychoanalytic education. New York: Grune & Stratton, 6–36.

Bulkeley, Kelly (2008). Dreaming in the world’s religions. A comparative history. New York: New York University Press.

Bulkeley, Kelly; Adams, Kate & Davis, Patricia M. (toim.) (2009). Dreaming in Christianity and Islam. Culture, conflict, and creativity. New Brunswick, NJ: Rutgers University Press.

Burckhard, Max (1900). Ein modernes Traumbuch. Die Zeit, 6.1., 9–11; 13.1., 25–27.

Caligor, Leopold (1996). The clinical use of the dream in interpersonal psychoanalysis. A dream specimen. Psychoanalytic Dialogues, 6(6), 793–811.

Canetti, Elias (1973). Die Provinz des Menschen. Aufzeichnungen 1942–1972. München: Hanser.

Carpenter, William B. (1874). Principles of mental physiology, with their applications to the training and discipline of the mind, and the study of its morbid conditions. London: Henry S. King & Co.

Cobbe, Frances Power (1870). Unconscious cerebration. A psychological study. Macmillan’s Magazine, 23, 24–37.

Cobbe, Frances Power (1871). Dreams as illustrations of unconscious cerebration. Macmillan’s Magazine, 24, 512–523.

Crick, Francis & Mitchison, Graeme (1983). The function of dream sleep. Nature, 304 (5922), 111–114.

Domhoff, G. William (2005). Refocusing the neurocognitive approach to dreams. A critique of the Hobson versus Solms debate. Dreaming, 15(1), 3–20.

Ellenberger, Henri F. (1964/1993). The concept of ”maladie créatrice”. Teoksessa Ellenberger, Henri F., Beyond the unconscious. Essays of Henri F. Ellenberger in the history of psychiatry. Edited by Mark S. Micale. Princeton: Princeton University Press, 328–340.

Ellenberger, Henri F. (1970). The discovery of the unconscious. The history and evolution of dynamic psychiatry. New York: Basic Books.

Erikson, Erik H. (1954). The dream specimen of psychoanalysis. Journal of the American Psychoanalytic Association, 2(1), 5–56.

Evans, Christopher & Newman, E. A. (1964). Dreaming: An analogy from computers. New Scientist, 24(419), 577–579.

Fairbairn, W. Ronald D. (1952). Psychoanalytic studies of the personality. London: Tavistock Publications.

Ferenczi, Sandor (1913/1927). To whom does one relate one’s dreams. Teoksessa Ferenczi, Sandor, Further contributions to the theory and technique of psycho-analysis. Compiled by John Rickman. New York: Boni and Liveright, 349.

Fisher, Charles (1957). A study of the preliminary stages of the constitution of dreams and images. Journal of the American Psychoanalytic Association, 5(1), 5–60.

Fliess, Robert (1953). The revival of interest in the dream. A critical study of post-Freudian psychoanalytic contributions. New York: International Universities Press.

Forrester, John (1980). Language and the origins of psychoanalysis. New York: Columbia University Press.

Fosshage, James (1983). The psychological function of dreams. A revised psychoanalytic perspective. Psychoanalysis and Contemporary Thought, 6(4), 641–669.

Foulkes, David (1985). Dreaming. A cognitive-psychological analysis. Hillsdale, NJ: Lawrence Erlbaum.

Foulkes, David (1999). Children’s dreaming and the development of consciousness. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Freud, Sigmund (1895/1950). Entwurf einer Psychologie. Teoksessa Freud, Sigmund, Aus den Anfängen der Psychoanalyse. Briefe an Wilhelm Fliess, Abhandlungen und Notizen aus den Jahren 1887–1902. London: Imago Publishing Co., 371–466.

Freud, Sigmund (1900/1930). Vorbemerkung. Teoksessa Freud, Sigmund, Die Traumdeutung. Achte, veränderte Auflage. Leipzig: Franz Deuticke, iii–iv.

Freud, Sigmund (1901/1976). Über den Traum. Teoksessa Freud, Sigmund, Gesammelte Werke, 2–3, 643–700. Frankfurt am Main: S. Fischer.

Freud, Sigmund (1907/1976). Der Wahn u nd die Träume in W. Jensens ”Gradiva”. Teoksessa Freud, Sigmund, Gesammelte Werke, 7, 29–125. Frankfurt am Main: S. Fischer.

Freud, Sigmund (1909a). Die Traumdeutung. Zweite Auflage. Leipzig: Franz Deuticke.

Freud, Sigmund (1909b/1930). Vorwort zur zweiten Auflage. Teoksessa Freud, Sigmund, Die Traumdeutung. Achte, veränderte Auflage. Leipzig: Franz Deuticke, v–vi.

Freud, Sigmund (1914a). Die Traumdeutung. Vierte Auflage. Leipzig: Franz Deuticke.

Freud, Sigmund (1914b/1973). Zur Geschichte der psychoanalytischen Bewegung. Teoksessa Freud, Sigmund, Gesammelte Werke, 10, 43–113. Frankfurt am Main: S. Fischer.

Freud, Sigmund (1917/1933). Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse. Berlin: Gustav Kiepenheuer Verlag.

Freud, Sigmund (1919). Die Traumdeutung. Fünfte Auflage. Leipzig: Franz Deuticke.

Freud, Sigmund (1921/1941). Psychoanalyse und Telepathie. Teoksessa Freud, Sigmund, Gesammelte Werke, 17, 27–44. London: Imago Publishing Co.

Freud, Sigmund (1922/1976). Traum und Telepathie. Teoksessa Freud, Sigmund, Gesammelte Werke, 13, 163–191. Frankfurt am Main: S. Fischer.

Freud, Sigmund (1923/1976). Das Ich und das Es. Teoksessa Freud, Sigmund, Gesammelte Werke, 13, 235–289. Frankfurt am Main: S. Fischer.

Freud, Sigmund (1925/1976). ”Selbstdarstellung”. Teoksessa Freud, Sigmund, Gesammelte Werke, 17, 31–96 . Frankfurt am Main: S. Fischer.

Freud, Sigmund (1930). Die Traumdeutung. Achte, veränderte Auflage. Leipzig: Franz Deuticke.

Freud, Sigmund (1933). Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse. Wien: Internationaler Psychoanalytischer Verlag.

Freud, Sigmund (1937/1978). Konstruktionen in der Analyse. Teoksessa Freud, Sigmund, Gesammelte Werke, 16, 41–56. Frankfurt am Main: S. Fischer.

Frieden, Ken (1990). Freud’s dream of interpretation. Albany, NY: State University of New York Press.

Fromm, Erich (1951). The forgotten language . An introduction to the understanding of dreams, fairy tales and myths. New York: Rinehart & Co., Inc.

Greenson, Ralph R. (1970). The exceptional position of the dream in psychoanalytic practice. Psychoanalytic Quarterly, 39(4), 519–549.

Griffin, Joe & Tyrrell, Ivan (2004). How dreaming keeps us sane, or can drive us mad. Chalvington: Human Givens Publishing.

Groddeck, Georg & Freud, Sigmund (1974). Briefe über das Es. Hg. von Margaretha Honegger. München: Kindler.

Hamburger, Andreas (1987). Der Kindertarum und die Psychoanalyse. Ein Beitrag zur Metapsychologie des Traums. Regensburg: Roderer.

Hartmann, Ernest (1998). Dreams and nightmares. The new theory on the origin and meaning of dreams. New York: Plenum Press.

Harris, Max & Lane, Robert C. (2003). The changing place of the dream in psychoanalytic history, Part II: Other perspectives, sociocultural influences and the challenges of neuroscience. Psychoanalytic Review, 90(1), 101–123.

Hartley, David (1749/1791). Observations on man , his frame , his duty, and his expectations. London: J. Johnson.

Hennevin, Elizabeth & Leconte, Pierre (1971). La fonction du sommeil paradoxal: faits et hypothèses. L’ Année Psychologique, 71(2), 489–519.

Hervey de Saint-Denis, Marie-Jean-Léon (1867). Les Rêves et les moyens de les diriger. Paris: Amyot.

Hobson, J. Allan (1988). The dreaming brain. New York: Basic Books.

Hobson, J. Allan & McCarley, Robert W. (1977). The brain as a dream-state generator: An activation-synthesis hypothesis of the dream process. American Journal of Psychiatry, 134(12), 1335–1348.

Hopf, Hans (2007). Träume von Kindern und Jugendlichen. Diagnostik und Psychotherapie. Stuttgart: W. Kohlhammer.

Hughlings Jackson, John (1884). On the evolution and dissolution of the nervous system. (Croonian Lectures delivered at the Royal College of Physicians, March 1884, III). Lancet, 1, 739–744.

Hughlings Jackson, John (1887). Remarks on evolution and dissolution of the nervous system. Journal of Mental Science, 23, 25–48.

Jung, Carl Gustav (1916/1948/1984). Allgemeine Gesichtspunkte zur Psychologie des Traumes. Teoksessa Jung, Carl Gustav, Gesammelte Werke. Band 8: Die Dynamik des Unbewussten. Olten: Walter Verlag, 263–308.

Jung, Carl Gustav (1962/1971). Erinnerungen , Träume , Gedanken. Hg. von Aniela Jaffé. Olten: Walter Verlag.

Jung, Carl Gustav (1964). Approaching the unconscious. Teoksessa Jung, Carl Gustav; von Franz, Marie-Louise; Henderson, Joseph L.; Jacobi, Jolande & Jaffé, Aniela, Man and his symbols. London: Aldus, 18–103.

Karger, André (2001). Psychoanalyse und empirische Traumforschung. Methodisches Dilemma oder Selbsterfüllung? Teoksessa Heinz, Rudolf & Tress, Wolfgang (toim.), Traumdeutung. Zur Aktualität der Freudschen Traumtheorie. Wien: Passagen Verlag, 181–194.

Kiell, Norman (1988). Freud without hindsight. Reviews of his work (1893–1939). Madison, CT: International Universities Press.

Koulack, David (1991). To catch a dream. Explorations of dreaming. Albany, NY: State University of New York Press.

Kramer, Milton (2007). The dream experience. A systematic exploration. New York: Routledge.

Lane, Robert C. & Harris, Max (2002). The changing place of the dream in psychoanalytic history, Part I: Freud, ego psychology, and the interpersonal school. Psychoanalytic Review, 89(6), 829–859.

Lassalle, Ferdinand (1859). Der italienische Krieg und die Aufgabe Preussens. Berlin: Franz Duncker.

Lehtovuori, Eeva (2009). Unien kertomaa – unen merkityssisällöt ja uninarratiivit. Teoksessa Ihanus, Juhani (toim.), Sanat että hoitaisimme. Terapeuttinen kirjoittaminen. Helsinki: Duodecim, 254–276.

Leuschner, Wolfgang (2001). Ergebnisse psychoanalytischer Traumforschung im Labor. Teoksessa Heinz, Rudolf & Tress, Wolfgang (toim.), Traumdeutung. Zur Aktualität der Freudschen Traumtheorie. Wien: Passagen Verlag, 167–180.

Leuschner, Wolfgang; Hau, Stephan & Fischmann, Tamara (1998). Couch im Labor – Experimentelle Erforschung unbewusster Prozesse. Psyche, 52(9–10), 824–849.

Levin, Fred M.; Trevarthen, Colwyn; Colibazzi, Tiziano; Ihanus, Juhani; Talvitie, Vesa; Carney, Jean K. & Panksepp, Jaak (2009a). Sleep and dreaming, Part 1: dreams are emotionally meaningful adaptive learning engines that help us identify and dea l with unconscious (ucs) threats by means of deferred action plans; REM sleep consolidates memory for that which we learn and express in dreams . Teoksessa Levin, Fred M., Emotion and the psychodynamics of the cerebellum. A neuro-psychoanalytic analysis and synthesis. London: Karnac, 3–35.

Levin, Fred M.; Trevarthen, Colwyn; Colibazzi, Tiziano; Ihanus, Juhani; Talvitie, Vesa; Carney, Jean K. & Panksepp, Jaak (2009b). Sleep and dreaming, Part 2: the importance of the SEEKING system for dream-related learning and the complex contributions to dreaming of memory mechanisms, transcription factors, sleep activation events, reentra nt architecture, the anterior cingulate cortex (ACC), periaqueductal gray (PAG), and the centromedian nucleus of the thalamus (CNT) . Teoksessa Levin, Fred M., Emotion and the psychodynamics of the cerebellum. A neuro-psychoanalytic analysis and synthesis. London: Karnac, 37–57.

Lippmann, Paul (1996). On dreams and interpersonal psychoanalysis. Psychoanalytic Dialogues, 6(6), 831–846.

Lippmann, Paul (2002). Dreams, psychoanalysis and the emergent economic electronic culture. International Forum of Psychoanalysis, 11(1), 27–32.

Lippmann, Paul (2003). Dreams, psychoanalysis and virtuality: The ancient mind in the modern world. International Forum of Psychoanalysis, 12(4), 227–233.

Luborsky, Lester & Shevrin, Howard (1956). Dreams and day-residues. A study of the Poetzl observation. Bulletin of the Menninger Clinic, 20(3), 135–148.

Maeder, Alphonse (1911). Sur le mouvement psychanalytique. Un point de vue nouveau en psychologie. L’Année Psychologique, 18(18), 389–418.

Maeder, Alphonse (1912). Über die Funktion des Traumes (mit Berücksichtigung der Tagesträume, des Spieles, usw). Jahrbuch für psychoanalytische und psychopathologische Forschungen, 4, 692–707.

Marinelli, Lydia & Mayer, Andreas (2002). Träume nach Freud. Die ”Traumdeutung” und die Geschichte der psychoanalytischen Bewegung. Wien: Turia + Kant.

Métraux, Alexandre (2000). Räume der Traumforschung vor und nach Freud. Teoksessa Marinelli, Lydia & Mayer, Andreas (toim.), Die Lesbarkeit der Träume. Zur Geschichte von Freuds ”Traumdeutung”. Frankfurt am Main: Fischer Taschenbuch Verlag, 127–187.

Mitchell, Stephen A. (1997). Influence and autonomy in psychoanalysis. Hillsdale, NJ: The Analytic Press.

Nicoll, Maurice (1917). Dream psychology. London: Henry Frowde.

Panksepp, Jaak (1998). Affective neuroscience. The foundations of human and animal emotions. New York: Oxford University Press.

Petocz, Agnes (1999). Freud, psychoanalysis, and symbolism. Cambridge: Cambridge University Press.

Poe, Edgar Allan (1849/1998). Complete poems. Cutchogue, NY: Buccaneer Books.

Pötzl, Otto (1917). Experimentell erregte Traumbilder in ihren Beziehungen zum indirekten Sehen. I. Mitteilung. Zeitschrift für die gesamte Neurologie und Psychiatrie, 37(3–4), 278–349.

Protokolle der Wiener Psychoanalytischen Vereinigung. Band III: 1910–1911. Hg. von Hermann Nunberg & Ernst Federn (1979). Frankfurt am Main: S. Fischer.

Rank, Otto (1909). Der Mythus von der Geburt des Helden. Versuch einer psychologischen Mythendeutung. Leipzig: Franz Deuticke.

Rank, Otto (1912). Das Inzest-Motiv in Dichtung und Sage. Grundzüge einer Psychologie des dichterischen Schaffens. Leipzig: Franz Deuticke.

Revonsuo, Antti (2000). The reinterpretation of dreams: An evolutionary hypothesis of the function of dreaming. Behavioral and Brain Sciences, 23(6), 1–48.

Robert, W. (1886). Der Traum als Naturnothwendigkeit erklärt. Hamburg: Hermann Seippel.

Roffenstein, Gaston (1923). Experimentelle Symbolträume. Ein Beitrag zur Diskussion über die Psychoanalyse. Zeitschrift für die gesamte Neurologie und Psychiatrie, 87, 362–372.

Sara, Susan & Hars, Bernard (2006). In memory of consolidation. Learning & Memory, 13(5), 515–521.

Scholem, Gershom (1987). Kabbalah. New York: Dorset Press.

Schredl, Michael (2007). Gender differences in dreaming. Teoksessa Barrett, Deirdre & McNamara, Patrick (toim.), The new science of dreaming. Volume 2: Content, recall, and personality correlates. Westport, CT: Praeger, 29–47.

Schredl, Michael& Reinhard, Iris (2008). Gender differences in dream recall: a meta-analysis. Journal of Sleep Research, 17(2), 125–131.

Schrötter, Karl (1912). Experimentelle Träume. Zentralblatt für Psychoanalyse, 2(11), 638–646.

Sejnowski, Terrence J. & Destexhe, Alain (2000). Why do we sleep? Brain Research, 886(1–2), 208–223.

Sharpe, Ella Freeman (1937). Dream analysis. A practical handbook for psycho-analysts. London: The Hogarth Press.

Shevrin, Howard & Luborsky, Lester (1958). The measurement of preconscious perception in dreams and images. An investigation of the Poetzl phenomenon. Journal of Abnormal and Social Psychology, 56(3), 285–294.

Silberer, Herbert (1909). Bericht über eine Methode, gewisse symbolische Halluzinations-Erscheinungen hervorzurufen und zu beobachten. Jahrbuch für psychoanalytische und psychopathologische Forschungen, 1, 513–525.

Silberer, Herbert (1911). Über die Symbolbildung. Jahrbuch für psychoanalytische und psychopathologische Forschungen, 3, 661–723.

Silberer, Herbert (1914). Probleme der Mystik und ihrer Symbolik. Wien: Hugo Heller.

Silberer, Herbert (1919). Der Traum. Einführung in die Traumpsychologie. Stuttgart: Ferdinand Enke.

Smith, Carlyle (1996). Sleep states, memory processes and synaptic plasticity. Behavioural Brain Research , 78(1), 49–56.

Solms, Mark (1997). The neuropsychology of dreams. A clinico-anatomical study. Mahwah, NJ: Lawrence Erlbaum.

Solms, Mark (2000a). Dreaming and REM sleep are controlled by different brain mechanisms. Behavioral and Brain Sciences, 23(6), 843–850.

Solms, Mark (2000b). Freudian dream theory today. Psychologist, 13(12), 618–619.

Stekel, Wilhelm (1911a). Vorschläge zur Sammelforschung im Gebiete der Symbolik und der typischen Träume. (Bericht über die II. private Psychoanalytische Vereinigung in Nürnberg am 30. und 31. März 1910.) Zentralblatt für Psychoanalyse, 1(3), 131.

Stekel, Wilhelm (1911b). Die Sprache des Traumes. Eine Darstellung der Symbolik und Deutung des Traumes in ihren Beziehungen zur kranken und gesunden Seele. München: J. F. Bergmann.

Stekel, Wilhelm (1912). Die Träume der Dichter. Eine vergleichende Untersuchung der unbewussten Triebkräfte bei Dichtern, Neurotiker und Verbrecher. Bausteine zur Psychologie des Klinikers und des Kunstwerkes. Wiesbaden: J. F. Bergmann.

Stekel, Wilhelm (1920). Der telepathische Traum. Meine Erfahrungen über die Phänomene des Hellsehens im Wachen und im Traume. Berlin: Johannes Baum.

Stekel, Wilhelm (1950). The autobiography of Wilhelm Stekel. The life story of a pioneer psychoanalyst. Edited by E. A. Gutheil. New York: Liveright.

Stickgold, Robert (1998). Sleep: Off-line memory processing. Trends in Cognitive Sciences, 2(12), 484–492.

Stickgold, Robert; Hobson, J. Allan; Fosse, Roar & Fosse, Magdalena (2001).Sleep, learning, and dreams: Off-line memory reprocessing. Science, 294(5544), 1052–1057.

Szaluta , Jacques (1999). Psychohistory . Theory and practice. New York: Peter Lang.

Talvitie, Vesa & Ihanus, Juhani (2011). On neuropsychoanalytic metaphysics. International Journal of Psychoanalysis, 92(6), 1583–1601.

Tarnow, Eugen (2003). How dreams and memory may be related . Neuro-Psychoanalysis, 5(2), 177–182.

The complete letters of Sigmund Freud to Wilhelm Fliess 1887–1904 [= CL]. Translated and edited by Jeffrey Moussaieff Masson (1985). Cambridge, MA: The Belknap Press of Harvard University Press.

The Freud/Jung letters. The correspondence between Sigmund Freud and C. G. Jung, 1906–1923. Edited by William McGuire (1974). Princeton: Princeton University Press.

Timms, Edward (ed.) (1995). Freud and the child woman. The memoirs of Fritz Wittels. New Haven: Yale University Press.

Valli, Katja & Revonsuo, Antti (2009). The threat simulation theory in light of recent empirical evidence: A review. American Journal of Psychology, 122(1), 17–38.

Valli, Katja; Revonsuo, Antti; Pälkäs, Outi; Ismail, Kamaran Hassan, Ali, Karzan Jalal & Punamäki, Raija-Leena (2005). The threat simulation theory of the evolutionary function of dreaming: Evidence from dreams of traumatized children. Consciousness and Cognition, 14(1), 188–218.

Waldhorn, Herbert F. (1967). Indications for psychoanalysis. The place of the dream in clinical psychoanalysis. New York: International Universities Press.

Watson, Robert I. (1994). The clinical use of the analyst’s dreams of the patient. Contemporary Psychoanalysis, 30(3), 510–521.

Wittgenstein, Ludwig (1969). On certainty. Ed. G. E. M. Anscombe and G. H. von Wright. Translated by Denis Paul and G. E. M. Anscombe. Oxford: Basil Blackwell.

Wortis, Joseph (1954). Fragments of an analysis with Freud. New York: Simon and Schuster.

Yu, Calvin Kai-Ching (2006). Commentary on Simon Boag’s ’Freudian dream theory, dream bizarreness, and the disguise-censor controversy’. Neuro-Psychoanalysis, 8(1), 53–59.

Yu, Calvin Kai-Ching (2011). The mechanisms of defense and dreaming. Dreaming, 21(1), 51–69.

Zhang, Jie (2004). Memory process and the function of sleep. Journal of Theoretics, 6-6. > http://www.journaloftheoretics.com/Articles/6-6/Zhang.pdf

Zhang, Jie (2005). Continual-activation theory of dreaming. Dynamical Psychology, 2005–2006 > http://www.goertzel.org/dynapsyc/2005/ZhangDreams.htm?&$NMW_TRANS$=ext